tiistai 17. marraskuuta 2020

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Isomäen ekotrillerit ovat pelottavia; vaikka ne ovat fiktiota, kirjoittajalla on niin paljon vakuuttavaa tietoa ja näkemyksiä siitä, miten ihmisen toiminta on vaikuttanut ja vaikuttaa maapallon olosuhteisiin, ettei niitä uskalla väliinkään jättää, jos iso kuvio kiinnostaa. 

Vedenpaisumuksen lapsia mainostetaan jatkona Sarasvatin hiekkaa -teokselle, mutta sen voi hyvin lukea, vaikkei aiempaan olisi tutustunutkaan. En itsekään muistanut aiemmasta juuri mitään, eikä se haitannut. Nyt googlatessani totean, että kirjojen yhteinen teema on mannerjäätiköiden sulamisen uhka. Sarasvatin hiekassa Isomäki oli todellinen visionääri; hän kirjoitti muun muassa tsunamivaarasta juuri kohtalokkaan Thaimaan tsunamin edellä (kirja tosin ilmestyi vasta seuraavana vuonna) ja paljon ennen Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta, kuten Jokke kirjoittaa. 

Jos jäätiköt sulavat, mitä se tarkoittaa ihmisille? Kun globaali sähköverkko kaatuu, Golf-virta Euroopan lämmittäjänä katoaa, vedet ja jäävuoret vyöryvät... Onko missään enää turvallista, selviääkö ihmislaji?  

Lajien muodostus on toinen kirjan teema. Entä jos onkin niin, että ihmiset eivät kehittyneet maalla elävistä apinoista, vaan jäljet johtavat veteen eri tavoin kuin aiemmin on uskottu? Miksi ihmisvauva osaa luonnostaan sukeltaa? Miksi meillä ainoana maanpäällisenä lajina on samanlainen rasvakerrostuma ihon alla kuin vedessä elävillä, kuten hylkeillä ja valailla? Isomäki esittää monia mielikuvitusta kiehtovia kysymyksiä kertoessaan Manno Annista, joka eli noin 7 000 vuotta eaa. Hänen kalaverkkoonsa takertuu olento, joka hämmentää silloisen yhdyskunnan täydellisesti. 

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan meidän aikaamme hieman (vain hieman!) edellä. Grönlantilaisella tutkimusasemalla seurataan jäätikön liikkeitä. Toisaalla, tarkemmin sanoen Rautalammilla Kuopion lähellä, eräs ryhmä tutkii outoja kivimuodostelmia ja syvää järveä. Molemmissa sijainnissa yllätytään, kun jäätiköillä alkaa tapahtua. No, tuo oli vähätellen sanottu: ihmiset joutuvat taistelemaan henkensä edestä. Kuten Mauno Ann aikanaan. 

"Mauno Ann katseli lähestyvää hyökyaaltoa pelon lamauttamana. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt juosta pakoon, mutta hän ei saanut jalkojaan liikahtamaan, sillä heitä kohti vyöryvä aalto oli jotakin täysin käsittämätöntä. Sellaisia aaltoja ei yksinkertaisesti voinut olla olemassa."

Kirjailija yhdistelee vanhoja myyttejä, nykytietoa ja mielikuvitusta tehokkaasti. Jos ja kun tarkoitus on havahduttaa lukija miettimään ihmisen ja maapallon tilaa faktat tarinamuotoon muunnettuina, se toimii. Tekstillisesti tai ihmiskuvaukseltaan kirjoittaja ei ole vahvimmillaan, mutta sanoma korvaa kömpelyydet. Kunpa hänen näkemyksensä eivät tällä kertaa osuisi yksiin todellisuuden kanssa! 

Isomäen kirjat lienen lukenut kaikki; kiehtovin on minusta Viiden meren kansa

Kenelle: Rohkeille lukijoille, luonnonvoimaa kunnioittaville, jännityksen ystäville.

Muualla: Antoisa ja tuuhea teos, sanoo Mummo matkalla.

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset. Into 2020. Ulkoasu Jussi Karjalainen.


Kustantajan lukukappale.



 


2 kommenttia:

  1. Jo Kurganin varjojen tiimoilta kävi selväksi, ettei henkilökuvaus ole Isomäen muutoin tanakan tuotannon vahvuuksia, vaan tuo seikka ei ole hänen teostensa lukuintoa laimentanut eikä -iloa himmentänyt.

    Jäin tämän vedenpaisumuksen jälkeen pohtimaan, onko tämä kehitys ollut- ja edelleen on - väistämätöntä, onnistuisiko jonkinlainen (hätä-)jarrutus pelastamaan edes jotain siedettävää elämisen tilaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on totta, muut asiat nousevat pinnalle Isomäen kirjoissa, ihmistä isommat. Tuntuu siltä, että asiantuntijatkin ovat jo heittäneet henkisen pyyhkeen kehään kehityksen osalta, liian myöhäistä... Tosin kirjassakin ideoidut tuulimyllyt jään ylläpitämiseksi on oikeastikin otettu käyttöön, mutta mittakaava tuskin vielä riittää...

      Poista