Riikka Pulkkisen tiedän todella taitavaksi kirjoittajaksi, vaikkeivat
Näitä kaikkia sain ja bonukset päälle. Nuori äiti Mai ei tiedä, mitä hänen miehensä Eelis on lapsuudessa kokenut, ja luonnollisesti hätääntyy miehen kadotessa yllättäen. Sillä kaikki oli hyvin, pari rakasti toisiaan ja kahta pientä tytärtään. Vai... menikö se niin?
Tunnelma väreilee tehokkaasti. Näkökulmat vaihtelevat Main ja Eeliksen kesken. Main osuuden hoitaa kertoja, Eelis puhuu minä-muodossa. Mukaan tulee myös Nova, kolmas pyörä, Eeliksen lapsuudenystävä ja ensirakkaus, joka puhuu itselleen sinä-muotoisesti. Nova tietää miehen taustat, myös sen, että tämä valmisteli lähtöä. Hän haluaa tutustua Maihin.
”Aluksi olit ennen muuta utelias. Myönnä pois, Nova: seurasit Maita siksi, että halusit tietää, millaista ihmistä Eelis tätä nykyä rakastaa.”
Eelis kertoo lukijalle päiväkirjanomaisesti hoidoista, joihin äiti on hänet vienyt. Kummallisia kesäleirejä, joilla lapset ystävystyivät, puuhailivat mitä puuhailivat salavalvomisineen, ottivat ilon irti. Vaikka jollain tasolla ja jossain kohtaa alkoivat aavistella, että ”hoidot” eivät välttämättä toimi kuten pitäisi. Ja millä perusteella juuri heidät edes on valittu niiden kohteiksi? Salaperäinen tohtori Ek häälyy taustalla, kun Eelis, Max, Otto, Nova ja muut viettävät kesiään.
Mutta tähän päivään, kun kaikki ovat jo aikuisia: mitä Eelis nyt aikoo, missä hän on? Kun Mai osaa yhdistää katoamisen miehensä menneisyyteen, hän pyrkii saamaan siitä lisätietoja Novalta. Nova ei ole helppo. Fiksu Mai vertaa suhtautumistaan Novaan lastensa kasvatukseen.
"Hänen on päivä päivältä hoivattava heitä niin, että he oppisivat pitämään ison osan tunteistaan ihonsa alla ja kertomaan niistä silti toisille ymmärrettävin sanoin. Novan kohdalla hänen on sen sijaan oltava kuin arkeologi tai konservaattori. Hänen on hellästi mutta säälimättä tehtävä säröjä Novan pintaan, jotta löytäisi sisältä sen, mitä Nova sekä haluaa kertoa että kaihtaa kertomasta. Mutta miten tehdä nuo säröt?”
Pulkkisen kieli on komeaa, helmilauseita ihastelen ja elän tekstin mukana. Pelottavammaksi tarina kääntyy, kun mukaan tulee kolkkoja ilmaisuja. Invasiivinen aivojen syvästimulaatio. Neuromodulaatio. Psyykenlääkintä. Lumehoito. Putoamiset. Ja tieteen julkisuusperiaate, mutta kokeiden salausmahdollisuus.
”Heidän hoitonsa täytti tieteen etiikan kriteerit. Mitä muuta tutkimukselta voisi odottaa?”
Kirja käsittelee lääketieteen valtaa ja luonnetta epätarkkuuksineen sekä kokeiluja uusien menetelmien löytämiseksi psykiatrisessa hoidossa. Tiedämme, että mielen lääkitys on räjähtänyt käsiin yleisyydessään, joten keinot olisivat todella tarpeen. Tiedämmekö edes sen, mikä oikeastaan on sairautta, joka tarvitsee parantamista? Kirja ei ratkaise eikä edes arvota, vaan kertoo tarinan lukijan mietittäväksi. Hyvikset ja pahikset tai loppupäätelmät eivät piirry valmiiksi eteen annettuina dekkarin tavoin, vaikka tunnelma onkin trillerimäinen.
Kiitän kiinnostavaa aihetta, kieltä, älyä ja tunnelmaa. Ehkä jälkimmäistä olisi korostanut paikoitellen pieni napakoitus ja tekstin kärjen tai parin nosto yli tilanteen yleiskuvauksen, mutta ymmärrän ratkaisun, joka ei halua ottaa osoittelevasti kantaa. Ja ilo tätä oli lukea.
"Eräällä tavalla kaikki on osa suurta koetta, my love, ja kokeen nimi on elämä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti