Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Minä-kertoja on mystikko- ja erakkoelämään taipuvainen mies, joka uskoo pian kuolevansa: hän on samanikäinen kuin äitinsä oli sairastuessaan vakavasti. Äiti elää edelleen mutta on menettänyt muistinsa ja mielensä valon, tämä tapahtui eräänä syyskuuna. 

"Tunsin eläväni jatkoajalla, olin kenties itsekin pelkkä laskuvirhe. Syyskuu voisi toteuttaa itsensä minä päivänä tahansa, en voisi sille mitään."

Mies haluaa jättää maailmaan jotain kaunista ja erityistä, ja siksi hän on päättänyt tehdä perhoskirjan vaivalloisella kuparipainatustekniikalla ja akvarellivärityksellä. Hän matkustaa Yorkshireen Englantiin tapaamaan perhostenkerääjäystäväänsä Sergeitä, jonka kokoelmasta saisi maalausaiheita. 

Jo kirjan ensi virkkeestä lukija tietää lukevansa Haahtelaa, jos on yhtään tämän tuotantoon tutustunut. Tutut elementit ovat heti mukana ja siirtävät lukijan kirjailijan omintakeiseen, unenomaiseen maailmaan, jossa maallisuus ja henkisyys limittyvät ja sekoittuvat välillä hämmästyttävästi, välillä lämpimän humoristisesti ja käytännöllisesti. 

Miehet keskustelevat taiteesta, kirjoista, kielestä, muun muassa. Sergein mielestä "olimme menettäneet alkuperäisen intuitiivisen tavan kommunikoida ja meille oli jäänyt vain epätäydellinen rikkinäinen kieli, yritys tavoittaa haparoivin sanoin jotain mitä emme koskaan enää voisi tavoittaa." Hän kertoo Neuvostoliitosta Eurooppaan paenneista "valkoisista emigranteista", joihin hänen perheensä kuului, entisten kreivien ja paronien kohtaloista taksikuskeina ja ovimiehinä, tapaamisistaan kirjailija Vladimir Nabokovin kanssa - myös tämä oli innokas perhostenkerääjä. Ja usein Sergein tarinoissa esiintyy Olga.

Kertoja-minä muistelee omia nuoruuden kokemuksiaan, etenkin Saaraa, johon hän tutustui jo lapsena ja kokee heillä olevan elinikäisen siteen; ei romanttisessa mielessä, vaan yhteydessä, johon toki saattoi joskus kuulua myös fyysistä läheisyyttä. Seksiä nuori mies haki aikanaan Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys -romaanin innoittamana lukuisista pikasuhteista. Myöhemmistä naissuhteistaan hän ei puhu, ehkä niitä ei ole, sillä on niin paljon muuta. Perhosten ja taiteen lisäksi koko luonto ja maailman maisemat puineen ja puutarhoineen. Ja vakaumus elämän pikaisesta päättymisestä. 

Mutta ennen kirjan loppua syödään hyvin: he valmistavat Sergein reseptillä vanhan venäläisen juhlaruuan: Veau Prince Orlov oli "todellinen menneiden aikojen ruokalaji". Venäläisistä Sergei esittää kiinnostavan, aikaan sopivan analyysin: ...venäläiset eivät koskaan antaneet yksilölle samaa arvoa kuin lännessä annettiin. Kuolema oli venäläisille vain yksi elämänmuoto, eikä välttämättä kovin huono sellainen. Ja alistuminen kuului äidinmaidossa imettäviin elämäntaitoihiin. Venäläinen ei koskaan määritellyt todellisuutta tosiasioiden pohjalta..." Ja Sergeillä on tähän myös selitys, joka on lyhyesti sanoen se, että maasta ei puuttunut vain demokratia vaan myös demokratiaa edeltävät vuosisadat valistuksineen tai filosofioineen. 

Lisäksi vieraillaan hautajaisissa, piipahdetaan muistoissa Punavuoressa ja maailman museoissa, mietitään uskontoja ja filosofioita ja pohditaan syviä. Jopa niin, että menetin loppupuolella hetkeksi fokuksen (ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin?) enkä aivan pystynyt seuraamaan mukana: teksti on muutenkin niin tiheää, että se on luettava rauhassa. Nautiskellen, ajatellen. Haahtelan kieli tuo aina mieleeni raikkaan viileän veden, mikä sopii hyvin sadepäivään, jolloin tätä kirjoitan. Teksti sammuttaa janoa, jota ei edes tiennyt potevansa. 

Kenelle: Henkisyyttä arkeensa hakeville, taiteen ystäville, mystiikkaan taipuvaisille, nojatuolimatkustajille, kauniin kuulaan tekstin ystäville.

Muualla: Hemuli sanoo kirjan kasvavan kokoaan suuremmaksi, ja kaikkea tekisi mieli googlata. 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Otava 2023. Kannen maalaus James Abbott McNeill Whistler: Nocturne in blue and silver: The lagoon, Venice (1879-80). Kannen suunnittelu Päivi Puustinen.