Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Kirja ei ole Finlandia-ehdokkaana. Ei sillä, etteikö Hirvosen kirja noin ylipäänsä voisi olla: olen aina vaikuttunut hänen suorasta ja kirkkaasta sanomisen tavastaan. Siitä, miten hän nostaa pienenpieniä yksityiskohtia merkityksellisiksi ja kipeän koskettaviksi, mutta ei anna sen hidastaa tarinan vyöryä ja vauhtia, isoa liikettä. Se toteutuu jälleen, tässäkin kirjassa.

Tarina on pojan, joka syntyy Irakissa joskus 1980-luvulla. Pojan isä tekee asioita, jotka eivät ole poliittisesti edullisia levottomassa maassa, ja tilanne kärjistyy äärimmilleen. Perheystäviä tapetaan, hirmuhallinto on järjelle sokea, edes omaisuus ei auta, päinvastoin.

"Kovimmat äänet kuuluvat öisin. Äiti vetää minut ja Badrin syliinsä. Kädet tärisevät, kun hän silittää meitä, vatsa painuu selkääni vasten. Äiti on taas raskaana. - Kaikki on hyvin, hän kuiskailee. Sanat hajoavat, kuulemme vain laukaukset. Isä on taas poissa. - Diktaattori haluaa sotaa öljyn vuoksi, äiti selittää. - Sinun isäsi ei halua osallistua siihen. Hän taistelee diktaattoria vastaan, ei koskaan diktaattorin puoella. Äidin silmien aluset ovat tummat ja huulet kalpeat. Mummi tarttuu äitiä hartioista ja sanoo: - Meidän pitää lähteä."

On pakko valita puolensa, sillä kuka vain voi olla vakooja, ilmiantaja, väärän puolen kulkija. Lapsille jako on luonnostaan selkeämpi kuin aikuisille. Poika ajattelee olevansa hyvis, ja sanoo niin myös veljelleen. Isälle ei saa aiheuttaa huolta. Isää pitää miellyttää. Hyväksyvä katse on suurin toive, ja yleensä jää haaveeksi. Isän salaisuus, josta on ankarasti kielletty puhumasta, rampauttaa lasten mieltä.

"En tiedä mitä voisin toisten lasten kanssa puhua, joten en puhu mitään. En tiedä, mihin leikkeihin voisin osallistua, joten en osallistu juuri mihinkään."

Ollaan terrorismin alkulähteillä. Näin kasvaa viha, tällaiset ovat sen kasvimaat. Jos vihaa viljellään huolella, toistetaan oppia siemenestä saakka, taimenesta kasviksi, syntyy pahaa satoa, tappajajärjestöjä.

"Ne lapset ovat oppineet säännöt. Heidän maailmassaan aikuisen hyväksyvän katseen saa silloin, kun uskaltaa tappaa muita. Lapset, jotka kätkevät pommeja vaatteisiinsa ja autoihin, tekevät sen selviytyäkseen, saadaakseen aikuisen hyväksyvän katseen: sen katseen vuoksi lapset tekevät mitä tahansa."

Poika perheineen pakenee maasta. Naapurin puolelle, Saudi-Arabiaan. Yöllä, laukausten äänten siivittämänä, he päätyvät erämaahan, telttaleiriin aavikolle. Poika miettii, tietääkö kukaan, olivatko he olemassa, jos myrsky vie. Mutta: äiti synnyttää pikkusiskon. Telttojen viereen nousevat parakit. Koulu jatkuu, niissäkin olosuhteissa. (Se on ihme, toteaa lukija. En tiedä, kenen tekemä: paikallisten, länsimaisten avustusjärjestöjen?)

"Kaikkien isät ovat samanlaisia kuin minun isäni, jokaisen kotona on piileskelty ja pelätty mustia autoja, jokainen lapsi on joutunut varomaan sanojaan. Leiri on poikkeustila, mutta siellä meidän perheemme on normaali. "

Leirille tulee outoja ihmisiä, länsimaisia - "emme olleet koskaan nähneet sellaisia aikuisia". He valitsevat pelastettavat. Pojan perhe otetaan Suomeen. Vihreä maa on outo, ulkonäöltään, kieleltään, tavoiltaan. Lapsi sopeutuu, oppii kieltä, haluaa oppia. Hän on silti edelleen irakilainen ja muslimi. Isompana poika viedään käymään kotimaassa. Kirjan mukaan poika haluaa tietää islamista, mutta myös siitä, miten voi olla myös suomalainen 15-vuotias "menemättä rikki." Hmm, lukija yskähtää. Kaikki tekstin kohdat eivät ole uskottavia. Kuka 15-vuotias käyttäisi moista sanontaa? Taipuuko todellisuus tarinallisten vaatimusten mukaan? Alan äkkiä epäillä myös muita kohtia, tarina alkaa vuotaa. Ok, ehkä ajatus on tärkein, ja se tarina, ei tosipohja. Kirjassa poika saa hyvän neuvon:

"Emme saa loukata niitä, joiden tapoja ymmärrämme. Emme saa myöskään loukata niitä, joiden tapoja emme ymmärrä. Islamilaisista teksteistä löytyy tähän neuvoja. Muita ei tarvitse käännyttää. Heitä pitää kunnioittaa."

Näin me kaikki toivomme, mutta näin ei tosielämässä ole. Sen todistaa sekä kirjan tarina että sen perustana oleva kansanedustaja Hussein Al-Taeen tarina, kuten jälkisanat kertovat. Al-Taeen onnettomat (rasistiset) sometukset nuoruudessa tulivat julki juuri ennen kirjaa. Harmittaa raskaasti kirjailijan puolesta; kirja ei olisi kaivannut kitkerää lisämaustetta, joka ehkä tylsytti terävimmän kärjen. Mutta asiallisesti, se on pientä sen todellisen kärjen rinnalla, perheen tarinan. Sillä onhan Al-Taeen ja hänen perheensä tarina järkyttävä tositarina, tämän päivän tarina ja pojan myötä myös selviytymis- ja menestystarina, nuoruuden hölmöilyistä huolimatta. Harvasta meistä olisi samaan!

Miten pärjäävät sotaa käyvien maiden lapset, voivatko he toipua, voiko uuteen kotimaahan kotiutua? Mitkä asiat heitä kannattelevat, mitkä tuhoavat? Mikä edistää hyvää elämää kaikille, rauhassa? Näihin kysymyksiin kirja antaa paljon vastauksia, niin yksilön kuin yhteiskuntien tasolla, jos sen sellaisena haluaa lukea. Kipua se ei poista, mutta tekee sitä ansiokkaasti näkyväksi. Loppujen lopuksi, olemme kaikki lapsia, ja lasten kokemus seuraa meitä koko elämämme ajan.

"Muualla maailmassa aikuiset saattavat valittaa lasten tottelemattomuutta ymmärtämättä, että sellainen valitus on etuoikeus. Tottelematon lapsi on kasvanut turvassa. Ne, jotka pelkäävät eniten, tottelevat aina."

Hieno, koskettava ja ikiaikainen tarina, jota eivät ohimenevät tuulet heiluttele. Pientä nillitystä muutamasta epäuskottavuudesta, liian vaaleanpunaisiksi väritetyistä palluroista muuten vahvanvärisessä tarinassa. Kantava jänne on kuitenkin terästä ja totta. Sen tiedämme me suomalaiset, jotka olemme myös taistelleet sodissa hirmuvaltaa vastaan, joutuneet evakkoon tai köyhyyden vuoksi maahanmuuttajiksi, joita lähtökohtaisesti on katsottu kieroon, ja olleet pakotettuja rakentamaan uuden elämän, kuka enemmän, kuka vähemmän onnistuen.

Kenelle: Sodan vaikutuksia miettiville, globaalisti ajatteleville, lasten tulevaisuutta pohtiville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus soisi kirjan päätyvän monen, monen lukijan käsiin. Riipaiseva, kauhea tarina, sanoo Kirsin kirjanurkka. 


Elina Hirvonen: Punainen myrsky. WSOY 2019. Kansi Ville Tietäväinen.

Kustantajan lukukappale.

Lisäys: Unohdin, että lupasin kertoa oman tarinan. Kun perustin kirjablogin 9,5 vuotta sitten, ajattelin sen olevan omaa sormiharjoitteluani, muistiinpanoni luetuista ja totuttelua verkkomaailmaan. Ammatillisesti, mutta myös sen takia, että kaipasin paitsi lukemisieni listausta, myös omaa harrastusta ja kirjoittamisen kanavaa. Olin lukenut jotain "blogeja", ja se tuntui mielenkiintoiselta konseptilta. Ehkä jotain, mitä voisin kokeilla?

Ja niin tein, tylsänä työpäivänä. En ikinä kuvitellut pääseväni kirjablogistien joukkoon, jossa Inahdus ja Kirjainten virta ja muut tekivät vääjäämätöntä huipputyötään! Oli aikamoinen herätys saada kutsu kirjamessuilla kirjabloggarien tapaamiseen ja vielä isompi järkytys, kun muut tunnistivat minut, kun saavuin kokoustilaan: Toi on se, joka kirjoitti Hirvosen kirjasta!

Joku muu siis lukee näitä juttuja, tajusin. Anna-Riikka Carlson oli nostanut somessa tekstini (se oli ehkä tämä). Ja siitä tämä sitten lähti. Kiitos siis sekä Anna-Riikalle että Elinalle - ensi vuonna juhlitaan blogin kymmenvuotissynttäreitä!