Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Pidin kovasti Marco Kososen edellisen kirjan, Rock´n roll Suicide Barin, rennosta, humaanista elämänotteesta ja tartu hetkeen -meiningistä, jossa kolkutellaan sovinnaisen rajoja mutta ei kuitenkaan lyödä läskiksi, vaan toimitaan päämäärätietoisesti ja tehdään töitä kun sen aika on (miten se sanonta asiallisten asioiden hoitamisesta ja Ellun kanoista menikään). Hauskaa pidetään, mutta ketään ei vahingoiteta - ja kaikki kukat saavat kukkia.

Sama henki vallitsee Ravintola Lopussa. Adamilta menee työpaikka ja asunto, ja hän ajautuu sattumalta kiehtovaan salakapakkaan, jonka tunnelmassa hän viihtyy, liikaakin. Koko elämä alkaa kiertyä ravintolan ympärille, ja Adam yrittää ratkoa niin omia asioitaan kuin ravintolan ja sen asiakkaiden outouksia. Kanta-asiakkaista ja omistajista muodostuu henkilögalleria, jonka tyyppisen voisi kuvitella löytyvän jokaisesta korttelikapakasta - Kalliossa. Mielessäni ravintolan sinne suuntaan sijoitin, vaikka se voisi olla missä vain, kirjassa sitä ei määritellä.

Ajallisesti tarina sijoittuu puhelinkoppien aikaan, iPodeja ja verkkoa ei ole, ravintolaan tuotu tv on iso juttu. Mukavaa nostalgiaa meille keski-ikäisille, mielenkiintoista historiatallennetta nuoremmille lukijoille. Henkilöt käyvät henkeviä tai vähemmän henkeviä kapakkakeskusteluja, aiheina ne tavalliset: urheilu, teknologian kehityksen päivittely, rahanperkeleen valta ja muut elämänviisaudet, joille lukija voi nyökytellä tai naureskella - tai todeta, että ravintolapöydän jutut eivät myöhemmin tunnu niin järisyttäviltä tai älykkäiltä kuin niitä lausuttaessa luulisi.

Juoni ei ole suurin eikä sulavin, mutta tunnelma on autenttinen. Henkilöt voi nähdä, tuoksut tuntea, ruuat ja juomat maistaa. Silti tuntuu, että päähenkilö katsoo kaikkea suodattimen läpi, joka voisi olla jonkinlainen peruseristyneisyys, jossa vedetään leveä raja itsen ja muiden välille, tai simppelisti alkoholin aiheuttama. Tarinan voi nähdä paitsi elämäntapakuvauksena, myös alkoholismin kuvauksena, henkilöt ovat sillä matkalla eri vaiheissa. Baarimikkonakin toiminut kirjailija Kosonen tuntee tämän puolen ja kuvaa sitä hyvin. Muusikkotausta näkyy myös, tarvitaanhan ravintolassa musiikkia.

Kirjaa sanotaan liepeessä kaurismäkeläiseksi, ja juuri sitä se on, kaikessa karuudessaan ja jopa hienoisessa naiiviudessaan ja töksähtelevyydessään. On helppo nähdä tarina elokuvana; mustaan pukeutunut päähenkilö, jatkuva tupakointi, harkitut yksityiskohdat niin visuaalisesti kuin äänimaailmassakin, niukka mutta tarkka, hiottu dialogi… Ja yhteistä Kososelle ja Kaurismäelle on sekin, että vaikka kuvataan baarielämää ja ihmisiä, jotka liikuskelevat perinteisellä asteikolla yhteiskunnan laidoilla, alatyyliä ei viljellä lainkaan. Teksti on huolellista ja luontevasti sujuvaa, siis siihen omaan pelkistettyyn tyyliinsä, mutta sitä on helppo lukea. Tunnelman luojana Kosonen on taitava.
Rock-henkinen kirja sopii niille, joita baarielämä ja epäsovinnaisuus kiehtovat, ja vielä paremmin niille, joita ne ovat joskus kiehtoneet mutta ovat joutuneet tai onnistuneet jättämään ne vaiheet taakseen. Kirjan kanssa voi elää turvallisesti hetken perusperhearkea paossa, savuisen kapakan nurkkapöydässä.

Marco Kosonen: Ravintola Loppu. Like 2012.