Helsingin Kaupunginteatteri: Jenny Hill

perjantai 21. helmikuuta 2025

Helsingin Kaupunginteatteri: Jenny Hill

Upeasti kääntyi kirja näytelmäksi! Minna Rytisalon romaanissa Jenny Hill Jenni Mäki saa 48-vuotiaana tarpeekseen sarjapettäjämiehestään ja näkymättömänä palvelijana olemisesta. Hän vuokraa itselleen yksiön ja kohtaa yksinäisyyden: mitäs nyt, kun ei ole isoa kotia siivottavana tai lapsia hoidettavina – Oona ja Olli-Pekka ovat jo aikuistuneet.

Elämänmuutos on raju eikä kivuton fiksullekaan naiselle, mutta asiassa auttavat muutosta edeltäneet kypsyttelyt ja terapeutti, joka pyrkii saamaan Jenny Hilliksi muuntuvaa Jenniä ilmaisemaan syvimpiä tuntojaan. Ei aina ole pakko kiittää ja olla nöyrä, saa sanoa ei, jopa olla vihainen! Radikaaleja ajatuksia Jennille. Samastun täysin sukupolveni naisten puolesta: meidät kilteiksi kasvatetut on opetettu häpeämään, vaikenemaan ja suorittamaan. (Joskus olen kateellinen nuorille naisille, joilta jatkuva häpeän paino vaikuttaa puuttuvan. Millaista olisi elää niin, en tiedä. Mutta enimmäkseen olen todella iloinen heidän puolestaan.)

Kirjeiden kirjoittaminen vaikka äidille voisi terapeutin mielestä toimia, mutta niitä ei lähetetä, joten on tilaisuus olla raadollisen rehellinen. Jenny valitsee kuvitteelliseksi vastaanottajaksi Brigitte Macronin, jota ihailee tämän itsetunnon ja rohkeuden vuoksi.

Tähän suuntaan Jennyä ohjaavat myös maagiset ajattaret; ikiaikaiset naishahmot saduista, joilla naisia on opetettu olemaan kauniita ja tottelevaisia. Lumikki, Punahilkka, Ruusunen ja muut kertovat omat tarinansa, eivätkä ne ole todellakaan samoja, joita olemme ikämme kuulleet. Ratkaisu esittää heidät Jennyn vieressä, tälle näkymättöminä mutta katsojille erittäin läsnäolevina, toimii hienosti. Kuten dramatisointi, ohjaus ja sovitus, tekijöinä Henna Piirto ja Liisa Mustonen.

Sari Haapamäki on loistava Jenny Hill; en esityksen aikana miettinyt, kuinka hienosti hän näyttelee, sillä eläydyin täysin. Hän oli Jenny pienintä piirtoa myöten, alusta loppuun, muuttuvana ja elävänä naisena.

Elina Hietala esitti Jennyn tytärtä ja pojan tyttöystävää (dramaattisempi tarinankohta kuin muistinkaan), ja räppäävänä Tähkäpäänä riemastutti minua erityisesti. Ja Vappu Nalbantoglun tulkitsema Tuhkimo ja Jennyn sisko Johanna, bloggaaja ja elämäntaitoguru edustavin valokuvin netissä. Nalbantoglusta on tullut lähes Rytisalon nimikkonäyttelijä, esittihän hän keskeistä roolia myös Lempi-näytelmässä. Taitava ja persoonallinen tekijä, joka näytti myös fyysisiä taitojaan. Seksikohtaukset oli toteutettu kekseliäästi, Tuhkimon tanssi katosta roikkuvine renkaineen oli kauniin aistillinen.

Merja Larivaaran roolit Hannun ja Kertun Kerttuna ja Brigitte Macronina – oui, hän tulee lavalle näytelmässä, toisin kuin kirjassa – ovat herkullisia, ja Larivaara saa niistä paljon irti katsojan iloksi, très bien! Pistää vaikka fadoksi laulaen. Musiikki ryydittää näytelmässä puhetta. Ja tanssi! Juuri luimme mediasta tanssin voimasta mielenterveydelle, joten ajassa ollaan, itse asiassa hämmästyttävin monin tavoin.

Siinäkin mielessä, että naisen voimaantumisesta keskustellaan kiivaasti; tarvitaanko sellaista, kuka tarvitsee ja miksi. Ja jos Erika vilauttaa reittä Euroviisuissa, miksi se on paheksuttavampaa kuin Windows95manin esitys, joka perustui miehen housuttomalle alavartalolle? Enkä voi estää samaa ajatusta kuin kirjaa lukiessani. Naisen nykyinen asema yhteiskunnassa on pitkän taistelun tulos, eikä se ole vielä käyty, vaan vaikuttaa osin jopa ottavan takapakkeja.

Mutta ihanaa Jenny, sinä teit sen. Ei se yksin muuta maailmaa, mutta monta samanlaista tarinaa muuttaa. Ja Minna Rytisalon kirjan ydin on kirkas, jopa näin tiivistettynä kirjaa kirkkaampi, ja esitys riemastuttava ja nautittava niin eri-ikäisille naisille kuin heidän miehilleenkin. Kunnioitus kirjailijan havaintokykyä ja oivallusta kohtaan kasvoi entisestään. Kuinka moni kotimainen kirjailija voi sanoa, että hänen jokaisesta teoksestaan on tehty myös näytelmä? Ei tule mieleen muita Minnan lisäksi kuin Pajtim Statovci.