Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää

Kysykää Mialta -kirja aiheutti kirjasomessa kuhinaa ilmestyttyään vuonna 2022: lämminhenkinen kuvaus ukrainalaisen suvun naisista eräänä kesänä Ukrainan maaseudulla viehätti. Hengähdystauolle omista elämistään isoäidin talolle saapuivat sisarukset Lilia ja Mia sekä heidän serkkunsa Marta omine haasteineen. 

Tapasimme myös sisarusten äidin eli isoäidin tyttären ja muutaman muun eri-ikäisen suvun naispuolisen jäsenen, joiden keskinäisiä suhteita kuvataan kauniisti mutta lällyyttä välttäen. Miehiä vilahtelee, mutta lähinnä puheissa ja lähinnä onnettomuuksina, ja isoäiti on mahtava! Maaseudun elämä ruuankasvatuksineen ja perinteisine tapoineen kuhisee toimintaa ja kekseliäisyyttä hyödyntää uutterasti kaikki saatavilla olevat luonnonantimet: on totuttu tekemään itse mieluummin kuin ostamaan.

Samaa teemaa kertoo vuoden 2025 kirja: ollaan jo selkeästi sota-ajassa, joka näkyy ja kuuluu maisemassa, mutta tarina ei keskity taisteluihin, vaan ihmisten arkeen ja kykyyn toivoa ja selvitä kovista ajoista, jotka nakertavat uskoa inhimillisyyteen ja tulevaisuuteen. Portugalissa äitinsä kanssa kasvanut kansatieteilijä Jana on perinyt isänsä maatalon Ukrainasta Dnipro-joen seudulta ja tutustuu ympäristöönsä uteliaana. 

Tai on pakko tutustua, sillä naapuri Maksym sisarensa Ljuban kanssa opastaa Janaa käytännön asioissa, kuten talon lämmittämisessä sähkönsäännöstelyn keskellä. Kesän lämpö on edelliseen kirjaan verrattuna muuttunut talven kylmyydeksi, symbolista sekin. (Ehkä kirjailijan seuraava teos kertoo keväästä?)

"- Sitä nukahtaa joka ilta toivoen, että tämä ei ole totta vaan maailma on taas noussut jaloilleen, Karla sanoi."

Jälleen eri-ikäiset henkilöt vanhuksista (tällä kertaa dementiaan hiipuva isoisä saa tärkeän roolin) pikkuisiin ovat läsnä ja tuovat kuvioon syvyyttä ja huumoria. Jana tutustuu erikoisiin tyyppeihin Maksymin auttaessa häntä tutkimustyössä. Kansanuskomukset ja perinteet näkyvät maaseudun arjessa,  mutta nykypäivästä ollaan hyvin tietoisia.

"- Olemme käytännössä jo Euroopassa, Edik jatkoi juttuaan, ajattelin vain, että puoli maata piti uhrata, että meidän otettaisiin eurooppalaiseen perheeseen."
- No, kuka meitä on vielä minnekään ottanut? Slava täräytti.
- Näin sanovat analyytikot.
- Sanotkoot vain, Eurooppa istuu ja odottaa, selviämmekö me."

Janan oleskelu Ukrainassa saa Maksymin haaveilemaan tulevaisuudesta, vaikka hän pitää sitä ylellisyytenä nykyolosuhteissa. Uutta vuotta juhlitaan kuitenkin perinteisesti, toivoa ylläpidetään.

"- Olkoon tämä viimeinen tällainen vuosi, Ljuba sanoi.

- Minä sanoisin, että älköön tämä vuosi olko viimeinen, Maksym täydensi."

Inhimillisyyden puolesta puhuva, ukranalaisuutta sodan takaa valottava viisas teos, joka ei sodasta huolimatta ole musertavan vakava. Kirjailija esiintyy HelsinkiLitissä 2026.

Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää. Aula 2025. Suomennos Eero Balk. Kansi Laura Noponen.

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho

Viihdyin tämän kirjan kanssa mainiosti monesta syystä. Minä-kertoja Kata on töissä paikallislehdessä, kuten hänen miehensä Jarkko. Maisemat ovat pirkanmaalaiset. Kata alkaa olla iässä, jossa elämänvalintoja on alettava tarkastella kriittisesti. Toimiiko avioliitto ja vanhemmuus, onko työ sitä, mitä hän haluaa tehdä? Kestääkö hän uutta ärsyttävän pirteää esihenkilöään Helyä, jonka kanssa pitää miettiä yhteisiä "arvoja" ja alkaa syödä vegaanisesti? Miksei hän sittenkin pyrkinyt lääkikseen, kuten joskus haaveili? 

"En osaa enää innostua samalla tavoin, vaikka olen vuosien varrella saanut paljon kiittävää palautetta teksteistäni. Jokin henkilökohtainen suhde juttujen aiheisiin on katkennut, ja samalla tekemisen palo on hiipunut. Näppäimistö edessäni näyttää surulliselta. QWERTY, tyhjiä kirjaimia ilman mitään sen kummempaa. Olisivatko paikallislehden digikulttuuriartikkelit todella se, mitä minä maailmalta lopulta saisin. Se, mitä minä maailmalle antaisin."

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, joiden välissä on parikymmentä vuotta, ysäriltä 2010-luvulle. Kun Kata muutti Pohjanmaalta Tampereelle opiskelemaan, hän joutui meistä monelle tutun haasteen eteen. Oman identiteetin ja ystäväporukan, niin sanotusti sopivan viiteryhmän, löytäminen oli työlästä. Epävarmuus vaivasi, ja pukeutuminen ja muut ulkonäköasiat olivat huippuolennaisia. Lapsuudenystävä Sussu muutti yo-kirjoitusten jälkeen Vaasaan, joten hänestäkään ei ollut apua, vaikka yhteyttä pidettiin edelleen tiiviihkösti. 

Mutta Kata on nokkela ja aikaansaavakin, hänellä on itseluottamusta ja iloisuutta, joita ihailen. Ei hän Tiina-kirjojen puhtoinen reipastelija ole, vaan ihan tavallinen, ja se juuri on kirjassa mukavaa. Kata ei rämmi eikä synkisty, vaan osaa pitää puolensa, nousta noloista tilanteista ylös ja toisaalta havaita, milloin päätä ei kannata hakata seinään. Kun Jarkon kanssa asiat menevät mutkille, se pakottaa nyky-Katan hereille. Vaikka hän itseään helposti moittiikin:

"Olen menettänyt otteeni ja lösähtänyt odottamaan, että asiat järjestyvät, vaikka minun olisi pitänyt tarttua toimeen jo aikoja sitten. Minäkin olen voimakas. Nimenomaan minä olen voimakas. Jarkko saa vielä nähdä. On vain laadittava kunnollinen suunnitelma."

Kata elää nuorena aikaa, jolloin netti alkoi vallata maailmaa. Hän löytää IRC-kanavat - yliopistolla on jo mikroluokkia, joissa saa käyttää konetta jos niitä on vapaina - ja sitä kautta kaveriporukan, joka toivottaa hänet tervetulleeksi.

"En ole enää Kata, jonka elämäntehtävänä oli Sussun bileraporttien kommentoiminen tai Marin teekkarijahdin komppaaminen. En ole Kata, joka istui mikroluokassa suremassa tyhjää sähköpostilaatikkoaan. Olen nyt ataK, ja voin tehdä itsestäni sellaisen kuin haluan. Sussulle en ole kehdannut kertoa irkkaamisesta."

Ajankuva ja Katan kokemukset tuovat minulle mieleen paljon muistoja tekniikan nopeasta kehityksestä. Tuttuja ovat MikroMikko-tietokoneet, ensimmäinen itse lähetetty sähköposti, Nokian laajat rekrytoinnit, ensimmäinen kännykkä... Nyt lähetellään Whatsup-viestejä, snäppäillään ja tiktokataan ja kyylätään ex-poikaystäviä somesta, tai he kyyläävät Kataa, näinkin käy. Kata ja nykyisin ruotsalaistunut Sussu naureskelevat nurkista löytyneelle vanhalle levykkeelle. Pitäisikö säilyttää muinaismuistona? Vaikka naiset ovat vieraantuneet toisistaan vuosien mittaan, yhteys jatkuu yllättävän luontevasti. Mutta jatkuuko se Jarkon kanssa ja mikä on Katan suunnitelma? Takakannessa on mainio lause tunteesta, jossa "musiikki tuntuu aina kuuluvan jostain kauempaa." (Nykyinen termi: fomo.) Löytääkö Kata tenhoavimman musiikin äärelle?

Sujuva ja virkeä tarina, joka kuvaa aikuistumista, ajankulua, etsimistä ja arkisten haasteiden käsittelyä. Haasteista huolimatta lukijalle jää hyvä mieli, Katalle tekee mieli lähettää peukkuviesti. Pidin myös kirjan hyvästä painojäljestä valkoiselle paperille, vaikka taitto on hieman ahdas. On niin paljon kirjoja, joiden painojälki on himmeä ja paperi halvanoloista. Kustannussyyt, tiedän, mutta silti se harmittaa. Pääosin Baltian maissahan kirjapainatus nykyisin tapahtuu, tämä on painettu Tartossa.

Kenelle: Valintojaan pohtiville, keski-ikäistyville, ensimmäisen maailman ongelmissa vellomiseen kyllästyneille, tavallisuuden ystäville, opiskeluaikojaan muisteleville. 

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho. Enostone 2022. Kansi ja taitto Katri Niinikangas.

Olga Ravn: Alaiset - 2100-luvun työpaikkaromaani

Tanskalainen Olga Ravn on kirja-alan monitoimija: kirjailija, runoilija, kriitikko ja kirjoittamisen opettaja. Työelämä on kiinnostanut minua jo yli 40 vuotta, joten nimi houkutteli lukemaan: tulevaisuuden työpaikka, millainen se olisi?

Pelottava, sanoisin yleistunnelmasta, joka kirjasta jää. Sijainti on avaruus, tarkemmin avaruusalus, joka on matkalla kohti kaukaisuutta. Sen matkustajat tietävät, etteivät he näe Maata enää koskaan – sitä ei ehkä enää ole tai matka on jo liian pitkä – ja tämä vaikuttaa vahvasti keskinäiseen dynamiikkaan ja mieliin. Joista osa on ihmisen, osa ihmisenkaltaisten, jotka on tehty, ei synnytetty, vaikka alkuperä ei heistä ulospäin näy. He ovat biomateriaalia, joilla on ladattavat käyttöliittymät eli he ovat päivitettäviä. Ajattelultaan he ovat kuitenkin ihmiseen nähden erilaisia. Vai ovatko?

”Minulle on kerrottu, että tunnereaktiomallissani on ongelmia. En kuulemma pysty hoitamaan tehtäviäni niin kuin pitää, koska tietyt tunteet on säädetty virheellisesti.”

Mitä on eläminen, jos elää kuin säilykepurkissa? Alkaako sisältö pursuta ulos hallitsemattomasti jossain vaiheessa? Ilmeisesti niin voi käydä, sillä aluksella alkaa tapahtua ikäviä, väkivalta yllättää ihmiset. Työnkulku häiriintyy, tai tuotanto, kuten he itse sanovat. Mitä he tuottavat - ruokaa, ymmärtääkseni. Jälkeläisiä eivät, paitsi ihmisenkaltaisia, joita valmistetaan. Heillä on myös mystisiä esineitä säilytettävänä ja vartioitavana.

”En ole koskaan ollut mitään muuta kuin alainen. Minut on luotu tekemään työtä. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut lapsuutta. Olen kuitenkin yrittänyt kuvitella lapsuuden. Ihmiskollegani sanoo toisinaan, ettei halua tehdä töitä, sitten hän sanoo jotain hyvin merkillistä, jotain aivan hupsua, miten se menikään. Hän sanoo olevansa enemmän kuin työnsä. Vai sanooko hän, että ei ole pelkästään työnsä? Mutta mitä muutakaan sitä olisi? Mistä ruoka tulisi, kuka pitäisi seuraa? – Seisoisiko sitä silloin vain kaapissa? Pidän kovasti tästä ihmiskollegastani, hänen käyttöliittymänsä on vaikuttava."

Jonkinlainen komitea keräsi todistajanlausunnot kaikilta työntekijöiltä selvittääkseen heidän suhteitaan huoneisiin ja niissä oleviin esineisiin, tarkoituksena tutkia tapahtumia. Numeroiduista lausunnoista, joista teksti koostuu, voi usein päätellä, onko äänessä ihminen vai kaltainen, mutta ei aina. Se jos mikä on pelottavaa, sillä eristyksissä ajattelu saattaa muuttua oudoksi inhimilliselläkin olennolla. Kuka lopulta muistuttaa ketä? Millainen ihminen on tulevaisuudessa? 

"Kaipaan kotoa eniten shoppailemista. Tiedän kyllä, että se on hupsua. Jos en pystynyt ymmärtämään jotain tulevaa tapahtumaa, kuten silloin kun sain tämän työpaikan, lähdin shoppailemaan matkaa varten, ja sillä tavalla ymmärsin että se todella tapahtuisi.”

Ja mikä on ihmiselämän arvo, kuolevaisuudessaan? Voiko rakennettu olento ymmärtää sitä - hehän uusiutuvat itse, eikä kuolemaa ole? Aluksen toimintaa seurataan ja johdetaan tiiviisti ulkopuolelta. Jää tarkentamatta, kuka tai mikä päättää aluksen toimista, johto on kasvoton ja näkymätön. 

”On vaarallista, jos organisaatio on epävarma siitä, mitä sen huostassaolevista esineistä voidaan pitää elävinä.”

Kylmä ja outo tunnelma jää lukijan mieleen, sisältö herättää ajatuksia ja kysymyksiä pitkäksi aikaa. Jotenkin resonoi nykymaailmaan, kun perusperiaatteet järkkyvät ja mielipuolisuus valtaa alaa. Työtä tehdään tietämättä sen tarkoitusta, johto on kasvoton ja sen päätökset käsittämättömiä, kukin yrittää vain selviytyä hengissä, aina siinä onnistumatta. Robottimainen tekeminen syö tekijäänsä.

”Maasta eristäytyminen on verottanut voimiani enemmän kuin ikinä olisin uskonut.”

Olga Ravn: 2100-luvun työpaikkaromaani. Kosmos 2022. Suomennos Sanna Manninen, kansi Elina Äärelä.  

Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas ja Kaivosten kaupunki. Naistenviikko 2024.

Jenny muuttaa ystävänsä Hannan kanssa Kanadaan, kotimaan köyhyyttä, kehnoja töitä ja ahdistavaa sisällissodan jälkeistä ilmapiiriä pakoon vuonna 1927. Parikymppiset naiset ovat päättäneet pärjätä, vaikkeivat kieltä osanneetkaan. Jennyn veli Ensio oli mennyt edeltä ja vakuutti töitä löytyvän ja myös naisten pääsevän ansion syrjään kotimaata paremmin. Ja jossain Amerikan mantereella asuu myös Jennyn isä, josta ei ole kuulunut vuosiin mitään. 

Nopeasti töitä löytyykin, kotiapulaisina. Jenny viihtyy Torontossa, vaikka vapaa-ajan vähyys ja tiukat kotiintuloajat kismittävät. Hanna haaveilee maaseutumaisemista. Naiset kertovat tarinaansa vuorotellen minä-muodossa, osan saamme lukea kirjeistä kotiväelle. 

"Vaikka suostuinkin lähtemään Jennyn kaveriksi Kanadaan vastentahtoisesti, oli se parempi ratkaisu kuin jäädä kotikylään, missä menneisyyden haavat olivat pahasti auki. Minuun ne jättivät ikuisen turvattomuuden tunteen, ajattelin, että aina oli jossakin onnettomuus tai ilkeä ihminen vaanimassa. Milloin tahansa saattoi lähteä matto alta ja hartaasti rakennettu luottamus kadota."

Naisten taivas kuvaa realistisella otteella maahanmuuttajan arkea ja palkollisten töitä, iloineen ja suruineen. "Haalilla" käydään kielikursseilla ja tansseissa, ja kun nuorista naisista on kyse, tietysti tavataan myös miehiä. Mutta Jenny ei aio ihan vielä asettua, vaan kokea vapauden ja itsenäisyyden hurmaa, toisin kuin perheestä unelmoiva ystävänsä. Vaikka elämä on pulskempaa kuin Suomessa, muuttaja on usein yksinäinen, kertoo Jenny:

"...minulle riitti, että veli oli siinä ja toi omalla mutkattomalla olemuksellaan tuulahduksen entisestä kodistamme. Hänen läsnäolonsa sai minut tajuamaan, miten yksin jokainen siirtolainen pohjimmiltaan oli. Suomalaiset tulivat kuka mistäkin, eikä paikallisia päässyt lähestymään helposti. Haali oli maanmiesten kohtaamispaikka, mutta ei korvannut kotiseutua. Jokainen oli yksin oman yritteliäisyytensä varassa, ja juuri siitä syystä Ension läheisyys sai minut tuntemaan edes hetken ajan sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota olin kaivannut."                                                                                                                                                                                                                                                  

Pörssiromahdus 1929 lamauttaa talouden ja tuhoaa työpaikkoja. Jatko-osassa Kaivosten kaupunki Jenny ja Hanna asuvat pohjoisemmassa, pienessä kaivoskaupungissa. Molemmat ovat edenneet unelmiaan kohti. Suuressa suomalaisyhteisössä toistuvat kotimaan poliittiset kaiut, onpa seudulle levinnyt Karjala-kuumekin, joka kummastuttaa Jennyä.  

"- Minä en kyllä ymmärrä, mikä niitä sinne Venäjälle vettää, ihmettelin ääneen. 
- Pelkkää potaskaa koko puhe maan ihanuuesta ja työläisten omasta valtiosta. Onhan tuo nähty siinä naapurissa.
- Sano se niille, joihin Karjala-kuume on tarttunu, ei ne usko. Ihan kun olisivat tulleet sokeiksi ja kuuroiksi ja kadottaneet järkensä. Vieläkö Ensio haikailee niiden matkaan?"

Kirjat ovat mukavan sutjakoita luettavia; kirjoittaja on kokenut etenkin lasten ja nuorten kirjojen tekijänä, joten selkeys on luontevaa. Arjen kuvailussa on tosielämän tuntu, kiintoisia yksityiskohtia ja hauskuuttakin, etenkin fingelska-kielen kanssa, josta löytyy pieni sanasto Kaivosten kaupungin lopusta.

Luulen, että näitä kirjoja pystyy lukemaan sellainenkin, joka ei jaksa paksuja opuksia eikä raskasta historiaselvitystä. Ajattelen nyt lähinnä heitä, jotka esimerkiksi korkean iän tai terveysrajoitusten takia etsivät sopivaa historialuettavaa, jota jaksaa pidellä, kuten kasikymppistä äitiäni. Nuorten naisten kepeiden kenkien jäljissä on helppo kulkea!  

Kirjoittaja kertoo tehneensä mittavan taustatyön ja saaneensa innoitusta ja apua Kanadassa asuvilta sukulaisiltaan. Kirjan henkilöt ovat fiktiota, mutta monet tapahtumat ja ajan henki on koottu ja muotoiltu tarinaan siirtolaisten haastattelujen ja muun lähdemateriaalin pohjalta, jota on listattu ensimmäisen kirjan lopussa. 

Muutosta rapakon taakse kotiapulaisen töihin samoihin aikoihin kertoo myös Sally Salminen muistelmakirjassaan Aikani Amerikassa. Tästä en ehtinyt postata ennen palautuspäivää kirjastoon, mutta vinkkinä aiheesta kiinnostuneelle. Sally asui New Yorkissa kuusi vuotta palvellen hyvin varakasta väkeä, ja siirtolaisen asema tulee siinäkin hyvin esiin arjen kautta. Palvelijaa ei juuri täysivaltaiseksi ihmiseksi noteerattu. Kun Katrina julkaistiin, nousi palvelijakin arvoasteikolla. Jennyssä ja Sallyssa on jotain samaa: seikkailumieltä, tervettä suomalaisjärkeä, taitoa pitää puolensa ja päättäväistä positiivisuutta ainakin. 

Marja-Leena Lempinen on tehnyt uran lasten- ja nuortenkirjailijana, ja vasta nyt myöhemmin alkoi kirjoittaa myös aikuisille, onneksemme. Sarjan kolmas ja viimeinen osa Siivet ja juuret ilmestyy 4.9.2024, eli ihan pian! Miten naisten elämä lopulta järjestyy? 

Kenelle: Helppoa historialuettavaa hakeville, muuttaneiden sukulaisille ja tutuille, siirtolaisten elämästä kiinnostuneille. 

Marja-Leena Lempinen: 

Naisten taivas, Icasos 2021
Kaivosten kaupunki, Icasos 2022

Kannet T. P. Kekäläinen.

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024 

Dekkariviikko 2024. Richard Osman: Torstain murhakerho, Mies joka kuoli kahdesti

Brittiläisen Richard Osmanin kirjan The Thursday Murder Club käännösoikeudet myytiin viikossa 16 maahan sen julkaisun jälkeen syyskuussa 2020. Hillittömästi myynyt teos saatiin suomeksi 2021 sananmukaisella käännöksellä Torstain murhakerho. 

Olen tullut varovaiseksi hittikirjojen suhteen; luen tietysti, uteliaana, mutten ehkä ihan heti enkä oleta välttämättä niistä pitäväni, niin moni on ollut pettymys. Mutta Osmanin kirja on oikeasti hauska murhakirja, joten vedin saman tien myös jatko-osan. Vielä on lukematta seuraavat kaksi jo suomennettua osaa, mukavaa!

Senioriyhteisössä Englannin Kentissä asuvien neljän ystävyksen murhien selvittelytarinat noudattavat kunniakkaasti peribrittiläisiä traditioita, niin rikosgenren kuin hienostuneen ironisen huumorin osalta. Kirjoissa on selkeä juoni, persoonalliset ja riittävästi toisistaan erottuvat päähenkilöt sekä viehättävä vanhan maailman häivähdys, ovathan henkilöt iäkkäitä ja hallitsevat niin tee-, pukeutumis- ja muut käytössäännöt "kuten kuuluu", tai ainakin kuten me kuvittelemme kuuluvan. 

He suhtautuvat ikäänsä realistisen alistuneesti mutteivat surkutellen: tosin "mikä ei tapa, se vahvistaa" ei enää kuulemma päde, kun vuosia on kertynyt jo kahdeksankymmentä.

"- Kaikkihan me tiedämme, missä järjestyksessä te neljä kuolette. Ensin Ron... 
Ibramim nyökkää.
- Sitten Elizabeth, joka luultavasti ammutaan. Sitten onkin vaikea päättää sinun ja Joycen välillä. 
- En haluaisi olla viimeinen eloonjäänyt, Ibrahim sanoo. - Olen aina yrittänyt välttää ihmisiin kiintymistä, mutta näihin kolmeen olen kiintynyt."

Ikä takaa tietoa ja kokemusta, se on selvää - kohtapuoliin jopa suomalaisille rekrytoijille, luulen - ja niitä kaikilta neljältä toden totta löytyy omilta aloiltaan. Elizabeth on joukon moottori, jonka taustasta on parempi tässä vaieta. Aina tyylikäs Ibrahim omaa hienovaraisen ihmisten käytöksen havainto- ja päättelykyvyn, Ron taas menee ronskisti asiaan. Joyce suree leskeyttään ja yksinoloa (kukapa heistä ei olisi yksinäinen) ja yrittää muuttaa asiantilaa yhtä tarmokkaasti kuin noudattaa Elizabethin ohjeita. 

"Hän sanoi että olen surkea valehtelija, ja niin minä olenkin. Lupasin, etten enää tekisi juttuja omin päin, mutta hän sanoi ettei minun pitäisi antaa lupauksia, joita en pysty pitämään."

Mainio tiimi, jonka tekemisiä lukija seuraa kertojan avulla sekä Joycen rönsyilevästä päiväkirjasta. Erityisen viihdyttävää luettavaa niille, jotka viihtyvät brittiympäristössä, rikosten selvittelyn parissa (jotainhan eläkkeelläkin on tehtävä, jotta aivot pysyvät vireessä) ja jotka hakevat hymyä ja hyvää mieltä. Jopa poliisit ovat tarinoissa erittäin inhimillisiä. Kirjat tuovat mieleen Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan, murhatwistillä. 

Ihailen aiemmin tv-tuottajana, -käsikirjoittajana ja -esiintyjänä toiminutta kirjailijaa; esikoiskirjan uskomaton menestys on varmasti vaatinut taustalle huipputekijöitä kustantamon väen, agentin ja muiden tukijoukkojen muodossa. 

Kerhosta on tekeillä elokuva, jolle myös voi povata suursuosiota, sillä kehissä on kovia nimiä: Elizabethia näyttelee Helen Mirren, Ronia Pierce Brosnan, Ibrahimia Ben Kingsley ja Joycea Celia Imre. Ohjaaja Chris Columbus on tehnyt mm. Harry Pottereita, ja taustalla on Steven Spielbergin elokuvayhtiö. Kuvaukset on tarkoitus tehdä syksyn 2024 aikana. 

Richard Osman:

Torstain murhakerho (The Thursday murder club), Otava 2021, suomennos Arto Schroderus
Mies joka kuoli kahdesti (The man who died twice), Otava 2022, suomennos Antti Saarilahti

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka. 

Muistutan samalla Dekkariseurasta: se on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi liittyä täältä.

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta.

Minusta tuli Volter Kilven ihailija Alastalon salissa -klassikkoa lukiessani. Mutta kuka oikeastaan oli kirjailija, jonka teosten väitetään olevan karmean vaikeita luettavia (ei ole totta) ja mahdottomia ymmärtää (ei ole totta)? 

Sen tiesin, että Kilpi pettyi Alastalon salin (ilmestyi 1933) nihkeään vastaanottoon aikalaisiltaan ja arveli tuotantonsa olevan suunnattu enemmän tuleville sukupolville. Se piti paikkansa: myöhemmin Kilpeä on luettu aivan eri tavoin ja paljon enemmän kuin hänen elinaikanaan (1874 - 1939) ja häntä on pidetty maan parhaana kirjailijana. Hän on tosiaan kunnon elämäkertansa ansainnut, ja sellaisen Laura Kokko teki. 

Kuvittelin kai jotain Aleksis Kivi -tyyppistä köyhää ja nälkäistä taiteilijaelämää, mutta toisin oli Kilvellä. Hän oli sivistyneestä kodista, sai opiskella ja edetä urallaan Helsingin ja Turun yliopistojen kirjastoissa. Hän oli myös hyvin kiinnostunut teatterista, ehdolla jopa Kansallisteatterin johtajaksi. Aikansa tunnettu kulttuurihahmo siis, joka otti mielellään kantaa asioihin. Ajan asioista kuuma oli tietysti Suomen asema ja kielikysymys: suomi vai ruotsi? Kilpi kannatti rauhanomaista rinnakkaiseloa. 

Monessa muussakin hän oli Kokon kertoman mukaan hämmästyttävän moderni ja ajatuksiltaan käytännöllisen selväjärkinen, vaikka hänen romaanitekstinsä on polveilevaa ja mielikuvituksekasta. Kirjastoasioissa hän oli erityisen hyvä organisoija. 

"Mahdollisimman suuren hyödyn saavuttaminen pienimmällä yksityisellä vaivalla ja kustannuksella, eri toimijoiden yhdistäessä voimansa, kuului Volterin ratkaisumalleihin koko elämän ajan. Olihan samalla metodilla pieneen Kustavin pitäjään rakennettu monta isoa laivaa Volterin lapsuudessa." 

Lukeminen oli hänelle "elämän ruokaa", jo pienestä pitäen. Äiti innosti esimerkillään. 

"Volter luki ahnaasti ja leveästi, mihin vain mieli innostui tarttumaan."

Poliittinen tilanne 1900-luvun alussa oli kiivas. Kilpi kirjoitti lehtiin, kirjoitti kirjeitä, piti puheita ja ryhtyi kirjallisuuskriitikoksi - nosti muun muassa ihailemaansa Eino Leinoa -  ja kääntäjäksikin. 

"Volter kaipasi sananvapautta. Sitä ei Bobrikovin hallitsemassa Suomessa ollut. Lehdistö oli heikennetty kuluneiden vuosien sensuuriasetuksilla ja jatkuvilla sanomalehtien lakkautuksilla. --- Volter olisi halunnut paljastaa koko kansalle, mitkä henkiset kääpiöt Suomen kansan tulevaisuudesta nyt päättivät." 

Ei siis mitään uutta auringon alla. Hekottelin monessa kohtaa yhtymiä nykyisyyteen, vaikkapa työelämään. Volterin mielestä arvostettiin liian vähän yksilöllistä ajattelua, liikaa "jokapaikanhöyliä: mukavia, tehokkaita ja mukautuvia miehiä, jotka istuivat joka ikisessä komiteassa, saapuivat valmistautumattomina paikalle ja kyhäsivät hetkessä kasaan jonkin tilapäisen mielipiteen." 

"Hänelle nerous merkitsi ennen kaikkea sinnikästä työtä ja rehellistä taistelua oman itsensä perille löytämiseksi ja oman erityisen kykynsä esiin kirvoittamiseksi."

Ja entä tämä: "...ihminen kadottaa yhteyden itseensä kuvitellessaan itsensä maailman herraksi. Tällöin hän päätyy kuin loputtomaan peilisaliin, jossa hän tavoittaa vain valheellisia kuvajaisia omista uskomuksistaan." Mitähän Kilpi sanoisi ilmastonmuutoksesta ja ihmisen herruusluulosta, jäin miettimään. 

Kirja kertoo laajasti hämmästyttävän täyden elämänkaaren, niin uran kuin henkilökohtaisen elämän osalta. Kilpi koki usein yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, nuorena ehkä ujouden vuoksi, myöhemmin tuolloin omaperäisen ajattelunsa, jota kollegat ja kansa (lukijat) eivät aina arvostaneet tavalla, jota hän olisi toivonut. Rahapulakin vaivasi ajoittain, mutta köyhyydessä perhe ei elänyt miehen yliopistouran ja monien toimien ansiosta, vaikkeivat hänen omat kirjansa, tuo sydänveri ja intohimotyö, juuri myyneet. "Volter nimitteli kirjoitustyötään surutapaukseksi tai kirjalliseksi vastamäki-vaellukseksi."

Rakkauteen hän suhtautui romanttisesti, ja perhe oli hänelle tärkeä, vaimo tärkein vaikuttaja. Ensimmäisen vaimon Hiljan kuoltua murtui elämän pohja, mutta onneksi myöhemmin löytyi Gunni. Tytärtään Riittaa hän kannusti, välit olivat lämpimät. 

Lähdeluettelo ja henkilöhakemisto ovat todella laajat. Kokko on tehnyt mahtavan urakan ja huiman monipuolisen sisällön teokseen, josta riittää ammennettavaa. Kuviakin on paljon, mutta etenkin Kilven kirjoituksien siteerauksia, jotka kertovat päähenkilön ajattelusta suoraan ja hänen kirjoitustaidoillaan lukijalle nautittavasti. 

Muhkean koon (yli 700 sivua) vuoksi kirja tuli luettua osissa kaiken muun ohessa, joten aikaa se vei ja runsaasti tilaa yöpöydältä pitkään, mutta kannatti. 

Kenelle: Suomen itsenäistymisen ajan historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille, kirjallisen uran kehityksestä uteliaille, neron määritelmää miettiville, ajatuksia etsiville. 

Muualla: Kokko on paneutunut Kilven kimppuun yhtä intensiivisellä otteella kuin Kilpi kirjoihinsa, sanotaan Kirjavinkeissä. 

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta. SKS-kirjat 2023. Taitto Sisko Honkala. Kannen kuva Atelier Irmelin 1928, Museovirasto. Myös muut kuvat arkistoista ja karttapiirros Kilven kirjeestä. 

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani. Naistenviikko 2023.

Minkä mokan olin vähällä tehdä! Nimittäin jättää lukematta tämän kirjan, koska luulin Gilbertiä hömppäviihteen tekijäksi. Ei sillä, että minulla olisi mitään kyseistä lajia vastaan, kulutan sitä säännöllisesti, mutta kirjat eivät juuri jää mieleen. Kuten ei jäänyt Gilbertiltä aiemmin lukemani Tyttöjen kaupunki, joka on ehtaa viihdettä ja sinänsä erittäin luettava tapaus kyllä. Pidin siitä enemmän kuin siirappisesta Eat Pray Lovesta, jonka maininnalla Gilbertin kirjoja markkinoidaan (tuntemus saattaa johtua elokuvan pääosan esittäjästä, joka ei ole lemppareitani.) 

Mutta ihan toisenlainen on Tämä kokonainen maailmani, joka teki vahvan muistijäljen. Se kertoo kasvitieteilijä Almasta, joka 1800-luvulla hurmaantuu kasveista, etenkin sammalista. Hänen isänsä Henry ei ollut hienostunut, vaan seikkailuillaan rikastunut nousukas, ja kun hän kosi Alman tulevaa äitiä, ei morsianehdokkaan isä hyväksynyt:

"- Sillä miehellä ei ole periaatteita, Jacob van Devender sanoi tyttärelleen ja vastusti tämän aikeita. - Voi isä, olet erehtynyt pahan kerran, Beatrix korjasi kuivakasti. - Herra Whittakerilla on useita periaatteita. Ne eivät vain ole parhaita mahdollisia."

Beatrix pitää päänsä ja muuttaa miehensä kanssa Amsterdamista Philadelphiaan, jossa he perustavat White Acre -tilan ja perheen. Alma saa vanhemmiltaan erikoisen kasvatuksen; isältään, kuululta kasvien kerääjältä, kasviopin ja kiihkon erikoisten lajien keräilyyn maailmalta sekä johtamisen ja tilanpidon vastuuta ja vaurautta, äidiltään tiukan käytöskoulutuksen. Ja hän rakasti kasvejaan ja tutkimustyötä. Hän rakasti turvallista taksonomiaa, matemaattista järjestystä, joka kasvikunnassa vallitsi, kasvien ihmeellisiä kykyjä ja muuntautumismuotoja. Ja tietysti nuorella naisella oli myös omat tarpeensa löytää ihmiskumppani, johon suunnata rakkauttaan ja intohimoaan. Herra Ambrose Pike saapuu hänen kotiinsa.

Monipolvinen tarina lumoaa kerronnallaan, ajankuvauksellaan ja erityisesti epäsovinnaisilla ratkaisuilla, joita Alma tekee, välillä pakosta, usein itse valittuna. Helppoa elämää tämä nainen ei tosiaan etsi eikä löydä! Niin ei tee myöskään hänen ottosiskonsa Prudence, jonka kanssa välit ovat haasteelliset, eikä ystävänsä Retta. Naisen alisteisuus on arkipäivää, Alma on poikkeuksellisen itsenäinen niin kasvatuksensa kuin suuren omaisuutensa ansiosta. Värillisten asema puhuttaa ja jakaa kansaa. Alman tutkimustyö pitää Whittatakerin nimen luonnontieteen alan väen mielissä isän työn loputtuakin.

Vaikka itse "suuri von Linné" oli kirjoittanut, ettei luonto kehity hyppäyksin, Alma on toista mieltä. Jo aiemmin oli esitetty, että lajit muuntuvat ajan myötä, mutta näkemystä vastustettiin: se kyseenalaisti "Jumalan luomakunnan yliherruuden. .... Alma itse ei ollut koskaan kohdannut Jumalaa eikä sellaista kaivannut. Hän oli elänyt elämänsä pyrkien ymmärtämään todellista ja materiaalista maailmaa." 

Tutkimustyölle ei koskaan tuntunut olevan riittävästi aikaa. Eikä avioliitto ollut mutkaton. Ambrose lähetetään Tahitille keräämään kasveja, Alman vanhemmat kuolevat, siskon perheessä on ongelmia... Tapahtuu paljon ennen kuin Alma itse pääsee matkalle, jonka hän on päättänyt tehdä, ja selvittää eräitä selvittämättömiä asioita. 

Hän viipyy merimatkallaan kauan ja palaa sen jälkeen vanhempiensa synnyinseuduille, Amsterdamiin. Suuri luonnontieteen uutinen oli mennyt häneltä merellä ohi, mutta Darvinin hän tunsi nimeltä, kuten kaikki alalla. Kun Alma luki kirjan Lajien synty, hän itki, monesta syystä. Käsite luonnollinen valinta oli syntynyt. 

Alma eli aikaa, joka muutti ihmiskunnan käsitystä itsestään, ja myös hänellä oli siihen osuutensa. Hän on fiktiivinen henkilö, mutta loppusanojen mukaan tavallaan kooste aikansa tutkijanaisten kohtaloista. Ajan historiatapahtumat ovat tosia, ajankuvaus kiehtovaa - kuten tavat matkustaa, lähetyssaarnaajien työ tai tutkijapiirien käytännöt.  

Kenelle: Historiallisen romaanin ja vanhan kunnon tarinankerronnan ystäville. Luonnosta lumoutuville. Naistutkijoista kiinnostuneille.  

Muualla: Myös Tuijata oli tyytyväinen, että vetävästi kirjoitettu kirja tuli aloitettua ja luettua, ja painottaa erityisesti luontokuvausta. Tuijan on myös naistenviikon logo ja lukuhaasteen vetäminen. 

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani. (The Signature of All Things). Gummerus 2022. Suomennos Taina Helkamo.
 

Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827

Varasin majoituksen Turusta syksyn kirjamessujen ajaksi! Turussa viihtyy muutenkin, nähtävää on, viihtyisää kaupunkimaisuutta jokimaisemineen ja historiallisine nähtävyyksineen. Tästä tuli mieleeni kirja, joka on jäänyt postaamatta mutta joka teki vaikutuksen.

Hannu Salmi kertoo historiamme suuresta tragediasta, Turun palosta: sen syistä, kulusta ja seurauksista aikalaisille, joiden maailmaan hän lukijan taitavasti kulttuurihistorian professorina osaa johdattaa. Turku oli maamme mahtikaupunki yliopistoineen, tuomiokirkkoineen ja -kapituleineen sekä vilkkaine talouden ja kulttuurin aktiviteetteineen. Se tuhoutui lähes täysin vuorokauden sisällä: yli 2 500 palanutta taloa jätti 11 000 ihmistä kodittomiksi. 

En ollut tajunnut aiemmin, miten suuri katastrofi oli kyseessä, niin Turulle kuin koko Suomelle. Puukaupunkejahan paloi tämän tästä, mutta mittaluokka oli vuonna 1827 valtava ja johti muun muassa akatemian siirtoon uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin. 

Vilkas kaupunki ylioppilaineen ei ehkä iltaelämään ja huvituksiltaan täyttänyt maailmanmittoja, mutta Seurahuoneella juhlittiin ja asiat sujuivat mukavasti aurinkoisen syyskuun alussa.

"Moskovan ja Pietarin huvituksiin tottuneille venäläisille upseereille Turku näyttäytyi kuitenkin vaatimattomana seurapiirinäyttämönä, jossa ei todellakaan liikuttu sivistyksen eturintamassa."

Kunnes tuli se hirvittävä tiistain ja keskiviikon välinen syyskuun alun yö. Tuli levisi valtavan nopeasti, kuivuus ja tuulet auttoivat sitä ahmimaan kaupunkia. Yö oli kauhun hetkien ketju: se nostatti esiin ihmisten heikkouden ja ahneuden, mutta myös epäitsekkyyden ja auttamisen halun. Omaa ja toisten omaisuutta pyrittiin pelastamaan, henkikultia tietysti ensi sijassa - ja ryöstelyäkin esiintyi, jos kohta epäitsekästä pelastustoimintaakin. Tulenkajo ulottui kauas, satojen kilometrien säteelle. Paperisilppua, riekaleita ja tuhkaa satoi maahan muun muassa Paraisilla ja Sauvossa. 

"Osa jäi lamaantuneena katsomaan, miten liekit nielivät heidän kotinsa ja omaisuutensa. Toiset joutuivat pidättelemään itseään, etteivät olisi syöksyneet liekkeihin pelastamaan sitä, mikä pelastettavissa oli, oman henkensä kustannuksella. --- Kuumuus sumensi mielen ja paniikki sekoitti ajatukset."

Palo alkoi kauppias Hellmannin talosta Aninkaistenmäellä. Aninkainen oli keskiaikainen kylä, joka vähitellen sulautui Turun kaupunkiin, kertoo Salmi. Pieni kipinä talon katolla muuttui infernoksi. Vielä torstaina palo kyti paikoitellen. Onneksi ihmishenkiä menetettiin hämmästyttävän vähän, 17. Parisataa henkeä loukkaantui. Mutta kaupunki oli kolme neljäsosaltaan mennyttä, myös kirkko kärsi pahoin.

Akatemian kirjaston palon kuvaus riipii sydäntä. 40 000 niteen kokoelma paloi.

"Ritisten ja paukahdellen paloi vuosisatojen henkinen perintö, antiikin auktoreista valistuksen filosofeihin, aseettomana luonnonvoimia vastaan. Kirjaimet, sanat, lauseet, virkkeet, kappaleet, luvut, painoarkit - kaikki muuttui harmaaksi tuhkaksi melkein pilkallisen helposti siihen vaivaan verrattuna, minkä kokoelman kartuttaminen oli vaatinut."

Vuosien ja vuosikymmenien työ haihtui savuna ilmaan. Painotuotteiden lisäksi menetettiin erilaisia tieteellisiä kokoelmia ja tietysti ajan esineistöä itse kiinteistöjen lisäksi. Vakuutuksia oli harvalla, ei edes Hellmanilla.

Jälleenrakentaminen alkoi rivakasti: "Vain kaksi viikkoa oli ehtinyt kulua palon syttymisestä, kun arkkitehti jo mittaili tuhoutuneen kaupungin katuja ja pohti, miten jälleenrakennus pitäisi toteuttaa." Arkkitehti oli Carl Ludvig Engel. Varoja kunnostustyöhön myönnettiin ja kerättiin. Tieto palosta levisi hitaasti, lähinnä yksityiskirjeiden avulla, olivathan turkulaiset lehtipainot tuhoutuneet, Helsingin ja Viipurin lehdet saivat uutisensa viipeellä. Ulkomaille tieto levisi syyskuun lopulla, ensin Tukholmaan, siitä Lontooseen ja muualle Eurooppaan, loka-marraskuussa aina Yhdysvaltoihin asti. Turun paloa Salmi sanoo ensimmäiseksi kansainväliseksi uutiseksi Suomesta. Uutinen julkaistiin ainakin 50 ulkomaisessa lehdessä, viimeisimpien joukossa Tasmaniassa puolisen vuotta tapahtuman jälkeen.

Luonnollisesti pyrittiin selvittämään tulipalon ja sen laajuuden syy. Oikeus tutki asiaa huolella, ennen kuin muodostui käsitys tapahtumien kulusta palon havaitsemisesta sen laantumiseen. Ketään ei todettu syylliseksi, sillä "ei saatu selkoa siitä, kuinka tai kenen tuottamuksesta tuli oli päässyt irti." Paloturvallisuuteen alettiin kiinnittää kunnolla huomiota, jotain hyvääkin siis seurasi. Opin kirjasta monia asioita, kuten sen, mitä tarkoittaa porvarillinen hämärä: aikaa auringon laskiessa, jolloin valoa on vielä "riittävästi arkisten askareiden tekoon ulkona ilman keinovaloa".

Hieno ja vaikuttava teos oli Tieto-Finlandia 2022 -ehdokkaana (palkinnon voitti Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista). Nimensä mukaisesti se kuvaa ja nostattaa tunteita, ansiokkaasti. Näin silmissäni liekit ja hätääntyneet kaupunkilaiset, tunsin hurjan kuumuuden, joka väänteli katukiviä, kuulin valtavan rätinän avunhuutoineen. Ja se haju on varmasti ollut kammottava; pienikin palo haisee pitkään, saati koko kaupungin laajuinen. Kirjaa lukee kuin parasta trilleriä. Paitsi tietäen, että kaikki on totta.

"Kaupunkilaisten elämä ei enää palaisi entisiin uomiinsa. Historia oli saanut uuden suunnan."

Turun kirjamessut 29.9. - 1.10.2023

Muualla: Kirsi huomasi kirjan myötä levittäneensä misinformaatiota.

Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827. Otava 2022. 

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar

Bongasin lukemattoman Alasalmen: äänikirjana julkaistun dekkarin, josta on kehittymässä sarja kovakantisia. Ilahduin löydöstä, kirjailijan taito ja mielikuvitus kiehtovat minua aina, samoin hänen tyylinsä sekoittaa arkiseen kuvioon ripaus jotain muuta, kuten mystiikkaa tai kauhun tuntua, viehättää. 

Alamaailman kuningatar kertoo rikollispiireistä Tampereella. Niihin sotkeutuu kaikesta tapahtuneesta tietämätön Anu, joka muuttaa Oulusta uuteen kotipaikkaansa työn perässä. Käy ilmi, että hänen sukunsa ei ole aivan sitä, mitä hän on kuvitellut. 

Anu joutuu tutustumaan myös rikoskonstaapeli Jarkko Hallavaiseen, joka kollegojensa kanssa tutkii murhatapauksia Tampereella. Hallavainen jatkaa tutkimuksiaan sarjan seuraavassa osassa Häkkilinnut, samoin Anu sukunsa salaisuuksien selvittämistä. 

Vauhdikas ja sujuva tarina helppoon viihtymiseen. Asiat ja ihmiset ovat mustavalkoisen selkeitä perinteiseen dekkarityyliin, ihmissuhteet yhtä mutkikkaita tai helppoja kuin ne yleensäkin ovat. Kannesta en pitänyt: punamusta väritys sopii toki dekkariin, jossa väistämättä veri vuotaa, ja kasvot, etenkin silmät, vetävät huomion, mutta yleisilme vaikuttaa lapsekkaalta, enemmän pokkarin kuin kovakantisen kannelta. Ja miksi ihmeessä nainen kuvassa on tumma, kun kirja kertoo vaaleista naisista - hiuksilla jopa on roolinsa tarinansa? Siitä huolimatta kirja on helpon dekkarin ystäville kelpo valinta.

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar. Gummerus 2022. Julkaistu alun perin Storytel Original -sarjana 2019. 

Éduard Louis: Väkivallan historia, Kuka tappoi isäni

Kirjan nimi viittaisi laajaan katsaukseen väkivallasta kautta aikojen, mutta kyseessä on yhden ihmisen ja yhden väkivaltatapauksen käsittely. Joka pääpiirteissään kuvaa kaikkea vastaavaa kaikkialla tapahtunutta yhtä lailla. Kertoja Éduard kohtaa viehättävän miehen, jonka vie kotiinsa, seksin ja rakkauden toivossa.

Lupaavasti alkanut tilanne päätyy raiskaukseen, sekä fyysiseen että henkiseen väkivaltaan. Kertoja purkaa tapahtunutta ovelalla tavalla, antamalla sisarensa Claren kertoa siitä miehelleen. Ikään kuin kertoja sekä haluaisi jakaa kokemuksensa mutta toisaalta olla siitä irrallaan, etäännyttää itsensä traumaattisesta kokemuksesta. Olla koskematta pahimpaan, mutta sorkkia silti haavojaan. Koska eihän kipeimpiä kohtia voi olla tökkimättä! Claren kertomukseen hän limittää omia ajatuksiaan.

Poliisit, lääkärit, psykiatrit, koko koneisto käynnistyy, ja prosessin vaiheet käydään läpi pikkutarkasti. Éduard kulkee sen läpi ulkoisesti rikoksen uhrina, sisäisesti traumansa käsittelijänä ensijärkytyksestä eri vaiheiden (nämä olivat mielenkiintoisia) kautta ei "loppuun", mutta hetkeen, jossa syntynyt pelko tuntuu jo hallittavalta. Loppua ei kai voi olla, koska kokemus pysyy olemassa. Clare sanoo miehelleen:

"Mietin Ajattelen itse asiassa eniten niitä joita olen eniten vältellyt ja vihannut. Niin se menee. Voi siis hyvin olla, että sama pätee kaikkiin."

Éduard vastailee kysymyksiin: Miksi kutsuit tuntemattoman mukaasi? Oliko miehellä ase? Miten sait tilanteen päättymään? Häntä kohdellaan mielestäni asiallisesti, vaikka omaa osuutta käytökseen tivataan ja rasismi vilahtaa, kun syytettynä on tummaihoinen mies. Silti vaikutelmaksi jää, että sekä poliisien ja hoitohenkilökunnan mielestä raiskaus on vakava rikos, eikä sinisilmäisyydestä  rangaista. Ei siskonkaan taholta, vaikka tätä nyppii välillä veljen "hienostelu", jonka hän katsoo johtuvan itsekeksitystä erityisyydestä. 

"Ja sitten Clara sanoo, että kyllä hän oikeastaan tietää, hän tietää, miksen minä epäillyt mitään, se johtuu siitä että kiinnyn niin nopeasti, kehen vaan, olin jo lapsena sellainen enkä ole muuttunut, mutta Clara sanoo, ettei puhu siitä minun kuulteni, koska vastaisin vain, että käytökseni johtui ja johtuu edelleen yksinäisyydestä, siitä että olin perheessämme ulkopuolinen, ja Clara sanoo ettei halua kuulla kun sanon niin. Ettei se ole totta."

Clare lataa lisää teräviä huomioita veljestään, joka siskon mielestä hifistelee ja hienostelee tavatessaan lapsuudenperhettään ennen kuin "sulaa ja on taas normaali ja alkaa puhua murrettakin". Perheen työväenluokkaisuutta korostetaan Claren puhekielisyydellä. 

"Mutta se että Éduard oli sinä iltana niin varomaton, niin päätön, se johtuu varmana myös siitä, että se on kasvatettu kovalla kädellä ja se on yrittänyt liikaakin olla pelkäämättä mutta joskus pelko iskee, sanokoon Éduard mitä sanoo, ja pelko pysyy, koska ei Éduard niin paljon ole muuttunut kuin antaa ymmärtää. Mä kyllä tiedän."

Kertoja sanoo itse pelastuneensa usein valheiden avulla, eläneensä vapauden tunteen hetkiä valehtelemalla: mielikuvituksensa avulla. Mikä tarinassa on totta, mikä ei, emme voi tietää: se on silti todenmakuinen, paljastava ja ahdistavia tunteita herättävä. Paljastava nimenomaan kertojasta itsestään, hieman ympäristöstäkin. Traumakirjallisuutta, autofiktiota, totta kai.

"Minun tervehtymiseni alkoi siitä. Minun tervehtymiseni alkoi, kun tajusin, että todellisuuden voi kieltää."

Kuka tappoi isäni -teos on selkeämmin yhteiskunnallinen sukupolvikuvaus. Se kertoo kirjailijan isän tarinan pojan silmin. Jäyhä mies kärsi lapsena alkoholisti-isänsä väkivallasta ja vannoi, ettei toimi samoin omassa perheessään. "Väkivalta pelasti meidät väkivallalta." Mies piti opiskelua naismaisena eikä osannut suhtautua poikaansa, joka rakasti tanssia ja halusi esittää näytelmässä tyttölaulajaa. Suomalaisille tuttu äijähahmo, sodanjälkeisten sukupolvien lapsi, joka uskoi kovaan työhön ja halusi vain olla kuten muutkin.  

Muutos sukupolvien välillä on huima, lähes ylittämätön. Vanhoihin asenteisiin ja tapoihin tukeutuminen ei lopulta toiminut isälle, joka vanhemmiten hyväksyi poikansa eri tavalla. Isän selkä rikkoutui tehtaan palveluksessa mutta mies joutui silti raskaisiin fyysisiin töihin elättääkseen itseään ja perhettään, mistä poika kritisoi rankasti yhteiskuntaa. Kirjoittaja sitoo isän elämän Ranskan politiikkaan ja koviin poliitikkoihin, jotka ovat kurjistaneet köyhien elämää poistamalla tukia ja lääkekorvauksia. Kyynikkona sanoisin, että ei mitään yllättävää tässäkään. Taloudellinen polarisaatio vaikuttaa kiihtyvän kaikkialla. Louisin ansio on tehdä ilmiötä näkyväksi yksilön kautta ja hyödyntää asemaansa kuuluisuutena, jonka sanottava pääsee esiin.

Melko surullinen tarina tämäkin, mutta jälleen todentuntu on vahvasti käsillä. Louis ei hienostele ainakaan kirjoittaessaan, vaikka ehkä hiukan lukijaa kiusaa ihmisten koulutustaustojen erojen jatkuva korostaminen. Toivottavasti se kuitenkin rohkaisee nuoria opiskelemaan ja antaa esimerkkiä köyhyydestä eroon pyrkimiseen, kuten Louis itse teki, ja tarina löytyy kirjasta Ei enää Eddy.

Kenelle: Traumakirjallisuutta tutkiville, väkivaltaa kokeneille ja heidän läheisilleen, eriytyneisyyttä perheessään tunteville, sukupolviromaanien lukijoille, ranskalaisesta yhteiskunnasta kiinnostuneille. 

Muualla (Väkivallan historia): Mitä luimme kerran sanoo Louisin kirjoittaneen jälleen varsin koukuttavan pienoislukuromaanin, joka karkealla suoruudellaan ei väistele tai varo, vaan kertoo asioista niiden oikeilla nimillä, kurjuutta säästellen. (Kuka tappoi isäni) Kirja on herkkä rakkaudenosoitus isälle, jota on vaikea rakastaa, ja samalla vimmainen luokkayhteiskunnan kritiikki ja puheenvuoro sorrettujen vähäosaisten puolesta, sanoo Kirjaluotsi.

Éduard Louis: Väkivallan historia. Tammi 2020. Päällys Perttu Lämsä.

Éduard Louis: Kuka tappoi isäni. Tammi 2022. Päällys Tom Backström.

Molemmat kirjat on suomentanut Lotta Toivanen.

Stephen King: Myöhemmin, Satumaa

Joskus kuvittelen lukeneeni Stephen Kingiä laajastikin, mutta koko ajan eteen tupsahtaa miehen teoksia, joista en ole kuullutkaan. Tuotannon määrä ei ole vähäinen, suomennettuja yli kuusikymmentä pikalaskulla ja liuta kääntämättömiä. Aikaa on ollut tehdä 1980-luvun alkupuolelta saakka, ja uusia julkaisuja ilmestyy jatkuvasti. 

Ison osan on meille suomentanut Ilkka Rekiaro. Hän varmaan jo ajattelee ja puhuu Kingin tapaan itsekin, olen monesti miettinyt. Kingin joissain kirjoissa rennoksi äityvä kieli on omanlaisensa. Myöhemmin on niitä: nuori mies päähenkilönä kertoo omalla tavallaan elämäntarinaansa, jossa ei ole mitään erikoista, paitsi yksi piirre. Hän pystyy näkemään kuolleita ihmisiä, jopa juttelemaan heidän kanssaan. 

Jos mieleesi tulee Bruce Willis ja leffa, se on oikea mielikuva. Mutta käänne ja pointti ei tässä ole sama, vaikka pojan ongelma on - sillä ongelma moisesta kyvystä muotoutuu, mikä ei liene yllätys. Kuolleiden kanssa seurustelusta seuraa harmia odottamattomilta tahoilta. Onko kyseessä teini-iän ja nuoruuden ominaisuus, joka häipyy tai ainakin jää taka-alalle aikuisena, kuten monet muut piirteet ihmisessä? Ja miten pitkälle poika aikuisuudessa pääsee? Kelpo jännäri ja kasvukertomus tutun nasevaan, pelon tunnetta nostattavaan tapaan. Lisämausteen tuo kuolleiden epäkyky kertoa valheita, joten pojalla on tilaisuus saada selville asioita, jos hän haluaa.

Satumaa on tuorein suomennos ja tiiliskivi, toisin kuin Myöhemmin, joka on nopea luettava. Kirjan satumaahan löytyy reitti erään amerikkalaisen vanhan talon kaivosta. Nuori Charlie saa tietää tästä auttaessaan naapurinsa iäkästä herraa, joka vanhassa talossa asuu ja joka kiintyy Charlieen.  

Voisiko olla olemassa rinnakkaismaailmoja, joissa eivät päde samat luonnonlait kuin meillä? Kiehtova ajatus ja fantasia, joka ei tunne rajoja. Satumaassa voi nuorentua, löytää ystäviä ja erikoisia hahmoja, mutta myös demoneja ja outoja tauteja. Vaaratonta vierailua ei ole. Kovin jännittäväksi tarina ei kehkeydy, pitkästyin. Lukematta Kingin Musta torni -sarjaa arvelen tässä olevan hieman samoja elementtejä. Ainakin linnantorneja, kuninkaallisia, köyhiä ja hyvän ja pahan taistelua riittää. Mutta aina ihailen Kingin sanankäyttöä, mielikuvitusta ja kykyä yllättää. Ja sekin on mielestäni mestarin merkki, ettei suoritus ole aina häikäisevä - mestarilla jos kenellä on varaa kokeiluihin, joista voi syntyä mitä vain. 

Kenelle: Yliluonnollisesta viehättyville, lievää jännitystä etsivälle, tarinassa viihtyville. 

Muualla: Tylsintä Kingiä hetkeen, sanoo Penni kirjoistasi Satumaa-kirjasta. Myöhemmin-kirjan tarina tempasi mukaansa Villasukka kirjahyllyssä -blogistin, vaikkei hän arvioi sitä lempi-Kingeikseen. 

Stephen King: Satumaa. (Fairy Tale). Tammi 2023. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Stephen King: Myöhemmin. (Later). Tammi 2022. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista - esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Ville-Juhani Sutinen voitti tietokirjallisuuden Finlandian vuonna 2022 kirjallaan vaikeiden ja pitkien kirjojen lukemisesta. Upea saavutus, onnea! Paitsi itse kirjan puolesta myös lukemisen puolesta tärkeä ja näkyvä huomiointi. Sillä kirjoista ja lukemisesta löytyy niin paljon eri puolia ja virtoja, joita ei lukiessa tule ajatelleeksikaan, mutta ne ovat tärkeitä pitämään lukukiinnostusta ja -taitoa ja sitä kautta yleistä ymmärtämisen kykyä yllä. Ja sitä me todella tarvitsemme tässä yhä kummallisemmassa maailmassa.

Niin, miksi kahlata läpi tiiliskiveä, josta ei edes tajua kaikkea? Tiedän aavistuksen siitä, mistä kirjailija puhuu. Luen ilolla paksuja opuksia, jotka rakentavat oman maailmansa, sellaisen, johon uppoutuessa kokee outoa uteliaisuutta, tyydytystä ja kiihtymystä. Mistä ihmeestä on kyse ja mitä tässä maailmassa tapahtuu? Parhaat "vaikeat" kirjat toimivat näin. Ne upottavat ja vievät muualle.

Minulle tällaisia ovat Heikki Kännön teokset, joita luen innolla. Myös Laura Lindstedtit ja Miki Liukkoset, ja eräät klassikot, kuten Volter Kilpi, joka ei ole lainkaan vaikea ymmärtää, toisin kuin edellä mainittuja, joissa on muutakin hämärää kuin ihmishämärä; Kilven lukemisen haaste ja riemu on kielessä, ei sisällössä. Karl Ove Knausgårdin kirjat luen aina. Proustia tai Joycea en edes halua yrittää hieman selailtuani, vaikuttavat aivan liian työläiltä ja käsittämättömiltä. Sutinen kommentoi:

"Tuhatsivuisten kirjojen mytologisointi on tehnyt sen karhunpalveluksen, että monet kiinnostavat ja tärkeät romaanit näyttävät mahdottomilta, minkä vuoksi suuri osa lukijoista ei koskaan tule tarttuneeksi niihin. Tämä on traagista, koska useimmiten niissä ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi käsittää." 

Sutisen tavoin en minäkään lukenut fantasiaa nuorena, vaan ikään kuin hyppäsin vaiheen yli, Viisikoista Agatha Christieen, mutta fantasiaelementtejä löytyy monesta romaanista, onneksi. Ainoa teos Sutisen ruotimista teoksista, joka houkuttaisi minua lukemaan, on Mooren Jerusalem, josta kirjoittaja kertoo: 

"Pyhiinvaeltava munkki on 800-luvulla saanut tehtäväkseen tuoda Jerusalemista mystisen kiven Englannin keskipisteeseen." Kirja liikkuu kuitenkin kaikissa aikatasoissa, sillä "Snowy itse pystyy näkemään tulevaisuuteen, tai tarkemmin sanottuna hänelle kaikki ajat ja paikat ovat olemassa yhdessä ja samassa pisteessä, jolloin hän kykenee havaitsemaan tapahtumat samalla kertaa. ... Tosiasiassa ei olekaan olemassa eri aikoja, Moore esittää, vain suuri ajan tila." 

Kuulostaa kiehtovalta! Kirjaesittelyjen lisäksi Sutinen kommentoi runsaasti tämän päivän kirjallisuutta - poikkeuskirjallisuudella hän tarkoittaa unohdettuja klassikoita - ja sen tilaa, kuten esimerkeissä alla näkyy, sekä mainitsee liudan muitakin kuin tässä postauksessa mainittuja kirjailijoita. Luonnollisesti esseet pohjautuvat hänen omiin kokemuksiinsa ja mielipiteisiinsä lukijana ja kokijana, myös kirja-alan tuntijana ja kirjailijana. Ja juuri siksi niitä on kiinnostava lukea. 

Sivistävä, paikoitellen riemastuttava teos kirjallisuuden ja lukemisen ystäville - eikä lainkaan vaikean korkeakirjallinen. 

Muualla: Bibbidi Bobbidi Book sanoo esseiden olevan erinomaisia ja kirjan lukemisen viihdyttävä kokemus. 

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista - esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. Kansi Timo Numminen.

Kirjassa ruoditut teokset (alkuperämaa):

Arno Schmidt, Bottom's Dream Zettel's Traum (Englanti)

"Jopa Finnegans Wake muistuttaa Valittujen Palojen kirjavaliota verrattuna Zettel's Traumiin."

Dorothy Richardson: Pilgrimage (Englanti)

"Lähivuosien autofiktiobuumi on hämärtänyt näkyvistä sen, että omaelämäkirjallista proosaa, myös suoraan sellaiseksi tunnustautuvaa, on kirjoitettu 1700-luvulta lähtien, ja viime vuosisadalla sillä oli joitain selviä nousukausia."

Marguerite Young: Miss MacIntosh, My Darling (Yhdysvallat)

"Tiiliskiviromaanien lukemisessa, samoin kuin niiden kirjoittamisessa, on aina mukana jonkin verran kirjallista elitismiä. Kenties niin on vain hyvä, sillä nykyään, kun kaikesta pyritään pääsemään mahdollisimman helpolla ja nopeasti, yksi vastareaktio on tehdä kaikki vaikeasti ja pitkästi."

Robert Byron: Europe in the Looking-Glass; The Station; First Russia, then Tibet; The Road to Oxiana Englanti

"Hyvä matkakirjallisuus ei koskaan kuvaa vain matkustamista vaan maailmaa matkan näkökulmasta."

Rebecca West: Black Lamb and Grey Falcon (Englanti)

"...West ymmärsi Jugoslaviassa, vanhan ja uuden maailman sekä ajallisessa että maantieteellisessä leikkauskohdassa, jonkin olennaisen olevan peruuttamattomasti häviämässä. Tämä sai hänessä aikaan vaikeasti määriteltävää levottomuutta."

Ilja Ehrenburg: Ihmisiä, vuosia, elämää Ljudi, godi, žizn (Neuvostoliitto)

"Onko tärkeämpää kirjoittaa niin kuin haluaa vai tulla toimeen kirjailijana?"

Vasili Grossman: Stalingrad, Za pravoe delo (Neuvostoliitto)

"Joskus tuntuu, että editorit lukivat kirjaa tahallaan väärin löytääkseen siitä väen väkisin jotain huomautettavaa."

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset Bratja Karamazovi (Venäjä)

"Kysymys kuuluu: miksi aikuiset eivät nykyään lue kirjoja ääneen, ilman teatraalista esittämistä, vain lukemisen itsensä vuoksi?"

Henry James: The Wings of the Dove; The Ambassadors; The Golden Bowl (Englanti)

"Keskeisintä Jamesin uudistuksissa oli uppoutuminen yhä syvemmälle henkilöiden mieleen. Hän käytti jo 1800-luvun lopun ja ennen kaikkea 1900-luvun alun romaaneissaan näkökulmatekniikkaa ilmaistakseen haluamansa. Tätä kautta James lähestyi vähitellen tajunnanvirtamaista kerrontaa."

Irmari Rantamala: Harhama (Suomi)

"Palataan vielä lopuksi Harhaman hankalaan maineeseen. Teos on jätetty kotimaisen kirjallisuuden taka-alalle pituutensa ja oletetun vaikeutensa takia. Se tunnetaan mutta ei lueta. Harhama on kuin joku vanhan ajan kapistus, joka on niin kookas ja epäfunktionaalinen, että sitä ei vaivauduta käyttämään, mutta se voidaan laittaa koristeeksi huoneen nurkkaan."

Alan Moore: Jerusalem (Englanti)

"Parhaimmillaan poikkeuskirjallisuuden luomat rinnakkaismaailmat suovat hengähdystauon todellisuudesta ja samalla auttavat ymmärtämään sitä oivaltavilla tavoilla."

Joseph Roth: Radetsky-marssi, Bruno Schultz: Kanelipuodit, Samuel Agnon: Yövieras, Stefan Zweig: Eilispäivän maailma Radetskymarch, Sklepy cynamonowe, Oreah Nata Lalun, Die Welt von Gestern (Itävalta, Puola, Palestiina, Ruotsi)

"Olemme siirtyneet puhtaan maalaisjärjen aikaan, perstuntuman paradigmaan. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sekä lukeneisuus, perehtyminen asiaan josta puhuu tai kirjoittaa että yleinen sivistyksen arvostus ovat kokeneet totaalista romahdusta lähentyvän arvonmenetyksen. Omat fiilikset ovat samalla viivalla kouluttautuneen ammattilaisen punnittujen näkemysten kanssa."

Uwe Johnson: Anniversaries Jahrestage (Saksa)

"Tänä päivänä fiktio viittaa enemmän itseensä kuin maailmaan. Se ei kuitenkaan ole metafiktiota, joka tutkisi fiktion prosesseja, vaan simulaatiota, joka rakentuu vahvemmin aiemman fiktion kuin todellisuuden perustalle. Fiktion muuttuminen epätodeksi on fiktion loppu."

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Senja ja Sami ovat eronneet, koska toivottua lasta ei tullut. Tai paremminkin siksi, että toiveen ylivalta suhteessa oli liikaa. Okei, luisuin heti tulkintaan, mutta ilman enempiä omatoimisia psykologisointeja totean, että lähtötilanteessa heillä ei ole lasta eikä enää avoliittoa. Elämä jatkuu silti, molemmilla. Ja molemmat tutustuvat Nooraan. Seuraa omanlaisensa triangelidraama.

"Mites sinulla ja sillä - Samiko se oli - menee? Emilian pyöristyneet kasvot syttyivät tarkoittavaan hymyyn. Hän latoi pullia suuresta muovirasiasta vadille. - Jokos se vauvakuume iskee? Voin sanoa, että kun alat näissä showereissa käydä ja sitten rotinoilla niin se oikeasti tarttuu. Pahemmin ja varmemmin kuin mikään virusvariantti. En jaksa kuunnella juttujasi, Noora ajatteli. En oikeasti jaksa."

Annamari Marttinen kirjoittaa jälleen herkullisesti ja vankan kirjoituskokemuksensa voimin tarinan, jonka lukija imaisee lähes yhdeltä istumalta. Ei ihan normicorea kuitenkaan, vaan enemmän fiktion keinoja hyödyntäen kuin arkiarjen kuvauksissa. 

Marttisen kirjoissa on totuttu elämänmakuisuuteen, ja tällä kertaa se ei täysin toteudu, vaan jotkut tapahtumat livahtavat epäuskottavan puolelle, mutta suuri osa sulaa helposti. Jopa se, ettei Senja ole kovin miellyttävä, mutta toisaalta, hän kärsii traumoista, jolloin ihminen tuskin on parhaimmillaan. 

Kuten sanottu, Marttisen varmalla ammattimaisuudella kirjoittamaa tekstiä on helppo lukea, ja moni tilanne on tuttu tai samastuttava jonkun kolmen kertojan - Senja, Sami, Noora - kuvaamana. Käänteet yllättävät, itse ennakoin aivan toisenlaista ratkaisua. 

"Vieläkö Seni kummitteli, kuten ex-kumppanit kummittelevat, oli suhde ollut lyhyt tai pitkä. Jotkut häivähtävät jossakin näkökentän laitamilla kuin aaveet, jotkut jäävät leijumaan välitilaan ja ilmestyvät uniin, jotkut muuttuvat kavereiksi tai ystäviksi, jotkut häiriköiksi. Jos kyseessä on ollut rakkaus, ex-kumppanit eivät katoa koskaan, koska rakkaus ei koskaan katoa. Oliko Sami rakastanut Seniä?"

Kuka rakastaa ketä ja mitä tehdä, kun asiat eivät mene niin kuin on suunniteltu? Sitä Marttinen kuvaa kiinnostavasti ja muistuttamalla, että tulevaa voi nähdä vain hieman eteenpäin. Ja sielläkin on varmasti yllätyksiä odottamassa. Kirjalla on hyvä nimi!

Lisää Annamari Marttisen kirjoja:

Vapaa

Häiriömerkintä

Mitä ilman ei voi olla

Korsetti

Mistä kevät alkaa

Kenelle: Ihmissuhdepuinnin ystäville, helppoa luettavaa hakevalle, realismin ystäville.

Muualla: Kirjasähkökäyrän Mai piti kovasti, ja sanoo kirjan kietovan tiiviisti kolmen ihmisen tunne-elämän kuvioihin.

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut. Tammi 2023.

Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja

Viikonloppuun höpsöttelyä. Kun avasin kirjan ensi kerran, luin järkyttyneenä alun ja paiskasin opuksen kiinni. Mitä ihmeen tauhkaa nyt - leikitellään julkkiskavereilla ja tehdään heistä kirjan hahmoja? Mitä hauskaa siinä on, että laitetaan Knihtilä, Haapkylä, Malmivaara, Nenonen, Lehtikari, Kamu ja Alaharja, siis viimeisin ilman viivaa ja isoa hoota, sekoilemaan omassa porukassaan? 

Toisen kerran kokeilin otollisemmassa mielentilassa. Nyt juttu alkoi tuntua aika hauskalta. Mainittu porukka pitää keskenään elokuvakerhoa, jossa ei katsota elokuvia eikä niistä edes puhuta, mutta rakkaat kaverit tulevat tavatuiksi, kuulumiset vaihdetuiksi ja viiniä juoduksi (kuulostaako lukupiiriltä?). 

He saavat idean kirjoittaa ja tuottaa tv-sarjan, jonka Yle varmasti ostaisi. Idea on kertoa naisten elämästä, myönteisine ja kielteisine puolineen - mutta niin, että katsoja ei tiedä, mikä on totta, mikä keksittyä. Valedokkari! Varmaan houkuttelisi tirkistelynhaluisia katsojia, ovathan he tunnettuja kasvoja! Lisäksi he voisivat ottaa kantaa keski-ikäisten naisten näkymättömyyteen ja moneen muuhun tärkeään asiaan. Ironisesti, totta kai. Alaharjalla on ollut kirjoitusjumi ja muuta ketutusta, lähinnä itseään kohtaan äitinä, naisena, aikuisena, taiteilijana (tätä tavallista), mutta nyt hän innostuu:

"Alaharja on yltiöpäisen riemuissaan, sillä kirjallisuus on totta tosiaan ohi, se on auttamatta förbi, sen sijaan sarjoissa tapahtuu, niitä ihmiset katsovat, ja nyt olisi tilaisuus kirjoittaa kilpasouturomaanin apurahalla tv-sarjaa, sillä hän on hyvin, hyvin - tämä on varmasti jo tässä vaiheessa tullut selväksi - väsynyt tehtailemaan kirjoja." 

Toimen naisina homma laitetaan käyntiin. Kuviossa vilahtelee muitakin tuttuja - Korpela esiintyy tarinassa, samoin Duudsonit, Volanen vilahtaa Munkkivuoressa; Helsingissä liikutaan kotoisasti. 

"- Mutta siis, Nenonen muotoilee ja naputtaa läppärilleen. - Voisiko jakso alkaa aina kerhotapaamisella ja sen jälkeen seurataan yhden kerholaisen elämää. Olisiko lopussa sitten uusi kerhokokous? Alaharja ei osaa sanoa. Muutenkaan hän ei ole keksinyt ehdottamaansa sarjaan koko palaverin aikana juuri mitään, hän ei etene yhtä vauhdikkaasti kuin Malmivaara ja Nenonen. 

- Elokuvakerhon alku ja tuho, Malmivaara lausuu dramaattisesti. 
- Tuhoutuuko kerho? Alaharja kysyy.
- Olisihan se draamallista, Malmivaara sanoo. 
- Kyllä meidän täytyy keksiä ihan hirveästi paljastettavaa, koska meillä kaikilla on aika tylsä ja epädramaattinen elämä, Nenonen toteaa."

Urakka ei etene toivotusti. Ylen dramaturgi ehdottaa tv-sarjan sijaan podcastia, koska ne ovat "hoteinta hottia". Ehkä muualla tärppäisi? Kerhon kokoontumiset jatkuvat suunnittelu- ja kirjoitustyön rinnalla. Kunnes perusdraaman kaaren mukaan tullaan kohokohtaan ja hyvin "draamalliseen" käänteeseen, jonka jälkeen siirrytään loppuviilennyksiin (jossa on mukana aivan turha uniselostus - en edelleenkään ymmärrä unia fiktiossa, jos niillä ei ole juonen kannalta roolia).

Lopulta kirja osoittautui varsin viihdyttäväksi lukupalaksi. Sen genre leikittelee omanlaisenaan irvailuna autofiktiolle, tosi-tv:lle ja ajan minä-keskeisyydelle. Tirkistelynhalua tai ei, tutut hahmot on helppo kuvitella mielessään eläviksi ja he tuovat tarinan taustaan sellaista, jota ei tarvitse sanoittaa. Teksti soljuu mukavan kepeästi ja pirskahtelevasti, ja tyylillinen linja pitää. 

Parasta kirjassa on ystävyyden kuvaus - se on aidonoloista ja toisia kannattelevaa, lievistä ja myönnetyistä kateuden purskauksista huolimatta. Tapaamisissa vaihdetaan terveys- ja perhehuolia,  valitetaan kiirettä ja väsymystä - sitä tavallista, mikä milloinkin on mielen päällä. Erityisen myönteistä on se, että kerrankin kerrotaan aktiivisista, ammattimaisista ja osaavista aikuisista naisista ilman mieshaikailuita ja romanssihurmaa. Ja ehkä tämä sittenkin on tv-sarja, podcast tai reality, mutta fiktion muodossa, kirjoitettuna. 

Kenelle: Kepeyttä kaipaaville, keski-ikäisille, naisten välisen ystävyyden kuvauksen ystäville, epäromanttista höpsöttelyä haikaileville.

Muualla: Hupailu, joka leikkii faktalla ja fiktiolla, sanoo Kirjailuja-blogi. Sutjakkaasti etenevä ja sujuvasti sepitetty, sanoo Tuijata, joka arvelee kirjaa myös vastaukseksi kirjailija Ala-Harjan erään kirjan saamaan kritiikkiin todellisten ihmisten asioiden paljastamisesta romaanissa.

Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja. Otava 2022. Ulkoasu Piia Aho. Kannen kuva Anja Reponen. Kirjailijakuva Laura Malmivaara.

Emma Donoghue: Ihme

Irlanti, nälkävuosien jälkeinen 1800-luvun jälkipuolisko. Pienessä köyhässä kylässä pienessä köyhässä mökissä sinnittelee perhe, jonka 11-vuotias tytär Anna on syvästi uskovainen. Enkelimäinen, ehkä jopa pyhimys, aletaan seudulla arvella, sillä tyttö ei ole syönyt mitään kuukausiin ja on silti hengissä ja voimissa jatkuvine rukouksineen. 

Englantilainen sairaanhoitaja Lib ei usko pyhimyksiin eikä ihmeisiin. Hänet määrätään työkeikalle tytön kotiin tutkimaan tilannetta. Tai paremminkin vahtimaan, että väite syömättömyydestä pitää paikkansa. Lib ei pidä perheestä eikä työparistaan sisar Michaelista, ja Annaa hän pitää ovelana pikku huijarina. 

"- Kuinka yö sujui? - Rauhallisesti, Luojan kiitos. Arvatenkin vastaus tarkoitti sitä, että sisar Michael ei ollut saanut lasta kiinni syömisestä. Kuinka kovasti nunna oli mahtanut edes yrittää, kun kerran uskoi Jumalan tutkimattomiin teihin? Olisiko sisaresta mitään apua Libille vai pelkkää riesaa?"

Mutta mikä voisi olla tytön motiivi? Perheen rahanahneus, kun matkalaiset haluavat nähdä pyhimystytön ja jättävät anteliaasti almuja, aito usko omiin jumalallisiin voimiin, mielen sairaus vai jokin saatanallisempi - mutta maanpäällinen, kun Libistä on kyse - tarkoitus? Katolinen usko opinkappaleineen ei ole Libille tuttu, mutta hän joutuu sitä opiskelemaan sen verran, että voi yrittää ymmärtää Annaa. 

"Sairauden ymmärtäminen oli todellisen hoidon alku, oli neiti N. opettanut. Piti päästä perille potilaan ruumiillisesta ja henkisestä tilasta, molemmista. Joten kysymys kuului: uskoiko tyttö omiin selityksiinsä? Vastaus oli selvä."

Jos kehollinen ihminen elää ilman ravintoa, sillä on seurauksensa, jumalallinen ilmiö tai ei. Lib huolestuu Annan terveydestä. Ketään muuta asia ei tunnu kiinnostavan suuren ihmeen varjossa. Yllättäen Lib saa hengenheimolaisen reportterista, joka on komennettu tekemään innostavia artikkeleita aiheesta. 

"- Ennen kuin lähdin matkaan maanantaina, sanoin päätoimittajalle, että löytäisin Dublinin kaduilta helposti liudan nälkiintyneitä lapsia. Kysyin, mitä järkeä on matkustaa suoseudun perukoille? - Mitä hän vastasi? Lib kysyi. - Niin kuin ounastelin: Eksynyt lammas, William. 

Kesti hetken ennen kuin Lib tajusi viittauksen evankeliumiin: paimen hylkäsi yhdeksänkymmenenyhdeksän lampaan laumansa ja lähti etsimään yhtä eksynyttä." 

Anna on outo, mutta toisaalta tavallinen pieni lapsi, jota kiinnostavat Libin puheet ja etenkin sana-arvoitukset, joita hän on nokkela ratkomaan. Hänen tilanteensa alkaa pelottaa myös lukijaa. 

Mysteereillä on taipumus ratketa, ainakin kirjoissa, ja niin käy nytkin. Tarina on koukuttava, vaikka osin ahdistava ja ällöttäväkin. Kirjaa kuvailisin psykologiseksi historialliseksi trilleriksi, sillä ruumiin ja mielen ihmeitä, ajankuvaa ja arvoitusta se on täynnä. Suoritus sinänsä laatia kokonainen kirja yhden ilmiön varaan, ja hieman epäilin ajoittain idean kestävyyttä. Suomennos toimii kuin häkä. Nopeat käänteet lopussa yllättävät. Ei, en ole lukenut kirjailijan Huone-kirjaa, enkä uskallakaan, tämäkin oli tarpeeksi. Tyttö tuli uniin.   

Kenelle: Arvoituksen ratkomista rakastaville, lapsen maailmaa tajuaville, mysteerien ystävälle, muuta kuin miellyttävää etsiville, historiallisen romaanin lukijalle. 

Muualla: Eräänlainen suljetun paikan mysteeri, sanoo Kirjasähkökäyrä. 

Emma Donoghue: Ihme.  (The Wonder.) Tammi 2022. Suomennos Einari Aaltonen. 

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole

Kirjailja teleporttaa lukijan sekunnissa 1920-luvun Berliiniin ja queer-maailmaan. Yllätyin, en lainkaan tiennyt, mitä tuleman pitää - en ollut lukenut kirjailijan aiempaa teosta, mutta jostain suositus jäi mieleeni ja onnistuneesti olin varannut uutuuden kirjastosta hyvissä ajoin. Mainio yllätys!

Helsinkiläinen Harriet matkusti Berliiniin ystävänsä Freddyn kanssa hankalan haasteen vuoksi.

"Muutoksensa myötä hänestä oli tullut julkista omaisuutta, jota saatettiin tarkastella avoimesti, mutta aina kuitenkin salamyhkäisen verhon takaa, jottei hän huomaisi sitä itse. Ihmiset, jotka eivät tienneet mitään hänen kaltaistensa olemassaolosta, eivät osanneet varsinaisesti epäillä mitään. Toinen juttu olivat ne, joita hänen tarkkaan varjeltu salaisuutensa häiritsi. Heidän oma olemassaolonsa horjui, koska hän ei sopinut heidän käsitykseensä maailmankaikkeuden järjestyksestä."

Berliinissä on instituutti, jossa tohtori Hirschfeld auttaa ihmisiä, joilla sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisuuden ongelmia. Hän tekee jopa radikaaleja toimenpiteitä, jollaista Harriet hakee tunteakseen itsensä vihdoin kokonaiseksi naiseksi. Mutta hoidon hakemisen ohella tapahtuu monenlaista muuta.

Ajan yltäkylläisyys, nautintojen haku, levottomuus ja kiihkeys välittyvät lukijalle käsinkosketeltavina, kiitos tarkkojen kuvausten katuelämästä, rakennuksista, huoneista ja esineistä, mikä hieman hymyilytti välillä, kun jopa kahvikuppien koristeita kuvattiin - mutta tarkkuus toimii. Mukana on myös uhka, nouseva musta pilvi, joka alkaa laajeta. Harrietin hoitoajaksi Freddy vuokraa asunnon ruotsalaiselta Vivecalta.

"- Edellinen vuokralaiseni lähti juuri Lontooseen perheensä perässä. Hän pelkäsi, että hänelle tapahtuisi vielä jotakin pahaa. Kansallissosialistit ovat häiriköineet naapurikortteleiden juutalaisia jo vuosikymmenen alusta asti ja hän arveli, että on parempi lähteä ennen kuin jotain vakavaa tapahtuu. - Kansallissosialistit? Mitä he haluavat? - Ilmeisesti jonkinlaisen rotupuhtaan Suur-Saksan, neiti Andersson tuhahti." 

Harriet haluaa ottaa ilon irti Berliinistä heti tultuaan ja sotkeutuu ikävään kuvioon, jossa löytyy ruumis. Viveca lohduttaa panikoivaa Freddyä:

"- Yritin vain sanoa, että poliisilla ei varmastikaan ole todisteita ystävätärtäsi vastaan. He pitävät hänet vangittuna vain, koska tarvitsevat jonkun, jota epäillä ja mikä sen parempi kuin ulkomaalainen transvestiitti!" 

Hieno ja tiivistunnelmainen erikoisessa ympäristössä tapahtuva dekkari, joka vie vastustamattomasti mukanaan. Hieman karsisin liikoja sanoja sieltä täältä, jotta päävahvuudet vielä kirkastuisivat. Arvostan myös sitä, ettei dekkarijuoni ole liian monimutkainen tai valtavasti henkilöitä esittelevä - ja ne, jotka esitellään, ovat omia persooniaan. Eivätkä vain rikokset ja haasteet, vaan myös elämän nautinnot ovat tärkeä osa henkilöiden elämää. Helppoa ja vetävää viihdettä, joka solahtaa sujuvasti cosy crime -genreen. Nyt on etsittävä lukuun myös Heidi Airaksisen teos Vierge moderne, joka kuulemma sijoittuu tämän kirjan tapahtumien jälkeiseen aikaan, 1930-luvulle, ja Helsinkiin.  

Kenelle: Vaivattoman viihteen ystäville, historiaan uppoaville, sukupuolivähemmistöjen haasteita menneillä vuosikymmenillä ymmärtämään pyrkiville. 

Muualla: Oikein sujuvaa luettavaa, kerrotaan Kirjavinkeissä. 

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole. Siltala 2022. Kansi Jenni Saari.

Anna Englund: Lautapalttoo

Ruumisarkku aiheena ei liene riemastuttavin, mutta ei pelottavinkaan. Hautausurakointi on kunniallinen elinkeino, johon olen tuntenut outoa vetoa katsottuani nerokkaan Mullan alla, Six feet under -sarjan, ensin joltain maksukanavalta ja myöhemmin omikseni hankituilta dvd:eiltä (näinkin vanhanaikainen voi olla!). Myös Marko Kilven Undertaker-sarja toi lusikkansa soppaan. 

Lautapalttoo on valoisa tarina oman tien löytämisestä, työn tekemisen palkinnosta, rakkaudesta ja tulevaisuuden uskosta. 

Elena on vaimona Ilmarille, joka jatkaa isänsä hautaustoimiston pitoa, kuten kunnon pojan kuuluu, siellä Pohjanmaalla. Kaupungin paras kirstuverstas! Ajankohta on 1930-luku, jos se nyt on olennaista jollekulle. Huushollissa on myös Ilmarin äiti Manta. Elena ompelee kankaat arkkuun, jotka Ilmari veistää. Silkit ja toppaukset ja muut, helppoja hommia.

"Elena oli aloittanut aikaisin aamulla, jotta Nikolain kirstu saataisiin valmiiksi ja hän ehtisi tehdä jotain Lydian palttoolle, edes liepeiden harsiminen yhteen auttaisi. Ilmarin ilkeät sanat olivat yhä mielessä. Vaikka tuskin tämä mitään arestia laittaisi, kunhan uhitteli niin kuin miehillä tapana oli. Topppaukset olivat kiinnitystä vaille valmiit, maalin kuivumista täytyi vielä hetki odottaa."

Hieman eloa tuo Lydian käynti, joka jälkeen Elena tunsi olonsa oudoksi. Oli sen palttoonkin luvannut tehdä. Eikä siinä kaikki. 

"Ilmari seurasi perässä. Kohta hän yskäisi sen merkiksi että oli asiaa. - Misä sinä näin pitkään. 

Äänestä kuului pidätelty kiihtymys. Olihan tämä jo toinen kerta peräkkäin humputtelua. Elena alkoi selittää langasta, mutta muisti ettei ollut ostanut mitään.

- Kahavilla kävin.

- Kahavilla kävit! Yksinäs kahavilla, kyllä on kummallista touhua. 

Elena ei korjannut, ettei ollut kahvilassa yksin, minkä hän sille voi että Lydia saapui sinne. 

- Jassoo, saisit olla täällä sillo ku tarvitahan."

Elena joutuu tekemään isoja ratkaisuja. Ei Ilmari pahapäinen ollut eikä Manta ymmärtämätön, tajuaa lukija. Ei Elena silti jäänyt silkkejä ompelemaan, meni rohkeasti naisen ja rakkautensa perässä, paljastan juonesta. Mutta miten sitten käy, jää arvoitukseksi. Suhde samansukupuolisen kanssa oli rikos niinkin myöhään kuin 1970-luvun alussa, mikä tuntuu nykyään kivikautiselta. 

Ehkä kirja on satumainen peruskertomus siitä, että työtä on hiessä tehtävä, jotta palkinto koittaa. Ja kerrankin se koittaa? Hyvin helpottavaa, vaikkei varmasti helppoa. Luettava on helppoa, kuin kirjailija jäisi sivuosaan kokonaan, tekstiä ei huomaa, kun juoni kulkee. Hieno suoritus!

Kenelle: Aroille, uskaltajille, lempeän ratkaisun ystäville, homoelämää hätkähtämättömillle, hautausurakoinnista kiinnostuneille, pohjanmaalaisen käsityön tuntijoille, naisten elämän ja aseman kehityksestä uteliaille.

Upea ulkoasu: Elina Warsta. 

Anna Englund: Lautapalttoo. Siltala 2022. 

Minna Kettunen: Jaetun maan lapset

Venäjän hyökkäyssota pakotti ukrainalaiset pakenemaan sankoin joukoin kotoaan. Omien evakkojemme kokemukset itänaapurin vallatessa osia Suomesta tuntuvat nyt arvokkailta tietää ja ymmärtää. Pakolaisuus puhuttaa, jatkossa yhä enemmän, luulen, kun ilmastokriisi alkaa vaikuttaa toden teolla. 

Minna Kettusen kirja on siten erittäin kiinnostava ja informatiivinen. Vaikka kirja on tehty fiktion muotoon, se kuvaa konkreettisesti karjalaisen Salmin pitäjän Kirkkojoen kylän väen evakuoinnista Savoon, Lapinlahdelle, vuonna 1944. En ole aiemmin lukenut näin tarkkaa kuvausta siitä, miten evakuointi käytännössä tapahtui. Miten tieto ja päätös tuli tietoon, miten ihmiset toimivat ja tilanteeseen suhtautuivat. Eivät niin kauhuissaan kuin luulisi, sillä he uskoivat palaavansa, kuten  kolmisen vuotta sitten ensimmäisen evakkoreissun jälkeen. 

Paavali Linnulla perheineen oli kaunis koti, yksi harvoista, jotka olivat säästyneet tuhopoltolta ensimmäisen reissun aikana. Kuikan perhe oli menettänyt kaiken, mutta Sanni Kuikka ei ollut kovin kateellinen Linnuille, sillä näiden kaksi poikaa taisteli rintamalla, eikä heidän oloistaan ollut tietoa. Sannin lapset olivat onneksi vielä pieniä ja äidin helmoissa. Sitä paitsi uudisrakentaminen oli hyvässä vauhdissa. 

Junaan ahtauduttiin jälleen. Matka oli pitkä, meluisa ja nälkäinen.

"Olivatpa jotkut vaimot toranneetkin kovasti siitä, miten toinen oli ottanut mukaan aivan turhaa tavaraa niin, että toisen tarpeelliset eivät olleet mahtuneet mukaan. Riita oli loppunut siihen, kun ylilentäneestä viholliskoneesta oli ammuttu junaa ja luodit olivat rapisseet aivann vaimojen viereen. Välillä juna oli ollut pysähdyksissä pitkiä aikoja, kun oli pitänyt antaa tietä sotilaskuljetuksille."

Rautatie vei väsyneet matkalaiset kylälle, jonka asemarakennuksen seinässä luki Alapitkä. Siellä oli valmistauduttu huolella ja kokemuksen turvin tulijoihin. Ison talon, Alapitkän hovin, emäntä Alina Miettinen komensi tyttärensä Leenan ja Lahjan opettajattaren käskyn mukaan töihin tulijoiden vastaanottoon. Ensin nämä majoitettaisiin koululle ja siitä taloihin, joista kukin hakisi sopivaksi katsomansa vieraat kotiinsa epämääräiseksi ajaksi. Työtä se teetti, ja ruuankulutusta, mutta mikäs auttoi.

"Lottatytöt menivät junasta purkautuvien tulijoiden luo, kuten käsky oli käynyt, reippaina ja hymyillen. - Tervetulloo Alapitkälle. Tuolla koululla on teille ruokoo. Vaitonaisina, puutuneita jäseniään vähän oikoen Salmin kirkkojokiset lähtivät kulkemaan heille osoitettuun suuntaan."

Siitä lähti savolaisten ja karjalaisten yhteiselo Alapitkällä, yhteisen vihollisen takia, mutta hommat hoidettiin kuten kuului. Ison porukan tulo pienelle kylälle ei ollut läpihuutojuttu, sopeutumista vaadittiin vastaanottavissa taloissa. Nuorilla on omat murheensa ja ajatuksensa, vanhemmilla omansa.  Kinasteltiin elintilasta, ystävystyttiin, pelättiin desantteja, papin käyntejä ja pääpiru Stalinin aivoituksia. Suomen historia selvenee lukijalle noilta vuosilta ruohonjuuritasolla. 

Kirjassa puhutaan suomen lisäksi murteita, savoa ja livvinkarjalaa, aunuksenkarjalaa, jota ei välttämättä suoraan ymmärrä mutta kommentit selitetään hyvin, lukeminen ei ole hankalaa. 

"Mondu kerdoa on parembi kummeksie mieles vai, da olla vaikkane, oli Paavali opettanut: useimmiten oli parempi vain mielessään hiljaa ihmetellä." 

Palaavatko Miettisten Veikko tai Linnun pojat rintamalta, miten vanhukset kestävät matkan rasitukset, antaako sopu sijaa kiukkuisen emännän Martan talossa ja kuka on ladossa piileskelevä mies ja millaisia ovat karjalaiset piirakat? Ja ennen kaikkea, mitä tapahtuu rauhansopimuksen solmimisen jälkeen? Paljon on väellä - ja lukijalla - jännitettävää ja mietittävää. 

Raskaasta aiheesta huolimatta lukijalle jää toiveikas olo: ihmisten selviytymiskyky ja toimeliaisuus herättää kunnioitusta. Eri sukupolvien kuvaukset luovat myös toivoa. Elämä pyrkii pintaan ja jatkumaan, kaikissa oloissa.

Hieno, personallinen teos, joka avaa evakkotodellisuutta realistisesti, myös heidän vastaanottajiensa näkökulmasta.  

Kenelle: Pakolaisuuden todellisuudesta kiinnostuneille, evakoiden läheisille, Suomen historian ystäville. 

Muualla: Tarinaa esitettiin näytelmänä Alapitkällä vuonna 2017, josta kertoo Sivukirjoituksia.

Minna Kettunen: Jaetun maan lapset. Väyläkirjat 2022. Kansikuva Hannu Turunen.