Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas ja Kaivosten kaupunki. Naistenviikko 2024.

Jenny muuttaa ystävänsä Hannan kanssa Kanadaan, kotimaan köyhyyttä, kehnoja töitä ja ahdistavaa sisällissodan jälkeistä ilmapiiriä pakoon vuonna 1927. Parikymppiset naiset ovat päättäneet pärjätä, vaikkeivat kieltä osanneetkaan. Jennyn veli Ensio oli mennyt edeltä ja vakuutti töitä löytyvän ja myös naisten pääsevän ansion syrjään kotimaata paremmin. Ja jossain Amerikan mantereella asuu myös Jennyn isä, josta ei ole kuulunut vuosiin mitään. 

Nopeasti töitä löytyykin, kotiapulaisina. Jenny viihtyy Torontossa, vaikka vapaa-ajan vähyys ja tiukat kotiintuloajat kismittävät. Hanna haaveilee maaseutumaisemista. Naiset kertovat tarinaansa vuorotellen minä-muodossa, osan saamme lukea kirjeistä kotiväelle. 

"Vaikka suostuinkin lähtemään Jennyn kaveriksi Kanadaan vastentahtoisesti, oli se parempi ratkaisu kuin jäädä kotikylään, missä menneisyyden haavat olivat pahasti auki. Minuun ne jättivät ikuisen turvattomuuden tunteen, ajattelin, että aina oli jossakin onnettomuus tai ilkeä ihminen vaanimassa. Milloin tahansa saattoi lähteä matto alta ja hartaasti rakennettu luottamus kadota."

Naisten taivas kuvaa realistisella otteella maahanmuuttajan arkea ja palkollisten töitä, iloineen ja suruineen. "Haalilla" käydään kielikursseilla ja tansseissa, ja kun nuorista naisista on kyse, tietysti tavataan myös miehiä. Mutta Jenny ei aio ihan vielä asettua, vaan kokea vapauden ja itsenäisyyden hurmaa, toisin kuin perheestä unelmoiva ystävänsä. Vaikka elämä on pulskempaa kuin Suomessa, muuttaja on usein yksinäinen, kertoo Jenny:

"...minulle riitti, että veli oli siinä ja toi omalla mutkattomalla olemuksellaan tuulahduksen entisestä kodistamme. Hänen läsnäolonsa sai minut tajuamaan, miten yksin jokainen siirtolainen pohjimmiltaan oli. Suomalaiset tulivat kuka mistäkin, eikä paikallisia päässyt lähestymään helposti. Haali oli maanmiesten kohtaamispaikka, mutta ei korvannut kotiseutua. Jokainen oli yksin oman yritteliäisyytensä varassa, ja juuri siitä syystä Ension läheisyys sai minut tuntemaan edes hetken ajan sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota olin kaivannut."                                                                                                                                                                                                                                                  

Pörssiromahdus 1929 lamauttaa talouden ja tuhoaa työpaikkoja. Jatko-osassa Kaivosten kaupunki Jenny ja Hanna asuvat pohjoisemmassa, pienessä kaivoskaupungissa. Molemmat ovat edenneet unelmiaan kohti. Suuressa suomalaisyhteisössä toistuvat kotimaan poliittiset kaiut, onpa seudulle levinnyt Karjala-kuumekin, joka kummastuttaa Jennyä.  

"- Minä en kyllä ymmärrä, mikä niitä sinne Venäjälle vettää, ihmettelin ääneen. 
- Pelkkää potaskaa koko puhe maan ihanuuesta ja työläisten omasta valtiosta. Onhan tuo nähty siinä naapurissa.
- Sano se niille, joihin Karjala-kuume on tarttunu, ei ne usko. Ihan kun olisivat tulleet sokeiksi ja kuuroiksi ja kadottaneet järkensä. Vieläkö Ensio haikailee niiden matkaan?"

Kirjat ovat mukavan sutjakoita luettavia; kirjoittaja on kokenut etenkin lasten ja nuorten kirjojen tekijänä, joten selkeys on luontevaa. Arjen kuvailussa on tosielämän tuntu, kiintoisia yksityiskohtia ja hauskuuttakin, etenkin fingelska-kielen kanssa, josta löytyy pieni sanasto Kaivosten kaupungin lopusta.

Luulen, että näitä kirjoja pystyy lukemaan sellainenkin, joka ei jaksa paksuja opuksia eikä raskasta historiaselvitystä. Ajattelen nyt lähinnä heitä, jotka esimerkiksi korkean iän tai terveysrajoitusten takia etsivät sopivaa historialuettavaa, jota jaksaa pidellä, kuten kasikymppistä äitiäni. Nuorten naisten kepeiden kenkien jäljissä on helppo kulkea!  

Kirjoittaja kertoo tehneensä mittavan taustatyön ja saaneensa innoitusta ja apua Kanadassa asuvilta sukulaisiltaan. Kirjan henkilöt ovat fiktiota, mutta monet tapahtumat ja ajan henki on koottu ja muotoiltu tarinaan siirtolaisten haastattelujen ja muun lähdemateriaalin pohjalta, jota on listattu ensimmäisen kirjan lopussa. 

Muutosta rapakon taakse kotiapulaisen töihin samoihin aikoihin kertoo myös Sally Salminen muistelmakirjassaan Aikani Amerikassa. Tästä en ehtinyt postata ennen palautuspäivää kirjastoon, mutta vinkkinä aiheesta kiinnostuneelle. Sally asui New Yorkissa kuusi vuotta palvellen hyvin varakasta väkeä, ja siirtolaisen asema tulee siinäkin hyvin esiin arjen kautta. Palvelijaa ei juuri täysivaltaiseksi ihmiseksi noteerattu. Kun Katrina julkaistiin, nousi palvelijakin arvoasteikolla. Jennyssä ja Sallyssa on jotain samaa: seikkailumieltä, tervettä suomalaisjärkeä, taitoa pitää puolensa ja päättäväistä positiivisuutta ainakin. 

Marja-Leena Lempinen on tehnyt uran lasten- ja nuortenkirjailijana, ja vasta nyt myöhemmin alkoi kirjoittaa myös aikuisille, onneksemme. Sarjan kolmas ja viimeinen osa Siivet ja juuret ilmestyy 4.9.2024, eli ihan pian! Miten naisten elämä lopulta järjestyy? 

Kenelle: Helppoa historialuettavaa hakeville, muuttaneiden sukulaisille ja tutuille, siirtolaisten elämästä kiinnostuneille. 

Marja-Leena Lempinen: 

Naisten taivas, Icasos 2021
Kaivosten kaupunki, Icasos 2022

Kannet T. P. Kekäläinen.

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024 

Dekkariviikko 2024. Richard Osman: Torstain murhakerho, Mies joka kuoli kahdesti

Brittiläisen Richard Osmanin kirjan The Thursday Murder Club käännösoikeudet myytiin viikossa 16 maahan sen julkaisun jälkeen syyskuussa 2020. Hillittömästi myynyt teos saatiin suomeksi 2021 sananmukaisella käännöksellä Torstain murhakerho. 

Olen tullut varovaiseksi hittikirjojen suhteen; luen tietysti, uteliaana, mutten ehkä ihan heti enkä oleta välttämättä niistä pitäväni, niin moni on ollut pettymys. Mutta Osmanin kirja on oikeasti hauska murhakirja, joten vedin saman tien myös jatko-osan. Vielä on lukematta seuraavat kaksi jo suomennettua osaa, mukavaa!

Senioriyhteisössä Englannin Kentissä asuvien neljän ystävyksen murhien selvittelytarinat noudattavat kunniakkaasti peribrittiläisiä traditioita, niin rikosgenren kuin hienostuneen ironisen huumorin osalta. Kirjoissa on selkeä juoni, persoonalliset ja riittävästi toisistaan erottuvat päähenkilöt sekä viehättävä vanhan maailman häivähdys, ovathan henkilöt iäkkäitä ja hallitsevat niin tee-, pukeutumis- ja muut käytössäännöt "kuten kuuluu", tai ainakin kuten me kuvittelemme kuuluvan. 

He suhtautuvat ikäänsä realistisen alistuneesti mutteivat surkutellen: tosin "mikä ei tapa, se vahvistaa" ei enää kuulemma päde, kun vuosia on kertynyt jo kahdeksankymmentä.

"- Kaikkihan me tiedämme, missä järjestyksessä te neljä kuolette. Ensin Ron... 
Ibramim nyökkää.
- Sitten Elizabeth, joka luultavasti ammutaan. Sitten onkin vaikea päättää sinun ja Joycen välillä. 
- En haluaisi olla viimeinen eloonjäänyt, Ibrahim sanoo. - Olen aina yrittänyt välttää ihmisiin kiintymistä, mutta näihin kolmeen olen kiintynyt."

Ikä takaa tietoa ja kokemusta, se on selvää - kohtapuoliin jopa suomalaisille rekrytoijille, luulen - ja niitä kaikilta neljältä toden totta löytyy omilta aloiltaan. Elizabeth on joukon moottori, jonka taustasta on parempi tässä vaieta. Aina tyylikäs Ibrahim omaa hienovaraisen ihmisten käytöksen havainto- ja päättelykyvyn, Ron taas menee ronskisti asiaan. Joyce suree leskeyttään ja yksinoloa (kukapa heistä ei olisi yksinäinen) ja yrittää muuttaa asiantilaa yhtä tarmokkaasti kuin noudattaa Elizabethin ohjeita. 

"Hän sanoi että olen surkea valehtelija, ja niin minä olenkin. Lupasin, etten enää tekisi juttuja omin päin, mutta hän sanoi ettei minun pitäisi antaa lupauksia, joita en pysty pitämään."

Mainio tiimi, jonka tekemisiä lukija seuraa kertojan avulla sekä Joycen rönsyilevästä päiväkirjasta. Erityisen viihdyttävää luettavaa niille, jotka viihtyvät brittiympäristössä, rikosten selvittelyn parissa (jotainhan eläkkeelläkin on tehtävä, jotta aivot pysyvät vireessä) ja jotka hakevat hymyä ja hyvää mieltä. Jopa poliisit ovat tarinoissa erittäin inhimillisiä. Kirjat tuovat mieleen Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan, murhatwistillä. 

Ihailen aiemmin tv-tuottajana, -käsikirjoittajana ja -esiintyjänä toiminutta kirjailijaa; esikoiskirjan uskomaton menestys on varmasti vaatinut taustalle huipputekijöitä kustantamon väen, agentin ja muiden tukijoukkojen muodossa. 

Kerhosta on tekeillä elokuva, jolle myös voi povata suursuosiota, sillä kehissä on kovia nimiä: Elizabethia näyttelee Helen Mirren, Ronia Pierce Brosnan, Ibrahimia Ben Kingsley ja Joycea Celia Imre. Ohjaaja Chris Columbus on tehnyt mm. Harry Pottereita, ja taustalla on Steven Spielbergin elokuvayhtiö. Kuvaukset on tarkoitus tehdä syksyn 2024 aikana. 

Richard Osman:

Torstain murhakerho (The Thursday murder club), Otava 2021, suomennos Arto Schroderus
Mies joka kuoli kahdesti (The man who died twice), Otava 2022, suomennos Antti Saarilahti

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka. 

Muistutan samalla Dekkariseurasta: se on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi liittyä täältä.

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot

Hymyilyttää kirjaa ajatellessa. Aivan liian harvoin saa lukea olennoista, jotka liikkuvat pimeän jälkeen Helsingin tutuilla kulmilla! Kyllä, se on myös hieman pelottavaa, mutta pääosin olennot vaikuttavat hyvin sivistyneeltä sakilta. 

Kuten karhu, jonka haagalainen luokanopettaja Mikko tapaa Thalianaukiolla. Mikon mielihyväksi se hyväksyy ihmisen luontevasti ystäväkseen, kutsuu jopa saunomaan, ja he löytävät yhteisiä mielenkiinnon kohteita, kuten kielitieteen.

"- Minä olen lukenut aika paljon vertailevaa kielitiedettä. Olen tehnyt myös omaa tutkimusta, karhu sanoi. 

- Ai? - Joo. - Miten nyt niin?

Karhu oli hetken hiljaa. Se mietti."

Karhun oppineisuus ei ole ihme, periytyyhän se vanhasta eurooppalaisesta aatelissuvusta. Mikon on ihmisenä vain hieman vaikea ymmärtää sen puuhia, kuten kahden litran kokistölkkejä - mistä sellaisia muka saa? 

"- Karhujen kaupasta, karhu tuhahti. - Älä viitsi olla niin antroposentrinen. - Sori." 

Toista laitaa edustavat varjomainen, veren haistava Helmi ja läpikuultava Toivo-poika, joiden elämän- tai paremminkin olentotilanteiden juuret yltävät sotavuosiin. (Varjoihmisistä on muuten olemassa oma arkistonsa, käy ilmi.) Lisäksi tarinassa esiintyy painavaa yhteiskunnallista vastuuta tunteva hiiri sekä Kristus, jonka mielipuuhaa on käydä näkymättömänä päiväkodissa kuiskimassa hauskoja ajatuksia lasten korviin. Sillä hän on sitä mieltä, että "lasten nauru on täsmälleen sama asia kuin Jumalan valtakunta". 

Jumalasta puheenollen, myös hänet mainitaan tapauksessa, jossa Estonia-laiva uppoaa. Sen "jälkeisinä päivinä Jumalan henki kulki vetten yllä ja oli poissa tolaltaan. Hän ei koskaan tottunut tällaisiin tilanteisiin. Aina tuli suru, ja vaikka Hän aina ajatteli, että ensi kerralla Hän olisi varautunut paremmin, tunnevyöry tuli yhtä raskaana. Hän lohduttautui vain sillä, että ei voinut kulua psyykkisesti, koska oli Jumala."

Omanlaisiaan olentoja ovat ihmisetkin, kuten Merenlahden veljekset. Juhani on Kannelmäen seurakunnasta eläköitynyt pappi, jolla on haasteita pitää päänsä kasassa. Olavi on luotsi, Antero taas Helsingin yliopiston uskontotieteen professori, joka työskentelee hullun suntio Borgin kanssa. Joka puolestaan tuntee salakäytävät ja katakombit Tuomiokirkon alla. Samuel on hirviönmetsästäjä, mutta sitä eivät perheenjäsenet tiedä. Työnsä luonteen vuoksi Samuel pitää etäisyyttä.

"Kyse on siitä, että kun pimeys raapaisee ihmistä, ihminen alkaa nähdä maailman pimein silmin."

Maijaa auttaa nokkela varis hänen tehtävässään löytää Yön kissa. Vain suorittamalla tehtävän Maija saisi muistinsa takaisin! Variksen jutut hämmentävät Maijaa.

"- On myös toinen sanonta: jokainen, joka on nuorena idealisti, on vanhana nihilisti. Minulle ei kuitenkaan ole käynyt niinkään. - Mitä tarkoitat? Maija kysyi."

Tarinaan kietoutuvat olentojen ja ihmisten lisäksi Helsingin historia, lasten merkitys, oman pään sisällön tutkiminen, raportointi, sitaatit niin Tomas Tranströmeriltä, Simone Weililtä ja monelta muulta. Muun muassa. Kuulostaa sekametelisopalta, mutta ei ole; teksti kulkee sutjakasti ja viihdyttävästi. 

Hauska, fiksu, filosofinen ja lämminhenkinen maagisrealistinen kirja, joka on mustavalkopiirroksin kuvitettu ja joka kiihottaa mielikuvitusta ja jää mieleen kummittelemaan. 

"Setäni sanoisi, että tämä on juuri meille ainoa mahdollinen maailma. Niin tai näin, tällainen se juuri on. Ei toisenlainen."

Tartuin kirjaan, koska kuulin, että siinä liikutaan kotikulmillani, Haagassa ja Kannelmäessä. Onneksi kuulin, mutta harmi kyllä vasta kun olimme jo tehneet Kirjojen Kannelmäki -kävelykierroksen kartan ja sisällön kirjaston ja kirjailija, opettaja, selkokielen asiantuntija ja kirjabloggari Tuija Takalan (lue lisää ensimmäisestä kierroksesta linkin takaa) kanssa. Toivottavasti saadaan karttaan päivitys joskus! Mutta kierroksella on jo 12 rastia, jotka tavalla tai toisella liittyvät alueeseen. 

Kävelykierroksia voi tehdä omatoimisesti kirjastosta saatavan kartan avulla (tai netin). Tai tulla yhteiskävelylle su 19.5. klo 14, jolloin mukana on Anu Juvonen, joka on kirjoittanut kirjan Lähiöoksennus lapsuudesta Kannelmäessä lähiön kasvun aikoihin 1980-luvulla. 

Lähtö ja paluu Kanneltalon portailta. Yhteiskierroksia on tehty kolme viime kesinä, ja viimeksi mukana olivat kirjailijat Juha Itkonen ja Tuomas Aitonurmi, sitä ennen dekkaristi Markus Ahonen. Suosio on ollut yllättävän suuri, mukana on ollut kymmeniä kirjanystäviä. Tervetuloa mukaan! Ja suosittelen toteutusta myös muiden kirjastojen ja alueiden kirja-aktiivien mukaviksi yhteishankkeiksi. 

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot. Enostone 2021. Kansi ja kuvitus Kalervo Sammalvehrä. 

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne

Mennään 1930-luvun alun Helsinkiin. Kiihkeä 20-luku, jolloin kansa kursi itseään kokoon sisällissodan jäljiltä ja siirtyi uuteen aikaan autojen, pilvenpiirtäjähaaveiden, elokuvien, musiikin, urheilumenestysten ja muun modernin myötä, jatkui hengessä ja lihassa. Teollistuminen ja kaupungistuminen alkoi kiihtyä, vaikka valtio oli vielä maatalousvaltainen. Kaikille ei silti riittänyt töitä ja leipää kotipaikalla. Helsingin väkiluku kasvoi 1930-luvulla neljänneksellä. Kansainvälisyys oli hyvinvoivan väestön keskuudessa luontevaa, matkailu kehittyi harppauksin.

Tähän ympäristöön sijoittuu Heidi Airaksisen kirja, joka kuvaa herkullisesti aikaansa ja piirejä, joiden täytyi pysyä tiukasti vallitsevissa säännöissä - homoseksuaalisuutta tai muita seksuaalisia identiteettejä ei tunnettu eikä tunnustettu. Yhteisön piilottelu tuo oman säväyksensä rikostarinaan, jossa Ulrika löytyy kuolleena. Kyllä, nuori kaunis nainen jälleen kuolee, mutta tällä kertaa hieman eri näkökulmasta. Bordellit olivat yleisiä Helsingissä tuohon aikaan. Samoin köyhät tytöt maaseudulta. Yhtälö on surkea. 

"Lapsuuden huolettomat päivät olivat kaukana. Iloisen kepeät hetket olivat hautautuneet mereen Auroran mukana. Tilalle tulleet epävarmuuden ja irrallisuuden tunteet olivat estäneet minua olemasta läsnä omassa elämässäni. Olin omaksunut tunnollisen sisaren roolin ja peittänyt todellisen itseni sisarpuvun alle. Seurasin tarkkaan kirjoitettua käsikirjoitusta, jotta pysyisin kasassa. Romahdus ei tuntunut kaukaiselta. Kenties olinkin jo keskellä sitä."

Sisar Kerstin Diakonissalaitokselta kertoo omaa tarinaansa ja todistaa Ulrikan kuolemaa työvuorollaan. Se painetaan villaisella, jos sairaalan merkkihenkilöt saavat päättää, mutta Kerstin ei unohda. Mitä tapahtui ja miksi? Kerstinin sinnikkyys vie eteenpäin juonta, jossa hän tutustuu Fredrikssoniin, Teddyyn ja Harrietiin; tuohon outoon mutta tutunoloiseen seuraan. 

"- Ja entäs sinä sitten Kerstin, mitä salattavaa sinulla on? Henriksson kysyi huvittuneena. Peitin hämmennykseni nostamalla kahvikupin huulilleni ja maistoin tulikuumaa kahvia. - Ei kai juuri mitään, sain vastattua ja tarjoilin itselleni leivonnaisia. Kuulin uudenlaisen itsevarmuuden äänessäni. Kuuluiko se sille toiselle minulle, jonka vuoksi olin nyt tässä?"

Upea sukellus aikaan ja ympäristöön, jota pidettiin varjoissa. Fiktiota toki, lukijan iloksi ilmiöitä ja keksittyjä tapahtumia, jotka pitävät mielenkiinnon yllä. Mutta kiehtovasti todelliseen historiaan ja paikkoihin Helsingissä kytkettyinä, Kumpulan kartanosta Kallion huudeille, Rikhardinkadun kirjastolta Teatteri-Espikselle.

Jännitysmomentti ei ole suurin, mutta kestävä. Henkilöt ovat eläviä, ympäristö samoin, ja se on kirjassa hienointa: se vie tehokkaasti aikaan, paikkaan ja ihmistensä tilanteisiin. Tunnelmanluonti on Airaksisen vahvuus. Teksti on puhuttelevaa, jopa jutustelevaa taideteksteihin verrattuna, mutta viehättää nimenomaan persoonallisella ilmaisullaan. Kirjan voi nähdä myös naisen kehityskertomuksena ja itsensä löytämisestä. Pidin paljon. 

Lisää ilmestyi vuonna 2022: Maa jota ei ole sijoittui aikaan ennen Vierge Modernen tapahtumia.

Kenelle: Historiahulluille, sateenkaarevan lukijoille, tunnelmaan uppoaville, selkeän tarinan ystäville. 

Muualla: Kirsin kirjanurkka ruotii kirjaa: Epookki on Vierge modernessa kuvattu taiten ja kiinnostavasti, ja romaanin tunnelma on arvoituksellisen utuinen, sinisen tupakansavun ja ukkosmyrskyjen sumentama. Teos tarjoaa vähän uskaliaan aikamatkan aikaan ja paikkoihin, joita ei ole liiaksi kuvattu. Myös näkökulma on raikas ja mielenkiintoinen.

Heidi Airaksinen: Vierge Moderne. Arktinen Banaani 2021. Kansi Asko Künnap.

Aloitan tällä osaltani Dekkariviikot. Kirjablogistit viettävät kahta dekkariviikkoa, Kirjakauppaliiton kansallinen viikko on ensi viikolla 12. - 18.6.2023. Blogistanian logokuva: Niina Tolonen.

 

Monika Helfer: Roskaväkeä ja Missä isä on?

Monika Helferin esikoisromaani Roskaväkeä ja sen jatko Missä isä on? kertovat Helferin perheen tarinaa itävaltalaisessa vuoristokylässä. Helferin äiti Grete oli yksi kauneudestaan kuulun Marian ja komean Josefin lapsista, jotka joutuivat pienestä pitäen taistelemaan elintilasta, joskus hengestäänkin surkean köyhissä oloissa.

Heillä oli mökki ja navetta kaukana muusta naapurustosta, joka suhtautui perheeseen epäluuloisesti monesta syystä ja nimitti tätä roskaväeksi. Yksi syistä oli se, ettei kukaan tiennyt, millaisia "liiketoimia" Josef puuhaili ja mistä hän välillä sai tuotua kotiin rahaa. Perhe jätettiin lähes heitteille, heitä vieroksuttiin ja halveksunta näytettiin jopa lapsille avoimesti: pienen kylän huonoimmat puolet.

Kirjailija keräsi tietoa etenkin vanhalta tädiltään teostaan varten, isoäiti ja isoisä olivat kuolleet nuorina, Gretekin jo paljon ennen kirjojen tekoa. 

"Ja samaan tapaan kuin en osaa tulkita monia sananparsia, en myöskään ymmärrä kaikkia omien ihmisteni tarinoita. Koska ne kertovat järjettömyyksistä."

Kun Josef joutui lähtemään sotaan - kutsu palvelukseen tuli 1914 syyskuussa - hän velvoitti liikekumppaninsa, kylän pormestarin "pitämään silmällä" Mariaa. Maria laittoi lapset vahtimaan, että valvonta ei ulottunut pidemmälle kuin säädyllisyys salli. Perheen vanhimmat pojat olivat vasta kymmenen kieppeillä joutuessaan velvollisuuksien ikeeseen tilan ja perheen työmiehinä. Silti Maria onnistui tutustumaan saksalaiseen Georgiin. Rakkaus Josefiin ei hiipunut; hän oli tyytyväinen mieheensä, mutta otti hetkensä sieltä mistä sai. Ehkä se toi hänelle jonkinlaista toivoa siitä, että muutakin elämää voisi olla, jos hän niin haluaisi? Todellisuus oli sinnittelyä, siannahkaa saattoi nuolaista ja kuvitella lihan makua, kun muuta ei ollut. 

"Ja sitten tuli taas talvi. Eikä heillä ollut yhtään mitään enää. Ei edes pientä suikaletta siannahkaa roikkumassa keittiön katosta. Viimeiset perunat eivät olleet enää syötäviä."

Toiseksi vanhin poika Lorenz otti ohjat käsiinsä. Hän hoiti kuusihenkiselle perheelleen talven ruuat tavalla, joka jääköön lukijan luettavaksi. Maria oli tullut raskaaksi (Josef kävi lomilla, kumma kyllä) ja perheessä oli viisi lasta, kun sota päättyi. Tosin Josef ei koskaan tunnustanut Greteä lapsekseen, vaan kohteli tätä kuin ilmaa. Ei sanoja, tekoja tai minkäänlaista huomiota, koko elämänsä aikana. Sodan jälkeen Maria synnytti vielä yhden tytön, seitsemännen lapsensa.

Toisessa osassa Helfer keskittyy seuraavaan sukupolveen, oman isänsä tarinaan. Sattumalta isänkin nimi on Josef, mutta tämä mies rakastaa kirjoja. Josef joutui myös aikanaan sotaan ja menetti toisen jalkansa, mutta suurin muutos perheen elämässä oli, kun hän sai isännän viran hotelliksi muutetussa toipilaskodissa. Sen arvokkaasta kirjastosta tuli miehelle kohtalonkysymys ja kirjojen pelastamisesta elämäntehtävä. Luonnollisesti hän rohkaisi lapsiaan, etenkin Monikaa, kirjojen pariin. Kun Monika pitkän ajan kuluttua keskustelee tuolloin jo edesmenneestä isästään äitipuolensa kanssa, tyttö parahtaa:

"- Kukaan ei koskaan lainannut yhtä ainoaa kirjaa, ei yhtäkään. Isää lukuun ottamatta kukaan muu ei ollut kiinnostunut kirjoista! Ilman häntä ne olisivat lahonneet. Ne olisi heitetty pois tai myyty pilkkahintaan jollain kirpputorilla. Hän rakensi hyllyt, hän teki ne itse ja pyyhki pölyt säännöllisesti. Tiedän, koska autoin häntä usein. Minä tiedän sen! - Rauhoituhan nyt taas, äitipuoleni sanoi ja sytytti uuden tupakan."

Myös Monikan äiti kuoli nuorena. Ja isä katosi. Tosin hän löytyi, meni uusiin naimisiinkin ja perhe kasvoi entisestään, myös aikuisen Monikan oma myöhemmin. Surullisen juonteen tuo tieto hänen tyttärensä tapaturmaisesta kuolemasta, joka tuntuu nivoutuvan monen nuorena kuolleen suvun jäsenen tarinaan. Kirjoihin liittyy myös Josefin elämän loppu. 

"Kirja oli hänelle pyhä."

Hienosti koottu ja kiteytetty tiivis sukutarina, joka ei etene kronologisesti mutta tuntuu silti yhtenäiseltä: Monikan ajatusten kulkua on yllättävän vaivatonta seurata aina vuoden 1914 tapahtumista nykypäivään, vaikka asioissa ja ajoissa hypitään, kuten muistoissa tehdään. Muistot ovat kipeitä, tapahtumat ja ihmiset käsittämättömiä. Suurta väkivaltaa tai kammokauheuksia ei silti esiinny, vaan arkista, tosin raskasta, elämää. Eikä kirjoissa puututa maailmantilanteisiin, vaan ne keskittyvät yhteen perheeseen, kuvaavat aikaa sen kautta. Henkilöistä piirtyy elävä kuva suorastaan pikkutarkalla kerronnalla, vaikka kirjat ovat vain parisataasivuisia. Ne ovat yltäneet Itävallassa ja Saksassa kirjallisuuspalkintoehdokkaiksi ja olleet lukijoiden suosiossa päätellen myyntimääristä ja muun muassa yleisöpalkinnosta, jonka Roskaväkeä sai Baijerin kirjallisuuspalkintojen jaossa.  

Kenelle: Kipeää kestäville, tosi- ja perhetarinoiden ystäville, muistelemisesta pitäville, saksankielisen kielialueen kirjallisuuden lukijoille. 

Muualla: Tuulevin lukublogi sanoo Helferin kirjoittavan koruttoman koskettavasti lapsuudesta, isästä ja surusta. Roskaväkeä-kirjaa Tuulevi kuvaa suureksi ja laveaksi tarinaksi, sellaiseksi, joka jää mieleen.

Monika Helfer: 

Roskaväkeä. (Die Bagage 2020). Kustantamo Huippu 2021. 

Missä isä on? (Vati 2021). Kustantamo Huippu 2022. 

Kirjat on suomentanut Anne Kilpi. Kannet on suunnitellut Taina Värri.

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei osunut minuun, minkä
ymmärrän johtuvan täysin siitä, että olen väärää kohderyhmää, eikä itse kirjasta, joka kuvaa nuoren naisen ongelmia (nimeltä elämä). Kirja oli HS:n esikoispalkintoehdokas ja sai kelpo arvioita muutenkin, mutta niputin sen mielessäni genreen, jota lukevat minua puolta nuoremmat, yleensä naiset, enkä löydä samastumispintaa riittävästi. Seurustellako vai ei, ollako luova ihminen vai ei, tehdäkö lapsi vai ei, onko takapuoleni liian iso -tyyppisiin kysymyksiin olen jo elänyt liian kauan.

Mutta tämän vuoden HelsinkiLitissä kirjailija haastatteli ulkomaista vierasta, Marie Aubertia, niin kiinnostavasti, että päätin lukea toisenkin Savonlahden. Ja pidin tästä paljon - nauroin usein, mutta myös tunnistin tilanteita ja asetelman yleisestä elämäntuskasta. Olenko elänyt oikein, tehnyt oikeita valintoja, onko minussa mitään hyviä puolia, pärjäänkö? Itse en kyllä pidä asioiden vatvomisesta, toisin kuin päähenkilö:

"- Mutta mitä turhaa on asioiden vatvomisessa? huudahdin. - Se on lempipuuhaani!"

Kertoja havannoi ja oppii itsestään paljon kertomuksensa aikana (eri asia on se, ovatko hänen havaintonsa kaiken vatvomisenkaan jälkeen faktaa). Ura ja parisuhde pitäisi ainakin olla, ehkä lapsikin. Käy niin, että avoliitto pääsee alkamaan ikään kuin varkain. 

"Jokin päätös minun oli kuitenkin tehtävä. En halunnut löytää itseäni tulevaisuudessa tilanteesta jossa olisin lapseton siksi, etten ollut päättänyt mitään. Mistä voisin tietää, oliko päätökseni hyvä vai ei? Kaikki aiemmatkin päätökseni elämässäni olivat olleet huonoja."

Ulkonäkö on ainoa asia, joka hänellä on, tuumii nainen nöyrästi ja itseään vähätellen, kuten tyyliin kuuluu. Mutta koska vuosia on jo keski-ikää lähentelevästi, ei pinta ole enää ihan yhtä tärkeä. Vaikka: 

"Kaukana olivat ajat, jolloin halusin laihtua ja olin aina nälkäinen. Nykyään ajattelen, ettei muutama lisäkilo olisi pahinta, mitä minulle voisi tapahtua. Joku olisi jopa voinut luulla, että olin viisastunut iän myötä, mutta se ei pitänyt paikkaansa - en kai muuten olisi surrut nyt sitä, että takamukseni on littana."

Miksi kaikki aikuiset ihmiset eivät vihaa itseään, kun ajatellaan maailman tilaa? Se on hyvä kysymys. Nainen pohtii asiaa:

"Minä ihmettelin, mikä muita vaivasi. Mikseivät myös he vihanneet itseään? Ostimme tavaroita joita emme tarvinneet. Tilasimme tilpehööriä maailman laidalta toivoen, että jokin rojuista lieventäisi ahdistustamme. Istuimme lentokoneissa ja sanoimme itsellemme, että nuoret ovat nykyään niin älykkäitä ja innovatiivisia, ettei meidän tarvitse muuttaa toimintaamme. Nuoret selättäisivät ilmastonmuutoksen, kun olisi sen aika. En olisi laskenut sen varaan - ja ihan jo periaatteenkin takia olin sitä mieltä, että nuorten piti saada ottaa rennosti ja tehdä omat virheensä (paitsi jos niihin liittyi Danny)."

Iso-D on epäilyttävän paljon esillä, mutta sille on perusteensa. Nainen on masentunut, se on selvää. Hän käy terapiassa ja käyttää lääkkeitä. Iloa ja myönteisiä puolia mistään, etenkään itsestä, on vaikea nähdä. Itseironiaa riittää, vaarallisen paljon. Jotenkin ymmärrän hyvin tätä naista ja symppaan häntä täysin. Inhimillistä! 

"...minulla oli paljonkin suunnitelmia, joiden toteuttamiseen minulla ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa."

Sympaattinen, oivaltava ja hauskanterävä kirja ihmisen etsinnästä peilikuvan alta: perusasioita, joita nainen joutuu läpikäymään. Nuorten naisten stressistä, paineista ja uupumuksesta on puhuttu paljon, ja syystä: uusimman tutkimuksen mukaan kolmasosa nuorista aikuisista ei koe itseään merkitykselliseksi. Siis mitä helvettiä? Mikä olisi tärkeämpää kuin nuoren hyvinvointi? Ja tuleeko masentuneista nuorista masentuneita keski-ikäisiä, kuten kirja vihjaa? Jos he eivät koe olevansa tärkeitä, löydä hyviä puoliaan, joita aivan varmasti on, vaikkei itsestä siltä tunnu. Masentavaa, miten musertavaksi olemme maailman onnistuneet tekemään. (Tunnen itseinhoa. Muuten, jossain vaiheessa aloin laskea itse-sanan esiintymistä kirjassa. Sitä on todella paljon! Mitä tämä kertoo?)  

On hienoa, että naistarinoita on monenlaisia, ja tämä on aidoimmasta päästä. Nyt kun googlaan tätä Muualla-kohtaan, huomaan puhuttavan autofiktiosta. Se ei tee kirjaa tai naisen kokemusta yhtään pienemmäksi. Kai minä sitten halusin tätä, tällaista kirjaa siis. 

Kenelle: Naisille joka iässä; suuntaa hakeville, taviksille ja kokeneille, fiksua viihdettä etsivälle, masennusta poteville ja epävarmoille, itseään vähätteleville ja moittiville. 

Muualla: Leena Lumi piti kirjailijan esikoisesta enemmän. Tuulen havinaa -blogi suhtautui myötätuntoisesti ja armollisesti kirjan päähenkilöön. 

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä. Gummerus 2021.

Deborah Levy: Elämisen hinta, Omistuskirjoituksia

Omaelämäkerrallisen trilogian toisessa osassa kulminoituu monta asiaa, joita Mitä en halua tietää pohjusti. Nyt lontoolaisen Levyn on pakko kohdata asioita, joita ei haluaisi. 

"Itkin kuin nainen, kun minulle valkeni, että avioliittoni oli ohi. Olen nähnyt miehen itkevän kuin nainen, mutten ole varma, olenko nähnyt naisen itkevän kuin mies."

On muutettava kahden tyttären kanssa uuteen kotiin. On hoidettava kuolevaa äitiä. On kirjoitettava, hankittava elantoa, huolehdittava viemäriputkista, lämmityksestä ja pyörän ketjuista. Ja monesta muusta.

"Kun irtautuu rakkaudesta, elää riskitöntä elämää. Mitä mieltä on sellaisessa elämässä?... Kyllä, joskus on tosiaan ahdistavaa kokea tunteita. Muutamien viime kuukausien ajan olin yrittänyt olla tuntematta mitään."

Kun puitteet on saatu kuntoon, jopa kirjoituspaikka on löytynyt - kylmä vaja - ajankohtaistuu myös haave elokuvakäsikirjoituksen teosta. Tapaamisia asian tiimoilta, ei etenemistä. Leipä pöytään tulee toistaiseksi kirjallisuuden opettamisesta, näytelmäkäsikirjoituksista ynnä muista kirjoitustöistä ja keikoista - en tiedä, maksetaanko niistä. Levy käy Eurostarilla Pariisissa kirjailijatapaamisessa kirjansa Uiden kotiin ilmestyessä ranskaksi, ja lukemassa kirjaansa ääneen Berliinissä. Kuin kaiken ohessa.  Kodin, avioliiton ja äidin menetys ovat isoja painoja, joiden alla kulkua keventävät ystävät, vaja ja sähköpyörä. Ja tietysti oma luova työ ja ajattelu. 

Kolmannessa osassa tytöistä on kasvanut nuoria fiksun oloisia naisia, jotka naureskelevat äitinsä innolle kasvattaa banaanipuuta. Kolmas lapsi, he sanovat. 

"Eläisin pian yksin. Jos olinkin rakentanut uuden elämän sen jälkeen, kun olin eronnut lasteni isästä, minun täytyisi ilmeisesti tehdä sama pian uudestaan, viisikymmentäyhdeksänvuotiaana. En halunnut ajatella asiaa, ja niin ryhdyin pakkaamaan muutamia tavaroita, jotka aioin viedä uuteen kirjoitusvajaani."

Levy on menestyvä ja tunnettu kirjailija, jolla on kaikkialla tuttavia ja ystäviä, jopa oma assistentti. Silti häntä edelleen mietittyvät perustavanlaatuiset asiat naisen roolista - hän miettii paljon Simone de Beauvoiria - ja oikeudesta olla oma itsensä. Heikkouden ja vahvuuden tasapaino. Ideoiden ja käytännön suhde myös, tulkitsen. Kun on jotain tavoiteltavaa, on toivoa? Ikääntyminen näkyy sen pohtimisena, mitä kaikesta jää käteen: mikä on lopullinen omaisuusportfolio? 

"Jos ajattelee syvästi ja vapaasti ja suhtautuu ajatteluunsa vakavasti, lähestyy samalla aina elämää ja kuolemaa ja kaikkea sitä mitä ohitamme matkan varrella."

Hän kiinnittyy mielessään taloon. Ei todelliseen, vaan kuviteltuun, jonka hän muovaa mielessään, jopa sisustaa sitä huolella, laittaa puutarhaa. Unientulkinnassa sanotaan talon symboloivan ihmistä itseään, tässä lienee kyse samasta. Samastun, myös minulla on kuviteltu paikka, jota sisustan. En siksi, etten viihtyisi todellisuudessa, vaan muusta syystä. Identiteetin rakentamista tai jotain sellaista. 

Trilogian kirjat saavat ajattelemaan ja kertovat erilaisesta elämästä kuin oma elinpiiri ja siksi kiehtovat, tyylikkään pelkistävällä tyylillään, mikä kaikki viehättää. Perusasiat, kuten oman tilan tarve (talon, huoneen) ja vastuun rajat perheessä ovat tuttuja, joten samastumisen paikkojakin löytyy. Mutta luulen, että eniten Levyn trilogiasta saavat irti fiktiota kirjoittavat ihmiset tai heidän läheisensä, sillä hän pohtii paljon tekstien tekoa, kirjoittamista työnä ja elämäntapana. Hän on niin läpikotaisin kirjailija, ettei noita kahta voi erottaa. 

Kirjailijoiden uudella tavalla kertomia elämäntarinoita on tullut julki ja viime aikoina luettua useita, kuten Tove Ditlevsenia ja Annie Ernauxia. Myös Rachel Cusk on kirjoittanut omasta elämästään, vaikka suomennettu Ääriviivat-trilogia ei sellainen olekaan, vaan oikeastaan päinvastoin: siinä häivytetään kertojaa tarinasta. En silti voinut olla ajattelematta - vaikkei näin saisi tehdä - että Fayessa on varmaan paljon kirjailijaa itseään. 

Kenelle: Kirjoittajille, persoonallisen tyylin arvostajille, kirjailijaelämään kurkistaville, elämää kokeneille tai kokemusta kartuttaville. 

Muualla: Tuijatalle kolmas kirja toi iloa ilmaisutaidosta ja rakkaudesta elämän keskeneräisyyteen – kirjoittamiseen osana sitä. Häneltä löytyy myös juttu trilogian edellisistä osista.

Deborah Levy: Elämisen hinta. (The Cost of Living). S&S 2021

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia. (Real Estate). S&S 2022 

Kirjat on suomentanut tyylikkäästi Pauliina Vanhatalo. Trilogian ulkoasu ja taitto Jukka Iivarinen. 

Annie Ernaux: Vuodet

Annie Ernaux on Ranskassa kuuluisahko kirjailija, Suomessa ei niinkään. Hänen muistelmateoksensa on silti herättänyt meilläkin ihastusta, ja hyvä niin. Sillä onhan sen idea ja toteutus aivan mainio. 

Muistelmat ovat lähtökohtaisesti tylsiä. Isänäiti syntyi Karjalassa ja isovaari Iitissä, heistä tuli lääkäreitä, muurareita tai autokauppiaita. Kaikki olivat yhteiskunnan tukipilareita. Paitsi se, joka hirtettiin. Ernaux sivuuttaa muistelun perinteet riemastuttavan viileästi ja kuvaa aikaa tavalla, joka kiinnostaa. Tuokiokuvina, välähdyksinä, jotka muodostavat kuitenkin selkeän kokonaisuuden ja kehityskaaren, sekä henkilön että aikakauden. 

Kirjailija on syntynyt 1940, joten henkilökohtaiset muistot alkavat vuosikymmenen alkupuolelta. Hän kasvoi vuosisadan alun toiveikkuuden mutta sen jälkeisen lannistavan sodan kohdanneiden vanhempien lapsena, jolle asetettiin paljon odotuksia, kuten tulevaisuudelle ylipäänsä. "Puheissa sanottiin, että me edustimme tulevaisuutta." Lapsia alettiin katsoa muuna kuin työvoimana. "Koulun lukujärjestys syrjäytti kylvökalenterin." Entiset tiukat kasvatussäännöt ja kuri pätivät, niukkuus väheni: maailma muuttui, kuluttaminen alkoi:

"Meillä oli aikaa himoita tavaroita, muovista meikkipussia, kumipohjakenkiä, kultakelloa. Omistaminen oli hienoa. Tavaroita esiteltiin ja niitä annettiin muiden ihailtaviksi. Niissä oli jotain salaperäistä ja taianhohtoista, joka ei haihtunut, vaikka niitä kuinka katseli ja hypisteli. Kun jonkin tietyn tavaran oli saanut ja sitä käänteli käsissään, siltä odotti edelleen ties mitä. 

Edistys oli elämän päämäärä. Se merkitsi hyvinvointia, lasten terveyttä, valoisia koteja ja valaistuja katuja, tietämystä, kaikkea mikä käänsi selkänsä sodalle ja maaseudun pimeydelle."

Kuvattu aikakausi ulottuu noin 2000-luvun alkuun. Kirjailija oli nuori 1960-luvulla. Kun nyt katsoo tuota aikaa, se vihloo, kaikessa toiveikkuudessaan ja tulevaisuuden uskossaan. Mutta ajattelun voi hyvin ymmärtää. Mikseivät ihmiset olisi tarttuneet kaikkeen ihanaan, mitä oli tarjolla? Ei tiedetty ilmastovaikutuksista tai saasteongelmista. Oli hyvä ja suositeltavaa heittäytyä uusimpien keksintöjen ja trendien pyörteisiin. Kun tyttö kasvoi nuoreksi naiseksi, tuli vielä suurempia uudistuksia.

"Se kaikkein tiukimmin kielletty, se mitä emme olleet uskoneet mahdolliseksi, sallittiin lailla. Emme uskaltaneet pyytää sitä lääkäriltä, eivätkä he sitä ehdottaneet, varsinkaan naimattomille naisille. Säädytöntähän sellainen olisi ollut. Aavistelimme, että ehkäisypilleri mullistaisi meidän elämämme, että olisimme vapaita päättämään kehoistamme. Olisimme yhtä vapaita kuin miehet."

Oli hienoa tuntea olonsa vapaaksi, vaikkei olisi vapauttaan käyttänytkään, sitoutunut parisuhde oli salaa arvossaan kasvatuksen mukaisesti, sanoo kirjailija, mutta mahdollisuus olisi ollut. Ja historia, ketä se olisi kiinnostanut!

"Yli viisikymppisten suusta sotapuhe kutistui omahyväisiksi, yksityisiksi anekdooteiksi, ja kuulosti meidän, alle kolmikymppisten, korvaan horinalta."

Muutosten aika on kuvattu kauniisti, tarkasti ja fragmentaarisesti, kuten hienosti sanotaan. Ei mitään turhaa, vain itse asiaa, muistoja. Jos kirjoittaisin omaelämäkerran, nyt tiedän, miten se pitäisi tehdä! Hieman samaa ongelmaa on kuin Natalia Ginzburgin muistelman kanssa: osa menee ohi, kun ei tunne kyseisen maan kulttuuria ja politiikkaa riittävästi. Mutta osan sentään, ja ilmiöt aina: 

"Yhteiskuntaa kutsuttiin nykyisin 'kulutusyhteiskunnaksi'. Fakta oli kiistaton, se oli tosiasia, jota ei käynyt kieltäminen, piti siitä tai ei. Öljynhinnan nousu kauhistutti ihmisiä jonkin aikaa. Aika oli suotuisa kuluttamiselle, ja kansa hankki nautintoa tuottavia asioita ja tavaroita." 

Kenelle: Elämäkertojen ahmijoille, vuosikymmeniä kokeneille tai niistä kiinnostuneille, Ranskan ystäville, kirjoittamistaidon tarkkailijoille. 

Muualla: Suurten ikäluokkien tarina ja ja yhdenlainen yhteenveto 1900-luvun jälkipuoliskon muutoksista, sanoo Mikko Kirjavinkeissä.

Annie Ernaux: Vuodet. Gummerus 2021. Suomennos Lotta Toivanen. Kansi Jenni Noponen.

Miki Liukkonen: Elämä: Esipuhe

Ennen bloggausta tapaan silmäillä kirjan läpi, etsiä sitaatteja, jos ei lukiessa niitä tullut merkittyä, muodostaa "lopullinen" käsitys teoksesta. Nykykiireessä vaihe jää huolimattomaksi, joten kirjoitan muistumien valossa. Onneksi muutama keltainen lappu löytyi sivujen välistä. Luin kirjasta suurimman osan joulun aikaan, viimeiset reilun kuukauden myöhemmin. Mitä jäi mieleen?

Miki Liukkosen oudon kiinnostava mieli ja kieli, kauniiden lauseiden tekemisen taito. Hänen tavoitteensa tehdä jotain uutta ja erilaista, nyrjäyttää perinteinen kerronta. Nykyisin ei puhuta kokeellisesta kirjallisuudesta, ja se on oikein: kaikessa julkaistussa on aito halu osoittaa jotain, kertoa jotain, vaikka kirjailija itse toisin väittäisi, uskon. Miksi muuten käyttää vuosia kirjoittamiseen, miksi nähdä vaivaa, jos motivaatio ei ole sisäinen ulkoisen sijaan, kuten "kokeessa" olisi?

"Ja koska minä olen kiinnostunut kaikesta kuten jo sanoin, on auttamatta selvää, että olen niin ikään kiinnostunut todellisuudesta, sillä todellisuus on kaikki mitä meillä on. Ja se miten todellisuuteen suhtautuu, niin no, se onkin sitten kimurantimpi juttu. <Ilkikurinen virnistys>. 

Nykyisin puhutaan erilaisista äänistä, erilaisista tavoista kirjoittaa ja ilmaista asioita. Liukkosen tapa on rönsyävän runsas, laajalle kurotteleva, säälimätön lukijalle kaikkeudessaan. Kuin hän kysyisi: Pysytkö mukana, tajuatko, ymmärrätkö? Riittääkö se lukijalle - ei ihan, pakko myöntää. Menee hankalaksi. Vaikka lukija on paatunut ja vaikka haaste on herkullinen. 

"Fiktiivinen maailma oli liian todellinen ja todellinen maailma liian fiktiivinen."

Löyhä juoni kertoo pojasta, Henri Classicista, joka kävi erityistä koulua, WKVL-sisäoppilaitosta Wienissä. Kertomus kulkee takaperin, lopusta alkuun. Miten tähän tilanteeseen jouduttiin? Juoni ei kuitenkaan ole kirjan juju. Vaan esitystapa ja kirjallinen ilmiasu, joka kuvaa kaaosmaista, aina odottamatonta eteen tuovaa maailmaa, jossa yksityiskohta saattaa olla kirkkaasti kohdevalaistu, yleisen painuessa hämäräksi, pysyväksi taustakohinaksi. 

Kirjoittajan lahjakkuus näkyy komeissa lauseissa, jotka viettelevät lukijan ajatukset oudoille poluille ja ajatuksiin, joiden jälkeen on ravisteltava päätä. Siis missä olin ja miksi? Kuin verkkoinen somen maailma, jonne voi upota ja joutua kummille teille. Kirjassa eksyminen on turvallisempaa, ja uudet havainnot elävöittävät aivotoimintaa. Jonkinlainen räjäytys tapahtuu. Vaikutusta toisaalta vahvistavat, toisaalta heikentävät runsaat oudot sivistyssanat, joita on niin paljon, ettei jaksa googlata. Ei se mitään, ei vieraskielistäkään tekstiä lukiessa tarvitse ymmärtää joka sanaa ymmärtääkseen idean. 

"Niin... Elämä, tutkittuna kaikkine mieltymyksineen ja linkkeineen, abaksiaalisine varjoineen, involutiivisine käänteineen joita emme anna itsemme huomioida tai jotka jäävät huomiotta ulkoisten häiriötekijöiden väliintulojen takia."

Mutta mikä on kirjan idea? Pitääkö se tietää? Näen ideana kuvata maailman - elämän - nyt. Kaikkine sekavuuksineen, runsaine tietoineen, hämmästyttävine tietämättömyyksineen ja odottamattomuuksineen, verkostomaisine ulottuvuuksineen. Kaikki johtaa toiseen, yllättävästi, lankoja riittää joka suuntaan. Mitä seuraat, mihin joudut: verkoston laajuudessa et voi tietää, vaikka ehkä luulet olevasi johdonmukainen. Loistoidea ja kunnianhimoinen ajatus.  

Sellaista mietin, että voiko joku oikeasti ajatella "mitä vain" ja minne päin vain. Oikeasti arjessa. En minä ainakaan voi: palaverit ja tapaamiset seuraavat toisiaan, on oltava oikeaan aikaan fokusoitunut tiettyyn asiaan ja ihmiseen. Koskee myös vapaa-aikaa. Tietoinen päätös kohdentaa huomio juuri tiettyyn tilanteeseen on edellytys sille, että ylipäänsä pääsee asioissa eteenpäin ja saa niistä jotain irti - jonka takia niitä palavereja ja tapaamisia on. Teksti antaa ymmärtää, että on toinenkin tapa ajatella. Ehkä tämä toi sen räjäytyksen tunteen? Kiinnostavaa, vähän ärsyttävää: kenellä muka olisi varaa ja mahdollisuus herpaantua leijailemaan ajatuskulkujensa mukana? Ja olisiko sitä syytä kokeilla?

Kieli tuo mieleen niin Volter Kilven kuin tämän uskollisen seuraajan Mikko Rimmisen. Liukkonen ei heidän tapaansa keksi uusiosanoja, mutta käyttää kekseliäästi jo olemassaolevia. Tunnettuja ja vähemmän tunnettuja, brassailevaan mutta kieltämättä riemastuttavaan tapaan. Virkkeet ovat lyhyitä tai pitkiä, eivätkä jopa muutaman sivun pituisena hätkäytä Saramagoa ja kumppaneita lukenutta: vie mukanaan huomaamatta. Kappalejakoja olisin kaivannut enemmän lukuhomman helpottamiseksi - ei se veisi pois ajatuksen tai tekstin kirkkautta, intensiivisyyttä ehkä hieman.

Miki Liukkonen on esiintynyt paljon julkisuudessa, mielestäni myönteisesti - arroganttius ja aitous vaihtelevat, persoonallisuus kiehtoo monia, eri ikäluokkia eri syistä, luulen. Nuorille hän on tinkimättömyydessään ja cooleissa kuvissaan idoli, vanhemmille kannustettava lahjakkuus, joka etsii omaa tietään ja jonka kehitystä seuraa uteliaana. Kuten minä, olen lukenut hänen kaikki romaaninsa. Kirjan vastaanottoon persoona vaikuttaa väistämättä, vaikkei sitä tietoisesti ajattelisi. Markkinoinnin kannalta tehokas strategia, näkyvyys ja julki-ilmioleminen. Ammattitaitoa sekin, en pidä pahana. 

Onko kirja hyvä vai huono? Tekstiltään ehdottomasti hyvä, suorastaan hieno. Tavoitteeltaan samoin, jos sen oikein tulkitsen - mahdoton, kihisyttävä tehtävä koota tuntemamme elämä (no, ei ihan koko elämä, mutta esipuhe, kuten lopulta kirjan nimeksi päätettiin) samoihin kansiin. Laajuuden tunteen ja asianhaarojen loppumattomuuden tajun osalta komea suoritus, niiden välittämisessä lukijalle. Nippelitietojen ja huumorin kiinnostavien nousujen kannalta mainio: lukija saa nauttia, välillä myös nauraa. Ei tämä niin vakavaa ole! (Ei elämäkään, edes esipuheessa). Mutta kokonaisuutena hankalanpuoleinen, vaikea pitää kasassa. Niin, elämää simuloi tämäkin, ymmärrän. Jotkut jaksavat, jotkut väsähtävät kesken, suurta osaa ei ymmärrä. 

"Mutta ei tämä aina ole ollut tällaista. Ennen oli yksinkertaisempaa, hallitumpaa, tai niin minä tunsin. Nyt en ole enää varma. Sentimentaalista vai? Ehkä niin. Olkoon. Nyt minä odotan. Se on minun tehtäväni. Asioita tapahtuu. Kaikenlaisia asioita. Ja joku katsoo ja odottaa. Tunnen sen sisuskaluissani. Tarjoilijat kuiskivat keskenään ja osoittelivat vaivihkaa. Ja samaan aikaan tapahtuu lisää asioita ja jotkut asiat vielä odottavat tapahtumistaan. Minä tunnen sen. Viime aikoina elämä on tuntunut happivajeiselta vitsiltä. Joku joka sanoo että Sinä kuolet kohta. Kasvoja hämärässä. Ja taivaalla häilyvä ERROR."

Kenelle: Jaksaville, uteliaille, kokonaisuudesta kiinnostuneille, mukaan meneville, ajankuvaa heijastavan tekstin ystäville. 

Muualla: Esa Mäkijärvi sanoo kirjan vaativan lähes epäinhimillistä keskittymiskykyä. Jota hän arvelee tuskin löytyvän ensisijaiselta kohderyhmältä, nuorilta aikuisilta. Silti hän innostuu tekstistä. Anneli sanoo: Miki Liukkonen on kielinero, kielellä maalaamisen mestari!

Miki Liukkonen: Elämä: Esipuhe. WSOY 2021. Päällys Jussi Karjalainen.

Sain kirjan kustantajalta. 

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Joel Haahtelan kirkas, kuulas kieli soljuu hienoimmillaan kolmen pienoisromaanin sarjan päättävässä kirjassa. Kertojamies saa kotiinsa Helsinkiin pyynnön hakea veljensä Ilja sairaalasta - Israelista! 

"En oikeastaan ollut yllättynyt kun sain puhelinsoiton Jerusalemista: samanlainen soitto olisi voinut tulla mistä päin tahansa ja milloin tahansa, sillä Ilja oli ihminen, joka ei kerta kaikkiaan sopinut muotteihin, joita maailma tarjosi. Mehän synnyimme tämän elämään villeinä yksilöinä, jossain määrin vaarallisina tapauksina, jotka tuli kesyttää ja muokata kollektiiviin sopiviksi, ja siksi meillä oli lastentarhat, koulut, tarinat, lait, vankilat, lääkitykset ja psykoterapiat. Vaikka maailmaan jäi silti ihmisiä, jotka lipsahtelivat yhteiskunnan sormista, takertuivat elämän reunoihin kuin ohdakkeet."

Kertoja katsoo tarpeelliseksi selitellä läsnäoloaan taksikuskille Jaffa-kadulla, sukulaista hakemaan. Taksikuski lausuu arvoituksellisesti: I once had a nephew, mutta vaikeni kesken lauseen. Tämä vie kertojan ajatukset aivan luontevasti ihmisyyden kautta kadonneeseen paratiisin, joka ehkä oli sijainnut juuri Jerusalemin kohdalla.

"Ja kaiketi meistä jokainen kaipasi paratiisia, ehkä se oli jotain, mitä jo ensimmäinen ihminen oli tuntenut kun hän oli kipeästi käsittänyt oman epätäydellisyytensä ja puutteensa."

Mies käy veljen luona sairaalassa - vielä pari päivää toipumista - ja asettuu asumaan tämän asuntoon. Katolla hän tapaa Miháilyn, vilttiin kääriytyneen naapurin. Kertoja on sosiaalisesti taitava, ja osaa solahtaa paikalliseen elämään sopivan kiinnostuneesti, avoimin mielin ja luottavaisesti. Se palkitaan, miehet ystävystyvät. Miháily antaa hänelle avaimen, jonka Ilja on jättänyt hänelle säilytettäväksi.

Lapsuuden ja nuoruuden muistot häilyvät läsnä, kun mies kotiutuu ja tutustuu paikallisiin. 

"Enkä muista milloin viimeksi olin joutunut sellaisen sydämellisyyshyökkäyksen kohteeksi, tuskin koskaan elämässäni."

Iljan lääkäri Elsiheva tekee mieheen vaikutuksen. "Jos ihmisillä tosiaan oli armonlahjoja, hänelle oli annettu sellainen." Veli pääsee sairaalasta. Molemmat vaikuttavat etsivän jotain: ehkä Jaakobin portaita, joista mies näki kartantapaisen veljensä papereissa. Isoisän vanhassa muistikirjassa oli myös oudon yksityiskohtaisia piirroksia kaikkein pyhimmän sisältävästä temppelistä Jerusalemissa - sen sanottiin olevan Jumalan olinpaikka ennen kuin hän päätti jättää maan ihmisineen. Kirja vilisee pyhien paikkojen nimiä ja ympäristön kuvausta. Oikealla Golgata, vasemmalla Öljymäki ja niin edelleen.

"Olin aina pitänyt vieraista kaupungeista, ja ehkä rakkauteni niitä kohtaan liittyi uuden alun mahdollisuuteen, vapauden toiveeseen."

Ei aivan vapaalta vaikuta, historian ja kulttuurin painosta ainakaan! Mutta vastapainoksi tai täydennykseksi: mainittu on myös Lontoon Tate Modern ja Rothko, Billy Wilder, Dead Kennedys ja Bach. Ja veljesten isän kiintoisat tarinat historiasta, joita he edelleen muistelevat. Mereen vajonneeseen kuningaskunnat Atlantis, Caer Wyddno ja Tyno Helig! Ja niin, tietysti ne portaat, Jaakobin. Joiden sanotaan symboloivan ihmisen ja Jumalan yhteyttä, ehkä jopa johtavan siihen. Raamatussa ne taisivat olla tikapuut. Jotain niiden avulla kuitenkin etsitään. 

Hieno ja ehjä kokonaisuus moninaisuudesta huolimatta; kaunis kieli ja monet terävät, ajatteluttamaan jäävät ajatukset kiehtovat. En ole hengellinen tai uskonnollinen - siitä kiinnostuneille tapahtumapaikka tarjonnee paljon - mutta henkisyys ja jonkin arkista näkymäämme suuremman läsnäolon vihjaus vetoaa vahvasti.

Aiemmat pienoisromaanit: Adèlen kysymys, Hengittämisen taito

Muuta Haahtelaa: Mistä maaailmat alkavat

Kenelle: Kauniin kielen ystäville, henkisyydestä innostuville, kirjallisesti matkaileville. 

Muualla: Ihastuttava, koskettava, sanoo Mummo matkalla.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat. Otava 2021. Kansi Päivi Puustinen, kuva Kodin kuva-Raamattu.

Quynh Tran: Varjo ja viileys

Quynh Tranin romaani Varjo ja viileys voitti Runeberg-palkinnon 2022. Vietnamilainen kirjailija kirjoitti teoksen ruotsiksi, ja sen suomensi Outi Menna.

Mielenkiintoinen kurkistus maahanmuuttajan maailmaan! Suomessa on vietnamilaisia kymmenisen tuhatta, ja heitä tapaa paljon pääkaupunkiseudulla. Ilmeisesti myös Pohjanmaalla, sillä Pietarsaaressa asuu kirjan minä-kertoja, nuori poika äitinsä Mán ja isoveljensä Hieun kanssa. Eletään videokasettien ja markkojen aikaa.  

"Toisinaan aavistin sen jo varhain illalla: repaleisia pilviä ympäröivän hopeisen hohteen, joka sai sisäpihalla kasvavan puun hehkumaan ihmeellisesti. Kun sitten makasin sängyssä ja olin nukahtamaisillani, tuo sama hehku levisi koko näkökenttääni, uneni paljastuivat ennen kuin ehdin nähdä niitä ja heittelehdin kuvasta toiseen, muistoihin jotka eivät olleet omiani; minä kuljin valossa."

Heidän ystäviinsä kuuluvat muun muassa Lan Pham, johon he tutustuivat tämän toimiessa tulkkina perheen muutettua Suomeen. Gunnel on paikallinen puuhanainen, joka auttoi heitä käytännön toimissa alkuun - mukava mutta rasittava, tuumii Má - ja Tei-Tei-täti, joka ei koskaan nuku ja joka näki leopardin Pietarsaaressa.

Äiti ja Hieu ansaitsevat poimimalla mustikoita äidin vakityön lisäksi, ja Lan Pham yrittää keksiä oikeaa sanaa kuvaamaan ihmeellistä ilmiötä, jossa metsä muuttuu siniseksi marjoista. Malin "paasaa" biologiasta opettajana ja vie pojan luokkansa kanssa luontoretkelle tutustumaan kasveihin ja punkkeihin - viihdyttävä jakso. Kirja koostuukin pienistä kertomuksista, vaikutelmista ja havainnoista, juonta siinä ei ole.  

Pojan elämä on tavallista lapsen elämää jalkapalloharrastuksineen ja isoveljen ihailuineen äidin tarkan valvonnan alla. Eikä sittenkään tavallista, suomalaisesta näkökulmasta, sillä katsanto on ulkopuolisen ihmettelevä. Sää. Koulu ja pänttäys. Isoveljen teinielkeet ja -toilailut. Juodaan paljon teetä, pelataan korttia, tupakoidaan. Hieu passitetaan koulupsykologille, ja äitiä huvittaa psykologinaisen huivi jostain syystä: Huivi! Pitihän se tietää. Niin naiivia väkeä ne valkolaiset... Kuvittelevat, että kaikesta voi aina puhua... Ja suomalaisten kummallinen kirkkaan valaistuksen tarve ihmetyttää perhettä.  

Vietnamilaiset janoavat kulttuuria, kertoo poika, ja kun Má hankkii vietnamiksi dubattuja elokuvia, koko yhteisö jonottaa vuokraamaan niitä katsottavikseen. Má on kekseliäs ansaintakeinojen suhteen!  

"Má on tehnyt laskelmia: hän on arvioinut menot ja tulot ja kertonut tietonsa muille. Hänen ajatuksensa lähtevät helposti laukkaamaan, hänestä jonot kuulostavat ideana hyvältä - kaikki puhuvat siitä kuinka niitä pitäisi välttää, mutta hänelle ne antavat toivoa: ne toimivat merkkinä jostain, eräänlaisina jännityksen nostattajina."

Alkusivut luettuani en ollut vakuuttunut teoksen kirjallisista ansioista, mutta kieltämättä aihe veti mukaansa, samoin oudonoloinen mutta ilmeikäs kielenkäyttö. Ihmettelin asioita samaan tapaan kuin kertojapoika omiaan, enkä kaikkea suomalaisen kulttuurin edustajana edes ymmärrä. Mitä hauskaa huivissa oli? 

Kenelle: Tämän päivän lukijoille, maahanmuuttajien elämästä kiinnostuneille, kulttuureja tutkiville. 

Muualla: Kirjaluotsi hämmästyi kirjan lopussa ja toivoo tarkkailijakertojan oppivan jotain tarkkailustaan. 

Quynh Tran: Varjo ja viileys (Skugga och svalka). Suomennos Outi Menna. Teos / Förlaget 2021.

Olen samoilla linjoilla Runeberg-valintaraadin kanssa siinä, että peukutan kirjan katsetta tähän päivään ja tulevaan. Mutta niin on myös Emma Puikkosen hienossa Mustassa peilissä, jonka aihe on mitä tärkein: ilmastonmuutos ja fossiiliset polttoaineet. Olisin suonut sille nostetta palkinnon myötä, toivottavasti jo ehdokkuus sitä tuo. 

Romaaneista ehdolla olivat myös Niillas Holmbergin Halla Helle, Anneli Kannon Rottien pyhimys, Kaj Korkea-ahon romaani Röda rummet / Punainen huone ja Matias Riikosen Matara. Lisäksi ehdokkaina oli kolme runokokoelmaa: Susinukke Kosolan Turkoosi vyöhyke, Martina Moliis-Mellbergin Falk ja Kaija Rantakarin Salit sekä Suvi Vallin esseekokoelma Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja.

Rachel Cusk: Toinen paikka

M asuu marskimaalla meren äärellä jossain päin läntistä maailmaa. Hän on jättänyt taakseen entisen elämänsä aikuista tytärtään Justinea lukuunottamatta ja on onnellisesti naimisissa Tonyn kanssa tämän kotiseudulla, aivan muualla kuin M ennen eli. Toisessa paikassa siis. 

Mutta toinen paikka parin kielenkäytössä viittaa taloon, jonka he löysivät mailtaan unohdettuna ja rähjäisenä ja kunnostivat sen käyttökelpoiseksi, vieraita tai omia irtiottojaan varten. (Meillä sitä sanottaisiin kesämökiksi tai vapaa-ajan asunnoksi.) Kun M näkee taiteilija L:n maalauksia pariisilaisessa galleriassa, ne herättävät hänessä suuria tuntemuksia. Hän näki yksinäisyytensä, "sen lahjan ja taakan", itsensä olevan olemassa. 

"Sydämestäni kohosi kuin äänetön katkera itku nähdessäni tämän intohimon kuvan, joka tuntui määrittelevän kaiken sen, mitä en tiennyt elämästä enkä varmaan koskaan saisi tietääkään."

M hullaantuu maalauksiin ja kutsuu L:n vierailulle - olihan hän aiemminkin majoittanut taiteilijoita ja tarjonnut heille toista paikkaa väliaikaiseksi työtilaksi. Ja hämmästys, L sanoo tulevansa! Mutkien jälkeen, mutta hän tulee, mukanaan Brett, jonka tulosta M ei ilahdu. Vieras pari asettuu toiseen taloon. 

Suuret odotukset eivät täyty, ainakaan siten kuin M kuvittelee. En usko hänen odottaneen romantiikkaa L:n taholta, mutta jotain hän odotti, ehkä selitystä sille, miksi M on sellainen kuin on. Mistä taiteilija sen voisi tietää? Vai tietääkö sittenkin? L ei suostu M:n asettamaan rooliin, mikä aiheuttaa hämmennystä. Uuteen sosiaaliseen kuvioon tottuminen on kivuliasta, mutta vie kaikkia mainittuja elämässä eteenpäin, tulkitsen. Jokaisesta heistä Cusk kertoo sopivaksi katsomansa määrän.

Pidin tarinasta paljon. M on inhimillinen ja ymmärrettävä (varsin kummallista, kun kyseessä on keski-ikäinen, toista liittoaan toisessa ympäristössä elävä, merkityksiä etsivä nainen), Tony ja tytär Justine selkeitä ominaispiirteineen ja suhteessaan M:ään. Jopa Brettistä hahmottuu erittäin ihmisellinen kuva, vaikkei siltä alkuun tunnu. Vaikein on L. Hänelläkään ei ole helppoa. Ehkä Cusk halusi repiä alas taiteilijuuden ikonisointia tai valottaa realistisesti odotuksia taiteen kuluttajilta sen tekijöitä kohtaan? Tulkitsen enemmän niin, että kuka vain käy, kun opastusta ja oikeutusta omaan olemiseen kaipaa epätoivoisesti. Vaikka tuntemattomalta taiteilijalta.  

"Seisoimme jonkin aikaa hiljaa, ja alkaessaan taas puhua L jatkoi lapsuudestaan kertomista, niin että tuntui kuin hän olisi siirtänyt keskeytykseni kohteliaasti syrjään. En usko että hän teki niin siksi, ettei kyennyt kiinnostumaan toisista ihmisistä - olin varma että hän oli kuunnellut tarinaani tarkoin. Hän ei vain suostunut pelaamaan empatiapeliä, jossa ihmiset yllyttävät toisiaan paljastaakseen omat haavansa. Hän oli päättänyt selittää itseään minulle, siinä kaikki, ja oli minun asiani, mitä annoin hänelle vastalahjaksi."

Cuskin kieli maalaa avarasti ja tarkasti yhtäaikaa. Se pakottaa ymmärtämään niin taiteen, naiseuden kuin eri ikäkausien pohdintoja, haasteita ja erilaisia ratkaisuja. Lauseita on luettava ajatuksella, ja suomennoksen kieli on viisasta. Uskon, että alkuperäinen hienous välittyy erinomaisesti. 

Toinen paikka on ihmisen sisällä, sanoo Cusk sitä sanomatta. Ja tavoittelemme aina jotain, mikä auttaisi meitä ymmärtämään sitä. Vaikka kirja on hieman "kirjallinen" - kuten tehty kirjemuotoon, M:ltä jollekin tuntemattomaksi jäävälle Jeffersille - se kolahtaa minuun vahvasti. Kirjemuoto toisaalta sopii Cuskin tyyliin aiemmissa teoksissa, joissa päähenkilöä etäännytetään lukijasta muilla keinoin. Ei suoraa kontaktia. 

Cusk kertoo kirjan olevan velkaa teokselle Lorenzo in Taos. "Se on vuonna 1932 julkaistu muistelmateos, jossa Mabel Dodge Luhan kertoo D. H. Lawrencen oleskelusta hänen luonaan Taosissa, New Mexicossa. Minun versioni - jossa Lawrencen hahmo on taidemaalari eikä kirjailija - on tarkoitettu kunnianosoitukseksi Mabel Dodge Luhanin hengelle."

En tiedä tuosta muuta, mutta tämän tiedän: Cusk on todella taitava.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Koosteessa Cuskin Kunnia

Kenelle: Taiteilijuutta kavahtamattomille, tiheän kielen ystäville, itseään ymmärtämään pyrkiville. 

Muualla: Tuijata sanoo Cuskin selkeyden ja kielen hivelevän. Uskomattoman upea kirjallinen tapaus: Mitä luimme kerran -blogi. 

Rachel Cusk: Toinen paikka. Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2021. Kannen maalaus Henni Alftan ja typografia Jussi Karjalainen. 

Stephen King: Billy Summers

Kingin kirjat pyrin aina lukemaan, vaikka tuotteliaan tekijän teoksista osa on jäänyt väliin. Mestarin nykytyyli sopii minulle: alkuaikoihin verrattuna vähemmän yliluonnollista riipivää kauhua ja verta, mutta enemmän sanataiteilua, psykologista katsetta ihmisten tekemisiin ja mietittävää lukijalle, jopa leikillisyyttä, jos sana Kingin yhteydessä sallitaan.

Billy Summers on palkkamurhaaja, joka kouluttautui alalle väkivaltaisesta lapsuudesta alkaen. Armeija koulutti ja Irakin sota oli korkeakoulu, jossa kaveria arvostettiin hänen hämmästyttävän ampumiskykynsä vuoksi. Kun Billy palasi Amerikkaan, uravalinta oli luonteva: niin kyvyt kuin kokemus ohjasivat ammattitappajaksi.

Ura on ollut menestyksekäs. Mies on tienannut palkkioitaan työsopimusten mukaisesti ja on hengissä, ja ikääntyessään alkaa miettiä ammatista vetäytymistä - kukapa meistä ei. Mutta kun hänelle tarjotaan muhevinta maksua ikinä, ei Billy voi vastustaa kiusausta. Uskon, että kyse on ammatillisesta kunnianhimosta rahan ohella. Mies on aina valinnut tehtävänsä tarkoin kriteerein, politiikkaan tai sukuriitoihin hän ei lähde. Kohteen on oltava paha; sellainen, jonka poistaminen maanpinnalta tekee maailmasta paremman ja turvallisemman. Billy vakuuttuu, että toisen tappajan, Allenin, ampuminen sopii.

Toimeksianto sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jota ei voi ennakoida sen enempää lukija kuin Billykään. Sanon vain, että siihen liittyy kovia ja pehmeitä miehiä ja naisia, suuria rahasummia, eritasoisia autoja ja ajamista läpi Amerikan, aseita, halpoja motelleja, rakkautta ja vihaa, suunnittelua ja spontaaniutta. Väkivalta on ikään kuin annettu olosuhde, jota lukija ei edes ehdi pohtia, ennen kuin Billy itse alkaa miettiä tappamisen ajatusmaailmaa tarkemmin. Mutta mihin kaikki johtaa?

Kingin juonenpunontaa on ilo lukea, Ilkka Rekiaron suomennosta suorastaan nautinnollista. Pysähdyin monesti ihailemaan herkullisia sanavalintoja ja komeita lauseita suomeksi. Laadukasta ja viihdyttävää luettavaa hetkeen, jossa ei halua saarnausta, vaan tv-sarjan tapaan seurata tapahtumia (tuskin malttaa hakea poppareita). Ehkä liitän kirjan uratarinoihin, joka on yksi blogini hakusana? Billyn uran se kertoo perusteellisesti, paitsi juuri tapahtuvista asioista myös hänen menneisyydestään, sillä mies keksii kirjoittamisen ilon: hän naputtelee muistonsa läppärille ja muistitikulle, ja naputtelun myötä lukija tutustuu hänen taustaansa erinomaisen hyvin.

Kirjassa ollaan lähes tässä päivässä; korona on jo tiedossa ja siihen viittaillaan jostain syystä, vaikkei se tapahtumiin vielä vaikuta. Ehkä tarina haluttiin kytkeä tähän päivään, ehkä kirjoittaja halusi mainita tietävänsä tulevan suuren muutoksen, jonka vuoksi kirjan tapahtumat eivät olisi olleet mahdollisia? En tiedä, miksi se tuotiin esiin, hyviä arvauksia vastaanotetaan. Miten Billyn olisi käynyt vuotta myöhemmin?

Aiempia Kingejä blogissa: Keveys, Tervetuloa Joylandiin

Kenelle: Epälällyn viihteen ystäville, kielestä ja oivalluksista nauttiville, kuolemista kaihtamattomille, kostoa hautoville, kaltoinkohdelluille, ammattitappajille. 

Muualla: Lukupinon Simo kertoo, miksi kirja kannattaa lukea. Luetut.net sai kirjan a-kappaleena ja nautti. Jos vaikka lukisi -blogi sanoo: King osaa rakentaa henkilönsä siten, että heistä alkaa pitämään tai sitten heitä vihaa tai pelkää.

Stephen King: Billy Summers. Suomennos Ilkka Rekiaro. Tammi 2021. Kansi Juri Patrikainen.

Rajala, Virkki: Annetaan tytön yrittää. Muraja: Elisabethin enkelit

Naiset ja miehet eivät edelleenkään saa samaa palkkaa samasta työstä samoilla pätevyyksillä kaikissa suomalaisissa tehtävissä. Se on hämmästyttävää, lannistavaakin, kun tiedämme, että jo 1880-luvulla perustetun Suomen Naisyhdistyksen yksi tavoite oli palkkatasa-arvo. Olemme edenneet yhteiskuntana tässä rikollisen hitaasti, vaikka on hyvä muistaa, että paljon tasa-arvo on myös edennyt. Mielenkiintoinen raportti aiheesta on Pertti Rajalan ja Susanna Virkin koostama kirja. Kuulin tekijöiden puhuvan teoksestaan eri kirjatapahtumissa viime vuonna, ja pyysin kustantantajalta sen luettavaksi. 

Suomalaisen naisliikkeen moottori oli Minna Canth, kertoo kirja; hän laittoi työn toden teolla käyntiin. Canth on liputuspäivänsä toden totta ansainnut! Mutta se oli vasta alkua. Canthin jo kuoltua Suomi pääsi järjestämään vuonna 1907 ensimmäiset eduskuntavaalinsa, jolloin kansaa edustamaan saatiin 19 naista - maailmanmitassa tuolloin ainutlaatuinen saavutus. Lucina Hagman lienee valituista nimekkäin: tuo voimanainen oli ensimmäinen suomalainen nainen professorina, johti Naisasialiitto Unionia, osallistui Martta-järjestön perustamiseen ja työskenteli kaikin tavoin naiasian puolesta, jonka "hän rinnastikin orjien vapautusliikkeeseen."

Kirja esittelee runsaasti naiskansanedustajia, vaikuttajia ja alojensa edelläkävijöitä kirjatun historiamme ajalta. Painotus on politiikassa ja julkisissa viroissa, joitakin yritystehtäviäkin sivutaan. Suuri osa sisällöstä keskittyy tähän päivään: Raja ja Virkki tekivät vuoden 2021 eduskunnan naisedustajille kyselyn, jossa kysyttiin heidän näkemyksiään tasa-arvosta. Miten hyvin se toteutuu nykyisin? 

Ei täydellisesti, kertoo kirja. Lisää masentavia uutisia! Asenteet ovat tiukassa. Useat kertovat, miten kovaa työtä uralla eteneminen on ollut vähättelyn ja huomiotta jättämisen vuoksi. Ulkonäkökommentit ovat arkipäivää, ja suorastaan pelkoa tai vähintään varovaisuutta joutuu tuntemaan moni vihapuheiden ja uhkailuiden vuoksi. Tosin joidenkin mielestä naiseus ei ole vaikuttanut heidän etenemiseensä tai on vaikuttanut jopa myönteisesti rohkaisun saamisena - toivon, että nuorempien kommentti on yhä enemmän tämänkaltainen (eli maailma muuttuu) tai ettei syrjiviä kokemuksia piilotella.

Yleinen kommentti on Heidi Viljasen (sd.) tapainen: Suomi on yksi maailman tasa-arvoisimmista maista, mutta se ei tarkoita sitä, että meillä olisi kaikki valmista naisten ja miesten välisen tasa-arvon suhteen. Myös Paula Risikon (kok.) antaa hyvän arvosanan kokonaistilanteelle, mutta sanoo meilläkin tekemistä riittävän. Jopa ei-niin-tasa-arvoajattelijana tunnettu Päivi Räsänen (kd.) pitää palkkataso-arvoa tärkeänä tavoitteena sekä sitä, että työn vaativuusarvot tehdään yhtenäisin perustein. 

Uskon, että virkahenkilötyössä tasa-arvo onkin pitkällä, ovathan tehtävät palkkoineen julkisia. Yksityisellä puolella ollaan palkka-avoimuuteen vielä matkalla, mutta tiedän monen yrityksen jo pohtivan tietojen julkistamista, niin firman maineen, aidon tasa-arvoajattelun kuin hyvien hakijoiden saamisen takia. Toisaalta monessa eivät edes valintojen kriteerit tai suuntaa-antavat palkkaluokittelut ole avoimia. Mutta veikkaan, että niiden on pian oltava, kaikkialla, jos yritykset aikovat saada työnhakemuksia jatkossakin. Onko tasa-arvoinen palkkaus ylipäänsä mahdollinen, kun huomioidaan fyysiset tosiseikat? Miksei olisi, jos tahtoa löytyy, kysehän on päätöksistä. Naisvaltaisten alojen palkkakuoppa on tasa-arvon häpeäpilkkumme. 

Maria Ohisalo (vihr.) ottaa tasa-arvossa huomioon myös muut tekijät kuin palkkauksen. "Intersektionaalisuuden avulla tunnistetaan syrjivät rakenteet, jotka voivat olla usein päällekkäisiä ja toisiaan läpileikkaavia." Tässä ei hänen mukaansa olla meillä vielä erityisen hyviä, tunnistamisessa siis. 

Kaikki arvostavat niin edeltäjiensä kuin kollegojensa työtä tasa-arvon eteen, mutta nähdään, että tehtävää on vielä. Naisjärjestöjen keskusliitto on huolissaan viimeaikaisen asenneilmaston tuomasta tasa-arvon takapakista ja se vaatii (emmekö me kaikki?) asiaan kunnianhimoisia ja konkreettisia tekoja. Lainaan kirjaa: "Sanna Marinin hallituksen tasa-arvo-ohjelmaan kuuluu seitsemän eri osa-aluetta ja runsaat viisikymmentä toimenpidettä." Meillä on siis toivoa ja lupa odottaa, että osa toimista konkretisoituu myös näkymään käytännössä. Asenteet muuttuvat hitaasti, mutta suunta on pidettävä oikeana. Ja suuri kunnioitus sille työlle, nykyisille ja entisille päättäjille - sukupuolesta riippumatta!  

Kiinnostava kirja herätti paljon ajatuksia, kiitos tekijöille ja kustantajille. Vaikka se sisältää raakaa faktaa luettelomaisesti ja on hieman hiomaton kokonaisuus, en pitänyt tylsänä. Etenkin alkuaikojen vaikuttajanaisten tarinat herättivät kunnioitusta. Tiesitkö, että jo 1500-luvulla meillä vaikutti virkanainen - nimismiehenä! Dorde Olofintytär Eurajoelta sai viran perintönä ja toimi myös kauppapurjehtijana ja paikallishallinnossa. Jopa Minna Canthin edeltäjä siis! 

Kirjan nimi on sitaatti Adolf Ehnroothilta. Kun Elisabeth Rehn valittiin puolustusministeriksi, joku epäili tämän kykyjä. "Annetaan tytön yrittää, arvostellaan vasta myöhemmin", sanoi kenraali Ehnrooth.

Kenelle: Tasa-arvoa ajaville ja ajamattomille, suomalaisten asenteista kiinnostuneille, niille, jotka eivät tiedä, miten paljon työtä nykytilanteen hyvä taso on vaatinut. 

Muualla: Mielenkiintoisinta oli lukea ensimmäisen eduskunnan naisista, sanoo Tarukirja.

Pertti Rajala, Susanna Virkki: Annetaan tytön yrittää. Lasikatonmurtajia ja vaikuttajanaisia. Avain 2021. Kansi Timo Numminen.

Kun nyt Elisabeth Rehnistä ja tasa-arvosta tuli puhe, muistutan kirjasta Elisabethin enkelit, jonka luin tavattuani kirjailijan (ks. Tampereen kirjamessut -juttu) Tampereen kirjamessuilla. Muraja tietää, mistä puhuu kertoessaan suomalaisista rauhanturvaajista. Hän on itse toiminut alalla ja tiedotusupseerina Kosovossa ja Afganistanissa. 

Kirjassa hän kuvaa naisten pääsyä tehtäviin ja työtä rauhanturvauksessa, mikä mahdollistettiin puolustusministeri Rehnin kaudella - siitä nimi kirjalle ja naisille alalla (he itsekin sitä käyttävät kuulemma eli ei katsota vähätteleväksi, vaan arvostavaksi lempinimeksi). Elisabeth Rehn on tarkistanut kirjan sisällön ja kirjoittanut sen esipuheen, joten erittäin asiallinen kuvaus on kyseessä. 

Muraja on kirjoittanut omista kokemuksistaan kirjan Sotilaana Afganistanissa ja muunkin alan tietokirjoja sekä toiminut HS:n ja Turun Sanomien toimittajana ja kirjeenvaihtajana Brysselissä. Kynä kulkee kokeneesti siis.

Kenelle: Uraa pohtiville nuorille naisille ja heidän läheisilleen, naisten työelämästä kiinnostuneille, verettömiä sotatilannekuvauksia kaipaaville, puolustuspolitiikkaamme pohtiville. 

Tuomas Muraja: Elisabethin enkelit. Vastapaino 2021.

Rauhallista kerrontaa x 2

Pertti Lassila on rauhallisen kerronnan mestari. Se ei tarkoita tylsyyttä, päinvastoin: tiiviyden ja linjakkuuden vaatimusten mukaan kirjoittaminen vaatii taitoa. Venetsia-kirjassaan hän kertoo 1900-luvun tarinan erään helsinkiläisen perheen kautta. Muutettiin maalta, haettiin töitä, perustettiin perhettä ja tehtiin seuraava sukupolvi, joka opiskelee, perustaa firman ja perhettä... Normicorea parhaimmillaan. 

Ihailen Lassilan tyyliä ja eleetöntä tapaa kertoa niin tavallisen tarinan kuin olla voi, mutta sisällyttää siihen kaiken, mitä ihmiselämään kuuluu, ja samalla yhteiskunnan kehityksen lähes sadan vuoden ajalta kaupungistumisineen, teollistumisineen, naisten aseman muutoksineen, talouselämän murroksineen. Ihmistasolla silti ollaan, heidän kauttaan lukija näkee ilmiöt ja ajattelun muutokset. Ei ole hilpeä kirja, mutta todelta tuntuu. Vanhempiaan ja isovanhempiaan on lukijan helppo peilata kuvioon, sijoitella ehkä siihen itsensäkin.

Mummo matkalla kertoo kirjasta enemmän. 

Pertti Lassila: Venetsia. Teos 2021.

Rauhallisuus oli sana, joka nousi mieleeni Zeniitin luettuani. Ehkä harhaanjohtavasti, sillä kirjassa totta totisesti riittää tapahtumia ja dramaa: kyse on 1700-luvun ranskalaisesta tutkimusmatkailijasta nimeltä Maupertois, joka kävi Suomessakin mittausmatkoillaan, Torniossa. Miehen piti mitata, onko maapallo sitruuna vai litistynyt navoiltaan, eikä tulos aivan helposti selvinnyt. 

Mittaukset sinänsä onnistuivat hienosti ja pallonmuoto selvisi, mutta pariisilaiset päättäjät kuninkaallisessa tiedeakatemiassa eivät hyväksyneet loppupäätelmää, koska se soti ajan yleistä käsitystä vastaan. Tästä aiheutuu miehelle monenlaista harmia, tiedemiehen uskottavuuden horjumisesta ihmissuhteisiin. Tilanne ajautuu niin pitkälle, että Maupertois alkaa veljeillä Preussin kanssa ja saa kuningas Fredrikiltä kutsun Preussin tiedeakatemiaan. Voisiko mies jättää kotimaansa ja jos, onko paluuta enää koskaan?

Kuninkaallisten ja tiedevaikuttajien suhteet kietoutuvat monimutkaiseksi juonittelujen, sotien ja juorujen vyyhdiksi. Maupertois ei ole kärsivällinen kärsijä, vaan ajaa itseään ahtaalle myös naissuhteissaan, jotka hän myös onnistuu mutkistamaan itsekkyydessään ja tiedehurmiossaan. Mikään miellyttävä herra ei ole kyseessä, mutta persoona kyllä, ja kiistatta taitava alallaan. Kuin sketsien hajamielinen professori, joka ei näe maailmaa ympärillään - vain sen, minkä valitsee nähdä, usein harkitsematta tekojaan. 

Valistuksen ajan alku vaikuttaa sekavalta Euroopassa: maiden rajat siirtyilivät, hallitsijat vaihtuivat, vanhat uskomukset sekoittuivat uusiin tiedehavaintoihin, Amerikan mantereen hallinnasta sodittiin, kansa alkoi oppia lukemaan ja kiinnostua maansa johtamisesta. Lentolehtiset ja jaeltavat kirjoitukset olivat aikansa some, jonka uutisia levittivät supisemalla sopiviin korviin jokainen, joka arveli jotain niistä hyötyvänsä, eli melkein kaikki. Ällistyttävän nopeasti uutiset tiedettiin!  

Herkullinen, informatiivinen ajankuva, jonka luomiseksi kirjailija on tehnyt mittavan taustatyön. Suuri osa henkilöistä ja maailmantapahtumista on todellisia, niin tiedemaailmassa kuin politiikassa, ja heistä löytyy googlaten lisätietoja. Suomesta kerrotut kohdat ovat riemastuttavia, tosin eivät suomalaisia imartelevia. 

Onko kirja hyvä? On, kun siihen malttaa paneutua. Sekä sisällöltään että vanhaan vivahtavalta kerronnaltaan se tuo mieleen Olli Jalosen. Mutta Jalosen herkkyyttä Koski ei tarjoa, vaan suoraviivaisemman, tosin kaikkea suoraan sanomattoman, ja raskaamman etenemisen. Kerronnan rauhallisuus lienee osa ajankuvaa, tai vain kirjailijan tapa kertoa yksityiskohtia monin sanoin, jopa toisteisesti, tiedemiehen tapaan yksityiskohtia pyöritellen. Siitä syntyy verkkaisen etenemisen tuntu, vaikka paljon tiedemiehelle tapahtuu.  

Kirja oli yksi Tulenkantaja-palkintoehdokkaista 2021. 

Kenelle: Historiahulluille, tutkimusmatkoja miettiville, tieteentekijän työstä kiinnostuneille.

Muualla: Kirjan kieli sopii historialliseen romaaniin, sanoo Tuijata. 

Kuutti Koski: Zeniitti. Like 2021. Kansi Tuomo Tukiainen.