Piritta Porthan: Meitä oli kaksi

Iiris ja Hertta ovat identtiset kaksoset, ja kun Hertta mystisesti katoaa Ruisrock-reissulla, on kuin Iiriksestä olisi revitty puolet pois. Hän särkyy - mutta jatkaa elämää, avioituu IT-alalla työskentelevän Kristianin kanssa, saa lapsen, tekee opettajantöitä ja yrittää selvitä myös keinoilla, jotka hirvittävät lukijaa. Iiris ei usko Hertan kuolleen, hukkuneen, kuten virallisesti todetaan.

Kirja on vahvasti tässä päivässä somenäkyvyyden tavoitteluineen ja erilaisine elämäntapavalintoineen, jopa Greta Thunberg mainitaan. Se on kasvukertomus, mutta myös jännäri ja psykologinen romaani siitä, miten raskas trauma voi vaikuttaa. Mielenkiintoisen erikoinen yhdistelmä, ja tehokas: takakannen kiinni käännettyäni piti hengitellä hetki, niin henkeä pidätellen sitä luin.

"Epätietoisuus ja huoli tekivät pysyvän pesän minuun, äitiin ja isään. Jollain tavalla Kristianiinkin. Ikävään ei piirtynyt muotoa, kun vastauksia ei löytynyt. Pelkäsin murtumispistettäni, lopulta toivoin, että se tulisi. Piste, minkälainen tahansa, mutta piste. Elämä jäi välitilaan."

Jännitykseen ja ahdistukseen - sekä Iiriksen että lukijan - tuo lämpöä ja kotoisuutta Iiriksen ja hänen pienen Harry Potteria fanittavan tyttärensä Riksun arki, juoneen terää rinnakkainen tarina omalaatuisesta luonnonmukaisesti elävästä yhteisöstä, jonka yhteyden pääjuoneen oivalsin vasta hetken päästä. Tai oikeastaan täysin vasta aivan loppupuolella, niin odottamattomia ilmiöitä ja ihmisiä vastaan tulee. Siksi oli aluksi vaikea luokitella kirjaa mitenkään. Luenko nyt YA:ta? Vai dekkaria? Tai mielenterveyden horjunnan kuvausta?

"Istun nahkanyörimekossa lavan taakse pystytetyn maskipeilin eteen. Maskeeraaja tekee selväksi, että on kantanut meikkiboksinsa paikalle ilman palkkaa. Odottaa, että arvostan sitä. Arvostankin, mutta maskeeraja näkee vain Camillan. - Paksumpi siipirajaus, Camilla komentaa maskeeraajaa. - Niinkö tykkäät, maskeeraaja sanoo. - En haluaisi liian koviksi sun herkkiä silmiä. Camilla näyttää puhelimelta Amy Winehousen kuvaa. - Tällaset. Leveesti liikkuvalle luomelle ja nosta kunnolla silmänurkasta. Ja sit Marilyn-luomi poskeen. Maskeeraajan ilme kiristyy, mutta hän avaa rajauskynän."

Tyttöjen lapsuus kului vanhempien mukana reissussa isän työn myötä siihen saakka kun he menivät kouluun, jolloin äiti lähes yksinhuoltajana vastasi lapsista isän piipahtaessa keikkamatkoiltaan kotona Kolmannella Linjalla Helsingissä. Samasta talosta muuten osti asunnon myöhemmin Kristianin äiti Aino avovaimonsa Anni-Iinan kanssa. Musikaalisia ja lahjakkaita kaksosia opetettiin soittamaan, Sibelius-Akatemia siinteli silmissä. Iiris haaveilee muusikon urasta. Hän soittaa, laulaa, tekee biisejä, keikkojakin. Kaikkien elämän palapelin osien koossa pitäminen on Iirikselle vaikeaa. Tarina tuo hienosti esiin monet vaatimukset nuorelle naiselle. Menestyminen. Jaksaminen. Ulkonäkö. Salitreenaus, jooga. Esimerkiksi ruoka on iso asia: mitä saa ja pitää syödä ja mitä ei? Ongelmakirjo tuntuu loputtomalta.

"On saatava unta. Pysyttävä turvallisena äitinä, hyvänä vaimona, vakaana opettajan nuorille taas syksyllä. Vastuu. Aamulla nostaisin hyvien yöunien jälkeen myslin pöytään, tai keittäisin puuron. Viipaloisin omenaa, laittaisin kardemummaa kahvinpurujen sekaan ihan vain omaksi ilokseni. Keittäisin Kristianille chain. Minä pystyn tähän, kun yritän vain kovemmin."

"Kristian syö mykkänä vegaanituuttiaan. Osoittaa mieltään, koska ostin minulle ja Riksulle maitojäätelöä. Olisin voinut taipua, ottaa vegaanista. Tarjolla oli monta vaihtoehtoakin. Tai jättää koko jäätelön väliin, lepytellä Camillaa. En vain vittu jaksa koko ajan miellyttää kaikkia."

Kun Hertta katosi, murtuivat myös hänen vanhempansa ja muuttivat Rodokselle. Kunnianhimoisesta jazz-muusikkoisästä tuli karaokeiltojen vetäjä, väitöskirjatutkija-äidistä tarjoilija, Iiriksestä... niin, mitä?

Kirja ei anna vastauksia Iiriksen kaikkiin ongelmiin eikä esitä muillekaan valmiita ratkaisuja, vaikka perusarvoituksen Hertan katoamisesta se kyllä ratkaisee. Kirjan yksi vaikuttavuutta nostava tekijä on juuri tuossa: Iiris jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa, sillä asioita ei lopussa selitetä liikaa. Lukija saa itse kuvitella, mitä tapahtuu takakannen kiinni laiton jälkeen. Vaikka kirjan esikoiskirjaksi tunnistaa muun muassa muutamasta turhan monisanaisesta ja toisteisesta kohdasta, joissa hieman kärsimättömänä harpoin eteenpäin, yleisvaikutelmaksi jäi vetävyys ja koskettavuus; henkilöt elävät ja juoni jaksaa yllättää. Kaikesta lähes näytelmämäisestä draamasta huolimatta eläydyin täysin. 

Kenelle: Psykologisten romaanien ystäville, traumasta selviytymistä miettiville, aikalaisromaania kaipaaville.

Muualla: Kirjarouva-Piritta sanoo Porthanin osanneen yhdistää hyvin erilaisia elementtejä, jotka kuljettavat juonta eteenpäin.


Piritta Porthan: Meitä oli kaksi. Minerva 2020. Ulkoasu Taittopalvelu Yliveto Oy.