Aalto & Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen

Matkaoppaita on aina kiva lukea, oli matkasuunnitelmia tai ei. Kunnollisen matkaoppaan lukeminen on kuin reissussa kävisi, mutta mukavasti kotisohvalla, ilman rasittavia oheisilmiöitä, kuten lomapäivien tai hintojen laskemista.

Mutta matkata voi muutenkin kuin paikasta toiseen, osoittavat loistokkaasti Aalto ja Heikala: he vievät lukijansa matkaan ajassa. Koto-Suomessa pysytään, mutta keskiaikana, noin vuoden 1400 paikkeilla. Ja tuo paikka on jotain niin täysin muuta kuin nykyinen, että opas toden totta on tarpeen!

Nimeä myöten: olimme silloin osa Ruotsia, ja kolkkamme siitä oli nimeltään Itämaa. Se ulottui Ahvenanmaalta Viipuriin ja eteläisestä kärjestä Pohjanmaan perukoille. Maan parisataatuhatta asukasta asuivat pääosin etelässä, ja heitä yhdistivät lähinnä elinkeinot ja suomen kieli: kansalaisuuden käsitettä ei tunnettu, suvut ja heimot sitä paremmin.

"Jos joku puhuu Pohjois-Suomesta, tarkoittaa hän todennäköisemmin Aurajoen pohjoispuolista lähialuetta kuin koko Itämaan pohjoisia osia."

Opas on perusteellinen: se tutustuttaa lukijan maantieteen lisäksi niin tuolloiseen yhteiskuntajärjestykseen kuin tyypilliseen suomalaiseen henkilönä - hänen elämäntapaansa ja maailmankuvaansa - arjen esineistöä ja paikallisia tapoja myöten. Kaikki asioita, jotka matkalaisen on hyvä tuntea saadakseen visiitistään eniten irti.

Moni pohdinta saa vastauksensa. Miten maassa liikutaan ja majoitutaan? Millaista ruokaa syödään? Mitä kannattaa hankkia matkamuistoksi? Mitä nähtävyyksiä ja ajanvietettä on tarjolla? On hyvä tietää myös, millaisia ongelmatilanteita matkalla saattaa kohdata ja kuinka niistä selvitä.

Ilari Aallon teksti on vetävän helppoa ja viihdyttävän nopeaa lukea, mutta täynnä tietoa. Se on tehty ihmisen näkökulmasta - niin nykylukijaa kuin keskiajan ihmistä ajatellen - ja jaoteltu sopivan pituisiin kokonaisuuksiin, joita täydentävät erilaiset sivunostot, faktalaatikot, listat sekä Elina Heikalan viehättävä, tyyliltään aiheeseen saumatta sopiva piirroskuvitus. Lähdeluettelo on laaja, samoin henkilö- ja paikkahakemisto. Mukana on myös tiivis fraasisanasto ja pikaopas. Sekä lämmintä ymmärrystä tuon aikakauden ihmistä kohtaan, huumoriakin. En keksi yhtään asiaa, mitä oppaaseen olisin enempää kaivannut.

Kolme pointtia, miksi Matkaopas keskiajan Suomeen kannattaa lukea:

• Opas tuo lähelle omat esi-isät ja -äidit ja auttaa suomalaisia ymmärtämään sitä, miksi olemme nyt sellaisia kuin olemme.
• Oppaasta saa mukavasti varmuutta ja taustaa vaikkapa historiallisten romaanien lukemiseen. 
• Kuvittelitko tietokirjoja kuiviksi? Ylläty ja viihdy!

Nautin suuresti oppaan annista ja luin sen tarkanpuoleisesti. Aion nimittäin lähteä itsekin reissulle! Nyt olen valmis - keskiaika, täältä tullaan! Matkaraporttia seuraa piakkoin.

Kenelle: Matkakuumeisille, tiedonhaluisille, Suomen taustasta kiinnostuneille, yleistajuisten tietokirjojen ystäville. 

Muualla: Ulla kertoo luvuittan kirjan sisällöstä. Mukava perusopas keskiajan Suomeen, toteaa Mai. Selkeä ja viihdyttävä, sanoo Ahmu. Amma sanoo lähdeluetteloa yhdeksi kirjan parhaimmista puolista. Kirjailija kertoo itse kirjan synnystä blogissaan Mullan alta. Idea tuli vastaavanlaisesta 1300-luvusta kertovasta brittiläisestä oppaasta.

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen. Atena 2015. Itse luin kirjan kuudetta painosta vuodelta 2016. * Edit. Kuudetta? Joko huima suosio (ymmärrettävää) tai kustantajan epäluottamusta (ei ymmärrettävää).

Matalan kynnyksen runoutta

Kirjablogeissa näkee aika vähän runouden käsittelyä. Harvassa ovat omatkin runobloggaukseni, koska ensinnäkin luen niitä (liian) vähän ja toiseksi, runoista kirjoittaminen tuntuu jostain syystä hankalalta. Ehkä runot ovat proosaa enemmän tunnekokemuksia, joita sysisuomalaisen on vaikea pukea sanoiksi? Ja se ikuinen pelko, ettei ymmärrä pointtia ja tulkitsee aivan väärin... Vaikka periaatteessa kai on niin, ettei runoja voi tulkita väärin, vaan vain eri tavoin ja omalla tavallaan. Siinä niiden hienous!

Samoja asioita mietti Omppu ja ryhtyi tuumasta toimeen käynnistämällä runohaasteen (logo on Ompun). Osallistun haasteeseen esittelemällä runokirjoja, joiden lukeminen ja tulkitseminen on helppoa vähemmänkin runoutta tuntevalle, kuten itselleni. Matalan kynnyksen runoutta siis!

Pekka Kytömäki julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Ei talvikunnossapitoa vuonna 2015. "Keski-ikäisen runopojan"
aforismimaiset runot ja ajatelmat olivat ilahduttaneet meitä hänen someseuraajiaan jo pidempään, joten julkitulo ei ollut yllätys, vaan väistämätön vaihe taitavan tekstimiehen uralla.

Hän havainnoi miehen arkea, luontoa ja ylipäänsä elämänmenoa oivaltavasti ja riemastuttavasti, usein yllättävästä näkökulmasta. Tiiviseen lauseeseen ja niukkaan sanamäärään sisältyy paljon.

Ilmaiset itseäsi 
lompakollasi.
Aika köyhää.

Voisin lähteä 
milloin hyvänsä.
Olen perillä.

Kytömäki on taitava kielellä ja merkityksillä leikkijä. Leikkisyys on yksi hänen tunnuspiirteitään (hän on muuten myös uskomaton palindromien tekijä). Näistä runoista jää hyvä mieli.

Yhtä raakoja
mustikat ja hyttyset.
Poimija kypsyy.

Hänen toinen kokoelmansa Valo pilkkoo pimeää ilmestyi 2016:

En suostu jäämään
yhden hudin ihmeeksi.
Olen uusinut kynänkantolupani
ja tähtään ladon seinään. 

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa. Sanasato 2015; Valo pilkkoo pimeää. Sanasato 2016.
Tyyliin sopivat kannet ja piirroskuvituksen on tehnyt kirjailijan vaimo Anna Kytömäki. Ja kyllä, myös Anni Kytömäki on sukua, Pekan sisko.

Muualla: Kirjakaapin avaimen Jonna tykästyi tyyliin. Helppoa mutta sisällöltään antoisaa, sanoo Maija Kirjojen keskellä. Leena Lumi suosittelee. Mahtavaa, hykertelee Kaisa Kannesta kanteen. Suoraan suomalaiseen sieluun, summaa Luettua elämää -blogin Elina. Pekka on ihminen, joka osaa kirjoittaa, tuumii Suomi lukee -Krista. Luetut, lukemattomat -Liisa hymyili koko kirjan mitalta. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sari kertoo kauniisti.

 - - - - - - - - - - -

Tuija Takala on tehnyt paljon töitä selkokielen puolesta. Selkokielelle on ollut kasvava tilaus viime vuosina, muun muassa maahanmuuton kasvun myötä, kun suomen kielen opetus kaipaa keinoja opettaa eri-ikäisille kieltämme ja kulttuuriamme, jonka perusta on vaihteleva luontomme.

Tuija kirjoitti selkokielisen runokirjan Kierrän vuoden. Se kuvaa nimensä mukaisesti vuodenkiertoa luonnossa, havaintoja ympäristöstä ja oman pään sisältä. Vuoden jokainen viikko saa oman runonsa, joita tukevat komeat luontovalokuvat. Pieni ja pehmeäkantinen kirja on jo muodoltaan helposti lähestyttävä. Se sisältää kauniita, harkittuja säkeitä ja laajan tunnekirjon kattavia ajatuksia, joita on helppo seurata ja tuntea omikseen. Sopii siis johdatukseksi runomuotoon ja kieleen erinomaisesti myös meille muille kuin kieltä vasta opetteleville!

Tuija kertoo blogissaan Tuijata kirjasta yleis- ja selkokielellä sekä antaa teksti- ja kuvanäytteitä.

Tuija Takala: Kierrän vuoden. Opike 2016. Luontokuvat: Jani Ahti.

 - - - - - - - - - - -

Ja vielä kaupan päälle pari vinkkiä yhdestä lempiaiheestani, Helsingistä, kertovista runoista: Jukka Pakkanen tarjoilee tunnelmapaloja kaupungista joskus sotien jälkeen, Olympiakisojen aikaan. Aikaan, jolloin Ajanmiehestä saattoi ostaa teryleenipuvun, luistelukentän taustamusiikkina soi Lazzarella ja Paul Anka kävi Dianoineen Lintsillä. Rautatieasemalla saa kenkälankkauksen, Vanhalla huudetaan vallankumousta ja kipataan pitkä nelonen. Lapset uittavat kaarnaveneitä, maantiet Helsingistä pois päin pölyävät, ja Hietsussa on voda lämmintä ja donnat hehkeitä. Slangia ja nostalgiaa vanhemmille helsinkiläisille!

Jukka Pakkanen: Helsingin tuulia, stadin valoja. Artemisia Edizioni 2016.

Muualla: Mummo matkalla -blogi kertoo Pakkasen kirjasta laajemmin. Like esittelee Pakkasen sivuillaan. Postaukseni Pakkasen kirjasta Triesten taivas.
 - - - - - - - - - - -

Tässä yhteydessä on ehdottomasti mainittava myös helsinkiläinen Anja Erämaja, joka on tässä  päivässä: myös hänen runoelmiaan on helppo lukea. Eikä niistä voi olla pitämättä! Katso postaukset Töölönlahti ja Ehkä liioittelen vähän.

Näillä minä pääsin alkuun; ehkä vielä innostun runohaasteen ja runopuheen myötä lukemaan runoja enemmänkin, saa nähdä.

Kenelle: Runoista kiinnostuneille mutta niitä vierastaville. Oivaltavia sanailuja, kaunista suomen kieltä, tunnelmakuvausta ja harkittuja ajatuksia arvostaville.

Hyeonseo Lee ja David John: Seitsemän nimen tyttö. Pakoon Pohjois-Koreasta.

Nyt kun tämän vuoden kirjoista olen ehtinyt lukea lähes kaikki ne, jotka ehdottomasti piti - pinossa on vielä joitakin, etenkin tietokirjoja - ehtii katsastaa aiempia pinoja, niinkin kauas kuin viime vuoteen!

Pohjois-Korea-tarinat olisivat päättömiä ja epäuskottavia, jos ne olisivat keksittyjä. Valitettavasti ne ovat kuitenkin totta, kuten Hyeonseo Lee kertoo. Hän on loikkari, joka onnistui livahtamaan Kiinaan ja muutti sieltä myöhemmin Etelä-Koreaan.

Nuori nainen kertoo lapsuudestaan ja loikkaamisestaan yksityiskohtaisesti niin, ettei mielenkiinto pääse herpaantumaan. Kuin paraskin trilleri! Mutta todellisuus herättää avuttomuutta ja voimatonta raivoa lukijassa: miten voi olla mahdollista, että nykyaikana yhtä kansaa pidetään pimennossa kaikesta, jatkuvassa pelossa ja suoranaisessa nälässä, johdon mässäillessä ylellisyydessä ja tapattaessa mielivaltaisesti kansalaisiaan. Hyeonseo itse ei lapsena nähnyt nälkää, vaan tuli paikallisittain hyvinvoivasta perheestä, mikä ehkä myös selittää hänen reippaita otteitaan ja itsevarmuuttaan myöhemmin. Ne pelastivat hänen henkensä monta kertaa.

Kuvaukset puistattavat: viranomaiset valvovat Pohjois-Koreassa kaikkea, eivätkä vain viranomaiset. Systeemin hienous piilee siinä, että kuka tahansa voi olla ilmiantaja: ilmoittamalla naapurin epäilyttävistä teoista tai varomattomista sanoista köyhä saattaa saada palkkioksi ylimääräisen ruoka-annoksen. Houkutus on ylitsepääsemätön, jos on nälkä. Lahjonta puolestaan on täysin sallittua, jopa pakollista, ja niillä keillä siihen on varaa, on mahdollisuus saada pyyhittyä epäilymerkintä pois papereistaan ja säästyä hirttämiseltä tai vankilalta. Lahjonnan varassa toimii myös salakuljetus, niin tavaroiden kuin ihmisten.

Jokaisessa kodissa on oltava seinällä jumaliin verrattavien hallitsijoiden muotokuvat. Tarkastuksissa tutkitaan, onko ne pidetty puhtaina. Jos pölyä löytyy, tiedossa on pitkä vankilareissu. Televisiossa on vain yksi kanava, joka suoltaa propagandaa. Nettiä tai matkapuhelimia ei sallita. Vapaa-aikaa kontrolloidaan järjestämällä kansalle poliittisia luentoja tai paraatien harjoittelua niin, ettei aikaa edes jäisi suunnitella kapinointia, jos joku kurjissa olosuhteissa siihen muuten pystyisi. Ja niin edelleen.

Kirjailija kuvaa koskettavasti arjen tasolla sitä, miten olot muovaavat ihmistä. Miten vaikea ikänsä systeemissä eläneen on ymmärtää, ettei kaikkialla ole vielä huonommin, kuten heille kerrotaan. Amerikkalaisvihaan kasvatetaan vauvasta alkaen, ja Etelä-Korea on vihollismaa. Nuorissa on toivo, tässäkin asiassa, mistä Hyeonseo on hyvä esimerkki. Hän ei pysähdy miettimään liikaa seurauksia loikatessaan joen yli Kiinan puolelle ja onnistuu kuin onnistuukin, nokkeluutensa, toimeliaisuutensa ja monen muun ominaisuutensa ansiosta. Myös onnella ja sattumalla on osansa, joka ei ole pieni tuossa absurdissa ympäristössä. Nainen selviää monesta hengenvaarallisesta tilanteesta kuin ihmeen kaupalla.

Juuristaan ei kuitenkaan pääse koskaan irti. Hyeonseo sanoo olevansa muukalainen kaikkialla: se on hinta, jonka hän joutuu vapaudesta maksamaan. Vaikka tarinalla on päällisin puolin onnellinen loppu ja kirjailija sai luokseen jopa vanhan äitinsä, pelkkää auringonpaistetta se ei tuo. Sukulaisia ja lapsuudenmaisemia ei voi nähdä enää koskaan. Jatkuvaan salailuun ja vaaroihin kasvatetun on vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta, oppia avoimuutta ja luottamusta.

Vaikka kirja on aiheeltaan kiinnostava ja vetävä luettava, siinä on hieman kömpelyyttä; kirjallisena taideteoksena sitä ei voi pitää. Minua ärsytti etenkin lukujen loppujen jatkuva vihjailu tulevasta - liekö amerikkalaisen kustantamon neuvoma kikka - tyyliin: "Vähänpä vielä tiesin, mitä kohtaamisestamme seuraisi." "Tämä päätös osoittautui raskaaksi virheeksi." Näistä huolimatta kirjan lukee nopeasti eikä nuoren naisen tarinaa malta jättää kesken. Komeaksi lopuksi hänet valittiin kertomaan tarinansa vuosittaisessa TED-konferenssissa Kaliforniassa, mikä antoi kirjailijalle erinomaisen foorumin levittää tietoa Pohjois-Korean oloista.

Samasta aiheesta kertoo Jouni Hokkasen kirja vuodelta 2014: Pohjois-Korea - Siperiasta itään.

Kenelle: Nojatuolimatkaajille, maailman hulluutta ihmetteleville, erikoisten muistelmien ystäville, maahanmuuttajatarinoita keräileville.

Muualla: Mai sanoo kirjaa ajankohtaiseksi aikana, kun Suomeen virtaan maahanmuuttajia. Ajatuksia ja masennuksia herättävä kirja, sanoo Kirjahilla. Juuri niin koukuttava ja jännittävä kuin tällaisen teoksen toivoo olevankin, sanoo Kaisa V. Elegia muistuttaa kirjan kertovan myös ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja auttamisesta.

Hyeonseo Lee ja David John: Seitsemän nimen tyttö. Pakoon Pohjois-Koreasta. Otava 2015. Suomennos Jaana Iso-Markku.

David Grossman: Sinne missä maa päättyy

Jos olet israelilainen perheenäiti, jonka nuorempi poika on juuri vapautumassa kolmen vuoden asepalveluksesta mutta osallistuu vielä kuukauden verran sotatoimiin, mitä voit tehdä? Odottaisitko valvoen soittoja ja viestejä ja yrittäisit teeskennellä normaalia elämää vai tekisitkö kuten Ora: pitäisit puhelimen kiinni ja uutiset loitolla, lähtisit patikoimaan, irtoaisit nykyhetkestä kävelyn voimin?

Ora ei lähde yksin, vaan hakee mukaansa Avramin: onhan mies osa Oran ja Ilanin mutkikasta avioliittoa, molempien tärkein nuoruudenystävä ja henkilö, jolle Ora voi puhua, kerrata koko avioliittonsa ja perheensä vaiheet, kahden pojan syntymiset ja kasvun nuoriksi miehiksi. Kertomus on iso ja paljastaa karusti myös sotakokemuksia, jotka järkyttävät. Tarvitaan pitkä patikointi.

Lähes seitsemänsadan sivun voimalla lukija saa sukeltaa Oran maailmaan ja naisen sisimpään äitinä, vaimona, rakastettuna ja ihmisenä: välillä höpsöön, usein viisaaseen, ajoittain käsittämättömään mutta inhimillisellä tavalla loogiseen ajatteluun.

Kertomus kasvaa kuvaukseksi yhteiskunnasta, jossa on paljon aineellista hyvää mutta jonka kuvaa vääristävät rumasti ikiaikainen viha, opitut asenteet ja tietysti, päättymätön sotatila. Jossa arabi, Sami, on luotettu ystävä ja autonkuljettaja, mutta kuitenkin "toisella puolella", vaikkei Ora sitä - hieman lapsellisesti - haluaisi tunnustaa.

Grossman kirjaa ajatustenvirtamaisesti Oran ja Avramin keskusteluja patikoinnin edetessä. Hän ei nostata otsikoita, ei lisää huutomerkkejä, ei provosoi eikä edes sano kaikkein tärkeimpiä asioita lainkaan, vaan kuvaa niiden ympäristöä niin viileän tarkasti ja monisanaisesti, että sanoittamattomat kohdat nousevat lukijan mielessä kaikkein merkityksellisimmiksi.

Kävelystä tulee matka isänmaasuhteeseen, sukupolvien ja kansojen olemassaolon oikeuteen ja jatkuvuuteen, kuvaus ihmisen perustarpeesta suojella jälkeläisiään nöyrtymiseen saakka: on hyväksyttävä, ettei ihminen voi hallita edes omaa arkeaan. Perusturvallisuus on etsittävä muualta tai opittava elämään sitä ilman. Maailmankuva, joka eroaa jyrkästi siitä, mitä me suomalaiset olemme oppineet.

Vaikuttava, hiljennyttävä ja äärettömän taitava teksti, jonka lukeminen ei ole vaivatonta - usein lukija tuskastuu, mutta teksti tarrautuu sinnikkäästi, eikä sitä voi pudistella itseään irti. Sillä se on totta, Lähi-idässä edelleen ja jatkuvasti. Mistä karmea muistutus on jälkisanoissa: kirjailijan oma poika kuoli sodassa romaanin kirjoittamisen loppuvaiheessa.

"Kun synnyin, elämäni muuttui käsittämättömäksi."

Kenelle: Tässä maailmassa eläville, sotaa ihannoiville tai sitä pelkääville, toisenlaisia maailmankuvia miettiville, erityisen tekstitaidon ystäville.

Muualla: Lumiomena vaikuttui ja sanoo kirjan pitävän sisällään yhden naisen kokonaisen maailman. Sirri sanoo romaanin parhaaksi puoleksi monipuolisuuden. Kirsiltä vahva suositus tälle huikealle teokselle. Hyvä ja vähäeleinen teos, sanoo Jokke.

David Grossman: Sinne missä maa päättyy. Otava 2015. Suomennos Markku Päkkilä.

Saarivirta ja Kaukonen: Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla

Pihi nainen on tuttu blogipiireistä, ja tiedän hänet viisaaksi ihmiseksi. Niinpä hänen ja Martta Kaukosen kirja hidastamisesta on syytä ottaa vakavasti. Luin sen jo syksyllä, mutten harmikseni ole ehtinyt blogata siitä aiemmin, koska tärkeä aihe ansaitsee minusta kunnon keskittymisen.

Surkuhupaisaa kyllä, aikaa ei vain tuntunut löytyvän. Toisaalta kirjan viesti hitaammasta mutta rikkaammasta elämästä ei kärsi ajan kuluessa, päinvastoin. Kuten kirjassakin todetaan, on ihmisiä, joiden rytmi on niin kiireinen, ettei elämä enää ole terveellistä ja mielekästä. Silloin hidastamisen tarve nousee omasta itsestä. Tai sitten on tapauksia, joissa ihmisen on pakko hidastaa, vaikkei haluaisi. Syy voi olla vaikkapa oma tai läheisen sairaus tai nykyisin niin kammottavan yleinen yt-bakteeri.

Joskus - aika useinkin itse asiassa - sitä miettii, onko pakko olla joko sairaan kiire tai ei-mitään-tekemistä? Onko aikaa aina liian vähän tai ihan liikaa? Voisiko sitä olla juuri sopivasti?

Kyllä voi, on kirjan viesti. Kuluttavista rooleista on mahdollista oppia eroon, mutta tekemistä sekin vaatii eikä tapahdu itsestään. Saarivirta ja Kaukonen eivät kannusta äkkimullistuksiin, vaan hoitamaan asian pehmeämmmin, harkiten, siltoja polttamatta. Kyse on nimenomaan sisäisestä muutoksesta. He kehottavat aloittamaan miettimällä omia unelmia ja arvoja; sitä, millainen ihminen oikeasti olet. Tässä myös lähipiiri voi olla suuri apu:

"Jos jäät miettimään varsinkin itseesi liittyviä asioita vain itseksesi, tulet likinäköiseksi erilaisille mahdollisuuksillesi ja omille ominaisuuksillesi."

Tässä ollaan asian ytimessä:

"Tekojemme ja arvojemme ristiriita on omiaan synnyttämään sisimpään tyytymättömyyden tunteen."

Kirjoittajat käyvät kattavasti läpi hyvän elämän peruspilareita, suhteita muihin - ystävistä seksiin - vaatimusten ja tarpeellisuuden tunteen tasapainoa ja rahan käytön ajattelua uudella tavalla. He kertovat käytännön esimerkkejä ja omia kokemuksiaan sekä antavat konkreettisia ohjeita paremman ja sisällöllisemmän elämän etsimiseen. Eikä nyt lässytetä huovutuskursseista tai joogaretriiteistä, vaan puhutaan oikeista mahdollisuuksista, jotka ovat kaikkien ulottuvilla.

Lopuksi he esittävät lukijalle kymmenen haastetta, joista lukija voi valita itselleen sopivimmat sen mukaan, kaipaako tämä rauhoittumista vai aktivointia. Leila Saarivirta on itse downshiftaaja, leppoistaja tai mitä termiä halutaankaan käyttää; kuitenkin hän on puhuu hidastamisesta kokemuksen äänellä. Martta Kaukonen on hyvinvointiin ja kulttuuriin keskittynyt toimittaja.

Pidän kirjan perusviisaasta, rauhallisesta puheesta. Se on kuin järjen ääni hullunmyllyn keskellä. Tai viileä vesi kuumissa löylyissä. Teksti on sujuvaa, jutustelevaa ja miellyttävää lukea, ja sopiva palastelu - esimerkit, laatikot, lyhyet luvut - tekee siitä helpon sellaisellekin, joka ei lue paljon.

Jos aihe yhtään mietityttää sinua henkilökohtaisesti, suosittelen kirjan lukemista. Vaikkei elämänmuutoksia olisi näköpiirissä eikä edes suunnitelmissa, uskon, että kirja jättää jäljen ja muutaman ajatuksenpoikasen jonnekin muhimaan, omaksi eduksesi. Se on kirjoitettu niin henkilökohtaisella ja konkreettisella otteella, että lukija alkaa pakosti pohtia omaa suhdettaan kerrottuihin asioihin. Tämä on teoksen ehkä suurin ansio.

"Oma persoona ja elämä eivät tule koskaan kokonaan valmiiksi. On opeteltava tuntemaan tyytyväisyyttä keskeneräisyyden keskellä."

Kenelle: Kuormiensa alle nikertyville, väsyneille, stressaantuneille, huonoa omatuntoa jatkuvasti poteville ja heidän lähipiirilleen.

Muualla: Kirjojen kamarin Katja luonnehtii kirjaa hyväksi ja kattavaksi johdatukseksi hitaampaan elämään. Lukemisen arvoinen kirja, toteaa MarikaOksa Oksan hyllyltä ja peilaa kirjan sisältöä laajasti omaan elämäänsä. Taikasaappaiden Heli sanoo kirjan suolaksi kirjoittajien omia ajatuksia ja kommentteja. Näppärän pieni mutta sisällöltään runsas, sanoo Maija Kirjojen keskellä.

Kirjoittajien omat blogit: Leilan Pihin naisen elämää, Martan satublogi Tilli ja Persilja. 

Leila Saarivirta ja Martta Kaukonen: Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla. Readme.fi 2015.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

Tiedämme jotain elämän historiasta noin 500 miljoonan vuoden ajalta, josta noin vaivaiset alle puoli prosenttia on olemassa ollut laji nimeltä Homo sapiens. Mutta mitä olemme ehtineetkään!

Olemme tappaneet maailman elävistä lajeista tuhansia ja taas tuhansia. Olemme muuttaneet maapallon ekosysteemejä peruuttamattomin tavoin, jopa muokanneet sen ilmakehää. Maankäyttö on muuttunut, merien koostumus ja alkutuotanto ovat muuttuneet toimiemme seurauksena.

"Mikään olento ei ole koskaan aikaisemmin muuttanut planeetan elämää tällä tavalla, mutta muita vastaavia tapahtumia on ollut."

Vastaavilla tapahtumilla Kolbert viittaa sukupuuttoihin, joista tutkijat tällä hetkellä tunnistavat ja tunnustavat viisi suurta. Hänen mukaansa meneillään on nyt kuudes, ja se on meidän lajimme aiheuttama. Sukupuutolla hän tarkoittaa planeetan historiassa havaittuja "niin järisyttäviä muutoksia, että elämän monimuotoisuus on romahtanut." Siihenastinen on elämä on tuhoutunut joko täysin tai lähes täysin.

Asteroidin törmäys, joka hävitti muun muassa dinosaurukset, ei siis ole ainoa historiassa, mutta meihin vaikuttavin sikäli, että:

"Mikä (tai kuka) tahansa nykyisin elävä polveutuu eliöstä, joka jotenkin selviytyi törmäyksestä. Mutta tästä huolimatta ne eivät (me emme) ole yhtään paremmin varautuneita muutokseen."

Kun olosuhteet muuttuvat nopeasti, jopa "ominaisuudet, jotka miljoonien vuosien ajan ovat olleet eduksi, muuttuvat aivan yhtäkkiä tappaviksi." Kävikö näin ammoniiteille, dinosauruksille ja neandertalilaisille? Kolbert puhuu huonosta tuurista... Kuinka kauan meidän tuurimme jatkuu?

1700-luvulla tutkijat alkoivat ihmetellä erästä hammasta. Se ei tuntunut sopivan millekään tunnetulle eläinlajille, mikä järisytti silloista maailmankuvaa. Voisiko olla mahdollista, että on ollut lajeja ja maailma, jopa maailmoja ennen meitä? Näin julisti Georges Cuvier, joka esitti ajatuksen mullistuksesta, joka olisi "pyyhkinyt kaiken pois". Toinen tutkija, Charles Lyell, arveli, että kaikenlaisia eliöitä on elänyt kaikkina aikoina, mutta jostain syystä osa välillä katoaa, putkahtaakseen taas esiin oikeissa olosuhteissa. Charles Darwin evoluutioteorioineen ivasi Cuvierin "mystiikkaa", sillä hänen ajattelunsa oli suoraviivaista: koska luonnonvalinta ohjaa sekä lajien kehitystä että käänteisesti myös sukupuuttoa, ei mitään katastrofeja tarvita selitykseksi. Tosin Cuvier ei vastavuoroisesti lämmennyt evoluutiolle ollenkaan, vaan piti sitä naurettavana: nyt tiedämme, että molemmat olivat osin oikeassa.

Tänä päivänä sammakkoeläimillä on "kyseenalainen kunnia olla maailman uhanalaisin eläinluokka", sanoo Kolbert, ja luettelee kylmääviä tutkijoiden arvioita muista sukupuuton kourissa kärvistelevistä lajeista; "neljännes nisäkkäistä, viidennes matelijoista ja kuudesosa linnuista on matkalla unohduksiin." Hän kehottaa tarkkailemaan omaa pihaa; muutoksen saattaa nähdä jopa siellä. Koska muutos ei tällä kertaa tapahdu hetkessä, emme ehkä tajua, kuinka ison mullistuksen olemme saaneet aikaan.

Geologit puhuvat maailmankausista, jotka jakautuvat kausiin. Niistä tiedämme liitukauden tai jurakauden - jos ei muualta, niin nimeltä seikkailuleffoista - ja kaudet puolestaan epookkeihin. Ihmisen ajalle, jolle ajoittuu myös Kolbertin kuvaama kuudes sukupuutto, on ehdotettu nimeä antroposeeni. Saa nähdä, tuleeko tämä esiintymään tulevissa koulukirjoissa. Mutta sitä emme saa nähdä, mitä tai keitä sen jälkeen pallollamme elelee. Ne jättirotat?

Kirja voitti Pulitzer-palkinnon 2015, ja näen miksi: se on kirjoitettu taviksen ymmärtämällä tavalla, pienin keinoin keventäen tiukan asiallisuuden vastapainoksi. Silti se on todella tuhti paketti tietoa, joka ei tosin lajin edustajana ilahduta. Enemmän kuin yhdestä ihmislajista, se kertoo kuitenkin koko pallostamme, eläimineen, merineen, kasveineen. Todella isolla katsantokulmalla ja todella suuren työn tuloksena, voin kuvitella. Pientä puisevuutta ei voi tietotulvassa välttää, sillä trilleristä ei ole kyse, mutta plussapuolena on se, että Kolbert kertoo paljon konkreettisia esimerkkejä lajeista, tutkijoista ja teorioista, joten vaativinkaan tiedon etsijä ei jääne tyytymättömäksi. Lopputulema ei hyvältä näytä ihmisen kannalta. Fraasi "niin kauan kuin elämää, on toivoa" alkaa tuntua naurettavalta... Silmät on helppo sulkea. Onneksi ihminen on sinnikäs tutkija ja kekseliäs olento; muuta toivoa tähän ei oikein voi repiä.

Kenelle: Luonnontieteen ystäville, hyvähermoisille, maapallon kohtalosta kiinnostuneille, elämän tulevaisuutta pohtiville.

Muualla:  Kolbert kuvaa maailmanhistoriaa hieman laajemmalla kaarella, sanoo Suketus. Hemulille tuli lukiessa välillä paha olo. Jori kuvaa kirjaa vähän tylsäksi, mutta selittää myös syyn.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Suomennos Pirkko Vesterinen. Atena 2016. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2016: Historiaa käsittelevä tietokirja -kohta kuitattu.

Kolme kesken jäänyttä

Anteeksi, anteeksi ja nöyrä kumarrus Alice Munrolle ja faneille, mutta olen yrittänyt, eikä onnistu. En vaan pääse millään mukaan.

Nuoruudenystävä on kooste kertomuksia, joista sain luettua muutaman. Nimitarina on kiinnostava, mutta sitten into hiipui. Miksi minun pitäisi kiinnostua siitä, että Tanialla on punainen tukka tai siitä, miksi Barbara kieltäytyi nousemasta kauneuskuningatarehdokkaana kauppiasyhdistyksen auton lavalle heinäkuun ensimmäisen päivän paraatissa tai miten rouva Äkämä pukeutuu? Tai miksi Brent ei pieksäisikään Morrista? Tai mistä vuodenajoista Terese pitää?

Munro kirjoittaa tarkkaa tekstiä, jonka ympäristö ja yksityiskohtaisuus joko viehättää tai sitten ei. Tekstissä tai suomennoksessa ei ole vikaa, mutta tarinat eivät vie mukanaan. En osannut eläytyä henkilöihin ja mietin koko ajan, miksi minun pitäisi tietää tämä, enkä keksinyt syytä. Jätin kesken.

Muualla: Suketukseen Munro kolahtaa lujaa.

Alice Munro: Nuoruudenystävä. Tammi 2015. Suomennos Kristiina Rikman. Kansi Istockphoto ja Markku Taina.

Kesken jäi Rauli Virtasen Reissukirja. Samoin anteeksipyynnöt ja kumarrukset rohkealle ja taitavalle reportterille, joka on käynyt maailman kaikissa maissa. Ja useimmissa paljon ennen kuin keksittiin reppureissaaminen ja netti ja muut helpotusta tuovat in-jutut. Mutta kirja on vain kovin tylsä: muistelmateos, jossa tarkoitus on mainita kaikki kaverit matkan varrelta. Ja jos et tunne näitä kavereita, ei suuresti nappaa. Nimiä vilisee kuin Tiitisen listassa, ja varmasti kaikki tutut sieltä innolla itseään etsivät, minkä heille suo. Toivottavasti kukaan tärkeä ei koe jääneensä pois!

Kiinnostavia tilanteita etenkin reportterin työn alkutaipaleelta kuvataan, mikä antaa näkymää siihen, miten ison ja pitkän uran Virtanen on oikeasti tehnyt. Ihmeteltävää riittää vaikka tekniikan kehityksessä toimittajan työssä. Ehkä ura on liian iso yksiin kansiin laitettavaksi? Tai tarkoitus oli tehdä jonkinlainen muistelmateos? Aineksia olisi riittänyt isommaksikin.

Tosin kirjojakin on kyllä ilmestynyt aiemminkin, minkä vasta nyt tajusin - hyvin Reissukirja on ollut esillä.

Antoisia raportteja Virtanen on meille työllään saanut aikaan, siitä kiitos ja kunnia tekijälle.

Rauli Virtanen: Reissukirja. WSOY 2016. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

Uskaltaako sanoa. En jaksanut lukea Kate Atkinsonin Hävityksen jumalia. En päässyt kiinni tarinaan. Ja vika ei lie kirjan, vaan lukemisen ajankohdan ja lukijan vireystilan. Edellisestä kirjasta pidin. Peribrittiläisyys, jolla tätä on kuvattu, lupaa hyvää. Ehkä kokeilen tätä uudestaan. Atkinson ei silti ole listallani ihan kärkipäässä.

Muualla: Lumiomena sanoo laadukkaaksi, ja kun hän sanoo, uskon.

Kate Atkinson: Hävityksen jumalat. S&S 2016. Suomennos Kaisa Kattelus, kansi Anders Carpelan.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Paitsi seksistä ja matematiikasta, kirja kertoo myös aika paljon eläimistä. Ja jonkin verran myös ihmisen järjestä ja järjettömyydestä.

Berliinissä tutkijana toimiva Erika tuntee rinnassaan puristusta kuin muinainen dinosaurus, jonka 13-metriä korkea keho vaati hurjan verenpaineen ylläpitääkseen monisatakiloisen sydämen. Erika on joutunut ikävän rikoksen kohteeksi, jonka seurauksena hän irtisanoutuu ja muuttaa paniikissa pois, takaisin Suomeen, kaikista mahdollisista paikoista, vaikka hän oli paennut sieltäkin aikanaan, jättänyt taakseen ne harvat ihmiset, joita hänen elämässään oli: äidin, isovanhemmat, pikkusisko Emilian.

"Kun hän muutti tohtoriksi valmistuttuaan Japaniin, sieltä Yhdysvaltoihin ja lopulta Saksaan, hän ajatteli olevansa vihdoin tarpeeksi kaukana."

Nyt Erika on matematiikan alalla kansainvälinen kuuluisuus. Hänen isoisänsä tiesi tytön neroksi jo pienestä. Lukutoukka ja lukunero hän oli jo koulussa, mutta sosiaalinen puoli oli vierasta, samoin oma keho, joka aiheutti muiden ihmisten tavoin hämmennystä ja suoranaista inhoa.

"Hänellä on hatara käsitys siitä, mistä muut olivat kiinnostuneita: mahdollisesti alkoholista, oudoista pariutumisriiteistä ja sukupuolesta riippuen ehkä mopoista tai hevosista. Erika ei ollut muodostanut suhdetta mihinkään aihepiireistä, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mitä hänen niistä tulisi sanoa."

Opiskellessaan hän sentään tutustui Annukkaan, joka paitsi tajusi matematiikkaa, opetti Erikalle muutakin.

"- Millaista se on?" hän [Erika] kysyi. - Mikä? - No se. Siis et haluaa jotain niin paljon. - Halu on eri juttu. - Tai no... on rakastunu. Kynä Annukan sormien välissä pysähtyi. - Enimmäkseen se tuntuu pahalta, tämä sanoi. Erika nyökkäsi ja asettui takaisin makuuasentoon. Niin hän oli epäillytkin."

Huonot kokemukset eivät jätä Erika rauhaan Suomessa, ja lopulta nainen päättää panna pisteen kaikelle. Lopulliseksi aiottu tapahtuma saa yllättävän käänteen, ja kaivattu kuolema vaihtuu kovaan flunssaan. Jälleen Annukka on auttamassa omine ja muiden ajattelijoiden viisauksineen: "...miksi somatisoitu sairaus olisi vähemmän toellinen ko vaikka viruksen aiheuttama? Vieläköö nää elät siinä keskenkasvusessa kahtiajaossa, älä viitti olla naurettava."

Kuvaan tulee mukaan myös Tuovi, kirjastovirkailija, poika, joka vasta melko myöhään tajusi olevansa poika, ja tämän ihmissuhdekuviot. Kaikkien näiden kolmen kehitystä kohti jonkinlaista kulminaatiopistettä seurataan - sitä kai sanotaan kasvamiseksi aikuisuuteen.

Vahvaa, vaivattomasti kulkevaa tekstiä, jossa korostuvat älyllisyys, fyysisyys ja yllättäen, myös huumori. Vaikka aiheet ovat painavia ja ihmisen perusolemassaoloa luotaavia: seksin ja matematiikan lisäksi Rauma vilauttaa niin ekokatastrofin uhkaa kuin kummituksiakin, mutta keskittyy siihen, miten löytää omin tapansa olemiseen, vaikka valmiiksi paketoituja ratkaisuja ei ole tarjolla. Ei silti ala ahistaa, ei ole toivotonta, ja nuoruuden energian lisäksi tekstilliset tehokeinot, kuten Annukan murre, tuovat oman riemastuttavan lisänsä keskusteluun, ja arkkityyppejä löytyy vanhemmillekin lukijoille. Paljon on teemoja, mutta en pitänyt sitä pahana.

Viihdyttävä ja fiksu aikalaisromaani. En yhtään ihmettele, että kirja vilahteli Blogistanian Finlandia -äänestyslistoilla. Harmi, etten ehtinyt lukea tätä jo viime vuonna. Mutta hyvä kirja ei heti vanhene.

"Uskottavia ja hyvin motivoituja henkilöitä löytyy vain hautausmaalta ja kirjallisuudesta."

Kenelle: Turhan helppoa ha-ha-hauskaa vältteleville, tässä päivässä eläville, sukupuoli-identiteettejä pohtiville, matematiikkafaneille, outoja neroja lapsiaan ihmetteleville, maailmaa parantaville.

Muualla: Teksti on sekä älykästä että kaunista, summaa Erja, joka ruotii kirjaa herkullisesti. Älykkyyttä ei kuitenkaan kannata pelästyä, huomauttaa Krista viisaasti. Harvinaisen taitava nykyromaani, tuumii Toisinkoinen-blogi, joka koostuu Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoista. Kirjallisia-blogi urputtaa muodikkaista aiheista, mutta myöntää kirjan hyväksi. Haiku Haikio *edit* ei pettynyt, eikä Zephyr, vaan kuvaa henkilöiden piirteitä tarkemmin. Tuija löysi lohdullisuutta, pelottomuutta. Ei hävetä, ei problematisoida eikä pyydellä anteeksi, summaa Kirjastotäti. Opus Eka arvostaa Raumaa: "vähän etäinen kuvaustapa toimii kalseudessaan ja surumielisessä sävyssään todella hyvin."

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta. Gummerus 2015.

Helmet-haaste 2016: ruksaan kohdan 6, kirjastosta kertova kirja. Tuovi on nimittäin kirjastossa töissä, ja siellä hän tapaa Erikan ensi kerran.

Andy Weir: Yksin Marsissa

Avaruusnörtiksi tituleerattu Andy Weir kehitti tarinan, joka tempaisee lukijan tukevasti ilmaan ja vielä paljon kauemmaksi taivaille, aina Marsiin saakka, puoleksitoista vuodeksi. Nasan organisoiman miehitetyn Mars-vierailun seurauksena yksi astronauteista, Mark Watney, jää planeetalle yksin, koska muut luulevat hänen kuolleen.

"...tajuntaani iski: Mars on hedelmätön joutomaa ja minä olen täällä tavattoman yksin. Totta kai olen yksin, ei siinä sinänsä ole mitään uutta mutta tietämisellä ja kokemisella on ero."

Onko Marsissa mahdollista selviytyä hengissä? Pääseekö Mark koskaan takaisin Maahan? Kuumottavia kysymyksiä, joiden ratkomista ongelma kerrallaan lukija saa seurata henkeä pidätellen. Mahdollisuuksia on: Mark on insinööri ja tottunut ratkomaan teknisiä haasteita. Polttavimmat ongelmat ovat tietysti hengittämisen ja veden- ja ravinnonsaannin mahdollistaminen. Lisäapuna hänellä on botaniikan asiantuntemus, josta on arvaamatonta hyötyä lievästi sanottuna erikoisissa olosuhteissa, niillä välineillä ja laitteilla, joita avaruuslennolta tutkimusasemalle planeetalle jäi. Mies ei menetä toivoaan, toimintakykyään eikä edes huumorintajuaan, vaikka koville ottaa. Hän alkaa rakentaa itselleen "kotia" ja samalla suunnitella ratkaisua poispääsyyn. Markin minä-kerronnan lisäksi saamme lukea hänen tekemisistään lokimerkinnöistä.

"Käytin muovin poistamiseen hienovaraista tekniikkaa (vasara) ja sitten irrotin varovasti eristimenä toimivaa vaahtomuovia (vasaralla jälleen). --- Toin eristinkappaleita tutkimusasemalle. Kehittyneillä rakennustekniikoilla (ilmastointiteippi) kokosin osan niistä neliön muotoon."

Vaikka fiktiosta on kyse, Weir kuvaa ongelmat ja niiden ratkaisut niin tarkasti, että lukija luottaa niihin täysin (en tiedä, olisivatko tilanteet oikeasti mahdollisia; esimerkiksi kemian ja tekniikan asiantuntijat pystyvät arvioimaan paremmin; minä en siihen pysty, mutta täydestä meni outoineen termeineenkin, vaikka osin ymmärrykseni ohi). Ainakin voi uskoa, että astronauteiksi valitaan henkilöt, jotka pystyvät toimimaan itsenäisesti ja rationaalisesti myös äärimmäisen stressin alaisena, mikä osaltaan lisää uskottavuuden tuntua. Uutteran, rohkean ja toivoaan menettämättömän Markin puolesta ei voi kuin jännätä ja toivoa parasta!

"Testasin kannattimien kestävyyttä iskemällä niitä kivillä. Tällaisesta sofistikoituneesta toiminnasta me interplanetaariset tieteilijät olemme tunneet tunnetuiksi."

Lisäksi on tietysti Nasa. Kuten missä tahansa organisaatiossa, byrokratia voi joskus haitata käytännön tekemistä, mistä Mark ei nyt voi piitata, kun kyse on hengissä selviämisestä. Naljailu siihen suuntaan hänelle sallittakoon, mutta enimmäkseen käy selväksi, että huippuasiantuntemusta löytyy. Amerikkalaisen osaamisen esiintuominen on tarinan yksi juonne. Saamme seurata nasalaisten tekemisiä ja keskusteluja siitä, miten kriisi hoidetaan. Aina pomojen päätökset eivät näyttäydy järkevinä - eniten minua raivostutti Markin tiimin pitäminen pimennossa hänen tilanteestaan; tuo on niin tuota, ettei luoteta edes itse valittuihin, aikuisiin asiantuntijoihin, ikään kuin pimittäminen koskaan auttaisi mitään. Mutta eivät amerikkalaisetkaan yksin kaikkeen pysty... Mainio työyhteisökuvaus ja samalla kuvaus kriisistä, johon sotkeutuu mukaan myös kansainvälistä politiikkaa, sekä tietysti median roolista ja somen salamannopeudesta. Jälleen nähdään viestinnän keskeinen rooli asioiden sujumisessa, niin työyhteisön sisällä kuin sieltä ulospäin.

"Nasa on valtava organisaatio. Se ei sopeudu helposti nopeisiin muutoksiin. Epätoivoiset olosuhteet on ainoa syy, miten me tulemme nyt toimeen."

Lukija oppii uusia avaruudellisia termejä: ekstravehikulaarinen. Liikkuja. Pölymyrsky. Sol. EVA-puku. Ja myös karmean todentuntuisia detaljeja avaruuslentosuunnittelussa, kuten yhden valinta "selviytyjäksi", jos koko miehistön ei ole mahdollista palata hengissä.

"Ruoka-annokset eivät ole ainoa ruuanlähde."

Virkistävää, ettei jännärissä ole väkivaltaisia taisteluita pahisten kanssa - Marsin olosuhteissa on riittävästi pahista ihmisen kannalta - eikä yliluonnollisin kyvyin varustettuja supersankareita (no... ehkä vähän), mistä pointseja. Lähinnä tyyli on jonkinlainen sci-fi-vivahteinen katastrofikuvaus, mikä sivuaa isoa aihetta: jos onnistumme sössimään maapallon elinolosuhteet lopullisesti, miten pitkällä olemme uusien löytämisessä.

Nasan uuden astronauttikurssin hakuaika muuten päättyi viikko sitten, joten jos et muistanut laittaa hakemusta, myöhästyit! 2017 julkistetaan seuraavat todellisen elämän avaruussankarit, ehkä lähivuosina jopa ehdokkaita oikeasti miehitetylle Mars-lennolle - jos joku enää moiseen uskaltaa Mark Watneyn jälkeen.

Kiehtova, kihelmöivän jännittävä ja hauska tarina, josta on tehty myös leffa - se on pakko nähdä! Letkeässä suomennoksessa käytetään luontevaa, ajantasaista kieltä. Ei hienostelua (jos tekniikkatermistöä ei sellaiseksi lasketa).

Kenelle: Avaruusfaneille, rentoa jännitystä hakeville, viihdyttävää tämän päivän fiktiota kaipaaville, teknologiasta kiinnostuneille, ihmisen elinmahdollisuuksia miettiville.

Muualla: Niina T Yöpöydän kirjoista on katsonut myös leffan. Ehdottoman viihdyttävä ja jännittävä, sanoo Lukuisan Laura. Nörttien tuhkimotarina, tuumii Lukupinon Simo, joka kertoo myös leffasta ja sen mielenkiintoisen yksityiskohdan, että bestselleriksi noussut kirja oli alunperin omakustanne. Populaarinen, lukumassoille suunnattu, arvelee Taikakirjainten Raija, jolle kirja ei ollut täysosuma, mutta suositeltava silti.

Andy Weir: Yksin Marsissa. Alkuperäisteos The Martian: A Novel. USA. Suomennos Kaj Lipponen. Into 2015.

Helmet-haasteeseen 2016 itsestäänselvä kohta 35: "Kirjassa ollaan avaruudessa."

Jouko Heikura: Asemapaikka New York

Ensimmäisen kerran tutustuin Rakel Vargaan, o.s. Ahoon, naisen työskennellessä helsinkiläisen sanomalehden Yhdysvaltain kirjeenvaihtajana.

Rakel joutuu vasten tahtoaan todistajaksi tapahtumalle, joka aloittaa kirjan ja löyhästi toimii juonena kirjanmittaiselle rikostyyppiselle tarinalle. Nuoren miehen ikkunasta putoaminen - itsemurha vai murha?

Se on vasta alkua taivaalta sataville ihmisille. Ajankohta on nimittäin WTC-terrori-iskujen, jota Rakel paikan päällä seuraa. Sitä ennen kirja on ehtinyt esitellä kaupunkia ja sen ilmiöitä, arkisista pastramisandwichien syömisistä dinereihin ja deittikulttuuriin (juu, Sex and the City on mainittu monesti). Kerjäläisiä, upporikkaita. Huumeita - hyvin vahvasti mukana etenkin hyvinvoivien elämässä. Arkkitehtuuria ja tunnettujen rakennusten kommentointia. Empire State Building on "yhteinen erektio", ja

"Kaksoistornit eivät piitanneet edes Atlantilta hyökkäävistä myrskyistä, vaan reagoivat niihin rennosti kuin kaksi jazzklubin baaritiskillä jammaavaa jättiläistä."

Kirjailijalla on mainioita vertauskuvia ja nokkelaa sanankäyttöä, joka tosin joissakin kohtaa piipahtaa paasaamisen puolella, kuten amerikkalaisia aselakeja käsittelevissä osuuksissa. Kaunokirjallisesti se ei kirjaa paranna, mutta en pannut pahakseni, sillä olen asiasta samaa mieltä. Väkivalta ei vähene aseiden määrää lisäämällä.

Tuntuu kuin Heikura olisi kerännyt kaikki julkisuudessa isoimmin esiintyneet amerikkalaiset ilmiöt: ehkä kirja olisi hyötynyt tarkemmasta keskittymisestä joihinkin syvällisemmin, sillä kirjoittaja on itse asunut kaupungissa ja siten varmaan osaisi kertoa niistä enemmän kuin jo medioista olemme lukeneet. Tosin nautin kyllä tästäkin matkasta! Ja legendaarinen hotelli Chelsea on kuvattu ansaitsemallaan tavalla. Siellä asuivat tunnetut muusikot, kirjailijat ja muut taiteilijat.

Rakel piipahtaa työmatkalla myös Los Angelesissa ja toisella Washingtonissa; missäpä muualla kuin itse isoa johtajaa tapaamassa. Ei vähä mitään, tuumii Heikura, ja sehän sopii lukijalle. Kirja on kuin amerikkalaisuuden abc, romaanin muotoon naamioituna. Ei siis ihan kumpaakaan, mutta viihdyttävä silti.

"...mitä muuta nainen tarvitsi New Yorkissa kuin herkullisia juoruja kertovan homokampaajan, jämerän gynelogin, pirullisen personal trainerin ja spanielilta näyttävän terapeutin. Rakelista tulisi aito newyorkilainen vasta kun hänellä oli ne kaikki."

Mukava tutustuminen, jonka perusteella saatan tutustua Rakelin aiempiinkin asemapaikkoihin Bosniassa ja Lontoossa. Kirjan huolimaton oikoluku hieman häiritsi - tämä olisi niin helppo korjata (oikeinkirjoitus ja verbimuodot kuntoon). Heikura kuitenkin oikeasti on nähnyt asioita, joista kirjoittaa, toimittajatyyliin.

Kenelle: NYCistä kiinnostuneille, toimittajatyyliä sietäville, kirjan kanssa matkaileville.

Muualla: Kirjailija toteaa reporttityyliin asioita, sanoo Mari A, joka on tutustunut myös Heikuran aiempiin kirjoihin. Kuten minulle, myös Kristalle nimi oli uusi, ja hän suosittelee lämpimästi.

Jouko Heikura: Asemapaikka New York. Gummerus 2015.

Helmet-haasteesta 2016 täppä kohtaan 8: "Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin".

Lyhytarviot: Gavalda, Ala-Harja, Pääskynen

Ranskalainen Anna Gavalda kirjoittaa sellaisella kauniilla ja ranskalaisella tavalla, joka on minulle vierastuttava. Hän kuitenkin on taitava kirjoittaja ja etevä erityisesti tunnelmanluojana, hetkien kuvaajana. Pienoisromaani Karkumatka ilahdutti kirpeydellään ja tarkkasilmäisyydellään. En ole blogannut siitä, mutta Villiksellä on asiaa ja linkkejä.

Tämänkertaisessa kirjassa on vain yksi ääni, Billie-tytön. Joka on oudossa tilanteessa ja tulee kelanneeksi koko siihenastisen elämänsä. Tiiviisti kaikessa mukana on paras ystävä Franck. Raikas tunnelmapala lapsuuden kauhuista selviämisestä ja ystävyydestä.

Muualla: Bleue on Gavaldan ihailija. Ja halaaja ja silittelijä.

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia. (Alkuperäinen nimi Billie). Gummerus 2015. Suomennos Lotta Toivanen. Kummallista, ettei kustantajan sivuilta löydy kannen tekijää.

Toinen teknisesti hyvä, muttei minun tyyliseni, on Riikka Ala-Harja. En pidä hänen ihmisistään enkä tuskaisesta itsessä kieriskelystä, jota hänen naishahmonsa edustavat (laajan kahden kirjan kokemuksen perusteella). Kevyen lihan Saara ei ole enää nuori, joten hän on jo päässyt pahimmista, mutta silti elää omassa kuplassaan. Saara on eronnut Askosta ja muuttanut Oulusta Helsinkiin poikansa Martin kanssa.

Miehen ja naisen roolit mietityttävät Saaraa kovin. Hän vihaa "karsinointia miesten ominaisuuksista ja naisten ominaisuuksista." Hän vihaa "sitä naisen karsinaa, johon minut aina tungetaan. Minä en mahdu siihen. Se on liian ahdas." Kyllä, karsinoita on olemassa. Mutta kannattaako aikuisen naisen niitä hirveästi pohtia, mietin minä. Eikö parasta vastalääkettä karsinoinnille ole elää kuten haluaa, miettimättä liikaa muiden karsinoita, tai omiaan.

Seksiä Saaralla on liian vähän. Se saa vahvankin heikoksi. "Kyrvän halu kutistuttaa lihakseni, itsekkyys heikentää ruumiini, hento mies kutistuttaa minut." Saaran, jonka hauis on isompi kuin normimiehellä. Vaarantaako se tasa-arvoa - minusta ei, joten en oikein hahmota Saaran ongelmaa. Tasa-arvon vaatiminen on oikein ja hyvin, mutta en oikein tiedä, miten sen pitäisi Saaran mielestä ilmetä. Ja onko maksaläiskä 45-vuotiaalla sen enempää realistinen kuin 8-vuotias poika; mahdollista, muttei tavallista. Teksti tekee eläytymisen vaikeaksi. Vaikka se on selkeää, napakkaa ja terävää, mutta perusasenne, se jää minulle vieraaksi.

Muualla: Annika K jäi kiinni lyhyisiin lauseisiin ja sanoo teoksen olevan arkinen kuin elämä itse. Mai ei ihastunut. Kaisa V pitää kirjailijan tyylistä.

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha. Like 2015. Eikä kannen tekijää löydy taaskaan.

Markku Pääskysen kirjoja pelkään, päätän etten lue, ja lopulta aina luen, tietysti. Vaikken näköjään ole kirjoittanut aiemmin miehen kirjoista, ehkä juuri pelottavuuden takia. Vihan päivä on vaikuttava ja pakahduttava. Ja pelottava.

Sielut ei kolahtanut minuun samalla tavalla, vaikkei se kirjoittajan taidoista ole kiinni. Aihe on karmea: pieni tyttö katoaa. Ollaan elämän ja kuoleman peruskysymysten äärellä, kuten aina, kun on kyse lapsista. Kummasti silloin katoaa kaikki hörhöily ympäriltä.

Tässä kirjassa en kokenut lapsia aidoiksi. Maijaa etsivät Taito ja Ilari eivät vaikuta lapsilta, vaan puheidensa perusteella vanhuksilta. Perusjuoni on uskottava - muistan omasta lapsuudestani vastaavan tilanteen - ja kuten sanottu, kirjoittaja on taitava ja teksti viimeisteltyä. Mikkeli-draama tuntuu kaukaiselta: ehkä tarkoitus on kuvata, kuinka sattumanvaraista kaikki on. Yhteys jää muuten epäselväksi. Silti Pääskynen on kirjailija, jota täytyy seurata tarkasti. Ja olihan kirja Finlandia-ehdokkaanakin.

Kenelle: Niille jotka uskaltavat.

Muualla: Villasukka kirjahyllyssä, Annelin kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus

Markku Pääskynen: Sielut. Tammi 2015. Päällys: Markku Taina.

Kalle Lähde: Happotesti

Esikoiskirjailija Lähde päätti pistää lukijalle pahan: pari saunaolutta ja viinipullo viikossa, onko se juoppoutta? Kirjan kaverilla on, eikä kyse edes ole viikonlopusta. Viina vie ihmistä, ei toisinpäin, kuten moni juoppo kuvittelee.

Kirjassa Lähde törmäyttää tehokkaasti kaksi näkökulmaa, juopon ja (ehkä) selvän lukijan. Sen kummemmin selittelemättä, kunhan kertoo, mitä juopon mielessä pyörii. Ei siellä loppujen lopuksi niin paljon pyöri, sillä suuren osan ajasta valot ovat sammuksissa.

Maailmankuva on toinen, kun sitä katsoo lasin läpi. Sitä on läheisten vaikea ymmärtää; normaalit kanssakäymisen, tukemisen ja rakastamisen tavat saavat väistyä väkevämmän voiman tieltä.

Jos mies on naimisissa, vaimo kunnon töissä ja koti turvattu, ei ole paljon muuta mietittävää kuin se, mitä naapurit ajattelevat - eikä sekään ole niin tärkeää kuin seuraava annos, seuraava kalja, seuraava rauhoittava. Ja taas voi piipahtaa lähipubissa tai loistohotellissa, vaikka kakkavana vaatteissa. On hetki olla kuningas, eikä huonoja hetkiä kannata miettiä. Miten paljon voi itseään huijata? Ja miksi läheiset suostuvat huijattaviksi? Mikä helvetin itsetuhovietti meillä suomalaisilla on? Miksi pitää käpertyä itseen, miksei elämässä nähdä sitä kuuluisaa valoa, jota kohti pyrkiä, ihan tässä elämässä? Miksi koemme olemme niin arvottomia?

"Nyt olisi oltava reipas ja tavoiteltava iloisuutta. Pitäisi näyttää siltä, ettei ero minua hetkauta ja pärjään hyvin yksin. Samalla ymmärrän olleeni vasta kolme tuntia reissussa ja joutuneeni jo soittamaan vaimon apuun. Kakkakin on jo ehtinyt tulla housuun. Olen säälittävä. Onneksi olutta on kokonainen laatikollinen."

On komiikkaa: kännitoilailuista sitä seuraa annettuna. Ja mieskin tapailee kuivaa huumoria mietteissään. Jotenkin se vain ei jaksa naurattaa, tai ei halua nauraa. Kiitän realistista kuvausta, joka ei romantisoi viinanjuontia, ei tee siitä sankarillista tai sketsimäistä. Silti teksti on vetävää ja helppoa lukea: se ei moralisoi, ei ota kantaa, kertoo vain.

"Astun pubin ovesta sisään vakavana. Kaikki ylimääräinen irvistely ja ilonpito on perseestä. Sellaista harjoittavat amatöörit vappuna. Minä olen vapaa kalenteriin kahlituista juopotteluista, se on todellista sitoutumattomuutta."

Kostean karmaiseva alkoholismin kuvaus, johon ei ole lisättävää. Ehkä sen viinin voi tänään jättää ottamatta. Lieve sanoo kirjaa omakohtaiseksi, siitä todentuntu. Kannattaa lukea, jos aihe liipaisee. Osuva kuvaus myös siitä, kuinka paljon lähipiirin kannustus ja apu auttavat. Tai eivät auta.

Kenelle: Aloitteville alkoholisteille, alkoholistien läheisille, tosiasiat tunnustaville, realismin ystäville.

Muualla: Lähde kirjoittaa sujuvasti ja mielettömän uskottavasti, tuumii Kirsi ja vertaa kirjaa Sami Lopakan Marrakseen. Karmea, loistava kirja, päättelee Kirsin Book Club. Kieltämättä pistää pohtimaan, pohtii Tuijata. Pihi nainen sanoo: "romaanin imaisee nopeasti kuin kirjan päähenkilö minttushottinsa". Krista mietttii, olisiko lukenut kirjaa ilman kustantajan lähetystä, mutta se teki vaikutuksen. Myös Annika K:lle kirja kilahti pyytämättä postiluukusta mutta karmaisi.

Kalle Lähde: Happotesti. Otava 2016.

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras toimi Stockmannin myymäläetsivänä Helsingissä 18 vuotta ja kirjasi muisteloitaan tuosta salaperäisestä ammatista, kaupungin historian kiistatta merkittävimmän vähittäiskaupan palveluksessa. Ketä Stockkalla vuosikymmeniä ravannutta ei kiinnostaisi?

Syntymäsijoiltaan virolaisessa muistelijassa on etsivyyden lisäksi humoristin vikaa. Terras kirjoittaa hulvattoman puhekielisesti ja ronskisti ja sanoo ääneen asioita, joita muutkin kyseisen liikkeen tuntevat saattavat miettiä, mutteivat ikinä kehtaisi sanoiksi pukea. Välillä hän äityy täysin päättömäksi, mutta ensikauhistelun jälkeen totisinkin lukija alkanee ymmärtää jutun jujun. Etsivän työssä tuskin ilman mielikuvitusta pärjäisikään.

Kirja on jaettu kiitettävän moneen lukuun ja case-tarinoihin, joten lukeminen on helppoa ja nopeaa. Hämmästyin saadessani pienen pehmeäkantisen, alle 300-sivuisen kirjan kirjastosta, sillä siihen on niin pitkä jono ja se on edennyt niin hitaasti, että kuvittelin teoksen kunnon tiiliskiveksi, vakavaa omaksumista vaativaksi. Ilmeisesti lukijoita houkuttavat muut syyt.

Sivuillaan Terras ehtii silti kuvata kauppaliikettä ja etsivätoimintaa monelta kantilta. Niin osastoittain aina kellon alta kosmetiikkaan ja Herkusta Akateemiseen - joka vielä tuolloin oli Stockmannin omistuksessa - kuin rikollistyypeittäin, talon tavat ja tärkeät vieraat listaten, oikeuslaitoksen toimintaa, pikkutuhmia juttuja ja unohtumattompia asiakkaita unohtamatta. Bonuksena, tai ehkä joidenkin mielestä ytimenä, on "itseopiskeluosio", myymälävarkaan käsikirja, jossa Terras auliisti neuvoo uraansa aloittelevia. Hän myös kaihoisasti haikailee haasteita ja kaipaa todellisia tekijäkykyjä ja innovaatioita vastapuolelle, sillä nykyvarkaudet alkavat ilmeisesti jo mennä rutiinilla.

En suosittele kirjaa matkalukemiseksi julkisiin liikennevälineisiin, sillä se naurattaa nolosti. Pyrskähtely aiheutuu etenkin caseista, jotka ovat lievästi sanoen uskomattomia, minkkiturkkimummojen kaljanvarastelusta unelmahäämatkansa putkareissuksi pöllittyjen sortsien takia vaihtaneisiin. Sekä Terraksen kannanotoista Stockmanniin liittyvistä ennakkoluuloista ja käsityksistä. Hän ei pidä kynttilää vakan alla eikä edes muumeja laaksossa, vaan esiintyy ylimielisenä kaikentietäjänä. Ei ollenkaan huono tehokeino muistelmakirjaan, jotka yleensä ovat tylsän särmättömiä. Linja pitää horjumatta läpi kirjan, mikä myös on plussaa.

Kaiken lätinän alta olen silti tunnistavinani työstään ja työnantajastaan suorastaan liikuttavan ylpeän ammattimiehen. "Me tehtiin" ja "Meidän mielestä". Ja tämä kasvattaa kiinnostusta ja sympatiaa Stockmannia kohtaan enemmän kuin komea mainos päivälehden sivulla. Kuulin huhua, että työantajaja olisi suhtautunut nuivasti kirjan julkaisuun - josta Terras ei tyhmää kyllä informoinut etukäteen, arroganssi ja oma-aloitteisuus (jotka voivat olla myös hyviä ominaisuuksia) saattoi mennä tässä överiksi. Terras ei ole enää kyseisen työnantajan töissä.

Jos itse olisin ollut vastaavanlaisen talousahdingossa kärvistelevän liikkeen viestintäihmisiä, olisin riemusta kiljuen ottanut vastaan tiedon tulevasta kirjasta ja vaatinut sen oikoluettavaksi, koska kustantajalta se on juosten kustu, anteeksi (kirjan kielenkäyttö tarttuu). Mutta kirjoitusvirheitä on runsain mitoin, mikä ei laatua korosta, ei kertojan, aiheen eikä julkaisijan. Kehottaisin myös jättämään pois hotelli Marskin naimapuuhat ja jonkin Seppälän kommentoinnin, jotka menevät jo etsivän työstä ohi. Siirtäisin loppusanat alkuun ja alusta 25 sivua lyhennettynä loppuun. Suoraan asiaan ja selitykset perään, jos niitä vielä joku kaipaa. Ja siitä vain seuraavaa painosta uuniin.

Täytyy sanoa, että Stockkan kulmilla olen kävellyt hieman varovaisemmin viime aikoina, nyt kun tiedän, että esiinnyn noin neljän kameran kuvassa koko ajan. Ja ne nauhat pystyvät kertomaan vielä juhannuksenakin, kenen kanssa tuli lähdettyä Manskulta pikkujouluista taksiin ja mihin suuntaan. 

Kirja ei oikeasti rohkaise rikollisuuteen eikä alan yrittelijöitä auta - lannistuisin alkuunsa jos olisin jo suunnitellut kivaa keikkaa - mutta avaa tavisten silmiä raadolliseen arkeen, jota normaalisti emme huomaakaan.

Kirja on ensisijaisesti hauska, informatiivinen ja tunteita herättävä - jos nyt aiheesta on yhtään utelias. Omia Stockmann-muistoja herää tuon tuostakin, kun silloinkin kerran Hulluilla päivillä... No, ne ovat jo toisen henkilön muistelmia, ne. Mieli tekisi alkaa ehdotella tavaratalolle ideoita nykyistä toimivampaan konseptiin. Pidättäydyn kuitenkin - vaikka pinnistellen - itse aiheessa eli kirjassa. Olen tasan samaa mieltä kuin kirjoittaja: harvoin löytää ammatillisia tarinoita "muita innoittaneesta betoniraudoittajasta tai esimerkillistä johtajuutta osoittaneesta levyseppähitsaajasta." Siksi tämä ammatinkuvaus on hieno juttu. Nautin myös ironisesta otteesta, jolla hän suomii kaikkea. Lähes rakkaudella.

Enkä voi olla miettimättä, monellako etelähelsinkiläisellä hienolla rouvalla tai pikarikastumista suunnittelevalla vähemmän hienolla jampalla mahtaa olla sama kirja kotona yöpöydällä, molemmilla tietysti pöllittynä?

Jälkikirjoitus: Uutisista luimme syksyllä, että oma etsivätoiminta Stockkalla lopetettiin ja homma siirrettiin vartiointiliikkeelle. Terras ei halunnut vartijaksi, vaan jatkaa nyt uraansa muualla. Jouduttiko kirja kehitystä - tuskin montaa kuukautta enempää, luulen. Stockmannin taloustilanteessa kehitys ei ollut yllättävä, vaikkei silti mieluisa. Olisiko kauppaliike voinut erottautua juuri erityisillä palveluillaan? Ekslusiivisuudellaan? Perinteillään? Muistoja ja tunteita herättävyydellään? 

Kenelle: Stockmannin asiakkaille, myymälävarasuraa aloitteleville (konkarit jo tuntevat systeemit), ammateista kiinnostuneille, hauskaa luettavaa etsiville, ironiaa ymmärtäville, tavaratalojen konsepteja miettiville.

Muualla: Kirjahillaa häiritsi tytöttely, mutta hänestä oli kiva lukea erikoisesta ammatista. Pihiä naista ärsytti, vaikka mietitytti ja viihdytti. Sovinismia ja typeryyttä löysi Kirjavuorenpeikko. Kepeydessä ja kauheudessaan avartava, totesi Kirsin Book Club. Myös Hesari näkee Terraksen ammattiylpeydessä rakkautta, kuten minäkin. Ilta-Sanomat kertoo kuittihuijarista.

Antto Terras: Stockmann Yard. Myymäläetsivän muistelmat. Like 2015.

Koska tavaratalon konsernijohto ei hyväksynyt kirjaa ainakaan julkisesti, ruksaan Helmet-lukuhaasteessa 2016  kohdan "jossain päin maailmaa kielletty kirja".

Lisää Antto Terrasta.

Matti Rönkä: Eino

Eino muistaa asiat ihan tarkasti, mutta pientä sekavuutta alkaa ulospäin ilmetä. Aivoverenkierron häiriöitä, sanoo lääkäri, kun pojanpoika Joonas käy ukkiaan sairaalassa katsomassa. Omalle pojalleen ei Eino vanhoista asioista ole halunnut puhua, mutta lapsenlapsi on eri juttu. On niin sinnikäs, vanhojen valokuviensa kanssa. Ja ehkä Einokin on jo eri roolissa, kohta luopuvana. Tarkka lääkäri huomaa luodin aiheuttamat vammat kehossa.

"- Niin. Ukki haavoittui. Mutta hän selvisi siitä. - Mutta kun Ukki sanoi, että ei sitä sodassa ammuttu."

Kaikkea Eino ei silti kerro, vaikka muistaa. Sotaa, joukkohaudan hajua, kuivunutta lihaa, jäännöksiä. Tappamista ja miltä se tuntuu. Ja se reissu sodan jälkeen, tuli sekin lopulta puheeksi. Puoli vuotta siellä meni.

Eino ei "ruukaa rukoilla" ja pyynnöissäänkin yrittää olla kohtuullinen. Mutta vähän harmittaa, että rukoileminen taitaa olla liian myöhäistä, kun vainajat ovat jo alkaneet kummitella.

"Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat."

Rönkä on laatinut miehisen jämerästi liikuttavan, imelyysvapaan tarinan vanhenemisesta ja sodan kokemuksista sekä kuvauksen vanhan miehen ja nuoren pojanpojan suhteesta. Se ei ole elämää suurempi - eikä pienempi. Joonas suuntautuu tulevaan, Eino menneeseen, ja hyvä niin.

"Nuorena ajattelee, että kaiken kestää mistä yli vain pääsee. Mutta kaikki kivet kertyvät reppuun ja alkavat jossain vaiheessa hiertää ja painaa."

Ei ole itseään suurempi tarina, mutta aito ja todenmakuinen - ja ammattikirjailijan tekemä. Taitavasti, kauniin rauhalliseksi laaditusta tekstistä huolimatta jotain jää puuttumaan, sillä parin viikon kuluttua lukemisesta en enää heti muista jujua. Jotenkin kuvaavaa, koko aiheen kannalta. Hurjimmatkin muistot hiipuvat ja tapahtumat ikään kuin lakkaavat olemasta olemassa ja totta, kun muistelija hiipuu. Ehkä sota on sukupolvelleni liian kaukana, vaikka tajuan, että sen hengen ja ajan kasvatusmenetelmistä olen saanut nauttia/kärsiä. Siksi ymmärsin Einoa, jopa enemmän kuin pojanpoikaa.

Kenelle: Sukupolvia pohtiville, ikääntymistä ihmetteleville, miehenä kasvaville ja kasvua seuraaville; heille, joilla on lapsenlapsia.

Muualla: Mitä sympaattisin, sanoo Anneli.  Muutakin kuin perinteinen mieskuva, sanoo Kaisa Reetta T, Amma piti kovasti.

Matti Rönkä: Eino. Gummerus 2015.

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa

Beijing, 1989. Kiina on hitaasti avautumassa maailmaan, mutta köyhyys ja perinteet hallitsevat yhteiskuntaa edelleen. Kaupungistuminen etenee, ja myös Ruyu muuttaa maalta kaupunkiin, Sedän ja Tädin luo, kouluun. Taloudessa asuu myös heidän tyttärensä Shaoai, Ruyua hieman vanhempi, ja tyttöjen välille kasvaa vankkumaton vihanpito, kun Shaoai mustasukkaisena ja muista motiiveistaan käsin kiusaa nuorempaansa aina tilaisuuden tullen.

Uskonnollisten isotätien kasvattama orpo, erikoinen ja kaunis Ruyu ystävystyy kuitenkin Boyangin ja Moranin kanssa. Nämä ovat lapsuudenystäviä, ehkä tuleva pariskuntakin, uumoilevat jotkut.

Kolmikon suhteet joutuvat monelle koetukselle, kun Boyang rakastuu Ruyuun. Kumpikaan ei ole helppo persoona, eikä länsimaisen lukijan ole muutenkaan helppo ymmärtää käyttäytymistä, kulttuuria ja maata, jota kirja kuvaa kutkuttavasti vaikka melankolisesti, tummien silmälasien läpi. Vuosituhansien historia ja käytännöt painavat 2000-luvulla jo aikuisiksi kasvaneita nuoria kaupunkilaisia, joiden maalaisjuuret ovat vielä lähellä.

Henkilöiden keskinäiset keskustelut tuntuvat välillä suorastaan julmilta, johtopäätökset käsittämättömiltä. Eikä aikuisuuteen kasvaminen ole kivutonta: ei ole curling-vanhempia tukemassa.

"Kun Moran pakotettiin sillä tavoin ymmärtämään oma hölmöytensä, oli kuin hän olisi törmännyt seinää, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Kipu oli niin kova, että Moranin piti haukkoa henkeä."

Ruyun: "Hän oli ollut joskus kauan sitten vanhempiensa omaisuutta, olkoonkin että vain hetkellisesti, sen jälkeen hän oli kuulunut isotädeille, joiden käsityksen mukaan hän kuitenkin kuului enemmän heidän jumalalleen kuin heille, ja isotätien jälkeen moni muu oli esittänyt vaatimuksia hänen suhteensa, mutta ihmistä jota kukaan ei omista, ei kukaan hylkääkään."

"Kukaan ei voi olla tekemättä asioita", Boyang sanoi. "Lapsi voi vain olla, mutta emme pysy ikuisesti lapsina. Me elämme tehden. Ja teemme joko vahinkoa tai äärettömän onnekkaassa tapauksessa vähän hyvääkin. Mutta kuten tiedät, pulma on siinä, että maailma on epätasapainossa, ja epätasapainon säilyttäminen vaatii enemmän pahaa kuin hyvää."

Ystäväkolmikkoa painavat nykyhetkessä muutkin asiat, kuten Shaoain outo kuolema. Moran on muuttanut Yhdysvaltoihin Madisoniin, Ruyu San Franciscoon, eikä kolmikko pidä yhteyttä. Kukin on yksinäinen omalla tavallaan. Boyang asuu edelleen Beijingissä, menestyvänä bisnesmiehenä, ja ilmoittaa toisille Shaoain kuolemasta.

Kirjan tumma tunnelma on painostava mutta oudon kiehtova; vaikkei henkilöihin voi samaistua - eikä edes ymmärtää ainakaan täydellisesti - heidän elämästään lukeminen, heidän keskustelujensa "kuuntelu" ja ennalta-arvaamattomiin kohtaloihinsa tutustuminen tuntuu avaavan joitain ovia kiinalaiseen arkeen. Mutta vain joitakin ja vain hiukan raolleen, mikä oikeastaan vain entisestään korostaa tuon meille eksoottisen maan erilaisuutta ja lukijan vierauden tunnetta. Mikä taas puolestaan kiihottaa uteliaisuutta entisestään.

Hieman pelottava, enemmän kuin hieman synkkä, ei helppo nielaistava, mutta mietteliästä, tarkkailevaa ja ajatuksia herättävää tekstiä, joka yhdistää rikostarinan, rakkausromaanin ja kehityskertomuksen aineksia, yhteiskuntakuvausta unohtamatta. Suositus: Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit kertoo suomalaisille ymmärrettävämmällä tavalla nyky-Kiinasta. Mutta jos Kiina kiinnostaa, ei Litä tietenkään kannata jättää lukematta.

Kenelle: Monipuolisen luettavan hakijalle, Kiinan kiehtomille, epätavanomaisen tarinan ystäville.

Muualla: Maija on lukenut enemmänkin kirjailijan kirjoja. Erinomainen teos, sanoo Ulla ja kertoo kirjailijasta tarkemmin. Herkkupala, mitä kiinalaisuuteen tulee, todetaan Kirjavinkeissä. Vaatii keskittymisen, sanoo Lukutoukka. Lukemisen arvoinen, sanoo Irene. Totinen romaani, hienoa kerrontaa, kuvaa Tuijata.

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa. Tammi 2015. Suomennos Helene Bützow.

Ja rasti Helmet-lukuhaasteen 2016 kohtaan "aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja". Vaikka kirjailija asuu nykyään Yhdysvalloissa - toivottavasti tämä hyväksytään?

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Kulo Taival on nuoruudessaan tehnyt yhden kuolemattoman mestariteoksen, elokuvan Ihmisen veri, Suomi-filmin ja Risto Orkon aikoina. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt nähdä leffaa, sillä se varastettiin ennen ensi-iltaa.

Vaikka mies itse ei kaipaa menneiden kaivelua enää 83-vuotiaana, kadonneen filmikelan arvoitus kiehtoo Kulon naapuria, jumalatarta, jonka aamujumppaa mies aamuisin kuuntelee alakerran asunnossaan, Helsingin Meilahdessa.

"- Olen Ansa, nainen varoitti."

Ansa on toiminnan nainen ja päättää etsiä elokuvan, mikä hirvittää Kuloa, mutta jumalattarelle ei sanota ei.

"Kulo tomutti seurustelutaitonsa ja yritti saada Ansan nauramaan, sillä tämän nauru kuulosti siltä kuin jäillä ja kermaliköörillä täytettyä lasia olisi ravisteltu auringonpaisteessa. Ääni oli yhtä aikaa
elastinen ja kova, vaimea mutta läpitunkeva, kosteuden kielelle nostattava ja pikkiriikkisen syntinen."

Ensimmäisen kosketuksen elokuva-alaan Kulo sai pikkupoikana, kun hän pääsi Tullinpuomin Siniseen Kuun avajaisiin. Avajaisiin ja elokuvien saloihin häntä opasti Doktor, isänjälkeinen mies.

"- Elokuva on taidemuoto, Doktor opetti Kulolle. - Sen ei pidä olla toisarvoista täytettä, jolla ihminen patoaa ajattelunsa."

Kulo tekee töitä elokuvan parissa jo pienestä. Silti kävi niin, että Kulo myöhemmin lähti lääkikseen ja opiskeli lääkäriksi. Vaikka:

"Katsellessaan opiskelutoveriensa vauvankasvoja Kulo mietti, selviäisikö yksikään heistä päivääkään elokuva-alalla, jossa piti ajatella itse. Pystyisikö kukaan heistä luomaan mitään?"

Pöyliön teksti kulkee riemukkaasti menneen ja nykyhetken väliä, verbaalisina kohtauksina. Juoni on löyhästi jännittävä - löytyykö Ihmisen veri? Kestääkö Kulon kunto?- mutta enemmän hullutteleva. Rennon irrottelevaa, mutta mietittyä tekstiä tukevat henkilöiden nimet: tapaa muun muassa Vieno Laine, Teljo Taka-Matala ja Armo Aarettila. Niin suomifilminimiä!

"Elokuva-alalla tarvitaan ihmisiä, joilla on sanottavaa", jyrähtää Risto Orko kirjassa. Pöyliöllä sitä on. Ainakin sanoja riittää, ja asennetta. Ja niiden yhdistämisen taitoa. Virkistävän höpsönfiksu kirjallinen suoritus elokuvasta ja sen (ytimen) etsimisestä. Ehkä myös ihmisen - tai ainakin Kulon.
Tällaista lisää suomiproosaan!

Kenelle: Humorististen otteen ystäville, elokuvahulluille, synkkiin suomiproosailuihin kyllästyneille.

Muualla: Hilpeän oivaltava, sanoo Annika K. Maukasta kotimaista proosaa, sanoo Suketus. Ilkikurinen teos, sanoo Mai.

Sari Pöyliö: Ihmisen veri. Atena 2015. Upea kansi (toimii myös erilaisissa valaistusolosuhteissa) Elina Warstan.

Blogistanian parhaat 2015 -ääneni: Finlandia, Globalia, Tieto

Blogistanian Finlandia -pisteeni:
Katja Kettu: Yöperhonen, 3 pistettä
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki, 2 pistettä
Laura Lindstedt: Oneiron, 1 piste

Blogistanian Globalia -pisteeni:
Sarah Waters: Parempaa väkeä, 3 pistettä
Margaret Atwood: Uusi maa, 2 pistettä
José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri, 1 piste

Blogistanian Tieto -pisteeni:
Touko Perko: Mies, liekki ja unelma. A.I. Virtasen elämä. 3 pistettä
Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi. 2 pistettä
Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani. 1 piste

Kommentit:
Finlandian ykkönen oli minulle selvä. Sen jälkeiset sijat voisivat olla toisinkin päin. Yhteistä kolmikolle on kunkin kirjoittajan vahva, omaperäinen kieli ja ilmaisu, joka ällistyttää ja ihastuttaa. Mielikuvituksen huimaa lentoa unohtamatta, tai faktatietoutta, joka antaa tarinoille tukevan taustan. Kun kaikki nämä ovat kohdallaan, ei voi syntyä kuin erinomaista kirjallisuutta.

Ensisijainen kriteerini valinnoille on kuitenkin tuntumapohjainen: se, kuinka suuren henkisen ja/tai fyysisen myrskyn kirja aiheuttaa. Yöperhosesta sekosin, Oneiron ällistytti ja itketti, Kudottujen kujien kaupungin ahmin kaksi kertaa putkeen. Myös Elina Hirvosen Kun aika loppuu kuuluu tähän koskettavien sarjaan, jos neljännen olisi saanut valita.

Erinomaisia vuoden 2015 kirjoja ovat myös Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit, Anna-Mari Marttisen Vapaa ja JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään. Asko Sahlberg jättää aina jäljen, samoin Aki Ollikainen.

Dekkareista ilahduttavat Pekka Hiltusen Varo minua sekä allamainittu vuoden yllättäjä, historiallisista romaaneista Anneli Kannon Pyöveli ja Enni Mustosen Emännöitsijä.

Vuoden yllättäjä: Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Vuoden hauskin: Miina Supinen: Mantelimaa

Vuoden esikoinen: Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

- - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Globaliassa kaikki valintani ovat tuttujen ja tunnustettujen kirjoittajien töitä, ei yllätyksiä eikä kaivanne selittelyjä. Waters voitti Globalian jo kerran, mutta minä löysin hänet vasta sen jälkeen: hänen tapansa yhdistää mennyt aika, romantiikka, jännitys ja älyllisyys on äärettömän nautittava ja viihdyttävä. 

Atwoodin dystopiatrilogia Maddaddam on nyt valmis, mutta muuta uutta on jo syntynyt. Saramagolta löytyy edelleen suomentamattomia kirjoja, enkä ole lukenut kaikkia tähänastisiakaan. 

Parhaisiin käännöskirjoihin oli tunkua, hyviä ilmestyi niin runsaasti: listaamani kolmikon lisäksi Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja vaikutti, kunhan alkuun pääsi, ja eteläkorealaisen Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä liikutti. Carol Shields on aina takuuvarma. Ja nyt olen lukemassa Yiyun Lin kirjaa Yksinäisyyttä kalliimpaa, joka on huiman kiehtova!

Dekkareista/trillereista mieleen jäivät Pietre Lemaitren Alex sekä Peter Hoegin Susanin vaikutus, satumaisesta viihteestä Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museo. Ja monta muuta helmeä löytyy postauksista.

Vuoden hauskin: Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

Vuoden viihdyttävin: Liane Moriarty Mustat valkeat valheet

Vuoden turhaan kohkatuin: Anthony Doerr Kaikki se valo jota emme näe

- - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tietokirjojen kärkikolmikostani Perko vakuutti hurjalla tietomäärällä ja perusteellisuudella - sekä tietysti itse Virtanen henkilönä ja tutkijana - Uusman kirja helppolukuisuudellaan ja tunteellaan, etenkin innostuksellaan. Mazzarella on "vanha tuttu", ja hänen kirjojaan on aina ilo lukea.

Ilman suurta kirjoitusvirheiden määrää kolmikkoon olisi ehdottomasti noussut Hannu Mäkelä kirjahullua kiinnostavalla alallaan ja jutustelevalla tyylillään, jolla hän kertoo kustannusmaailman ja kirjailijan kokemuksiaan. 

Linus Jonkmanin kirja introverteistä kiinnosti myös, samoin Piikojen valtakunta ja Viiltäjä-Jack, suomalaisine tutkimustuloksineen. Ja pahoin pelkään, että monta erinomaista tietokirjaa jäi vielä lukemattakin...

Äänestysten tuloksia odotellen!