Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Runoilija Edith Södergran innoittaa kertojaa, joka tekee kirjallisuustieteen gradua. Professoria on vaikea saada innostumaan feministisestä kirjallisuudentutkimuksesta, eikä kertoja muutenkaan viihdy yliopistolla, jolla on hänen mukaansa monia haasteita, kuten liiallinen menneisyyteen tukeutuminen.

"Takana oli asema loistokkaana sivistyksen kehtona; nyt opetettiin marginaalista oppiainetta, jonka resursseja oli juuri pienennetty entisestään. Kirjallisuuden hienoutta ja tärkeyttä nykyajassa ei enää aina itsekään osattu tai haluttu perustella aikaan sopivilla termeillä, oltiin liian ylepitä mihinkään. Touhu oli alkanut tuntua perintökohteen suojelulta."

Kertoja on ihailtavan itsetuntoinen, etenkin fyysisesti, ja puhuu vapautuneesti niin seksistä kuin joogasta, joka on hänelle tärkeä osa arkea. Lempiasana on Kuollut mies:

"Kuolleesta miehestä pitäisi tehdä sovellus seksiin. Se auttaisi purkamaan, jonka mukaan seksin pitäisi näyttää seksikkäältä. Hyvällä seksillä ja seksikkyydellä on melko vähän yhteistä. Kuoleman kuvasto on paljon lähempänä hyvää seksiä. Itseensä päin kääntyminen, voimakkaat tuntemukset, oma maailma, kehon hallitsemattomuus."

Hän pohtii tarkkaan eroa poikaystävästä: suhteessa kävi perinteisesti, naisosapuoli päätyi "roolinsa vangiksi, emotionaaliseksi huolehtijaksi".

"Minä halusin rakastaa niin, että se olisi verbi sanaluokan loisteliaimmassa, aktiivisimmassa merkityksessä. Ilmast tunnetta paljaana, tapella koska välitti. En osannut rakastaa niin, että se olisi jotain hiljaista kumppanuutta ja suoranaisen vastenmielisyyden poissaoloa. Rakkautta, kunnes toisin todistetaan."

Myös luontosuhdetta sivutaan, ja maapallon tilaa. Kertojaa haaveilee kokonaan uudesta Maasta, jossa elämän peruslähtökohdat olisivat erilaiset ja ihmiskunta voisi aloittaa alusta.

"Ihmisen ymmärrettäisiin olevan eläimen raakaversio, paljas klonkku, joka on kehityksen saatossa oppinut paikkaamaan puutteitaan, kuten tekemään vaatteita. Eläimillä on vaatteet ja kaikki tarvittava omasta takaa, vahvat hampaat ja tarkat aistit, toisin kuin ihmislajin edustajilla."

Autofiktiivinen kirja käsittelee laajasti mutta helposti luettavasti asioita ja ilmiöitä sukupuolirooleista kirjallisuuden merkitykseen, ammatinvalinnasta kehollisiin kokemuksiin. Tärkeitä teemoja, joista minusta hieman poikkesi yksi: ulkonäöstä ja kauneuden olemuksesta puhutaan hämmästyttävän paljon. Se selittynee paitsi kirjailijan nuorella iällä myös faktalla, että ulkonäöllä on vaikutusta muun muassa työmaailmassa, kuten hän on huomannut. Ei mennä siihen nyt, mutta silkkipaitaan pukeutunutta kuunnellaan eri tavoin kuin huppariin, noin kärjistettynä.

Kirja on kauniilla ja luontevalla suomen kielellä kirjoitettu teos, jota on ilo lukea: fiksun nuoren naisen ajatuksiin on kiinnostavaa kurkistaa, ja sekaan ripotellut Södergranin runot tuovat oman mausteensa. Ja komea kansi!

Kenelle: Tyttöjen maailmasta uteliaille, runojen rakastajille, ajan hengessä pysytteleville.

Muualla: Viehättävä ja veikeä, viisas ja syvä menemättä vaikeaselkoisuuden puolelle, toteaa blogi Mitä luimme kerran. Yökyöpeli hapankorppua ilahduttaa, etteivät nuoret naiset kysele lupia "sediltä" ottaakseen paikkansa (kiitos kirjan lainasta!).

Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos 2019. Kansi Anna Salmi.