sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Stroutin vuonna 1998 julkaistusta esikoiskirjasta saatiin suomennos tänä vuonna, samoin kuin alunperin 2008 ilmestyneestä Olive Kitteridgestä. Nimeni on Lucy Barton ja sitä laajentava kertomuskokoelma Kaikki on mahdollista tutustuttivat suomalaiset jo aiemmin tähän hienoon kirjailijaan.*

Tuotannon läpi kantava teema on erityisen vahva esikoisessa. Äidin ja lapsen, yleensä tyttären (Olivessa pojan), välinen suhde vaikeuksineen; puhumattomuus, salaisuudet, pienen paikkakunnan ominaispiirteet hyvässä ja pahassa, ihmisten omituiset mutta tavalliset ja inhimilliset piirteet.

Isabelle on kasvattanut Amyn yksinhuoltajana, ja nyt kun Amy alkaa kasvaa ulos pikkutytön muotista, äitiä kohtaavat uudenlaiset haasteet, jotka pakottavat Isabellen tarkastelemaan itseään ja ratkaisujaan uudella tavalla.

Hän huomaa hätkähtäen, ettei oikeastaan tunne tytärtään.

"Amy kääntyi ja tuijotti äitiään porrastasanteelta kasvot sulkeutuneina ja ilmeettöminä hiusten takana. - Minä olen sinun äitisi, Isabelle sanoi ja oli äkkiä masentunut, - eikä sinulla ole mitään syytä puhua minulle noin. Me asumme yhdessä, pidät sinä siitä tai et, ja minä raadan päivät pitkät tylsässä työssä, johon olen ihan liian ylikoulutettu, vain voidakseni ruokkia sinut. Hän vihasi itseään sanojensa vuoksi. Oli typerää sanoa että hän oli ihan liian ylikoulutettu, ja he kumpikin tiesivät sen. Isabelle ei ollut suorittanut collegeopintojaan loppuun. Hän olisi tuskin saanut parempaa työpaikkaa kuin mikä hänellä oli. Mutta - hän ei ollut käynyt collegea loppuun, koska hänen äitinsä oli kuollut eikä hänellä ollut ketään, joka olisi hoitanut vauvaa. Joten syy oli oikeastaan Amyn, juuri tuon ihmisen joka tuijotti häntä halveksivasti portailta."

Isabellen kunniaksi on sanottava, että hän yrittää olla hyvä äiti, sellaisena kuin sen itse ymmärtää. Tyttären naiseksi muuttuva ulkonäkö ja heräävä seksuaalisuus saavat hänet ymmälleen, pelokkaaksi ja vihaiseksi. Mutta mitä hän voi tehdä? Työpaikan ihmissuhteissakin hän huomaa tarvitsevansa muutosta. Naisten keskinäinen keskustelu työ- ja taukopöytien ääressä on kirjan riemastuttavinta antia, kun mutkaton Paksu Bev ja muut tulevat lukijalle tutuiksi arkisten tapahtumien kautta. 1970-luvun amerikkalaisen pikkukaupungin ajankuva avautuu monin tavoin: vanhempien ja opettajien suuri ja kiistämätön valta-asema, jota käytettiin myös väärin, jatkuva tupakointi, sortseiksi katkaistut farkut, jopa ufohavainnot ovat mukana. Ja ankara häveliäisyys, jolla seksistä (tai ylipäänsä mistään tuntemuksista) puhumiseen pikkukaupungissa suhtauduttiin, etenkin sukupolvien välillä. 

Pikkukaupungin kesä on helteinen, tukahduttavan kuuma, räjähdysherkkä. Stroutin teksti on yksinkertaisen selkeää mutta äärettömän tiheää. Armottoman seikkaperäinen kuvaus niin ympäristöstä kuin henkilöiden ajatuksista ja tekemisistä saa lukijan tuntemaan ihollaan kuumuuden ja paineen, jonka on purkauduttava jollain tavalla. Voiko häpeän kanssa elää?

Strout on mestari tuomaan esiin arjen draamaa. On vaikea kuvitella, että kukaan kirjaa lukeva äiti tai tytär ei löytäisi siitä jotain tuttua ja samastuttavaa, vähintään ymmärrettävää. Vaikka kirjan sanoma saattaa hieman olla ilmiselvä ja - kauhistus - opettavainenkin, kyseessä on hieno teos, johon uppouduin täysin. Tätä kai tarkoitetaan lukuromaanilla?

Kenelle: Äideille ja tyttärille, pikkupaikkakuntalaisille tai sellaisilta lähteneille, antoisan lukuromaanin ystäville. 

Muualla: Nanna viihtyi kirjan parissa mainiosti ja toteaa Lucy Bartonin olevan tästä hiotumpi versio.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle). Tammen Keltainen kirjasto 2020. Suomennos Marja Haapio. Päällys Laura Lyytinen.


* Pikkukaupungin tyttö ilmestyi alunperin Otavalta 2001, sama kääntäjä. En tiedä, onko nyt ilmestyneeseen versioon tehty muutoksia tai tarkennuksia, mutta tieto aiemmasta julkaisusta selitti ainakin itselleni oudon tuttuuden tunteen Keltaisen kirjaston ilmoittaessa kirjan julkaisusta tänä vuonna.

** Edit. Kommenteissa suomentajan antama tieto, jonka mukaan käännös on sama kuin alunperin julkaistu. 

4 kommenttia:

  1. Ihana kirja <3
    Minä taas koin, että Pikkukaupungin tytössä ja Nimeni on Lucy Barton teoksissa on paljon samaa, hankala äiti-tytär- suhde ja se traaginen kokemus. Olivessa oli hankala äiti-poika-suhde ja sen lisäksi monta muuta hankalaa suhdetta, kun itse päähenkilökin oli omalla tavallaan hankala.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sisällöllisesti niissä on tosi paljon samaa, mutta luulen Nannan tarkoittaneen kommentillaan tekstimuotoa, joka on Pikkukaupungin tytössä paljon puheliaampaa ja rönsyävämpää kuin Lucy Bartonissa. Olive vasta onkin hankala! Mutta ei Isabellekään ihanneäiti ole.

      Poista
  2. Kiitos Arjalle elävästä ja seikkaperäisestä esittelystä ja kommentoijille heidän mielipiteistään. Tammen toimittaja ja allekirjoittanut suomentaja tarkistimme Otavan v. 2001 julkaiseman romaanin tekstin ennen Tammen julkaisua. Joitakin lyöntivirheitä löytyi, joitakin sanoja muutettiin ja repliikeistä tehtiin puhekielennomaisempia, siinä kaikki. Pääosin teksti on sama kummassakin julkaisussa. Kiva, että Pikkukaupungin tyttö kiinnosti teitä ja saitte sen olennaisista seikoista kiinni.
    Marja Haapio

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi Marja, elävästä käännöksestä (ja kommentistasi)! Toivottavasti Stroutia tulee vielä tulevaisuudessa lisää.

      Poista