Don DeLillo on saanut Amerikoissa kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot, Nobeliakin povailtu. Omegapiste on tiivis tunnelmapala, joka ei ehkä ole paras mahdollinen aloitus kirjailijan tuotantoon tutustumiselle. Yhden kirjan perusteella on vaikea hahmottaa, mistä on kysymys, mihin hehkutus perustuu.
Vahva tunnelmanluoja, sitä hän ainakin on. Kirja kertoo ajasta, ajan kulumisesta ja sen hahmottamisesta. Ja ehkä siitä, että ihminen on yksin, käy omaa aikaansa. Päähenkilö Jim Finley lumoutuu taideteoksesta, jossa Hitchcokin Psycho näytetään hidastettuna, 24 tunnin versiona. Hän on itsekin elokuvantekijä ja haaveilee dokumentista, jossa USA:n puolustusvoimien entinen neuvonantaja Richard Elster kertoisi työstään ja maan sotilaallisten asioiden taustoista kameralle, yhdellä otolla, ilman muita henkilöitä, vain seinä taustanaan.
Hän saa Elsterin harkitsemaan asiaa, mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta ja käsittämätöntä. Elsterin tytär Jessie kylään mökille, jossa Finley yrittää ylipuhua Elsterin dokumenttiinsa. Mutta sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa suunnitelmat perusteellisesti. Vai muuttaako - johtuuko muutos kuitenkin Finleystä itsestään? Tapahtuuko rikos? Tähän viittaisi Psychon suihkukohtaus, jota Finley pohtii paljon - miksi?
Kirja ei anna selityksiä, vaan asiat jäävät lukijan pääteltäviksi. Outo tunnelma siitä jäi, ja vähän kiusallinen tunne, että nyt en tajunnut pointtia. Kirja on kyllä muuten ohut ja helposti luettava - ja tunnelman takia se kannattaa lukea yhteen putkeen jos mahdollista.
Erjan ansiosta muistin tämän tämän oman arvioni. Se jäi julkaisematta kirjan luettuani, kun en oikein tiennyt, mitä sanoa. Kuvittelin kai arvion jotenkin kypsyvän - nyt nähtiin, ettei kannata pantata. Huono muisti ei auta asiaa, ja kirjan tunnelma välittyy parhaiten tuoreeltaan, joten arvioita on vaikea ja turhaakin yrittää muuttaa myöhemmin, totesin.
Don DeLillo: Omegapiste. Tammi 2011. Suomennos Helene Bützow.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti