Éduard Louis: Väkivallan historia, Kuka tappoi isäni

Kirjan nimi viittaisi laajaan katsaukseen väkivallasta kautta aikojen, mutta kyseessä on yhden ihmisen ja yhden väkivaltatapauksen käsittely. Joka pääpiirteissään kuvaa kaikkea vastaavaa kaikkialla tapahtunutta yhtä lailla. Kertoja Éduard kohtaa viehättävän miehen, jonka vie kotiinsa, seksin ja rakkauden toivossa.

Lupaavasti alkanut tilanne päätyy raiskaukseen, sekä fyysiseen että henkiseen väkivaltaan. Kertoja purkaa tapahtunutta ovelalla tavalla, antamalla sisarensa Claren kertoa siitä miehelleen. Ikään kuin kertoja sekä haluaisi jakaa kokemuksensa mutta toisaalta olla siitä irrallaan, etäännyttää itsensä traumaattisesta kokemuksesta. Olla koskematta pahimpaan, mutta sorkkia silti haavojaan. Koska eihän kipeimpiä kohtia voi olla tökkimättä! Claren kertomukseen hän limittää omia ajatuksiaan.

Poliisit, lääkärit, psykiatrit, koko koneisto käynnistyy, ja prosessin vaiheet käydään läpi pikkutarkasti. Éduard kulkee sen läpi ulkoisesti rikoksen uhrina, sisäisesti traumansa käsittelijänä ensijärkytyksestä eri vaiheiden (nämä olivat mielenkiintoisia) kautta ei "loppuun", mutta hetkeen, jossa syntynyt pelko tuntuu jo hallittavalta. Loppua ei kai voi olla, koska kokemus pysyy olemassa. Clare sanoo miehelleen:

"Mietin Ajattelen itse asiassa eniten niitä joita olen eniten vältellyt ja vihannut. Niin se menee. Voi siis hyvin olla, että sama pätee kaikkiin."

Éduard vastailee kysymyksiin: Miksi kutsuit tuntemattoman mukaasi? Oliko miehellä ase? Miten sait tilanteen päättymään? Häntä kohdellaan mielestäni asiallisesti, vaikka omaa osuutta käytökseen tivataan ja rasismi vilahtaa, kun syytettynä on tummaihoinen mies. Silti vaikutelmaksi jää, että sekä poliisien ja hoitohenkilökunnan mielestä raiskaus on vakava rikos, eikä sinisilmäisyydestä  rangaista. Ei siskonkaan taholta, vaikka tätä nyppii välillä veljen "hienostelu", jonka hän katsoo johtuvan itsekeksitystä erityisyydestä. 

"Ja sitten Clara sanoo, että kyllä hän oikeastaan tietää, hän tietää, miksen minä epäillyt mitään, se johtuu siitä että kiinnyn niin nopeasti, kehen vaan, olin jo lapsena sellainen enkä ole muuttunut, mutta Clara sanoo, ettei puhu siitä minun kuulteni, koska vastaisin vain, että käytökseni johtui ja johtuu edelleen yksinäisyydestä, siitä että olin perheessämme ulkopuolinen, ja Clara sanoo ettei halua kuulla kun sanon niin. Ettei se ole totta."

Clare lataa lisää teräviä huomioita veljestään, joka siskon mielestä hifistelee ja hienostelee tavatessaan lapsuudenperhettään ennen kuin "sulaa ja on taas normaali ja alkaa puhua murrettakin". Perheen työväenluokkaisuutta korostetaan Claren puhekielisyydellä. 

"Mutta se että Éduard oli sinä iltana niin varomaton, niin päätön, se johtuu varmana myös siitä, että se on kasvatettu kovalla kädellä ja se on yrittänyt liikaakin olla pelkäämättä mutta joskus pelko iskee, sanokoon Éduard mitä sanoo, ja pelko pysyy, koska ei Éduard niin paljon ole muuttunut kuin antaa ymmärtää. Mä kyllä tiedän."

Kertoja sanoo itse pelastuneensa usein valheiden avulla, eläneensä vapauden tunteen hetkiä valehtelemalla: mielikuvituksensa avulla. Mikä tarinassa on totta, mikä ei, emme voi tietää: se on silti todenmakuinen, paljastava ja ahdistavia tunteita herättävä. Paljastava nimenomaan kertojasta itsestään, hieman ympäristöstäkin. Traumakirjallisuutta, autofiktiota, totta kai.

"Minun tervehtymiseni alkoi siitä. Minun tervehtymiseni alkoi, kun tajusin, että todellisuuden voi kieltää."

Kuka tappoi isäni -teos on selkeämmin yhteiskunnallinen sukupolvikuvaus. Se kertoo kirjailijan isän tarinan pojan silmin. Jäyhä mies kärsi lapsena alkoholisti-isänsä väkivallasta ja vannoi, ettei toimi samoin omassa perheessään. "Väkivalta pelasti meidät väkivallalta." Mies piti opiskelua naismaisena eikä osannut suhtautua poikaansa, joka rakasti tanssia ja halusi esittää näytelmässä tyttölaulajaa. Suomalaisille tuttu äijähahmo, sodanjälkeisten sukupolvien lapsi, joka uskoi kovaan työhön ja halusi vain olla kuten muutkin.  

Muutos sukupolvien välillä on huima, lähes ylittämätön. Vanhoihin asenteisiin ja tapoihin tukeutuminen ei lopulta toiminut isälle, joka vanhemmiten hyväksyi poikansa eri tavalla. Isän selkä rikkoutui tehtaan palveluksessa mutta mies joutui silti raskaisiin fyysisiin töihin elättääkseen itseään ja perhettään, mistä poika kritisoi rankasti yhteiskuntaa. Kirjoittaja sitoo isän elämän Ranskan politiikkaan ja koviin poliitikkoihin, jotka ovat kurjistaneet köyhien elämää poistamalla tukia ja lääkekorvauksia. Kyynikkona sanoisin, että ei mitään yllättävää tässäkään. Taloudellinen polarisaatio vaikuttaa kiihtyvän kaikkialla. Louisin ansio on tehdä ilmiötä näkyväksi yksilön kautta ja hyödyntää asemaansa kuuluisuutena, jonka sanottava pääsee esiin.

Melko surullinen tarina tämäkin, mutta jälleen todentuntu on vahvasti käsillä. Louis ei hienostele ainakaan kirjoittaessaan, vaikka ehkä hiukan lukijaa kiusaa ihmisten koulutustaustojen erojen jatkuva korostaminen. Toivottavasti se kuitenkin rohkaisee nuoria opiskelemaan ja antaa esimerkkiä köyhyydestä eroon pyrkimiseen, kuten Louis itse teki, ja tarina löytyy kirjasta Ei enää Eddy.

Kenelle: Traumakirjallisuutta tutkiville, väkivaltaa kokeneille ja heidän läheisilleen, eriytyneisyyttä perheessään tunteville, sukupolviromaanien lukijoille, ranskalaisesta yhteiskunnasta kiinnostuneille. 

Muualla (Väkivallan historia): Mitä luimme kerran sanoo Louisin kirjoittaneen jälleen varsin koukuttavan pienoislukuromaanin, joka karkealla suoruudellaan ei väistele tai varo, vaan kertoo asioista niiden oikeilla nimillä, kurjuutta säästellen. (Kuka tappoi isäni) Kirja on herkkä rakkaudenosoitus isälle, jota on vaikea rakastaa, ja samalla vimmainen luokkayhteiskunnan kritiikki ja puheenvuoro sorrettujen vähäosaisten puolesta, sanoo Kirjaluotsi.

Éduard Louis: Väkivallan historia. Tammi 2020. Päällys Perttu Lämsä.

Éduard Louis: Kuka tappoi isäni. Tammi 2022. Päällys Tom Backström.

Molemmat kirjat on suomentanut Lotta Toivanen.

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa

Kirjailija Heikkilä on uutistoimittaja, joka on julkaissut aiemmin tietokirjoja. Pitkää Ranska-kokemustaan hän hyödyntää nyt esikoisromaanissaan, joka kertoo siirtomaavalta-aikojen edelleen näkyvistä arvista, vähemmistöjen kohtelusta, jämähtäneistä hallintorakenteista, yhteiskuntaluokista ja siitä, millainen ajatusmaailma näiden vastapainoksi voi nuorissa elää ja vaikuttaa tänään. 

Henkilötasolla kirja kuvaa ulkopuolisuutta ja ystävyyttä, juuria tai niiden puutetta ja omien valintojen merkitystä. Muun muassa. Kuulostaako paljolta? Sitä se on, mutta hienosti tarina ranskalais-suomalaisesta Leasta ja hänen sydänystävästään Anissasta pysyy kasassa ja tekee itsensä ymmärrettäväksi lukijalle. 

Lea aloittaa yliopisto-opiskelut Pariisissa maineikkaassa Sciences Possa: "Äiti ei ollut itse käynyt yliopistoa ja olisi toivonut Lean kouluttautuvan johonkin varmaan ja konkreettiseen ammattiin, kuten opettajaksi tai sairaanhoitajaksi tai insinööriksi, eikä höpisevän politiikan tutkimuksesta." Anissa jää tyttöjen kotikaupunkiin Nantesiin muun muassa siksi, että hänen algerialaistaustaisella perheellään on siellä ravintola. 

Yhdessä vietetään viikonloppuja ja biletetään. "Leasta tuntui usein kuin jokin tietty pysyvyyteen, paikkoihin ja painovoimaan liittyvä laki ei olisi lainkaan koskettanut häntä ja Anissaa. Yhdessä he olivat horjumattomia ja kaikkivoipia."

Kun reiveissä sattuu välikohtaus, jonka seurauksena Anissan ihastus Dario menehtyy, alkavat tapahtumat vyöryä ikävään suuntaan. Miksei poliisi tutki kuolemantapausta? 

Taustoja avaa Anissan isoäidin Rahman kertomus, joka löytyy vanhoista muistikirjoista. Perhe joutuu pakenemaan sotaa Algeriasta, mutta Ranskassa ei koita vapaus, veljeys jne. vaan jotain muuta. Onko nykytilanne parempi? Kun Anissa alkaa miettiä tapoja tuoda vääryyksiä ilmi, hänen veljensä suuttuu. 

"- Älä ole hölmö! Rahma ei olisi todellakaan halunnut sinun tekevän mitään noin typerää. Hän kääntyisi haudassaan jos tietäisi, Amir sanoi ja nyökkäsi kohti Anissan vasenta kättä, jota rannerenkaat koristivat. - Kaikilla on niin valtavasti vaatimuksia, kuolleillakin, Anissa vastasi."

Kirja kokoaa yhteen runsaasti teemoja feminismistä pakolaisuuteen, Voltairesta Macroniin ja ydinperheestä uusperheeseen. Lisäksi Ranskaa tuntevat saavat fiilistellä paikkakuvauksia ja kulttuuria. Yllättävän täysi ja kiinnostava romaani, joka antaa tietoa ja ajateltavaa. Sanoja on liikaakin, toistoa ilmenee jonkin verran, suorastaan ylenmääräistä selittämistä - tietokirjailijuuden perua? - mutta ainakaan mitään ei jää epäselväksi. Kiinnostava näkökulma ja avartava tarina auttaa ymmärtämään konflikteja ja etenkin nuorten maailmaa.

Kenelle: Ranskan ystäville, monikulttuurisuutta miettiville, ystävyyskuvauksia kaipaaville, aikalaisromaaneja ahmiville.

Muualla: Kiehtova, elämänmakuinen romaani, joka paitsi viihdyttää myös sivistää lukijaansa, sanoo Kirjakaapin kummitus. 

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa. WSOY 2022. Päällys Martti Ruokonen.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Nickelin koulukoti oli kurja paikka sinne joutuneille pojille. Kirja kertoo Elwoodin epäonnesta, joka vei hänet floridalaiseen laitokseen vuosiksi. Jonkinlaista ruokaa siellä sai, ja makuusijan, jopa opetusta, mutta paljon joutui sen eteen tekemään. Kestämään raskasta työtä, kiusaamista ja väkivaltaa paitsi toisten asukkaiden myös ohjaajien taholta. Hurjaa on se, että koulu tai sen malli on ollut oikeasti olemassa. Todellisesta Dozier-koulusta kuultuaan kirjailija sai innoituksen kertoa näistä opinahjoista maailmalle fiktiivisenä tarinana, sepitetyin henkilöin. 

1960-luvulla rotusorto oli laillista, ja mustat pojat, kuten Elwood, olivat jo tottuneet kaltoinkohteluun. Ei valkoisilla paljon helpompaa koulussa ollut, mutta Elwoodin kohtalo on erityisen epäreilu, hän kun oli jo ehtinyt suunnitella itselleen parempaa elämää ja koulunkäynnin jatkamista eikä tehnyt mitään sitä vaarantaakseen. Paitsi yhden harkitsemattoman, viattoman teon. 

Elwood on nokkela ja havainnointikykyinen kaveri, jolla on vahva oikeudentunto, mutta - tai ehkä juuri siksi - sopeutuminen koulukotiin on vaikeaa. Hän ystävystyy Turnerin kanssa, joka on rempseä ja itsevarma. Turner toteaa ensisanoikseen Elwoodin syövän "puuroa niin kuin se olisi äidin tekemää."

"Kuka oli tämä poika, joka puhui hänen äidistään? - Mitä? Poika vastasi: - Älä käsitä väärin. Tarkoitin vain, etten ole nähnyt kenenkään syövän tätä sapuskaa tuolla lailla - ihan kuin se olisi hyvää."

Toinen kaveri on Musta Mike, omanlaisensa onneton sankari hänkin. Poikien elämä on yhtä selviytymistaistelua, kaikkine nikseineen, joita nuoret vain saattavat keksiä ohjaajien kiusaksi ja omaksi (mitättömäksi) edukseen. Saippuaa syömällä saa vatsataudin, jonka turvin voi levätä työnteosta lääkärin luvalla pari päivää, siihen malliin. Elwood pitää lukemisesta, mutta kirjoja ei koulussa juuri näe. Eikä paljon muitakaan tarvikkeita, joita opiskeluun tai elämiseen kipeästi tarvittaisiin. Kummallista sinänsä, sillä koulu saa hyvät avustukset ja lahjoituksiakin: hyöty niistä valuu muualle kuin oppilaiden kasvattamiseen.

"Pakoa saattoi yrittää ja toivoa parasta. Jotkut onnistuivat. Useimmat eivät."

Raju ja elävä kertomus nuorten maailmasta, jonka ei toivoisi olevan totta. Tunnelmat välittyvät aitoina, ihmiset ja ympäristö piirtyvät kovin ja tarkoin viivoin lukijan silmien eteen. Lajimme raakuus ja ahneus, se on loputonta! En voi uskoa, että vastaavissa olosuhteissa kasvaneista lapsista tulisi ehjiä ja onnellisia aikuisia. Ehkä jotenkuten pärjääviä kuitenkin, parhaassa tapauksessa. Jos selviää hengissä. 

"Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin."

Pulitzer-palkittu Colson Whitehead on yksi kevään 2022 Helsinki Lit -tapahtuman ulkomaisista kirjailijavieraista. Etenkin hänen kirjaansa Maanalainen rautatie on menestynyt ja kehuttu, ja siitä on tehty myös tv-sarja. Viimeisin suomennos, Markku Päkkilän sekin, Harlem Shuffle ilmestyi tämän vuoden alussa.

Kenelle: Kurjia kohtaloita kestäville, silmiä sulkemattomille, amerikkalaisen nykykirjallisuuden ystäville. 

Muualla: Kirjaa on luettu paljon, muun muassa Annelin kirjoissa ja Lukutuulia-blogissa, joka sanoo kirjaa vaikuttavaksi ja koskettavaksi.  

Colson Whitehead: Nickelin pojat (The Nickel Boys). Suomennos Markku Päkkilä. Otava 2020.

Vaikuttavia käännöskirjoja nuorten elämästä

Onnekseni minulla on monta lähiteiniä, suurta iloa mutta myös jatkuva huoli kaihertamassa. Maailma on hurja paikka. Huomaan lukevani paljon nuorista kertovia kirjoja; muiden muassa nämä ovat avanneet hienosti silmiä erilaisille elämänkohtaloille, eri puolilla maailmaa.  

Vanessa aloittaa 15-vuotiaana suhteen keski-ikäisen opettajansa kanssa. Metoo oli vasta tulossa, tyttö yksinäinen ja rakkaudennälkäinen, kypsän miehen huomio imarteli. Onko suhde hyväksikäyttöä vai hyväksyttävää aitoa kiintymystä? Itsehän Vanessa suhdetta toivoo ja tavoittelee, mutta toisaalta, hän on vasta lapsi.

Raju aihe, josta Russell kirjoittaa raikkaasti ja todenmakuisesti, molempia osapuolia esiintuoden ja tilannetta avaten. Nabokovin Lolita kuluu Vanessan lukemana, ja sydäntä särkee tytön puolesta, niin hankalaan tilanteeseen ja henkiseen ristivetoon hän joutuu, ettei kenenkään pitäisi. Hänen minä-muodossa kertomansa fiktiivinen ja vetävä tarina auttaa ymmärtämään syitä ja seurauksia. Ja sitä, miksi tyttönä olemisesta pitää puhua ja miksei ketään saisi jättää liian nuorena yksin pärjäämään aikuisten maailmassa. Amerikkalaisen Russellin kirja on kasvattajille ja tyttöjen läheisille oivaa luettavaa. 

Kirjallisena suorituksena ei ole huippu, mutta asian puolesta täyttä terästä.

Kate Elizabeth Russell: Vanessa. Suomennos Sari Karhulahti. WSOY 2020.

Nuoruudesta kertoo myös eteläafrikkalainen Noah, joka oli laiton jo syntyessään. Kyseessä on tositarina nykyisin amerikkalaisesta tv-juontajasta, joka on valkoisen saksansveitsiläisisän ja mustan eteläafrikkalaisen äidin lapsi. Läheinen kanssakäyminen värien välillä oli apartheid-politiikassa lailla kielletty, eri ihmisryhmille määritelty tiukka luokitus ja nokkimisjärjestys. Lapsuus oli köyhä ja turvaton, vanhempien piti piilotella lasta; käytännössä äidin ja tämän suvun, sillä isä asui muualla. Noahin äiti oli erityisen rohkea nainen, joka teki mitä halusi, kuten jo lapsenhankinnasta voi päätellä. Hän halusi lapsen, poikansa, eikä se ollut vahinko. 

Minun silmiäni kirja avasi muun muassa siitä, että termi "värillinen" tarkoittaa monenlaisia taustoja, mustan ja valkoisen jälkeläisissäkin on lukuisia eri ryhmiä. Ja siitä, miten mielivaltainen apartheid-järjestelmä todella oli: esimerkiksi kiinalaiset laskettiin mustiin - joiden status oli valkoisia huonompi - mutta japanilaiset valkoisiin. "Mustuus" saatettiin todeta heppoisin perustein, kuten kynätestillä: jos kynä pysyi hiuksissa, oli musta. Noah avaa kirjassa lapsuuttaan ja paikallisia käytäntöjä sekä vanhoja uskomuksia, jotka edelleen vaikuttivat (vaikuttavat?) ihmisten elämään, kiinnostavasti ja helppolukuisesti. Nyt tiedän esimerkiksi sen, miksei paikallinen musta väestö pitänyt kissoista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, sutjakasti etenevä ja jutusteleva kirja. Vaikka Afrikan tähti -pelin oheen.

Trevor Noah: Laiton lapsi. (Born a crime). Suomennos Jaana Iso-Markku. Atena 2020. 

Teksasilainen Mike joutuu lähtemään äkkiä isänsä luo Tokioon, kun tämä sairastuu. Hyvin toimittu, mutta epäonneksi pojan japanilainen äiti matkustaa Amerikkaan tapaamaan poikaansa samaan aikaan. Miken poikaystävän Benin on pidettävä tälle seuraa parhaansa mukaan. 

Pidin paljon sukupolvikuvauksesta; se on lämmin ja hauska, räävitön ja ymmärtävä. Poikien suhde on oma juttunsa, japanilaisen ja amerikkalaisen kulttuurin (lempeä) törmäys toinen. Sopii luettavaksi myös kokkauksesta kiinnostuneille, etenkin japanilaisen ruuan, sillä sitä tehdään paljon. Ruoka yhdistää, perinteet jatkuvat - kauniinrujoa, elämänmakuista perhe- ja suhdekuvausta. Myös tekstillisesti älykäs.

Bryan Washington: Mitä meistä jää (Memorial). Suomennos Aleksi Milonoff. Otava 2021. 

Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Mitä maailman hauskin mies, Ismo Leikola, sanoikaan suomalaisten huumorintajusta? Asia on huomattu laajemminkin, ja ansiokkaasti asiaa ajaa maailmalla (suomennoksia 30 kielelle) Antti Tuomainen, jota brittien The Times-lehti sanoi Euroopan hauskimmaksi kirjailijaksi. 

Mutta mitä hauskaa muka on vakuutusmatematiikassa? Vastaus: todennäköisyydet. Tai kirjaa ajatellen paremminkin epätodennäköisyydet, joita kunnon matemaatikkokin voi joutua kokemaan. On hauska ajatus, että voisi elää vain laskemalla todennäköisyyksiä ja valitsemalla niistä kokonaistaloudellisesti ja -tehokkaasti parhaan vaihtoehdon, on kyse sitten työstä, asunnonhankinnasta, sisustamisesta, liikkumisesta, ihmissuhteista...

Ei se täydellisesti onnistu Henri Koskiseltaan, saa hän havaita perittyään veljeltään seikkailupuiston työntekijöineen. Tarina käynnistyy elokuvallisen vauhdikkaasti takaa-ajolla, johon liittyy väkivaltaa. Ruumiiden ilmaantumista ei voi välttää, mutta dekkarilukijoita ne eivät hätkäytä. Humoristinen ote siivittää kerrontaa, jonka erikoiset henkilöt erikoisine ongelmineen seikkailevat bisneksissään vaihtelevasti menestyen. Koskinen aloittaa työnsä seikkailupuiston (huom. ei siis huvipuiston) johtajana ja omistajana vähin tiedoin mutta luottavaisuudella, joka rapisee nopeasti.  

"Miten vaikeaa asiakaspalvelu voi ylipäätään olla? 

Asiakaspalvelu on hyvin vaikeaa. Se johtuu asiakkaista."

Koskinen huomaa pian, että puisto tuottaa kohtuullisesti, mutta rahaa on kadonnut mystisesti. Tosin tuota viimeistä sanaa hän ei uskoakseni tunne. "Asiat varmasti järjestyvät järkiperäisesti, sanoin." Kuka vetää välistä? Ja miten Koskinen saa hommat rullaamaan, itselleen epätyypillisissä tilanteissa, sanotaan nyt vaikka ruumiin piilottamisessa tai jäniksenkorvan korjaamisessa? 

"Se miten toimin viime yönä oli optimaalisinta juuri sillä hetkellä. Tiedän sen."

Antti Tuomaisen velmuileva mutta taiten harkittu teksti kuljettaa tarinaa vastustamattomasti ja ammattitaitoisesti, mitä ihailen erityisesti. Höpsöä kelpo viihdettä. Jotenkin samastun Koskiseen, kun hän tuskailee ihmisten epäloogisuutta.  

"Katso valintojamme. Jos olemme terveitä, poltamme tupakkaa ja juomme viinaa ja ylensyömme tullaksemme sairaiksi. Kun haluamme yhteiskunnallista muutosta, äänestämme sellaisten vaihtoehtojen puolesta, jotka huonontavat tilannettamme. Kun pitäisi miettiä mikä on järkevää, kaikki ryhtyvät kertomaan miltä heistä tuntuu. Tärkeintä on, että mitään järkevää ei vahingossakaan saada aikaiseksi. Parhaiten menestyy se, joka puhuu vähiten järkeä ja syyttää siitä muita."

Ainakin Koskinen nukkuu hyvin, sen verran hänellä on työtä puistonsa kanssa. Eikä hänen elämästään  puutu romantiikkaa, vaikkei hän tuotakaan sanaa tunne, luulen. Osaa hän kuitenkin käytellä rakastaa-verbiä, ainakin työntekijänsä Lauran tekemistä maalauksista. Muraalit lumoavat miehen (taas verbi, jota hän tuskin tuntee). 

Lisäpisteitä siitä, että Koskinen asuu naapurinani Kannelmäessä. Sivuutan tylysti ironian ja hehkutan: 

"Kannelmäki syyskuussa. En tiennyt mitään kauniimpaa. Hehkuvat lehdet, kaupungin kokonaisjärkevimmät neliöhinnat." 

Vauhdikas ja viihdyttävä tarina, jonka Hollywood on napannut käyttöönsä. Upeaa! Jälleen saa olla ylpeä suomalaisesta osaamisesta. Elokuvan aikataulu ei ole vielä tiedossa, mutta Henri Koskisesta kertovan trilogian kakkososa, Hirvikaava, ilmestyy elokuussa 2021. Tuomaisen kirjasta Mies joka kuoli tehdään parhaillaan kotimaista tv-sarjaa, Jussi Vatanen vaikuttaa juuri oikealta valinnalta pääosaan. 

Tule katsomaan Kannelmäkeä ja kirjailijaa 30.8. klo 18 Kanneltaloon! Helppo tulla, juna-aseman vieressä, 13 minuuttia Helsingin keskustasta. Kirjailija ja kirjabloggari Tuija Takala haastattelee Antti Tuomaista. Näkemisiin! 

Kenelle: Niille, jotka ottavat kevyesti. Ammattitaitoa arvostaville. Suomalaista huumoria sietäville. 

Muualla: Tuomaisen rikosromaanien maailma on jollain kummallisella tavalla vähän vinossa, sanoo Kirsin kirjanurkka ja miettii hauskuuden syntyvän lakonisen kielen ja toteavan tyylin ristiriidasta kuvattujen tapahtumien kanssa. 

Antti Tuomainen: Jäniskerroin. Otava 2020. Päällys Elina Warsta. 

Johanna Sinisalo: Vieraat

Kirja on taattua hyvää Sinisalo-laatua: jännittävintä lajia eli sitä, joka taiteilee taitavasti todellisuuden ja mielikuvituksen rajamailla. Pääosassa on Siirin ja Essin perhe; heillä on kaksi lasta, kuusivuotias Sissi ja pikkuinen Luukas, elämä tavanomaista lapsiperheellisen hässäkkää Tampereella. 

Siiri on toistaiseksi kotona Luukkaan kanssa, Essi tekee pitkää päivää kahvilassaan. Hän on pieni julkkis, MasterChef-kisasta tuttu, joten asiakkaita riittää mukavasti herkkuostoksille. Molemmat toimivat kertojina, samoin Sissi. Pikkuvanha, paljon lukeva tyttö viihtyy päiväkodissaan, mutta mikä on hänen kokemansa tunne, jota hän sanoo taikauneksi? Ja kuka on Floora, joka on aina Sissin mukana? Vähän niin kuin joku puhuisi vatsassa.

"Mä en vois luopua Floorasta. Mun on niin hyvä ja turvallinen olla sen kanssa. Mikään ei satuta niin kauan kuin Floora sisäsilittää mua ja hoitaa."

Kaksivuotias Luukas ei vielä puhu, mikä huolettaa vanhempia. Lasten biologinen isä Ville on neuropsykologi eikä näe asiassa ongelmaa, kukin tahtiinsa, hän sanoo. Sissi kuuntelee tarkkaan aikuisten puheita lapsen kehityksestä ja anatomiasta ja saa selville, että vatsassa tosiaan saattaa piillä jotain elävää, ainakin lapsilla. 

"Villeisi ei usko että Luukas on autisti. Mä luulin pitkään että ne tarkoitti autistilla sitä ei uskota jumalanpalveluksiin, me ollaan kaikki sellasia meidän perheessä, mutta se olikin sitten eri juttu, me ollaan ateisteja. Autistit on vaan muulla lailla erikoisia ihmisiä, eikä se liity siihen mitä ne uskoon, vaan jotenkin siihen miten ne katselee maailmaa ja menee siihen mukaan. Mut toi on tosi kiinnostavaa! Että jos suolisto ja se autismi on jotenkin sillai riipuksissa toisistaan. Tai se että Luukas ei puhu. Mun täytyy miettiä tätä."

Sissi ei tyydy vain miettimään, vaan hän aloittaa kokeet auttaakseen Luukasta oppimaan. Vaikka hän on fiksu, hän on kuitenkin vasta kuuden, joten jotkut vaikeat käsitteet tulevat ymmärretyiksi kummallisina. Suoliston hän tajuaa jotenkin, ja hermot. Mutta onko empatia sitä, että masuasukit (tyhmä sana Sissin mielestä) juttelevat keskenään ja voiko omia sisällä tuntuvia asioita siirtää toiselle? Kun eräs koe - asiaan liittyvät sakset - säikäyttää päiväkodin, psykologi jututtaa Sissiä. Tyttö ei "tosiaankaan usko, et aikuisten tarvii aina tietää kaikkea." 

Eivätkä he tiedäkään. Tarinan jännite kasvaa hienosti, arjen ja Sissin kokemusten yhteensovittaminen alkaa hirvittää lukijaa. Vanhempien pelkoja tökitään: Onko lapsessani jotain vikaa? Tekeekö joku hänelle pahaa? Kehen voi enää luottaa? Mikä ihmisen toimintaa lopulta ohjaa? Onko olemassa jokin valtaansa ottava "paha"?

Kirja on luokiteltu kauhuksi, ja vaikkei tässä ruumiita liiku, avautuu paljon pelottavia mahdollisuuksia. Suolisto on erikoinen kirjan aihe jo sinänsä, nykyisinhän siitä puhutaan ihmisen "toisina aivoina". Se tuo mieleen ihmislajin juuri kohtaaman uhkan ja viestin pandemian muodossa: emme olekaan luonnon herroja, vaan sen orjia. Mutta teemoja (ja pelon aiheita) on muitakin. Perhe tuntuu todelliselta ja ajankohtaiselta ongelmineen lastenkasvatuksessa, kodin ja työn yhteensovittamisessa, aikuissuhteen haasteissa ja yrittäjän arjessa. Joissakin kohtaa hieman rönsyää ja selitetään liikaakin - kyllä tiesimme, että viimeinen sana ja se on ei on Maija Vilkkumaata ja sellaista - mutta yksi pääteemoista, ihmisen fysiologia, jättää arvoituksen kiehtomaan mielikuvitusta. Sillä siinä saattaa olla jotain oikeasti totta... Kiinnostava, ahmittavaksi kasvava tarina sopii luettavaksi fiksuun psykologiseen jännitysviihteeseen uppoamista kaipaavaan hetkeen.

Kenelle: Laadukkaan arkisen kauhuviihteen ystäville, lapsiperheasioista uteliaille, ihmisen kehosta ja terveydestä kiinnostuneille.

Muualla: Kiinnostava ja jännittävä, sanoo Kirjavinkit. Psykologinen kauhumomentti voimistuu kirjan viimeiselle sivulle asti, sanoo Tähtivaeltaja.

Johanna Sinisalo: Vieraat. Karisto 2020. Kansi Jussi Karjalainen. 

Juha Rautio: Sunnuntain rajat

Rautio kuvaa nuoren miehen elämää 13 novellin voimalla. Mies käy baareissa, huoltsikalla kahvilla, armeijan, tyttöystävän kaverin häissä, kalassa ja sukulaisissa: minne nyt milloinkin sattuu tie viemään, joskus pakosti, ilahduttavan usein itse valittuna. Ei pelkkää ajelehtimista, vaikka sekin kuuluu elämänvaiheeseen. 

"Tämä tie oli pelkkä tie. Tien tehtävä oli maata autojen alla, minun tehtäväni oli pysyä sen päällä. Tämän pelin minä osasin. Pidin säännönmukaista turvaväliä seuraavaan autoon. En ajatellut mitään. Asfaltti, taustapeili ja autojen virta. - Äläkä vaan sano että postikorttimatskua, Hukkanen sanoi."

Mies ei viihdy mainituissa häissä; se on novelleista lempparini. Samastun muistojeni voimalla ulkopuolisuuden tunteeseen, sinnittelyyn, uhkan tunteeseen, "jonkin muun" toivomiseen, mutta myös yllättävän kauniiseen kokemukseen. Ja siihen, että helposti menee överiksi, kun on kaikkea liikaa. 

"Letka nykii kuin toivostaan luopunut katusoittaja, mitään ei kuule, ainoa mahdollisuus välttää peräänajo on tähytä punaisia jarrutusvaloja pölypilvestä. Nappaan nopealla pistolla volyymin alas. Vilkaisu, eikä tarvitse tulkita, mitä hänen ilmeensä viestii. - Nääthän sä itekin ettei tässä nää mitään. Se kirkuu suoraa huutoa. - Ois pitänyt lähtee jonkun toisen kyytiin. Miksen mää mennyt? Se on kysymys johon ei tässä vaiheessa luulisi kummallakaan olevan varaa. Etsin päästäni kytkintä, joka kääntäisi standby-tilaan. Jos sellaista kytkintä ei ole, sellainen pitäisi ensi tilassa keksiä."

Ja kotoa muuton vaihe, mikä odotus ja into! Mutta miten sujuu sopeutuminen opettajakoulutukseen, naisten kiinnostukseen, haaveiden (väistämättömästä?) törmäyksestä todellisuuteen?

"Missä vaiheessa sen kouluputken ulkopuolella ehtis nähä mitään muuta elämää? Niinpä. Mut miettiikö kukaan sitä. Vitut. Siinä ei oo ajattelutaidot kun tiellä, kun pää edellä tyrkätään työelämään, eikun vaan hirveällä kiireellä siirtämään seuraaville oppilaille elämää ja arvoja, jotka just ite on hyväksyttävästi omaksunut ja ottanut omakseen. Se on just niin yksinkertaista." 

Ahistavaa on eläminen, mutta tekstien tunnelma ei. Katse on ymmärtävä ja lämmin. Kaverille ei voi toivoa kuin hyvää. Mukavaa luettavaa, vahvatunnelmaista, osuvaa ja uskottavaa. On hyvä katsoa välillä toisin silmin.  

"Miia uskalsi, Julia oli uskaltanut. Kun taas minä pelkäsin olla aktiivinen toimija elämässäni, olin aina pelännyt. En uskaltanut myöntää, että parisuhde oli minulle vain linnake, jossa pystyin lievittämään perimmäistä turvattomuuden tunnettani, ja että roikuin mukana vain,  koska uskoin saavani rakkautta ja ihailua vastineeksi."

Kenelle: Nuoren miehen maailmasta kiinnostuneille. Aikuistumisen kivuissa kärvisteleville ja niitä kauhulla muisteleville. Elämän Kehä III:n ulkopuolella tunnustaville ja tunnistaville. 

Juha Rautio: Sunnuntain rajat. Novelleja. Enostone 2020. Graafinen suunnittelu kirjailijan oma.

Enni Mustonen: Näkijä

Niin tuore kirja, että muste tuoksuu! Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt 
toiseksi viimeiseen, yhdeksänteen osaansa. Koukussa rimpuileva lukija säntää lukemaan.

1950-luvun alkupuolella Kirstin tytär, Idan tyttärentytär Viena asuu "rapakon takana", kuten Amerikkaan muuttaneet rehvakkaasti tapasivat sanoa. 

Kädentaidot perinyt Viena toimi edellisessä kirjassa puvustajana Suomen Filmiteollisuudessa, nyt pääpuvustaja Martan apulaisena elokuvajätti Foxilla Hollywoodissa. Perhe Suomesta tulee tapaamaan tyttöä; äiti, tämän puoliso Martti sekä pikkuveli Ilpo pääsevät lukijan tavoin nähtävyyksien äärelle. Nautinnollinen matka meille kaikille! 

Ilpon toive cowboy- ja intiaanimaailman näkemisestä toteutuu, kun poika pääsee katsomaan länkkärien kuvauspaikkoja. Vienan ja Martan työ on vaativaa, ja he saavat tutustua niin maailmankirjallisuuteen kuin tähtiin sen myötä. Sinuhen filmatisointi on suurtyö, mutta tulos onneton, kuten The Egyptian -leffan katsoneina tiedämme. Mutta se ei johtunut puvuista. Kirja selvittää tarkemmin, mikä meni pieleen. Kiinnostavaa on lukea näyttelijävalinnoista ja alan armottomasta kilpailusta myös monen muun tutun leffan puvustuksen kautta. 

Ja ne kuuluisuudet! Esimerkiksi Marilyn Monroen Viena oppii tuntemaan eri projektien kautta. Louis B. Mayer on jo nimenä legendaarinen. Hänen sukuaan asuu Vienan naapurissa, joka koituu tytön kohtaloksi viulisti-Jonin muodossa. Rakkaus roihahtaa. Ongelma on vain se, että Jon on naimisissa... Tilanne näyttää toivottomalta, ja Viena joutuu perhesyistä äkisti palaamaan Suomeen. Hän päättää jäädä sinne toistaiseksi ja saa jälleen paikan SF:ltä, salaa maisteri Särkältä, jonka kanssa sukset menivät viimeksi ristiin. Nyt puetaan Tuntematon!

"Lisää vaan verta vaatteillekin! kuulin Edvinin käskevän, kun hän kävi välillä pulla kourassa arvostelemassa Villen tekemää maskia. Täytyy sanoa, että Sinisalon Veikko näytti aika hätkähdyttävältä lähtiessään lopulta Pentti Unhon ja Edvinin kanssa metsikköön viimeistä kuvaa varten. Lahtisen kasvot ja vaatteet olivat näet hyytyneen tummanpunaisen veren peitossa."

Kirjan tärkeimmiksi henkilöiksi Vienan ohella nousevat Martta ja Jon. Sekä tähdet, etenkin Marilyn, johon välit muodostuvat läheisiksi. Hän saa nähdä puvustamansa elokuvat, kuten Kuinka miljöönäri naidaan.

"Bacall oli tietysti nokkela niin kuin aina ja Betty vauhdikas omalla tavallaan, mutta kyllä Marilyn oli kolmikosta se kaikkein hauskin."

Entisiäkään ystäviä ei unohdeta, uusia tavataan. Sodanjälkeistä ajankuvaa piirtävät muun muassa paketit, joita Viena Suomeen lähettää.

"- Laita pulverikaffia kans, Martta neuvoi, kun käärin lahjoja silkkipaperiin ja pakkasin niitä studiolta löytyneeseen tukevaan kartonkilaatikkoon. - Eikös soo viäläkin Suames kaffi kortilla?" 

Martan jutut ja terävä kommentointi naurattavat pitkin kirjaa. Tuo Suomen ajat sitten jättänyt leidi on luonut itselleen huiman uran elokuvapiireissä, ja tuntee "kaikki". Mutta tunnelmapala Vienan Suomen-olosta vielä loppuun, kirjasarjan aloittaneen Idan kunniaksi.

"- Mitäs Viena on niin hiljainen tänään? Veikko-eno kysyi, kun olin unohtunut haarukka kädessä tuijottamaan eteeni. - Mietin vain, koskahan me voidaan seuraavan kerran istua juhlapöydässä näin isolla porukalla, vastasin huokaisten. - Te lähdette kohta Tanskaan ja me Kaliforniaan ja lapset kasvaa ihan silmissä. - Sen takia meidän pitääkin nauttia nyt tästä joulusta, Veikko-eno sanoi ja kohotti kotikaljalasinsa Ida-mumman suuntaan. - Juodaanpas malja äidille! Ilman häntä kukaan meistä ei istuisi nyt täällä! - Kantaäidin malja, sanoi Marttikin." 

Edellinen teos, Pukija, jätti vähän hämmentyneeksi: siinä tapahtui niin paljon niin uskomattomia asioita, että kokonaisuus tuntui hankalalta, jopa yliampuvalta. Mutta Näkijässä ovat palikat kohdillaan. Yliampuvuus on tässä vain etu - ja kuvaa Ameriikan ihmemaata ja tuota toiveikasta aikaa - maisemanvaihdokset Yhdysvaltojen ja Suomen välillä antoisia, Vienan vaiheet kiinnostavia; hän tosiaan näkee paljon, kulissien taa. Kaikuja äidin ja mumman elämäntaipaleista kuuluu pitkin matkaa. 

Mainiota historiaviihdettä, faktan ja fiktion yhdistämistä nautittavalla tavalla. Ei liian vakavasti mutta googlausta aiheuttavasti, kun henkilöitä, elokuvia ja muuta kirjan sisältöä alkaa (pakosti ja höpsösti) pohtia ja sijoitella Vienaa perheineen todellisiin tapahtumiin.

Hyräilen Sunrise Avenuen Hollywood Hills -biisiä. Kirjasarjasta tulee olemaan haikea luopua. Kymmenes ja viimeinen osa nimeltään Tekijä ilmestyy vuonna 2022. Mahtaako nimi viitata sarjan tekijään?

Kenelle: Historiaviihteen kuluttajille, elokuvien ystäville, vanhasta Amerikasta haaveileville.

Muualla: Tuijata kuvaa sarjaa: Syrjästäkatsojan tarinat kertoo naisista, jotka ovat toimeliaita, pärjääviä ja reiluja. He asettuvat hyvän, tavallisen ihmisen muottiin ja peiliksi kotkotuksille, joissa pinta kiiltää mutta probleemeja riittää.

Enni Mustonen: Näkijä. Otava 2021. Kannen suunnittelu Timo Numminen.  

Kustantajan lukukappale. 

Ilman isää

Kaksi hyvin erilaista mutta vaikuttavaa kirjaa isän hylkäämästä tytöstä, joka varttuu naiseksi. 

Ida Pimenoffin Kutsu minut on hengästyttävän paljas kertomus pian nelikymppisestä Verasta, joka yrittää tulkita elämäänsä sen tosiasian valossa, että hänen isänsä ei koskaan tunnustanut häntä lapsekseen. Vera tiesi kyllä jo pienenä, että isä oli olemassa, muttei ollut tätä koskaan tavannut. Eikä muitakaan isän puolen sukulaisiaan. Puolet taustasta oli kumitettu pois. Sellainen syö naista. 

"Kuinka monta kertaa saman ihmisen voi hylätä? Mitä enemmän hylkäämistä mietin, sitä selvemmin ymmärsin, ettei hylkääminen oikeastaan koskaan ole vain yksi teko, vaan sarja tekoja. Valinta katsoa pois, aina uudelleen ja uudelleen. Se tarkoittaa, että sille, joka on hylätty, hylkäämisen aiheuttama kipu toistuu. Aina uudelleen ja uudelleen."

Vera ei voi ymmärtää sen enempää isäänsä kuin tämän muita lapsia, joita oli usean naisen kanssa. 

"Miettivätkö sisarukseni minua kuten minä heitä? Tekivätkö he Google-hakuja nimelläni silloin kun kukaan ei ollut näkemässä? Puhuivatko he koskaan minusta toisilleen? Kysyivätkö isältäni mitä minulle kuului? Vai oliko ajatus jaettuun perimään perustuvasta yhteydestä tai samankaltaisuudesta sitten vain illuusio? Ehkä se, että meillä oli sama isä, ei lopulta merkinnytkään mitään?"

Voisimme psykologisoida Veran miessuhteita isän kaipuun kautta, mutta jääköön se kullekin lukijalle itselleen. Silti en malta olla pohtimatta, saattoiko avioliitto Akin kanssa kärsiä juuri tästä perushylkäämisestä. Toisaalta, Aki oli oma ihmisensä, jonka Vera tajusi tuntevansa huonosti vasta kun lapsi, Mikael, oli jo lähempänä kouluikää. Seuraa kivulias ero, monenlaisia yllättäviä hankaluuksia. 

Isänsä Vera tapaa omasta pyynnöstään ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Mies pysyttelee kaukana, yhteydenpito jatkuu lähes olemattomana tapaamisesta huolimatta. Ghostauksen hallitsevat muutkin kuin hänen isänsä, nainen huomaa, kun alkaa eron jälkeen tapailla uusia tuttavuuksia. Mutta vanheneva isä kieltäytyy edelleen kontaktista, vaikka Vera saattaa elätellä toivoa, että tulisi hetki, "jolloin me viimein puhuisimme asioista niiden oikeilla nimillä. Tajusin, ettei sellaista hetkeä koskaan tulisi."

"Tunsin isäni, tiesin, ettei hän ollut mies, jota ihmiset tai asiat olisivat pidätelleet. Hän oli elänyt itsensä näköisen elämän. Elämän, johon minä en kuulunut. Painoin pään käsiini. Menetykseni oli järisyttävä, korjaamaton, todellinen. En tiennyt, miten voisin oppia elämään sen kanssa."

Erinomainen, kauniin vilpitön ja tehokas teos, joka surullisuudestaan huolimatta pysyttää tunnelman rakkauden, ilon ja toivon puolella. Sanoisinko, ihmisyyden puolella. 

Ida Pimenoff: Kutsu minut. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen. 

Yhdysvaltalainen Joyce Carol Oates on paljon palkittu kirjailija, jopa Nobel-ehdokkaaksi veikkailtu. Laajasta tuotannosta on suomennettu pieni osa. Kirjat haluaisi lukea toinen silmä kiinni, vain sormien välistä kurkistellen, niin rankkaa ja hätkähdyttävää tekstiä ne ovat, niin taitavasti sanoitettuja, niin että varmasti sattuu. 

"Jos lapsia rakastaa, heille tapahtuu jotain kamalaa. Ja toisaalta jos lapsia ei rakasta, kipu on vieläkin pahempi, kuin raajaa revittäisiin irti."

Elämäni rottana ei tee poikkeusta, vaikkei ole mielestäni huippua Oatesin tuotannossa. Rotta tarkoittaa ilmiantajaa; "isän pikkuinen tyttö" Violet näkee 12-vuotiaana isoveljiensä väkivallanteon todisteet ja tulee paljastaneeksi asian viranomaisille. Hän on lapsi, joka on peloissaan ja hämmentynyt! Mutta isä ja muu perhe eivät anna tätä anteeksi, vaan tyttö erotetaan perheestään. Kuin Violet olisi se, joka on tehnyt pahaa. 

"Tästä eteenpäin olet turvassa, Violet. Niin nopeasti se käy, alaikäinen lapsi siirtyy kaupungin huostaan. Lapsen turvallisuuden vuoksi lapsi on poistettava kotioloista." 

Veljet joutuvat vankilaan. Violet kaipaa isää, jonka hän toivoo ottavan yhteyttä ja pyytävän tätä palaamaan. Sanovan, että isällä on ollut ikävä pikku tyttöään. Äidin ja sisarusten suhteen toivo sammui jo aiemmin.

"- Lapsia on helppo rakastaa, kun he ovat pieniä, äiti nauroi jutellessaan ystävänsä kanssa.  Myöhemmin se on vaikeampaa."

Kun vaikeudet alkavat lapsena, niillä on taipumus kasautua. Toisin sanoen: kaltoin kohdeltu lapsi joutuu helposti kaltoin kohdelluksi yhä uudestaan, jonkinlaisena kurjuusmagneettina. Tiedämme tämän uutisista, naapurustosta, tuttavapiiristämme. Niin käy myös Violetille. On synkeää lukea tarinaa, joka on keksitty mutta kuvaa todellisuutta ikävän realistisesti. Taas tekee mieli laittaa sormet silmien eteen. 

Miten Violet onnistuu kasvamaan hylättynä, jollain tavalla jatkuvan uhan alla, ilman tukea ja vankkaa pohjaa, jolta ponnistaa eteenpäin? Miltä lukijalle äärimmäisen epäreiluna näyttäytyvä tilanne hänelle näyttäytyy, miten hän sen kokee? Mitä tapahtuu, kun veli pääsee vankilasta 17 vuoden tuomion jälkeen? 

Yksi harkitsematon teko - ja viittaan nyt veljiin, en Violetiin - ja monen ihmisen elämä on saneltu ja leimattu loppuiäksi. Se on pelottavaa, jos mikä. Ja se totta kai, että tyttöön suhtautuminen on niin erilaista kuin veljiinsä. Jos joku heistä olisi ilmiantanut perheenjäsenen, tuskin tätä olisi pakotettu eroon perheestään loppuiäkseen. En halua uskoa, että nykyään enää toimittaisiin näin. Silmieni edessä lienee taas verhoa. 

Hiljentävä tarina taas kerran, mutta ei tekstillisesti niin vangitseva kuin kirjailijan aiemmat lukemani. Toistoa ja töksäyttelevyyttä tehokeinona löytyy. Teksti ja sanoma on silti väkevä ja lukemisen väärtti. Mutta jos Oates on uusi tuttavuus, suosittelen aloittamaan esimerkiksi Haudankaivajan tyttärestä. 

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana (My Life as a Rat). Suomennos Kira Poutanen. HarperCollins 2020. 

Kenelle: Isättömille, lapsensa unohtaneille, perheellisille, perheettömille, uskaliaille lukijoille. 

Vesa Heikkinen: Tekstianalyysi

Nyt ei puhuta pilkkusäännöistä, vaan laajemmin suomen kielestä ja sen merkityksistä.

Kielen käyttö on vallankäyttöä, ajattelen. Heikkinen sanoo sen pidemmin, ajatuskehänä, mutta ymmärrän olevamme samaa mieltä. 

"Missä on ihmisiä, siellä on merkityksiä. Missä on merkityksiä, siellä on kieltä. Missä on kieltä, siellä on valintaan. Missä on valintaa, siellä on valtaa. Missä on valtaa, siellä on ihmisiä."

Kieli ei koskaan ole "vain" kieltä. Se kantaa aina mukanaan monia ominaisuuksia, joita se kertojaansa liittää. Heikkinen perustelee pitkään, miksi näin on ja miksi kirjan kaltaista opasta tarvitaan. Myös näille kaikille perusteille nyökyttelen. 

Alkuun Heikkinen esittelee tekstianalyysin lähtökohtia ja työkaluja: ammattikirjoittajille suureksi osaksi tuttua, mutta kertaus ei tee pahaa, ja muille tiivis tietopaketti kielen monista mahdollisuuksista. Vähän tylsää termeineen, akateemista, kuten sanotaan (ja tälläkin sanalla on vähintään kaksi erilaista merkitystä), mutta onhan kirjoittaja suomen kielen dosentti, joten kuuluu asiaan. 

Varsinaisiin analyyseihin päästään näiden jälkeen. Suurin osa esimerkeistä on median tekstiä, osa tiedotteista tai somesta. Edellä mainittuja lähtökohtia ja työkaluja käyttäen Heikkinen purkaa lauseita näkyviksi merkityksineen. On eri asia puhua "puupellosta" kuin "metsästä." On eri asia sanoa "lehti lopetetaan" kuin että "HS lopettaa lehden". (Passiivimuoto ei muuten ole niin pannassa kuin meistä monelle on opetettu, huomaan). Herkullisia esimerkkejä, kuten -vaje yhdyssanojen käyttö. Voi miettiä, olisiko betonin "lujuusvajeen" sijaan parempi kertoa, että betoni on huonolaatuista? Tai milloin viimein päästään nais-alkuisista sanoista eroon, jos jutun tarkoitus ei ole kertoa sukupuolijakaumasta?

Oma alueensa ovat ammattitermit, minulle tuttua kenttää monelta alalla, kuten rakentamisesta. Näitä on mietitty tarkkaan, kuten se, että talonrakentamisessa rakennetaan taloa, maarakentamisessa (ilman n-kirjainta) rakennetaan maahan rakenteita, ei itse maata. Toimialoilla ja yrityksillä on omat termistönsä ja tulisikin olla niin, että termit on yhteisesti sovittu ja ohjeistettu kaikkien käyttöön, jolloin viestit pysyvät yhtenäisinä. Esimerkiksi Lemminkäisen ja YIT:n fuusiossa todettiin, että käytimme eri sanoja tarkoittaaksemme samaa asiaa. Tällöin puhuttiin erityisen paljon talouskieltä. 

Josta pääsen jälleen Heikkisen kirjaan: mediassa näkee usein reipasta isojen lukujen käyttöä, toteaa hän: "Miljardit lyövät teksteissä usein leikkiä kuin leivoset kevättaivaalla." Miljardi-sanalla on mahtava kaiku; milloin niitä säästetään, milloin tuhlataan, vähintään kulutetaan - lyödään lukijoita miljardeilla päähän, sanoo Heikkinen. Olemme viime aikoinakin mediasta nähneet, että suuruusluokkien kanssa kannattaa olla tarkkana.

Heikkinen kuvaa, kuinka kirjoittaja voi käyttää kaikkia sanaluokkia haluamiensa merkityksien painottamiseen. Jos lisäät pienen sanan tai pienenpienen päätteen, merkitys tai vähintään tekstin sävy muuttuu. 

"Hänkin oli syyllinen. Hän ei ollut kovin viisaskaan. Palkkatuki toisi vain noin tuhat työllistä."

Terrorisoiko kiukkuinen koppelo lastenjuhlia todella niin, että poliisia tarvittiin pelastamaan tilanne (lapset), kuten MTV uutisessaan antoi ymmärtää? Oliko koppelolla terroristitaustaa vai toimiko lintu vain lajityypillisesti? Oliko kellään oikeasti vaaraa, ja miksi poliisi soitettiin paikalle? Näitä on lukijan hyvä miettiä vaikka kääntämällä mielessään juttu toiseen näkökulmaan (mitä lintu kertoisi). Yksi tehokas keino saada haluttua viestiä läpi on lisätä jokin teema, vaikkapa ilmastonmuutos, jokaiseen uutiseen, johon se on mahdollista ujuttaa.

Esimerkkejä riittää muun muassa lausetyypeistä, tekstirakenteista ja kirjoituksen ja puheen eroja selventämään (jälkimmäisessä tulee mukaan oikeakielisyys; v-sana ei edelleenkään/vieläkään korvaa pilkkua kirjoitetussa kielessä). Heikkinen käsittelee tyylikysymyksiä, kontekstin merkitystä, muoti-ilmiöitä ja kaiken kaikkiaan sitä kiistämätöntä seikkaa, että kirjoittaja voi valinnoillaan ohjata lukijan ajattelemaan haluamaansa suuntaan.

Jos et hallitse kieltä, kieli hallitsee sinua. Olet vietävissä. Tämä on syy, miksi pidän lukutaitoa yhtenä tärkeimmistä nykyihmisen henkisistä taidoista. Poliitikkojen tai median viestit eivät ole satunnaisia, vaan sanavalinnat ja muotoilut ovat tarkkaan harkittuja. Yleensä. Nyt kun jokainen, kuten yksittäiset politiikot, pääsevät itse tiedottajikseen somessa eivätkä viestit kulje ammattilaisten kautta, merkitykset saattavat muuttua vastaanottajan päässä aivan toisiksi kuin kirjoittaja on tarkoittanut. Suosittelen käyttämään ammattilaisia tärkeiden asioiden viestimiseen tai vähintään luetuttamaan oma teksti asian ulkopuolisella ennen julkaisua, jos väärinymmärrys voisi olla vaarallista. 

"Kun meihin pyritään vaikuttamaan tai kun itse pyrimme vaikuttamaan toisiin, kielellisillä valinnoilla on suuri rooli."

Ammattilainen voi hämätäkin. Yritys tai organisaatio voi muotoilla tekstin niin, että tiedotettava ongelma kerrotaan, mutta se pienennetään esimerkiksi hukuttamalla se sanatulvaan. Tästä keinosta Heikkinen ei kerro. Hän mainitsee kyllä tekstin tiheyden, joka on eri asia. Toki monta muutakin tekstillistä keinoa rakentaa merkityksiä jää kirjan ulkopuolelle - kielen mahdollisuudethan ovat rajattomat - kuten semantiikka, retoriikka tai diskurssi, mainitsee Heikkinen. 

Nyt puhutaan tietysti asiateksteistä. Parhaat kaunokirjailijat luovat kokonaan omia kieliään, merkityksiään, rakenteitaan. Heikkisen tekstiä lukiessa nousee kunnioitus myös tätä taitoa kohtaan. Miten paljon tekstinteossa on mahdollisuuksia ja huomioitavaa!

Merkityskriittinen kirja herätti minussa paljon ajatuksia. Kiitos! Näkisin mielelläni kirjasta tai sen aiheesta popularisoidun, hyvin tehdyn artikkelin, jotta tärkeä aihe ja havainnot leviäisivät laajemmin. Nykyisin kuulemma koulussa opetetaan mediakriittisyyttä, mutta erityisesti meillä vanhemmilla ikäluokilla se taito saattaa olla vajavainen. 

"Kieli elää. Meidän on elettävä mukana niin, että kielin monin tavoin muuttuvana pysyy hallussamme. Näin säilytämme mahdollisuuden ymmärtää toisiamme."

Kirja sisältää viite-, lähde- ja asiasanahakemiston. Se myös esittelee tietoiskuina sanoja ja käsitteitä, kuten etymologian sanasta kieli, joka on "ikivanhaa omaperäistä sanastoamme" ja "todella monikäyttöinen sana kuten vanhat sanat yleensä". 

Kenelle: Teos on antoisa kaikille uutterille lukijoille ja kieltä käyttäville. Se on silmiä avaava etenkin heille, jotka eivät ole kielen merkityksiä tulleet miettineeksi ja sopii kertaukseksi ja täydennykseksi heille, jotka työkseen kirjoittavat. 

Muualla: Kielen ammattilainen on osannut valita sanansa niin tiivistetysti ja hyvin, että liki joka lause on lainauksen arvoinen, sanoo Nörttitytöt-blogi, jonka kirjoittaja suosittelee teoksen lukemista jokaiselle, joka haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi; vaikuttaa ja tulla vaikutetuksi.

Vesa Heikkinen: Tekstianalyysi. Miksi kielellisillä valinnoilla on merkitystä? Gaudeamus 2020.

Kansi: Jussi Jääskeläinen

Lukemisesta poikkeusoloissa, osa 2

Olo on levoton, samalla tavoin kuin viime keväänä 2020 oli. Keskittymisvaikeuksia, kirjan keskenjättökynnys on säädyttömän alhainen. Aika ahdistaa. Tai ei aika sinänsä, ihanaa että sitä on, ja viihdyn hyvin kotona, mutta tulevan sumuisuus saa projekteihin tottuneen ihmisen hermostuneeksi. Kun ei ole aikatauluja, ei selkeitä tavoitteita, ei toivottua tulosta kirkkaana mielessä. Päivä kerrallaan on yllättävän epämukava elämäntapa. 

Mutta paljon on iloakin. Olen aidosti pahoillani heidän puolestaan, jotka eivät osaa tai pysty käyttämään kirjoja todellisuudenpakoon, tiedonkeräykseen tai ajanviettoon: itse olisin hukassa pelkän tv:n ja somen varassa viihdykkeinä, vaikka molemmista pidän kovasti, suorastaan roikkuvasti. Etenkin somesta voin täysin yhtyä Pontus Purokurun kysymykseen hänen Römaanissaan:

"Olenko ainoa jolle internet on tärkeä hyvinvoinnin lähde?" 

Römaani on mainio, hulvaton ja osuu moneen kohtaan tässä päivässä. Kun pitää juosta "aktiivisuusranneke molemmissa käsissä ja podcastin teko on suorastaan välttämättömyys", onko ihme, jos nykyihmistä ahdistaa! Tiesitkö muuten, että poliisi takavarikoi Hakaniemestä 7,7 kiloa chatia? Hyvää oloa voi hakea niin monin tavoin, tai huonoa, pääasia on tehokkuus, kuten kirjan sponsoroitu sisältö osoittaa: 

"Optimoi uupumuksesi! Suorita loppuunpalaminen jopa 13 päivässä tehokkaalla intensiivikurssilla!"

Liketän kirjan contentia, vahva suositus somea ja muita nykyilmiöitä pohtiville ja heille, joilta on moti kateissa tai muuten vain ahdistaa. 

Onnistuisiko novellien luku tänä lyhytjänteisyyden aikana?

Marko Järvikallaksen tekstiä suosittelen ilman muuta, toimii! Mihin täällä voi mennä on 15 novellin paketti täynnä herkkupaloja, joiden lukemisen jälkeen "tuntuu kuin olisi sisälle satanut", sanoo Aina joku kesken -blogi. Jo teoksen nimi viittaa eksyilyyn ja yllätyskäänteisiin, ja niitä novelleissa riittää hämmästyttämään ja riemastuttamaan lukijaa. 

Tuija Takalan selkonovellit kirjassa Niin metsä vastaa vievät suomalaisuuden perusjuurille, metsään. Melkein tuntee havuntuoksun ja sammaleen jalkojen alla kulkiessaan kirjan kanssa, vaikka pelkkää maisemallista ihastelua tarinat eivät ole. Tapaamme muun muassa yhteenmuuttavia nuoria, vanhenevia perheenjäseniä, avioliiton salaisuuksia, tontun ja tannerta kumisuttavia suuria eläimiä. Hurmaavia, jännittäviä ja kauniilla, oivaltavalla kielellä esitettyjä novelleja voi suositella kaikille metsästä viehättyville. 

Sujuvien novellien jälkeen kävi sitten kehnommin. Yritin kuunnella äänikirjana Emma Rousin jännäriä Täydellisiä vieraita, mutta tipuin kärryiltä. Sen verran jäi vaivaamaan, että lainasin nyt kirjan kirjastosta, haluan tietää, kuka oli syyllinen! Kartano-olosuhteet kiehtovat, ja peli, jota niissä pelataan.  

Samoin aion pakertaa loppuun Barack Obaman Luvatun maan. Vaikka on siinä pakertamista. Maailmantila kuitenkin kiinnostaa isosti, viisaan amerikkalaisen (heitäkin on!) silmin katsottuna. Sopii hyvin iltakirjaksi: täynnä kiintoisaa tietoa ja jännittäväkin, niin ettei välittömästi tuo unihiekkaa silmiin, muttei tule liian lähelle valvottaakseen.

Jyrki Erran Lyijyvalkoinen voitti Vuoden johtolanka -palkinnon 2020. Hävettää sanoa, etten jaksanut lukea kirjaa loppuun; ensimmäiset 200 sivua kyllä, loput silmäillen. Vaikka trilleri sijoittuu taidemaailmaan ja pääosassa ovat Caravaggion maalaukset, juoni ja maalaustaiteen yksityiskohdat eivät jaksaneet pitää minua mukana. Mutta monelle varmasti kolahtaa, joten kirjaa ei kannata vältellä, jos teema kiinnostaa: huolella rakennetun kirjan valtava tietomäärä vaikuttaa. 

Lukaisin vielä yltiöromantiikkaa, Beth O'Learyn Kimppakämpän. Hauska ja lämmin nuoren rakkauden tarina, jota olisin rakastanut pari kolmekymmentä vuotta nuorempana. Aihe ei hienosti toteutettunakaan enää jaksa innostaa samalla tavoin, mutta lajista pitäville suositan. 

Nyt pöydälläni on monta kiinnostavaa kirjaa, joihin palailen: Punaisesta planeetasta alkanut hulluuden, siis mielenterveyden ongelmien, teema näköjään toistuu. Mitä se lukijasta kertoo, pitäisikö huolestua... Ainakin on luettava jotain muunlaista väleissä. Kesken on Linda Boström Knausgårdin kertomus omasta sairaudestaan, Lokakuun lapsi, ja Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo vaikuttaa myös kuvaavan samantyyppistä aihetta (tosin olen vasta aivan alussa). Sami Hilvon Lajityypillistä käyttäymistä taas tuo hulluuden esiin absurdin kautta.

Lukuiloa, kiinnostavien aiheiden kanssa! 

Mainitut kirjat:

Pontus Purokuru: Römaani. Kosmos 2019. 

Marko Järvenkallas: Mihin täällä voi mennä. Siltala 2020.

Tuija Takala: Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021. 

Emma Rous: Täydelliset vieraat. Suomennos Taina Wallin. WSOY 2020. 

Barack Obama: Luvattu maa. Suomennos Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro. Otava 2020. 

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen. Otava 2020. 

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Ensin kiinnitän huomiota kieleen. 

Se muistuttaa kauneudessaan, kuvailussaan ja huolellisuudessaan muinaista runoa tai jotain, joka kumpuaa kaukaa menneestä. Kuitenkin tarinassa ollaan täysin toisaalla, hamassa tulevaisuudessa, jossa ihmiskunta on asuttanut lähiuniversumin. Vastakohta on hämmentävä ja tehokkaan toimiva. Se sysää lukijan heti oudolle, etäisen tuntemattomalle mutta toisaalta hyvin tutulle alueelle.

"Nyt keskityn välähdyksiin, jotka syttyivät ja sammuivat taivaalla kuin nuotiosta yöhön lentävät kipinät tai kaukaiset ajatukset. Kirkas, hämärä, kirkas: pimeään piirretty polku, joka kutsui kulkemaan ja katosi vieraiden usvien väliin. Hengitin näkyä sisääni, halusin sulkea sen silmieni taakse, jotta voisin kutsua sen esiin milloin halusin. En ole koskaan nähnyt valoja näin selvästi, sanoin."

Lumi kirjoittaa päiväkirjaa, jonka hän osoittaa suoraan Solille, kuin puhuisi tälle. Sol ei ole paikalla, eikä Lumi tiedä, missä puoliso on. Ei välttämättä missään, josta voisi viestiä ajantasaisesti suurten etäisyys- ja aikaerojen takia, vaikka tietäisikin. Teksti on pysyvää, luettavissa kun tilaisuus tulee. 

Sol on joutunut olemaan ennenkin poissa pitkään työssään etnobotanistina. Lumilla on myös oma työnsä, joka on täysin muuta kuin tiedettä. Tieteilijä ja sielueläimiä rummuttamalla avukseen kutsuva parantaja: epätodennäköinen pariskunta? Lumi huolestuu Solin katoamisesta ja tekee kaikkensa tämän löytääkseen. Etsintä ei ole vaaratonta kenellekään tai millekään osalliselle. 

"Ne ovat pelkkiä naarmuja, sanoin. Ne ovat siitä huolimatta haavoja, Vivian sanoi. Sielueläimesi tehtävä on suojella sinua, mutta se on vastavuoroista. On myös sinun tehtäväsi suojella sitä. Hän kosketti olkapäitäni kevyesti. Hänen silmänsä olivat tumman himmeässä valossa, ja niiden katse näki syvemmälle kuin olisin halunnut. Se ei ollut vihainen, ainostaan huolta täynnä. Lumi, Vivian sanoi. Mikään ei ole kiellettyä, mutta kaikella on seurauksia."

Samalla kun seuraamme Lumin ja Solin vaiheita ja katoamisen arvoitusta, eteen piirtyy kuva tulevaisuudesta. Se on osin kiehtova ja hämmästyttävän ihailtava suoritus ihmislajilta - kun nykyistä maapallon tilannetta katsoo - mutta siinä on myös varjonsa. Tarina on ajankohtainen ekologinen kannanotto ihmisen toimiin maapallolla, samalla ihmisluonteeseen. Eräät ominaisuudet eivät ihmisellä näytä muuttuvan, ideointi- ja selviytymis- ja teknologiakyvyistä "toisten" pelkoon ja itsekkyyteen.

"- Marsin varaus ja hyvinvointi perustuvat systemaattiseen Maan luonnonvarojen hyväksikäyttöön. Meidän on aika tunnustaa osamme Maan ongelmien pahentamisessa. On elintärkeää muistaa, että ihmislajin selviytymisen kriisitilanteissa, kuten sotien ja pandemioiden aikana, on mahdollistanut ennen kaikkea kyky myötätuntoon ja avun tarjoamiseen. - Tuosta voidaan varmastikin olla montaa mieltä."

Komea ja viisas tarina, tekstin voiman ylistys, toisiin maailmoihin vievä mielikuvittelun taitava leikki. Jollain tavalla rauhoittava, mutta samalla kiihdyttävä. Koukeroisimmat kuvailukohdat eivät ole lempilukemistani, ja niitä joudun hieman tankkaamaan, mutta kokonaisuutena ihailen ja kiitän vaikuttavasta lukukokemuksesta. Tervemenoa vuoteen 2168 (Marsin aikaa)!

"Tule Kuunpäivän taloon, kun haluat nähdä minut. Osa minusta on aina siellä, kanssasi."

Kenelle: Arjesta pakeneville, ihmislajin tulevaisuutta miettiville, hiotun tekstin ystäville, romantikoille. 

Muualla: Voimakas teos, jossa tulevaisuuden vaihtoehdot näyttäytyvät meille tässä ajassa teosta lukeville, kuvailee Kirjakko ruispellossa. Tuijata sanoo lukeneensa kirjaa lopulta rakkausromaanina, vaikka siihen on upotettu jännityskirjaelementtejä spefi-ympäristöön.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet. Teos 2020. Kannen suunnittelu Jussi Kaakinen.

Helmet-haasteessa 2021 sopii ainakin kohtiin 1, kirjoitetaan päiväkirjaa ja 6, kertoo rakkaudesta. Siinä ollaan myös metsässä, kohta 12, ja tarkkaillaan luontoa, kohta 34. Etnobotanisti ja parantaja ovat molemmat harvinaisia ammatteja, kohta 20. Kirjassa on reseptejä (ainakin yksi resepti), kohta 44 ja julkaistu 2021, kohta 49.

Tuomas Niskakangas: Roihu

On tehokas trilleri, sanottava heti. Osaamista, hyviä elementtejä.

Suomessa eletään talouden romahtamisen jälkeisiä lama-aikoja joidenkin vuosien päässä tulevaisuudessa. Väestö on ikääntynyt, viruspandemia aiheuttanut suurtyöttömyyden, innovaatiomme jääneet ajastaan jälkeen. 

"Parissa vuodessa Suomeen oli syntynyt uusi alaluokka, johon vajosi iso joukko aiempaa keskiluokkaa. Työttömyys vain paheni, ja monien työntekijöiden palkat jäivät niin heikoiksi, ettei niillä käytännössä pystynyt elämään. Kun massoittain ihmisiä valui sosiaalitukien käyttäjiksi, valtion voimat loppuivat."

Valtaa pitää oikeistolainen Kilta, pääministerinään nuori ja energinen Leo Koski, mutta vasenliike on vahva ja yhä vahvistumassa, kun sen johtoon nousee terävä Emma Erola.

"Emma Erola olisi kasvonpiirteidensä puolesta käynyt kiltistä naapurintytöstä, mutta hänen katseensa sanoi kaikkea muuta: se oli päättäväinen ja viisas. Se kertoi, ettei tälle naiselle voinut puhua pehmoisia."

Molemmat johtajat taustajoukkoineen työskentelevät aktiivisesti muuttaakseen maan tilannetta parempaan päin. Keinot ovat rajuja alusta asti, ja muuttuvat koko ajan rajummiksi. 

"Metso sai selvät ohjeet siitä, miten, missä ja milloin murha tuli suorittaa, jos Peregrino antaisi lopullisen käskyn. Tämä ei ole pelkkä murha, Peregrino selitti. - Ymmärrätkö Metso? Kyse on kansakunnan perimmäisten etujen mukaisesta tehtävästä."

Kumpi puoli vetää pidemmän korren ja keiden etua oikeastaan ajetaan? Hommaan sotkeutuvat niin poliisi- kuin puolustusvoimienkin ylin johto, ja lukijaa harhautellaan ovelasti aivan loppuun saakka siitä, mitä oikeastaan on tekeillä. Median työtä kaiken raportoijana seurataan klikkejä saalistavan toimittaja Vilma Variksen kautta. 

Helsingin tutut kulmat vilahtelevat tapahtumapaikkoina Kesärannasta Korkeasaareen, josta eläintarha on lakkautettu ja paikka on muuttunut asunnottomien valtakunnaksi. Johtokeskus Keskuspuiston alla ja maanalaiset reitit ovat jännittäviä, koska yleisö niihin ei normaalisti pääse. Juuri tänään uutisoitiin uudesta tunnelin rakentamisesta Laakson sairaalalta Meilahteen - ajassa ollaan! 

Jännite purkautuu asiaankuuluvan näyttävästi suureen huipennukseen siellä, missä sen paikka Suomessa on jos missä: Senaatintorilla. 

Nautin vauhdista, yllätyskäänteistä ja sisällön monipuolisuudesta, joka syntyy pienin yksityiskohdin aina Erolan lempikirjailijan (Jane Austen) pohdinnasta aateliston asemaan. Taideheitot ovat hyviä täkyjä kulttuuria kuluttaville. Toimijoiden erilaiset motiivit ovat kiinnostavia, jopa uskottavia - no, sen verran kuin trillerissä tarvitaan. Keinoissakin löytyy kekseliäisyyttä, ja yhteiskunnallisuus on kiinnostavaa.

Lievä äijämäisyys vaivaa. Keskeisten naispäähenkilöiden ilmiasua kuvaillaan vaatekappaleita myöten, minkä tarpeellisuutta en tajunnut, paitsi Variksen kohdalla, joka käyttää ulkonäköään härskisti hyväkseen työssään. Miesten kohdalla ollaan suurpiirteisempiä, ulkonäkömainintaa ilmenee lähinnä silloin, kun se ei ole mairittelevaa. Ajatellaan vaikka hotellinjohtaja Harri Holstia, josta törttöilyineen tulee oikeistolle riesa. 

Tuleeko mieleen Ilkka Remes? En osaa sanoa, yhtään Remestä en ole saanut luettua, aloitellut turhaan paria. Hesarin politiikan ja talouden toimittajana aihepiiriinsä perehtynyt Niskakangas on kertonut ihailevansa myös Dan Brownin Da Vinci -koodia, mikä ei ole huono juttu hengästyttävän vauhdin ja näyttävien käänteiden osalta. Jos ei tässä koko maailmaa olla pelastamassa, yhtä valtiota ja kansakuntaa sentään. Toivottavasti se ei oikeasti ole vastaavan tilanteen edessä ja pelastuksen tarpeessa tulevaisuudessa. 

"Kaksi muuta ensi-iskua Ullanlinnassa ja Jollaksessa olivat lastenleikkiä: ne kohdistuivat vanhoihin herroihin, joilla oli vaikutusvaltaa, mutta ei aseellista suojaa. - Odotamme käskyänne, kuului ääni langan päästä. - Olkaa valmiina. Viisi minuuttia h-hetkeen. Kylmät väreet kulkivat miehen selkäpiitä pitkin. Vain viisi minuuttia. Kaikki oli valmista. Kansan tuki oli kaiken perusta. Oli aina ollut. Ja se oli heidän takanaan."

Kenelle: Vauhdin ystäville, politiikoille, tulevaisuutta pelkääville tai siitä haaveileville.

Muualla: Niskakankaan kokemus ja asiantuntemus taloudesta ja politiikasta näkyvät Roihussa joka tasolla, sanoo Kirsin kirjanurkka, joka sanoo kirjailijan haastavan jopa kotimaisen trillerikentän kuninkaat Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran.

Tuomas Niskakangas: Roihu. Otava 2021. 

Helmet-haaste 2021 kohta 31, jännityskirja.

Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut

Pitkästä aikaa kiintoisa käännöskauno: vakoilua, kirjoja, romantiikkaa.

Boris Pasternak oli neuvostoliittolainen kirjailija, jonka pääteosta Tohtori Živago en ole lukenut ja tuskin luenkaan, mutta kirjan julkaisusta (1957) kertova tosipohjainen tarina on kiehtova. Maassa valvottiin kaikkea ja kaikkia romaanin tekoaikaan, jotta kyykytetty kansa saatiin pysymään ruodussa ja poliittisesti oikeaoppisena. 

CIA Atlantin toisella puolella taas teki kaikkensa kommunistista valtaa rapauttaakseen. Mikä olisi tehokkaampi keino nakertaa kansalaisten uskoa vallitsevaan systeemiin kuin vaarallisia ajatuksia herättävä kirja; ovathan venäläiset aina olleet ahkeria lukijoita, neuvostoaikoinakin. 

"Tavoitteena oli korostaa, miten Neuvostoliiton järjestelmä ei sallinut ajatuksen vapautta - että kommunistivaltio oli esteenä jopa parhaiden taiteilijoidensa työlle, sensuroi sitä ja vainosi heitä. Taktiikkana oli keinolla millä hyvänsä toimittaa kulttuuriaineistoa neuvostokansalaisten käsiin."

Vakoojia koulutettiin puolin ja toisin. Pasternak oli taiteilija, jolla oli suhde Olgaan. Olga olisi tehnyt kaikkensa miehen puolesta, ja tämän kirjan. Ja joutuikin tekemään, muun muassa kärsimään rangaistuksen vankilassa, "uudelleenkoulutuksessa", kuten sitä kutsuttiin. Silti hän jatkoi sinnikkäästi kirjan tarjoamista kustantajille. 

Lännessä Irina haki töitä tiedustelupalvelusta. 

"Olin hakenut konekirjoittajaksi, mutta minulle annettiin muutakin työtä. Oliko minussa nähty jotain sellaista, mitä en ollut itse huomannut? Tai ehkä ne olivat vain tutkineet taustaani, isäni kuolemaa, ja tienneet, että tekisin mitä tahansa, mitä minulta pyydettiin."

Monivaiheiseen operaatioon kirjan saamisessa julkaistuksi ja levitetyksi - koska se tietysti onnistuu, se ei ole salaisuus - osallistuu paljon muitakin. Syntyy suhteita, toisaalta ihmisiä katoaa yllättäen. Valtavirran alla eletään normaalia elämää. Käydään töissä ja kävelyillä, kahvitellaan, juhlitaan, harmitellaan sähkökatkoksia ja juorutaan tuttujen perhe-elämästä. Kontrasti arkisen ja maailmanpolitiikkaa liikuttelevan tekemisen välillä korostuu hätkähdyttävästi. 

Tarinan ei tarvitse pelätä tulevan iholle: tyyli on kylmän viileä, vakoojamainen. Suuret tunteet liikkuvat pinnan alla, eivät levähdä eteen. Kalseankomea teos ja tyylikäs ajankuva kirjoituskoneineen, Sputnik-lentoineen, ajattelutapoineen, vaatteita ja asusteita myöten. Kirjailija on kuulemma saanut nimensä Pasternakin kirjan päähenkilön mukaan, kiinnostava lähtökohta sekin. 

Kenelle: Vakoojakoulutuksesta kiinnostuneille, neuvostoaikoja hämmästeleville, kirjallisuuden vaaralliseen vaikutukseen uskoville, tunteellisuutta kaihtaville. 

Muualla: Kiinnostava historiallinen romaani, joka avaa elävästi kylmän sodan aikaa ja kahden suurvallan välisiä jännitteitä, sanoo Kirjakaapin kummitus.

Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut. WSOY 2020. Päällys Sanna-Reeta Meilahti.

Helmet-haaste 2021 kohta 33: kirjassa opitaan jokin taito. Vakoojataitoja opetetaan ja opitaan. Sopii myös kohtaan 3, historiallinen romaani. 

Jännitystä x 3

Koukuttavaa jännitysviihdettä on kertakaikkiaan joskus saatava.

Sadie muuttaa tyttärensä kanssa Lontooseen ja laittaa tytön, Robinin, hyvään kouluun, koska tädin perintö niin velvoittaa. Koulussa ja etenkin vanhemmilla on tarkka hierarkia; armottomat äidit piiskaavat tyttöjään yhä parempiin suorituksiin, ja  vanhempien on osallistuttava tiiviisti tapahtumiin, herkkumyyjäisiin, hierarkian ylläpitämiseen... 

Sadie ei suostu tällaiseen ja joutuu heti huonoihin väleihin äitien johtohahmojen, etenkin Julian, kanssa. Jokunen ystäväkin löytyy, kuten Nicole, mutta tämäkään ei uskalla uhmata Julian kuningatarasemaa. Asetelma tuntuu tutulta, ainakin Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet kertoi samantyyppisestä tilanteesta.

Tuttuudesta huolimatta tarina on tehokas koukuttaja; piti lukea lähes yhteen putkeen. Kun leipomisvuorojen jakoakin karmeampia tapauksia alkaa ilmaantua, meno on vauhdikasta ja kirjailija osaa mainiosti kieputtaa lukijan epäilyksiä milloin mihinkin suuntaan. 

Olisin pärjännyt hyvin ilman kursiivilla kirjoitettuja nimettömän kertojan jaksoja, joita on ripoteltu Sadien minäkerronnan väliin. Kyllä ne hieman lisää tiedonmurusilla ruokkivat, ja tarkoitus lie myös nostattaa pelottavuutta, mutta minusta ne olivat turhia. Mutta kokonaisuus on yllättävän jännittävä ja tehokkaasti paketoitu. 

Harriet Tyce: Kaikki valheesi. Otava 2020. (The lies you told) Suomennos Oona Nyström. 

Lunta, lisää lunta! Nyt ei olla minulle edes kirjallisesti tutussa ympäristössä: Alpeilla laskettelumajalla, jonne ei pääse tietä pitkin, vaan loppumatka taitetaan funikulaarilla (kiitos Turku, tunnemme nykyisin kaikki tämän sanan!). Hyi ja hui, en voisi kuvitella pelottavampaa sijaintia (hiihdän kyllä, mutta alamäkiä välttelen). Korkeus, huono saavutettavuus ja lumivyöryjen mahdollisuus - ja kaiken keskelle työporukka kokoustamaan! 

Toisin kuin edellisessä, jo alkuasetelma on hyinen. Mutta tarina ei ole yhtä koukuttava, vaikka siinä on kiintoisia elementtejä. Sovellusfirma, jonka kehityksestä kokouksessa keskustellaan, on vaiheessa, jossa on tehtävä isoja päätöksiä jatkon kannalta. Itse sovellus muuten kuulostaa näppärältä idealta, se liittyy musiikin kuunteluun. Matkalla ovat mukana yrityksen omistajat ja avainhenkilöt, joiden on tarkoitus lasketella työasioiden lomassa, majaa pitävien Erinin ja Dannyn hoivissa. Ware jaarittelee liikaa kertoessaan ihmisten pienistä tekemisistä, keskusteluista ja motiiveista, toistoa ja tyhjäkäyntiä on turhaan, ja jotenkin töksähtävästi päädytään christiemäiseen tilanteeseen, jossa väki alkaa yksi kerrallaan kadota tai kuolla.

Pakkohan tarina on lukea loppuun syyllisen selvittämiseksi, mutta pitkästyin. Plussia ovat hyytävä ympäristö ja työkauhujen tuominen sinne (muistiin: älä järjestä tiimikokousta Alpeilla) sekä yllätys: Muumit mainittu! Ja aihehan sopii erinomaisesti tällaiseen lumitalveen. Nostaa kiitollisuutta omasta lämpimästä kodista, josta pääsee mihin haluaa ja voi palata milloin haluaa.

Ruth Ware: Lumimyrsky. Otava 2020. (One by one) Suomennos Antti Saarilahti. 

Kotimaista jännäystä välillä. Niko Rantsi on KRP:n rikosylikonstaapeli, jonka painokas esikoisdekkari käyttää osaavasti genren keinoja. Päähenkilö Veli-Matti Suojanen, poliisi totta kai, kohtaa hankaluuksia. Joku nilkki vainoaa häntä, ja vanha kaveri joutuu pulaan, jossa ammattietiikka ja lojaalisuus ystävää kohtaan joutuvat tosi koetukselle. Mistä tulee mieleen Netflixin Suits-sarjan alkuosan yksi juonne, mutta Rantsi ei huumoria viljele kyseisen sarjan tapaan.

Hyvin todentuntuista, suomalaiselle sopivaa realismia sekä rikollismaailman ja etenkin poliisin toiminnan kuvausta. Rankkuus tulee tapahtumakuvioista enemmän kuin väkivallanteoista, joita tietenkään ei voi poliisidekkarissa välttää, mutta verenvuodatuksella ei turhaan mässäillä. Sujuvasti kotimaiseen jäyhään mentaliteettiin tehty ja sujuvasti luettu. Kirjaan on tulossa jatkoa, luulen, sillä asioita jää auki. Paikat, joissa liikutaan, sijaitsevat pääosin eteläisessä Suomessa, kuten Espoossa, Kirkkonummella ja Vihdissä, paikalliset löytävät sieltä tuttuja kulmia ja maisemia. Jos poliisityö kiinnostaa, varmasti tämäkin kirja sen tekee. Pidin tyylistä ja todentunnusta, jossa ei kikkailla ekstraa. 

Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu. Tammi 2020. Kansi Markko Taina.

Kreetta Onkeli: Meiltähän tämä käy

Voiko olla onnellista rikkaudesta ryysyihin -tarinaa? 

Paula on helsinkiläinen huippuarkkitehdin vaimo, pian aikuistuvien kaksosten äiti, joka pitää luksuskodin tiptop-kunnossa, huolehtii "kotitunnelmasta" ja on aina perheensä saatavilla. He ovat kunnollista väkeä, joka ei ajelehdi eikä vätystele, vaan hallitsee elämänsä täydellisen ryhdikkäästi. 

"Erottajalla Paula, Puppe ja kaksoset elivät jugendin, viihtyvyyden ja päämääriä seuraavan varakkuuden keskellä." 

Työkseen Paula leipoo leipiä, joita myydään bistrossa; käsintehtyinä ne käyvät hyvin kaupaksi. Bistron omistaja vaatii silti strategian selkeyttämistä, big datan keräystä ja palvelupolkujen kirjaamista.

"Me harjoitamme design thinkingiä, kirkastamme konseptia ja seuraavassa kokouksessa on muutosvoima jo nähtävillä." 

Innostavaa ja esimerkillistä kaikki, mutta Paulaa kalvaa paha mieli. Puppe ei huomioi vaimoaan muuten kuin kielteisesti. Hänen hellittelynimensä vaimolleen on "höhlä". Paula miettii:

"Millaisia toisten avioliitot mahtoivat olla? Hän ei tiennyt. Hän näki vain tyytyväisiä naisia. Hän taisi olla jotenkin lapsellinen. Hänellä saattoi olla mielenterveyden häiriö, koska hän kyseenalaisti taukoamatta tasaista ja turvallista perhe-elämää. Hän ei sietänyt sitä, että heillä meni hyvin, ja hän pyrki sen vuoksi etsimään vikoja ja virheitä avioliitostaan. Hänen olisi luultavasti hakeuduttava terapiaan ja hankittava lääkitys. Lasten urheiluseuran pikkujouluissa Andrea oli sanonut, että Paulan pitäisi hihittää Pupelle. Oliko pakko ottaa kaikki niin vakavasti? Ole itsekin vähän chicken, chicken, Andrea oli neuvonut. Mikä?"

Lapset Paavo ja Armi ovat saaneet kaiken, mitä lapsi voi saada, myös heidän tarpeitaan alati täyttävän äidin nöyräksi palvelijakseen, jonka valtiaiden vaatimukset ovat loputtomia. Kun pitäisi saada tonniviissataa uuteen takkiin ja kenkiin ja äiti epäröi, Armi nokkelasti muistuttaa, että köyhänä (lue: ilman tonniaviissataa takkiin ja kenkiin) eläjien näköalattomuus johtaa siihen, ettei ihmisellä voi olla unelmia. Ja koulussa on opetettu, että se on rappion alku! Muutenkin äiti on syypää siihen, että teinien elämä on niin kurjaa. 

Paula on keksinyt lievittää pahaa oloaan alkoholilla. Koska olo on ikävä usein, viiniä on jatkuvasti oltava saatavilla. Kun hän saa bistron omistajalta työtehtäväksi tarkastella asiakaskokemusta eli vierailla bistrossa illalla, hän tapaa Jalon. Viinin äärellä he tutustuvat, sen äärellä rakastuvat ja seurustelevat. Seuraa avioero ja Paulan krooninen rahapula, muutto kaupungin asuntoon. Paula tekee parhaansa, mutta entä jos se ei riitä? Teinit katkeroituvat. Paavo ei ole tyhmä, mutta tietämätön ja kokematon hän on, kuplassa kasvanut.

"Toisinaan he keskustelivat kavereiden kanssa paljonkin politiikasta. He vastustivat täystyöllisyyttä, koska se vaatisi ympäristölle haitallisen teollisuuden rakentamista ja hyväksymistä. Paavo ja kaverit olivat osoittaneet mieltään ilmaston puolesta Eduskuntatalon edessä ja osallistuneet Prideen. Mutta se, että heidän huomionsa olisi kohdistunut lähiöön ja siellä asuviin suomalaisiin oli utopistinen ja vieras ajatus. He lukivat kavereidensa kanssa Sapiensin kaltaisia teoksia ihmiskunnan kehittymisestä ja ihmisyydestä, väittelivät filosofiasta, sammuttivat sähkölaitteet tunniksi kerran vuodessa, tutustuivat asketismiin ja köyhyyteen vaellusleireillä Nepalissa ja lukion opintomatkoilla Etelä-Amerikan slummeihin, mutta ajatus siitä, että heidän kotimaassaan muutaman kilometrin päässä Helsingin ydinkeskustasta olisi köyhyyttä ja monenlaista osaamattomuutta, mikä ajoi kokonaisia perheitä umpikujaan, oli abstraktio. Eikö sellainen ollut sosiaalipuolen aihe, ja jo pelkkänä kuvitelmana haiskahtava ja vastenmielinen?" 

Miten rakkaus Jaloon muuttaa Paulaa? Miten hän selviää arjesta pudotessaan elintasovaimosta pikavippien kuluttajaksi? Miten selviävät lapset dramaattisesta elämänmuutoksesta? Asiassa ei juuri hauskaa ole, mutta välillä hihityttää. Hämmentävä yhdistelmä lukijalle. Saako nauraa naseville huomioille ja osuvalle sanankäytölle tai äärimmäisyyksien kuvauksille? 

Onkeli on vakavalla asialla ja kirjoittaa tutun taitavasti, kirpeällä huumorilla. Etenkin lasten katsannot ovat herkullisia ja kertovat paljon ajastamme, meistä ja tavastamme kasvattaa. Tarina henkilöineen ei ole miellyttävä, sitä joutuu nielemään pikkuisen yskien. Ärsyttävä, ikävästi osoitteleva kirja. Kuten tietysti on tarkoituskin. Kannattaa lukea, jos aihe yhtään koskettaa. Tarinan loppu ei ole pääasia, vaan tarina itse. 

Kenelle: Heille, jotka epäilevät elävänsä kuplassa ja heille, jotka uskaltavat poistua mukavuusalueeltaan. Kasvattajille, muiden ihmisten miellyttäjille, avioliittoaan poteville. 

Muualla: Kirjan jos toisenkin -blogin Jane sanoo Paavoa ja Armi lukuvuotensa ärsyttävimmiksi henkilöiksi.

Kreetta Onkeli: Meiltähän tämä käy. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Sijoitan Onkelin kirjan Helmet-haasteessa 2021 kohtaan 29: henkilön elämä muuttuu.

Äänikirjakokemuksia

Olen tehnyt äänikirjakokeiluja. Nautin kirjoista esineenä, tekstistä kirjaimina, ihailen niiden jonoja ja selailen äkkiä pari sivua taaksepäin, tarkistan tekstissä mainitun nimen, kurkkaan kannen värin, luen uudestaan vaikuttavan kappaleen, äimistelen kekseliästä taittoa, jolla asiat tuodaan näkyviksi, suljen takakannen painokkaasti. Luettu! Fiilistelen pinoa pöydällä, suunnittelen jatkokäyttöä. Kaverille, omaan hyllyyn, kirjaston kierrätykseen...

Entä jos kaikki nämä elementit puuttuvat lukemisesta? Outoa ja riisuttua, mutta toimii tarpeissa, joita en edes tiennyt omaavani. "Kevytversio" lukemisesta - jollaisena vielä äänikirjakuuntelua pidän - viihdyttää kävelyllä ja muissa puuhissa, kun teksti ei ole niin tärkeä, että se pitäisi omin silmin nähdä. 

Tällaisina toimivat hyvin trillerit. Jännitys kasvaa tehokkaasti ääneen luettuna, mutta joka lause ei ole merkityksellinen. Tilanne kehittyy, vaikka jotain menisi ohi. On myös niin, että paperikirjassa on äänikirjaa helpompi hypätä jotain yli, jos kohta ei ole kiinnostava; silmäily kertoo kuitenkin, mitä menettää. Äänikirjassa niin ei voi tehdä. "Pakolla" kuunneltu tunnelma kasvaa. Kuuntelin Mats Strandbergin Risteilyn (suomennos Stella Vuoma). Huh. Pelotti. "Itämerellä ei kukaan kuule huutoasi."

Tietokirjoja ja elämäkertoja on hyvä kuunnella. Kun tekstiä ei tarvitse makustella, varsinainen asia korostuu. Toimii. Kuten jo kerroin, Tuomas Nyholmin Samu Haberin elämäkerta on mainio äänikirja. 

Perinteinen kaunokirjallisuus on minulle vaikeampi pala kuunnella. Huomaan, että ajatus harhailee helposti, kun en hahmota tekstiä selkeinä osina, kuten paperikirjassa teen. Venla Saalon Kukkia maan alla (linkki Tuijatan juttuun) on epäilemättä mainio kirja. Kuunneltuani sen minusta tuntui, että jäin jotain vaille. Kun keskittyminen välillä herpaantui - joku huuteli vierestä tai tuli muu katkos -, kelailin taaksepäin ja kuuntelin uudestaan. En oikein saanut kokonaisuudesta kunnon otetta, vaikkei kirja ole haastavaa luettavaa. REC-tyyppistä kokeellista kirjaa en edes uskaltaisi yrittää kuunnella!

Kokeilin myös Tommy Orangen Ei enää mitään -kirjaa (suomennos Jussi Korhonen), kesken jäi toistaiseksi, ei vetänyt. Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua  (suomennos Karoliina Timonen) sujui helpommin, vaikken huomannut läheskään kaikkia hienouksia, joista linkkaamani Helmi Kekkosen juttu kertoo. Vähän hätäännyn: voinko edes sanoa kirjan lukeneeni, jos koen lukukokemuksen jäävän näin vajaaksi? 

Onneksi Jarkko Volasen Varjoihmiset oli sujuva kuunneltava (linkki Ompun juttuun). Juha teininä ja aikuisena, punk-ajan muistot, selkeät kaksi aikatasoa ja yhden kertojan näkökulma, pysyi kasassa ja kiinnosti. Kyllä, olen lukenut ja sisäistänyt. Ehkä alan oppia tämän?

Äänikirjoja kuuntelevat paljon kirja-alan ammattilaiset. Luulen, että he saavat niistä enemmän kuin tavislukijat. He ovat tottuneet etsimään tiettyjä rakenteita, kliseitä, muotoja. Ne löytyvät myös kuunnellessa. Paradoksaalisesti äänikirja toiminee hyvin myös vähän lukeville. Kun ei haeta tekstillistä hienoutta, vaan juonta ja tunnelmaa. 

Lopputulos: ei joko tai vaan sekä että. Äänikirjat laventavat lukemista. Kirjallisuuden korkeat laineet leiskuvat komeasti ja niillä voivat surffailla nekin, jotka eivät halua tai pysty ottamaan kirjaa fyysisenä esineenä. Tämä on ehdottomasti hyvä juttu. Samoin äänikirjojen valtava valikoima, helposti kenen tahansa ulottuvilla. Jo se pelkästään tuo lisää lukijoita kirjallisuuden pariin. Huonoa on se, että kirjailija hyötyy tästä surkean vähän (linkki Ylen uutiseen). Se ei ole reilua eikä hedelmällistä kirjallisuuden tulevaisuutta ajatellen. 

Itselläni on vielä treenaamista, jotta pystypäin saatan sanoa kirjan "luetuksi" kuuntelemisen jälkeen. Ja postata siitä. Toistaiseksi en ole merkkaillut kiinnostavia, mahdollisesti postauksessa siteerattavia kohtia, kuten paperikirjaa lukiessa teen. 

Nyt olen luke... eikun kuuntelemassa, vai sittenkin lukemassa, erityisen hyvää kirjaa, omakohtaista romaania uupumisesta. Kyseessä on Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt. Toistaiseksi olen haltioissani, samastun moneen ja iloitsen sujuvasta, tervejärkisestä sanomisesta. Mutta siitä lisää myöhemmin. Kuuntelemisiin, lukemisiin!