Kolme kivikovaa dekkaria

Huippudekkarien tutut elementit ovat läsnä näissä kirjoissa, juuri kuten kuuluu. 

Uskollinen lukija -kirjassa tavattujen poliisien työ väkivaltarikosyksikössä jatkuu. Päätähti Jessica Niemi
tekee työtään aivojen ja lihasten lisäksi sydämellä: rahan perässä hän ei ole. Seeckiä lukeneet tietävät, miksi, mutta kirjan voi hyvin lukea ilman ennakkotietoja, sen verran taustaa valotetaan. Ja koska Jessica haluaa pitää salaisuutensa, mikä minäkään olen siitä lavertelemaan. Tuttu elementti on siis poliisi, jolla on henkilökohtainen salaisuus. 

Yleensä kuvioon kuuluu myös joko ylettömän ihana tai täysin paska pomo. Jälkimmäistä lajia edustaa Helena, "Hellu", joka aloitti väkivaltarikosyksikön esimiehenä Ernen lähdön jälkeen. Hän kutsuu Jessicaa sinnikkään ärsyttävästi sukunimellä ja yrittää löytää tästä heikkoja kohtia omaa valtaansa vahvistaakseen. Luulen, että monelle työssäkäyvälle tulee henkilöstä mieleen joku organisaatiosta tuttu! 

Luonnollisesti tukena ovat luottokollegat. Jessicalla heitä ovat Jusuf ja Rasmus sekä Nina, jonka kanssa välit tosin ovat viilenneet. Kun he tutkivat rikospaikkoja, tie vie poliisiasemalta majakalle, yökerhoon sekä netin syövereihin, blogimaailmaan. Netissä on vaikea peittää jälkiään, ja influenssereita voidaan hyödyntää markkinointiin, myös laittomien tuotteiden, totta kai. Kiintoisa kuvio tästä! 

Syyllisen etsintään liittyy partaveden tuoksu, manga sekä vaihtoehtohoidot ja yleinen hörhöys. Kirjailija ripottelee vihjeitä, joita lukija joko huomaa heti tai sitten tajuaa vasta myöhemmin, kuinka vain, minulla yleensä jälkimmäistä. Jännitys pysyy kutkuttavasti yllä. Teksti on kirjoitettu elokuvamaisiksi kohtauksiksi, jotka on helppo hahmottaa.

Erityiskiitos tutuista paikoista, joissa Helsingissä liikutaan. Töölöä, Kamppia, Kalliota... Jopa teinivuosien kotitaloni on mainittu (Kirstinkadun ja Castreninkadun kulma)! On kiva kuljeskella mukana, vaikkeivat tapahtumat ole mukavia; järjestäytynyt rikollisuus, huumeiden käytön kasvu ja nuorten hyväksikäyttö eivät ole leikkiä, mikä tuppaa viihtyessä unohtumaan.   

Sulavaa sujuvuutta, vauhtia ja yllätyskäänteitä huolellisesti paketoituna. Jännäri päättyy tätä kirjoittaessa juuri sopivaan hetkeen: jouluaattoon.

Max Seeck: Pahan verkko. Tammi 2020.  Päällys Markko Taina.

Arttu Tuomisen punoma juoni täräyttää sen verran, että ensimmäistä kertaa ikinä dekkarin lukemisen jälkeen jään pohtimaan sen henkilöitä, kuten omalaatuista ylikomisario Henrik Oksmania ja hänen kollegaansa Paloviitaa omine (aviollisine) ongelmineen. Myös tässä on naispomo, Susanna Manner, ja yhtenä kollegana terävä rikoskomisario Linda Toivonen. Ilahduttavaa, että naiset nousevat johtoon, ainakin kirjoissa!

Pastori jää myös mieleen. Sekä Seeckillä että Tuomisella on tarinassa isohko rooli papilla ja kirkolla; onko niin, että sieltä suunnasta nyt kaivattaisiin pitkästä aikaa yleisemmin henkisiä apuja ja kannanottoja, kun maailma on yhä kaaosmaisempi? Ainakin Tuomisen pastori suomii kovin sanoin kirkon vanhoillisuutta. Juoni nostaa kärkeen homofobian, äärioikeiston ja rasismin nousun, mikä tuo pelottavia kaikuja todellisuudesta. Lähettilääksi nimetty murhaaja tekee uhkauksiaan videoilla. 

Netin ja somen kautta on helppo vaikuttaa heikkoihin, kaltoinkohdeltuihin ja pelokkaisiin, kirja tuntuu sanovan. Mikä tahansa aate, jota tuo lohtua, vetää puoleensa. Viha on pelkoa, ja kuten kirjassa monen kohdalla, lapsuuden traumojen purkamista, mutta mihin päädytään, jos joku päättää olla piittaamatta muista ja yhteisistä säännöistä ja laeista ja etsiä hyvitystä väkivalloin? 

Tuominen kertoo tarinaa yksityiskohtaisesti, joskus tuskastuttavankin tarkasti ja hieman toistollakin, mutta täytyy myöntää, että se tehoaa. Ja tuntuu jotenkin hyvin suomalaiselta, Seeckin sulavuuteen verrattuna. Henkilöistä alkaa tietää enemmän kuin toivoisi. Eikä tapahtumien käänteitä pysty arvaamaan etukäteen. Kuka tahansa voi olla jotain täysin muuta kuin miltä näyttää. Ja yksi opetus näyttäisi olevan, että omalla kohdalla erilaisuuden hyväksyminen on vaikeinta. 

Päätapahtumapaikka on Pori, jota en tunne paria jazz-käyntiä lukuunottamatta, tarkkaan kuvattuna paikallistuntemusta omaaville varmasti yhtä kiintoisaa kuin Seeckin kirjan kulku minulle. 

Tuominen osuu napakymppiin yhteiskunnallisessa analyysissaan, vihan ja pelon noustessa ja näyttäytyessä natsien ja fasistien ihannointina. Ihanteita ja pelastusta kaipaavat eivät käänny kirkon puoleen, vaan kavereiden ja tuttujen. Erinomainen, fiksu ja ajankohtaan iskevä tarina kotimaisille dekkarien ystäville. 

Arttu Tuominen: Hyvitys. WSOY 2020. Päällys Mika Tuominen. 

Hieman toisenlaista jännitystä tarjoaa Lucy Foley. Poliisi ei ole pääosassa, vaan vain vilahtaa kertomuksessa englantilaisesta ystäväjoukosta, joka matkustaa Skotlantiin viettämään vuodenvaihdetta.

Henkilöitä on paljon, mutta joukko on helposti lukijan hallittavissa. Hotellia pitävä Heather ja hänen apulaisensa tuovat oman lisänsä kaveriporukkaan, joka on tuntenut toisensa pitkään, osa lapsesta saakka. Nyt he ovat yli kolmikymppisiä, yksi pari jo lapsen saanut, ja vauva on mukana matkassa. 

Syrjäinen paikka. Talven pimeys. Porukan keskinäiset jännitteet, joita kirjailija kuvaa sopivasti annostellen; henkilöt kertovat minä-muodossa omista osistaan kaveriporukassa. Ruumis. Motiiveja alkaa löytyä yhdeltä jos toiseltakin, kun tilanne etenee. Hienoa hämäystä, loppuun saakka. Nautin ja pelkäsin, siten sopivasti. 

Lucy Foley: Jahti. Otava 2020. Suomennos Satu Leveelahti.