Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2017. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2017. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Karo Hämäläinen: Alex

Viikon kohokohta oli maan virallinen vallanvaihto, kun Alexander Stubb nousi presidentiksi vakuuttavin menoin ja hienoin puhein niin väistyvältä kuin uudelta presidentiltä ja eduskunnan puhemieheltä. Koin hetken juhlalliseksi ja olen samaa mieltä kuin HS:n lukijapalstalla joku, joka ehdotti presidentin virkaanastujaisten päivää vapaapäiväksi. Ainakin kahden kauden jälkeen se saisi olla, sillä niitä on harvoin ja kansa olisi ansainnut saada seurata tilannetta rauhassa - eikä hätäisesti toisella silmällä vilkuillen (kuten itse tein) tai kokonaan työn estämänä. Sitouttaisi ja yhdistäisi kansaa, arvelen. Mutta itse asiaan eli Alexiin:

Karo Hämäläinen teki kirjan perustan, jota sitten viilattiin yhdessä. Sen ansiosta muistelma tuntuu henkilökohtaiselta, kuin suoralta puheelta lukijalle. Stubbin oma ääni on läsnä joka sanassa. Se tehtiin Stubbin siirtyessä päivänpolitiikasta ulko- ja pääministerin pestien jälkeen Euroopan investointipankin johtajaksi ja CMI:n hallituksen puheenjohtajaksi. 

Teos on vauhdikas ja täysipainoinen muistelma vauhdikkaasta ja täysipainoisesta elämästä kirjoitushetkeen saakka. Kansainvälinen politiikka on Stubbin laji, se tulee kristallinkirkkaaksi hänen tarinassaan lapsuudesta opiskeluihin, EU-vaikuttajaksi ja korkeisiin virkoihin, joista hän "joutui luopumaan" siirtyessään Suomen päivänpolitiikkaan. Urapäätökset hän teki toki itse, mutta lukija saa ymmärtää, että kansallinen politiikka oli tavallaan pakollinen näyttö ja velvollisuuden suorittamista enemmän kuin sisäisen palon toteuttamista ("bara kris efter kris"). Mutta kun isänmaa kutsuu, sanoo hän. 

Luulen kyllä mukana olleen pyytettömyyden lisäksi uran rakentamista ja näyttämisen halua, eikä se ole huono juttu. On hyvä, että päättäjillä on taitojen lisäksi motivaatiota. Mutta ymmärrän Stubbin turhautumisen sisäiseen suhmurointiin ja etenkin siihen, etteivät tiimityön reilut pelisäännöt maan johdossa toimi, kun jokainen vetää omaan päätyyn, oli se maan ja kansan yhteistyön kannalta järkevää tai ei. Loanheitosta, somelänkytyksestä tai turvallisuuriskeistä puhumattakaan. Presidentin rooli tuntuu sopivammalta miehen osaamiseen ja kiinnostukseen; vaikka päivänpolitiikasta on oltava perillä, ei yhtä kädet savessa kuin hallituksessa. 

Kirja kertaa vaiheet elämän suurimpien merkkipaalujen kautta. Opiskelu Yhdysvalloissa oli niistä yksi, Suzanne-vaimon tapaaminen toinen. Lasten tulo ja suuret urakäänteet seurasivat, mutta teos tuo mukavasti esiin myös ihmisenkokoisia inhimillisiä asioita ja tapahtumia, jotka ovat muovanneet ajattelua ja elämää, lapsuudenkodista ja opiskeluajan juhlimisista liikunnan intohimoon. Ja lukuisat ystävät, työkaverit ja tukijat, jotka ovat tiimityön vankalle puolestapuhujalle ja sosiaaliselle ekstrovertille tärkeitä - heitä on mainittu kiitettävän runsaasti. Mediasuhteet ovat tärkeitä myös, ja niistäkin kuullaan kiintoisia pointteja.

Vauhti hengästyttää lukijaa, niin uran kuin kirjan. Karo Hämäläinen oli juuri oikea valinta tekijäksi, sillä uskon hänen tahtinsa olevan samankaltainen, urheilullinen ja tavoitteellinen, mikä näkyi muun muassa kirjassa Paavo Nurmesta. Stubbin tekemisen määrätietoisuus, energia ja systemaattisuus on vakuuttavaa, samoin perusperiaatteiden pysyvyys. Perustaidot ovat lujat, tietämys, paneutuminen, kansainvälisyys ja kielitaito huippua. Iloa, voittoja ja menestystä on ollut, mutta myös mustia hetkiä. 

Tosin aikaa on kirjan julkaisusta kulunut, ja varmasti uusia ajatuksia muun muassa Euroopan ja maailmantilanteen kehityksestä on syntynyt jo paljon. Kirjan lopun analyysi tulevasta - maailman moninapaisuus, populismin nousu, teknologian kehitys - on kuitenkin edelleen ajankohtainen. Mutta nyt kirjoitettaessa siihen varmaan lisättäisiin isommin ilmastonmuutos, turvallisuus, ehkä myös kapitalistisen talousjärjestelmän eräiden käytäntöjen kyseenalaistaminen. Uudistumiskykyä ja -tahtoa Stubb painotti jo tuolloin, enkä usko sen kadonneen, joten odotan mielenkiinnolla jatkoa. Saattaa olla, että jo kotoa ja kouluissa imetyt opit eivät riitäkään muuttuvassa maailmassa. Mutta näistä ajatuksista saanemme lukea presidenttiajan jälkeen. 

Yksi asia, joka myös on muuttunut: enää ei välttämättä ihailla tehokkuutta ja suorittamista samalla tavoin. Ainakin nuoremmat sukupolvet etsivät usein enemmän mielekkyyttä kuin vaikkapa taloudellista hyötyä tai sekuntikellotusta ja menestymisen merkkejä. Liikunta, uni ja syöminen, jotka Stubb laskee millintarkasti, ovat tärkeitä, mutta hän on vienyt tehokkuuden omalle tasolleen - onneksi hänellä on apuna asiantuntijoita, jotka voivat valvoa terveysvalvonnan pysyvän kuitenkin ihmisen rajoissa. Intohimo on ihmisessä erittäin hyvä asia, kunhan se ei ole pakonomaista suorittamista. Inhimillistä relausta tarvitsee joskus politiikko ja presidenttikin, ja ainakin sen yhden kirjan lukemista viikossa, josta hän on puhunut. Tarkoitan kaunokirjallisuutta, tietoa joutuu työn vuoksi tankkaamaan. 

Millainen ihminen Alexander Stubb kirjan perusteella on? Jo mainittujen adjektiivien lisäksi älykäs, nopea päätöksissään ja omaksumisessaan, epäsuomalaisen itsevarma ja innostuva, kärsimätönkin - hän ei siedä myöhästelyä, PowerPoint-sulkeisia tai paperisia puheita, sillä "jokainen osaa lukea" - ja aito diplomaatti, joka sukkuloi sujuvasti missä tahansa seurassa tai tilanteessa ja osaa varmistaa taustat. Ja jolla on myös periaatteita ja ajatuksia, jotka toimivat yhteiseksi hyväksi. Sitä suurta paloa on hyvä saada käyttöön valtakunnan johtotehtäviin.  

Kiva ja superkiinnostava kirja juuri tähän hetkeen. Tuntui kuin olisin jutellut ihmisen kanssa. Äänestin vaaleissa itse toista ehdokasta, mutta uskon Suomen saaneen huippuosaavan ja motivoituneen - ja tehokkaan - presidentin, josta voimme olla ylpeitä. Eikä urakehitys välttämättä ole tässä, isoja ajatuksia saattaa olla tulossa. Ja tuosta "jokainen osaa lukea" -lauseesta: toivon tämän olevan yksi johtoajatus ja panostuksen kohde, että se pysyisi ja olisi oikeasti totta meillä myös jatkossa. Perustaito, jota ilman kansa ja kansalainen ei pärjää yrittäessään hahmottaa ympäröivää maailmaa ja toimia sen osana.

Kenelle: Yhteiskunnan toimintaa miettiville, poliitiikan päätöksentekoa pohtiville, äänestäneille ja etenkin äänestämättömille, uuteen presidenttiin tutustuville. 

Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex. Otava 2017.

tiistai 10. lokakuuta 2023

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Kun syysapeus vaanii ja maailma palaa, Pertti Lassila tyynnyttää, ajattelin. Jo kirjan nimi tuntui lohdulliselta; kesä meni kerran, mutta tulee taas. Ajankulku onkin historiallisen pienoisromaanin kantava teema.

"Talvi ja muut vuodenajat tulevat erilaisinakin samanlaisina ja vievät enemmän kuin jättävät ja elämä kuluu kuin päällystakin kangas, huomaamatta, kunnes sen huomaa."

Sisarukset Elsa ja Aino asuvat vanhemmiltaan perimässään talossa Hangossa 1900-luvun alkukymmeninä. Huvila- ja kylpyläkulttuuri elää, vaikka venäläisiä ei enää sodan jälkeen käy. Aino toimii farmaseuttina Kyyhky-apteekissa, Elsa on töissä täysihoitola Belvederessä, jossa tapaa merimies Erikin. 

Pian Elsan tytär Taimi täyttää jo kaksi vuotta, lapsesta on sisaruksille paljon iloa. 

"Iso maailma asettuu raiteilleen, Aino sanoi, mutta vaikka se taas suistuisi, ei se meihin osu niin kuin ei nytkään osunut."

Aino haluaa pitää idyllinsä, mutta kun Taimi ehtii aikuiseksi, muutoksia on tapahtumassa. Ja ajankulua on Ainokin pohtinut nyt eri tavoin kuin nuorempana. 

"Aika on kuin tomu, joka ei näytä olevan missään, mutta vähä vähältä se laskeutuu ja peittää ihmisen ja ihminen harmaantuu, kuihtuu ja kuivuu ja tajuaa, että on kohta tomua, jota ei tomusta erota."

Taimi opiskelee Helsingissä Kätilöopistossa, mutta käy Hangossa usein. Taiteilija Stenharu maalaa hänestä taulun, tai onko se hän, vai vain se, mikä peilissä ja muille näkyi, miettii Taimi. Myös Stenharu pohtii ikää ja aikaa, vanha mies, pian poistuva. 

"Aika on kuin ihminen, joka ei anna rauhaa vaan puuttuu töykeästi asioihin. Sen kanssa täytyy silti oppia elämään. Muistin julmuus ja lempeys on siinä, että se, mikä paljon merkitsi, ei katoa, vaikka on poissa."

Tuomari Korpela uskoo uuden sodan olevan väistämätön. Ja tiedämme sen tulevan. Kaiken keskellä kirjan naiset ovat itsenäisiä, käytännöllisiä ihmisiä, jotka mukautuvat ajan kulkuun ja tapahtumiin, ottavat siitä sen, mitä otettavissa on. Eivät tavoittele taivaita tai haikaile mahdottomia, eivät tukeudu miehiin, vaikka rakkautta ja miehen asemaa elämässään pohtivat kuin kuka tahansa.

"Joku luulee, että on katsottava vain yhteen suuntaan, jossa on tulevaisuus ja se, mitä toivoo ja haluaa. Ei ihmiselämä sellaista ole. Sitä saa puikkelehtia ja kierrellä, astua eteenpäin ja sitten taakse saman verran tai sivulle yhtä hyvin, ei voi tietää etukäteen, kunhan elää päivän kerrallaan."

Tarinassa väreilee mielestäni luja tulevaisuudenusko, perustunne, joka vielä joitakin vuosia oli vallitseva. Aika kuluu ja kuluttaa, mutta kulkee, yleensä parempaan, on uskottu viimeiset sata vuotta. Ilmastonmuutos, luontokato ja sodat ovat alkaneet hapertaa uskoa. Tapahtuu asioita, joita vielä muutama vuosi tai vuosikymmen sitten ei olisi uskonut todeksi. Koko kirjassa kuulen taustalla maailman kellon jämptin säännöllisen tikityksen. Onko sen äänessä nyt erilainen, uhkaavampi sointi kuin kirjan kirjoitusaikana? 

Pertti Lassilan rauhallinen ja napakka kirjoitustapa on lepoa lukijalle. Henkilöiden ajatukset, mietityt ja selkeät, voisi nostaa sitaateiksi mistä kohtaa tahansa. Konstailemattoman kaunis teksti todella on rauhoittavaa, vaikka nyt elämämme ajan uudet tuulet eivät. Jääkö teos erään aikakauden kuvaajaksi, sen, jonka murroskohdassa me olemme?

Kenelle: Ajankulua pohtiville, ajatuksia hakevalle, rauhoittavan tekstin etsijöille, Hangon ystäville, itsenäisen naisen kuvauksista pitäville, historiaa sietäville mutta tulevaan kurkottaville.

Muualla: Pertti Lassilan kaunis, viisas ja puhutteleva romaani kestää aikaa ja lukukertoja, sanoo Raijan kirjareppu.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos 2017. Ulkoasu Camilla Pentti.


sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Kolme jännitettävää

Kotimaista Leijonaa on minulle suositeltu vahvasti, ja vahva dekkari se onkin. Synkkä ja tiivis tunnelma lävistää jokaisen sivun. Ja tapahtumien vyöry!

Tarina sijoittuu Lissaboniin, jossa selvitellään katoavien lasten arvoitusta. Kuka sieppaa lapsia ja mihin he joutuvat? Jäljet johtavat Leijonaksi kutsutun suurrikollisen ja liigajohtajan kintereille, mutta kukaan ei tunnu tietävän, kuka hän oikeasti on tai mistä häntä voisi etsiä. Mestarillista piiloutumista! Tutkivan poliisin Danielin äiti on kotoisin Suomesta, muuta yhteyttä maahamme ei ole.

Kirjassa on kaikkea mahdollista, rikollista siis. Juuri kun luulit selvittäneesi jonkin osan tapausta, aukeaa uusi, entistä pelottavampi polku. Vyörytys on hengästyttävää ja hieman liikaa lukijaparalle, joka yrittää pysyä pyörteessä mukana. Ehkä tarina pitäisi lukea pienemmissä pätkissä, jotta ehtisi hengitellä välillä?

Kiinnostavia ovat Lissabon ja Portugalin maisemat, vaikka niitä tuntemattomalle kaupunki näyttäytyy karmean synkkänä. Toisaalta tiedämme, että vastaavia rikoksia tapahtuu maailmalla oikeasti, jatkuvasti, ja se tuo lisäpelottavuutta kerrontaan. Tapaamme paljon ihmisiä ja tutustumme heidän ajatuksiinsa niin hyvisten kuin pahisten puolelta - tappajia, pedofiilejä, pappeja, huoria, huumekauppiaita, pikkunilkkejä, silminnäkijöitä, naapureita... - mutta kukaan ei oikein nouse keskiöön: tarinankuljetus on ykkösenä. 

Vauhdikkaan ja tapahtumarikkaan tarinan ystävien valinta. Nyholm on kirjoittanut romaanien lisäksi tietokirjoja, kuten Samu Haberin elämäkerran

Tuomas Nyholm: Leijona. Otava 2017.


Ruotsalaisen Anna
Janssonin komisario Kristoffer Barkista ja tämän tiimistä kertova sarja puolestaan tuo esiin enemmän ihmisiä ja poliisien henkilökohtaisia ongelmia, joiden kanssa he joutuvat painimaan vaativan työn ohessa. Sara ei jaksanut, hän uupui jo aiemmin, ja on nyt sairauslomalla. Ryhmätyötä inhoava Bark puolestaan yrittää toipua sarjan aloittaneessa, tätä edeltävässä kirjassa kerrotuista tapahtumista ja joutuu käymään johdon käskystä terapiassa. Käsittelemässä tunteita, hänelle sanotaan, eikä se ole miehen mieleen. Ärsytyksestä huolimatta viehättävä terapeutti alkaa kiinnostaa häntä yllättävän paljon, mutta mies pyrkii pitämään suhteen ammatillisena. 

Kun Saran perheessä sattuu kuolemantapaus, on tiimi mukana asian tutkinnassa, vaikka heidät on juuri määrätty tutkimaan vanhaa raakaa murhaa, jonka pelätään nousevan median hampaisiin todisteena poliisin tehottomuudesta. Saran perhe on kokenut outoa kiusaamista, ja kun se huipentuu murhaksi todettuun käänteeseen, alkaa tutkimus edetä vauhdilla taitavien tekijöidensä käsissä. Ja kumma kyllä, löytyy yhtymäkohtia tuohon vanhaan tapaukseen. 

Jansson tuo kiinnostavasti esiin ilmiöitä, kuten työuupumuksen ja huippuammattilaisten mielenterveyshaasteet, talous- ja identiteettirikokset, seksuaalisen häirinnän, naapurikyttäyksen ja monia muita. Tarina juoksee jouhevasti ja loogisesti, palat asettuvat paikoilleen, henkilöt tuntuvat inhimillisiltä, ilmeisintä - murhaajaa - lukuunottamatta. Tavan mukaan toki myös hänen motiivejaan valotetaan.

Varmaa dekkariviihdettä lomalukemiseksi. 

Anna Jansson: Varjo kannoillasi (Skuggen bakom dig). Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. Gummerus 2022. 


Herkullinen asetelma
kenelle vain naiselle: nyt kostetaan sille paskiaismiehelle (kaikilla kai sellaisesta on kokemusta?)! Ellie on tehnyt kostosta suorastaan elämäntehtävän. Pahimmat mielikuvittelut on kirjattu tarinaan, josta tihkuu raakaa näyttämistä ja metoo-liikkeen pahinta seurausta. 

Tekstinä ei ole mielestäni huippu, mutta tunnelma ja tarkoitus ovat vahvoja. Uskon, että kirjalle on tarvetta ja kysyntää. Nostattaa tunteita. Se pyrkii avaamaan niin häirikön kuin häirinnän kohteen tuntemuksia, toki liioiteltuina molempia, mutta on silti ymmärrettävä. Ja edelleen on ihan selvää, että nuorien tyttöjen hyväksikäyttö on väärin. Ei sille ole perusteluja. Lapset ja nuoret ovat aikuisten armoilla. Aikuisten tehtävä on huolehtia siitä, että nuoruus on turvallista ja mukavaa. 

Laure von Rensburg: Ei muita kuin me (Nobody But Us). Suomennos Elina Koskelin. Otava 2022. 



keskiviikko 26. elokuuta 2020

Käännöskaunoja ja kirja-arvonta

Ystävän kanssa mietittiin, voiko ihminen lukea liikaa? Hän on kaltaiseni hurjatahtinen lukija ja kertoi lukevansa edelleen ilolla, mutta mikään kirja ei oikein kosketa. Tunnistan ilmiön: heitän kirjan sivuun herkemmin kuin ennen tai jätän kesken nopeasti. Tuo aihe on niin nähty, sivuun! Tappavan tylsä, pois! Ei kulje lause, hus pois! Aivan liian synkkä, en lue!

Ehkä kyseessä on koronailmiö? Vai tuleeko paljon lukevasta ihmisestä ylinirso, jolle kelpaavat vain harvat luettavat, pohdimme huolestuneina. En tiedä vastausta, mutta onneksi syksyn kirjasadosta on löytymässä helmiä, jotka vaikuttavat piristävän koko harrastusta ja rauhoittavat mieltä - osaan edelleen nauttia kirjasta! Niistä lisää myöhemmin, mutta nyt ajatuksia muutamasta käännöskaunosta, joita kesän mittaan olen lukenut.

  -----

Ankerias ei lähtökohtaisesti minua kiinnosta sen enempää aiheena kuin ruokanakaan, ja tunnustan pitkästyneeni lukiessani kirjaa, jonka sanotaan olevan huippusuosittu erityisesti Ruotsissa. Kirjoittajan omista kokemuksista ja tutkimustiedosta koostuva teos on kieltämättä taitavasti koostettu ja varmasti tekee tehtävänsä niille, jotka ovat valmiit uppoutumaan ankeriasmaailmaan. Myös minulle se nosti pintaan muutaman tärkeän viestin, joiden lisäksi ei minulla ole muuta sanottavaa.
  • Ankerias on todella outo elollinen.
  • On hienoa nähdä, miten joku on innostunut tällaisesta aiheesta ja pitää sitä sydämenasianaan.
  • Ihminen tuhoaa luontoa peruuttamattomasti.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Tammi 2020. Suomennos Maija Kauhanen. Alkuperäispäällys Eva Wilson.


-----

Kiinalaisia kirjoja saamme luettavaksemme valikoidusti. Mo Yan on läpäissyt sensuurin, kirjoillaan kuten Seitsemän elämääni ja Viinamaa (on kuultu huhuja suhteista ylimpiin päättäjiin, jotta kirjat saavat ilmestyä). Yiun Li julkaisi meilläkin kirjan Yksinäisyyttä kalliimpaa. Uutuusdekkaristi on A Yi, onhan sekin genre otettava maassa haltuun. Nyt luin 2017 suomennetun kirjan Ya Hualta. Se kertoo miehestä, joka perhettään elättääkseen keksii oivan ansaintakeinon. Verenluovutuksesta saa rahaa!

Kirja on sutjakka ja huumorilla tehty, mutta hieman ikävystyttävän helpolla tavalla. Maalaisista kertova romaani antaa yksipuolisen kuvan Kiinasta, vaikka maalla vielä paljon eletäänkin. Uutisia lukeneelle herää ajatus kaksikasvoisesta maasta: nämä hyvää tarkoittavat, yksinkertaiset köyhät kansalaiset vastaan huippubisneksen tekijät ja kovien arvojen kannattajat, jotka pelaavat isolla rahalla ja ostavat yrityksiä ympäri maailmaa, tai vähintään ottavat eri maiden johtavilta yrityksiltä opit, joita monistamalla kilpaillaan volyymilla ja ansaitaan. (Olen itsekin saanut pyyntöjä tulla tutustumaan suomalaiseen rakentamiseen.) Viihteeksi kirjan voi mainiosti lukea, mutta realistisempia Kiina-kirjoja kaipaaville suositan esimerkiksi näitä:


Yu Hua: Xu Sanguinin elämä ja verikaupat. Aula 2017. Suomennos Rauno Sainio. Kansi Tuomo Parikka.

-----

Virolainen kirjailija kuljettaa lukijansa 1950- ja 60-lukujen Tarttoon, syntymäpaikkaansa. Kirja kertoo erään perheen tarinan tyttären Tiinan näkökulmasta, lapsuudesta alkaen. Venäläiset ovat vahvasti läsnä, mutta lapsen katsannossa toisin kuin aikuisten. Isä Peeter joutuu ongelmiin, jotka muuttavat koko elämän. Haikea nostalgia ja mustavalkoiset tai seepian sävyt siivittävät ajan- ja paikankuvausta, joka piirtyy tarkasti lukijan silmien eteen. Erittäin kaunis ja tunnelmallinen teksti sopii hyvin luettavaksi niille, jotka haluavat alkaa tutustua virolaiseen kirjallisuuteen laadukkaasta mutta helposti luettavasta päästä.


Kai Aareleid: Korttitalo. S&S 2018. Suomennos Outi Hytönen. Kansi Inari Savola.





Kirjablogin kymmenvuotisjuhlavuoden kunniaksi arvon kirjoja kerran kuussa.

Arvontaan saavat osallistua kaikki, jotka ilmoittavat minulle sähköpostiosoitteensa tai muun yhteystiedon ja ovat voiton osuessa kohdalle valmiita toimittamaan minulle postiosoitteensa viikon sisällä arvonnan suorittamisesta, mikä tapahtuu kuukauden ensimmäisellä viikolla. (Jos en saa osoitetta viikon sisällä voitosta ilmoittamisesta, arvon voittajan uudestaan.)

Tällä kertaa arvon komean käännöskaunon: Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet. Jos et ole sitä vielä lukenut, kannattaa. 

Kommentoi alle viimeistään 2.9. jos osallistut arvontaan, ja onnea!








lauantai 12. toukokuuta 2018

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta

Visionääri-Valtaoja on tehnyt näppärän koosteen pikku kokonaisuudesta nimeltä maailmankaikkeus, sellaisena kuin sen ihmislajina tunnemme ja ehkä tulemme tuntemaan. Huimausvaroitus heti alkuun.

Kirjoittaja puhuu siitä, millaisia käsityksiä ihmisen ja maapallon tulevaisuudesta on olemassa: pessimistisiä, optimisia ja realistisia, ja painottaa tiedemiehenä pyrkivänsä viimeksi mainittuun. Hän listaa suurimmat vaarat, jotka vaikuttavat välittömästi uhkaavan olemassaoloamme. Mutta hän vetää mukaan aikajanan pitkällä tähtäimellä: ihmiskunnan selviytymis- ja oppimiskyky on osoittautunut tehokkaaksi.

Jos parin vuosituhannen, tai muutaman sadankin, takainen ihminen näkisi teknologiamme saavutukset nyt, hän pitäisi meitä taikureina tai suorastaan jumalina: osaamme parantaa tauteja, korvata ihmisen fyysisiä osia, pitää yhteyttä kaikkialle omasta taskustamme ja niin edelleen. Miksei tämä kehitys jatkuisi - ja jos niin on, emme tämän päivän ihmisinä osaa kuvitellakaan, mihin jälkeläisemme pystyvät tulevaisuudessa.

"Alkaneen vuosisadan vaarat ovat todellisia, vakavia ja kaiken huomiomme ja ponnistelumme vaativia; mutta pohjimmiltaan ne ovat enemmän taloudellisia, yhteiskunnallisia ja poliittisia ongelmia kuin teknologisia ongelmia. Oli kyseessä sitten ilmastonmuutos, väestönkasvun tyrehdyttäminen, energia, fosforikierron hallinta tai maailman ruokkiminen, tiedämme aina miten homma on hoidettavissa - tai pahimmassakin tapauksessa voimme jo nähdä ratkaisun häämöttämässä muutaman vuosikymmenen päässä. Haaste on siinä, että todella teemme mitä pitää, peukaloiden pyörittelyn ja voivottelun sijaan. Tarvitsemme tulevaisuutta, mutta niin moni hyvää tarkoittava ihminen tarjoaa meille vain menneisyyttä."

Ei siis ole syytä olla jatkamatta iloisesti eteenpäin, sanoo Valtaoja ja perustelee väitteensä tieteellisillä faktoilla. Itse näkisin suurimpana uhkana ylipäätään jälkeläisten niukan olemassaolon, nyt kun syntyvyyden laskusta ollaan huolissaan niin Suomessa kuin muuallakin, samaan aikaan kun järjettömästi tapamme lapsia Syyriassa ja hukutamme lisääntymiskykyistä väestöä pakolaisveneiden mukana maailman meriin, joihin tungemme muovia ja siirrämme vieraita aineita ekologiseen kiertoon, joka väistämättä tavoittaa myös ihmisen elimistön. (Tämä sivuhyppäyksenä kirjasta, kuvaa sitä, miten Valtaoja saa ajatukset rullaamaan.)

Olemme siis eräänlaisia supersankareita jo nyt - entä tulevaisuudessa? Lääketieteellinen tutkimus  kehittyy, teknologia harppoo eteenpäin: 

"Haksahdamme niin kovin helposti ajattelemaan, että teknologia jollakin tavalla orjuuttaa meitä, tekee meistä kasvottomia ja sieluttomia käskyläisiä. Kyllä se siihenkin pystyy  - muistetaan vain teollisen vallankumouksen alkuaikojen synnyttämää kurjuutta, William Blaken synkkiä saatanallisia myllyjä - mutta ennen kaikkea se antaa meille yhä uusia mahdollisuuksia, yhä enemmän vaurautta ja valinnanvaraa." 

Kun tietoisuuden tutkimus etenee, miten se yhdistyy teknologiaan; syntyykö Homo Sapiensista uusi tekoälyä ja geeniteknologiaa hyödyntävä laji, Homo Superior? Miten kartoitamme universumia ja hallitsemme luonnon lakeja - kuten painovoiman rajoituksia - ja löydämme uusia, vielä toistaiseksi käsityskyvyllemme mahdottomia? Entä miten yhdistyvät teologia ja teknologia?

"Jos tyydymme vain jäämään maapallolle, loppumme tulee ennen pitkää, viimeistään silloin kun Aurinko kuolee." 

Nyt huimaa jo aika lailla. (Innovaatio-sana on muuten harmillisesti vesittynyt arkikäytössä johonkin aivan muuhun kuin mikä sen varsinainen tarkoitus on.) Valtaojan jutustelevan rento tyyli helpottaa ja auttaa lukemaan kirjan loppuun asti, samoin lukuisat kirjallisuusviitteet ja sitaatit, joiden lähteinä toimivat muut tutkijat, taiteilijat ja kirjailijat. Muun muassa Stephen Hawking ja Arthur C. Clarke mainitaan monesti, mutta mukana ovat myös Tolstoi, Aleksis Kivi, jopa Reijo Mäki. Samoin Huxley ja Atwood; Valtaojan mielestä scifi-kirjallisuus on tärkeä kirjallisuuden laji, ovathan monet tieteiskuvitelmat jo toteutuneet.

Kerrassaan hienon ajatteluttava teos ja mainiosti rajattu kooste isoista teemoista. Paljon jää toki ulkopuolelle, mutta tässäkin on lukijalle nieltävää. Suuren tietomäärän ja rentouden lukijaystävälliseksi paketiksi yhdistämisen lisäksi kirjassa miellyttää valoisa ote, jolla huippututkijan esittämänä on erityisen suuri painoarvo. Olemme selvinneet jo paljosta, keinoja on olemassa selvitä edelleen, ja tulevaisuuden mahdollisuuksien määrä on rajaton. Jos haluamme niitä käyttää, emmekä vaikkapa possauta itseämme tähtipölyksi taivaalle poliittisissa taistoissa, tekee lukijan mieli tänään lisätä hieman pessimistisemmin. Valitettavasti kaikki eivät jaa Valtaojan näkemystä: "Kaikki tieteemme ja teknologiamme ovat vain apuvälineitä, inhimillisyyden ja ihmisyyden kasvun apuvälineitä." Tähtipölystäkin syntyy kuitenkin aina jotain uutta.

Kenelle: Ihmislajin tulevaisuutta pohtiville, huimausta sietäville, tiedonhaluisille.

Muualla: Valtaojalla on erinomainen taito yhdistää kova ja vaikea tiede kieleen, jota on helppo lukea ja ymmärtää, sanoo Suketus. Kirjahillalle jäi kirjasta hyvä olo. Avartava, avaava ja innostava teos, sanoo Mummo matkalla.

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta. Ursa 2017. Kannen maalaus: Tuomo Saali, Hiljaisuus.

Valtaojan Kaiken käsikirja vuodelta 2012

Helmet-haaste 2018 kohta 33: selviytymistarina. Ja osa Klassikkojen lumoissa -tietokirjahaastetta.


tiistai 3. huhtikuuta 2018

Lasten asialla: Pirkko Saisio ja Leila Saarivirta

Perhesuhteiden ansiosta luen joskus lastenkirjoja, mutta genrestä tänään minulla ei ole yleiskuvaa. (Enkä listaa niitä luettujen tilastoihini, miksiköhän. Klassikoihin on vain niin helppo turvautua.) Nyt luin kuitenkin kaksi tuoretta lapsellisten kirjaa, joista toinen vielä tuoksuu painomusteelle.

"Ootsä muuten kirjottanu sen Peppi Pitkätossun?"


Pirkko Saision kirja isovanhemmuudesta on juuri sitä: miten me höpsähdämme ja kierrymme uusien pienten pikkusormien ympärille. Miten juuri tämä lapsi on maailman paras ja ihanin, kaikessa. Tunnistan! Juuri noin! On hykerryttävää lukea yhtä höpsähtäneiden mietteitä ja vertailla: noin meilläkin.

Kulttuuriperheessä kasvaminen näkyy, lapselle on selvästi luettu paljon, virikettä tarjottu. Sanavarasto viisivuotiaana on laaja, mutta ymmärrys normaalin tenavan. Eli aivan huippua, päihittää meidät iäkkäämmät niin monin tavoin.

Kirja ei ole lastenkirja, vaikka sen niiden joukosta kirjastossa bongasin. (Väärä hyllytys! Huom. kirjastot!) Vaan isovanhempien fiilistelyä ja muistiinkirjaus hauskoista tapahtumista ja sanomisista. Kuulemma teksti sai alkuunsa nonnaksi nimitetyn isoäidin fb-päivityksistä.

"- Mullakin on paljon mielenpiteitä, ilmoitti Nelivuotias. - Mutta mä en muuta niitä. - Aha. - Haluutteks te kuulla yhden? - Ilman muuta. - On olemassa paljon hienoja astioita. Ja hienoja eläimiä."

Vaikka ihailen Pirkko Saisiota kirjailijana, hieman petyin, kuvittelin kirjan hulvattomammaksi. Ja enemmän lapseen kuin isoäitiin keskittyväksi. Vaikka Saisio osaa asetella tarinat viihdyttäviksi jutuiksi - kuka luupää ei huvittuisi lasten kommenteista - uutta kulmaa tai rajuutta nimestä huolimatta ei löydy. Hyväksyn ratkaisun, lapsenlapsionnessa köllöttelyn, mutta mietin silti, ettei kirjaa olisi julkaistu, jos kirjoittaja ei olisi se joka on. Toisaalta on kummallisen tyydyttävää havaita, että isojen asioiden äärellä olemme samalla viivalla, me tavikset ja nämä huipputaiteilijat.

Kirjan suurin anti minulle on paitsi taiten asetelluissa sanoissa myös omissa muistoissa, joita lukemisen myötä tulvii (ehkä tämä oli kirjailijan ovela tarkoitus?). Myös minulta on kysytty, olinko ennen apina! Myös minua on huijattu keksien saamiseksi! Ja kehuttu hämmentävistä asioista. (- Sulla on aina niin hienot vaatteet --- Minulla pitäisi olla enemmän hameita, joissa on palloja. Näiden pallojen pitäisi olla sellaisia, että kun niitä painelee, niistä kuuluu musiikkia.)  Ja se aika, kun pikkosisko syntyi! Liikuttavin on kysymys siitä, "ketkä nyt ovat hänen vanhempiaan, kun hänen isänsä ja äitinsä ovat nyt siirtyneet vauvan vanhemmiksi. Vakuutimme, että perhesuhteet pysyvät ennallaan." Ja juuri tälläkin hetkellä meidän kolmivuotias kuljeskelee aurinkolaseissa ja uikkareissa odottamassa kevään etelänmatkaamme. Hyvää mieltä ei voi välttää.

Kenelle: Isovanhemmille, sellaisiksi haluaville, sellaisia kadehtiville, lastenhankintaa pohtiville. Ei lapsille.

Muualla: Lapsen kasvattava vaikutus ulottuu isovanhempiin asti, sanoo viisaasti Hannan kirjokansi. Ehdoton hyvän mielen kirja, tuumii Kirjojen kauneudesta -blogi.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna. Kuvitus lapsenlapsen. Siltala 2017.

"Jopa tällainen rento kaveri hiiltyy kuullessaan kerta toisensa jälkeen valheellista informaatiota itsestään." 


Hyvä uni on kiistatta elämän peruspilari, ja siihen tarttuu Leila Saarivirta. Hän on huomannut nukkumisen ongelmat niin aikuisilla kuin lapsilla ja rennosti opastaa meitä parempaa kohti: nukkuminen on ilmaista, mutta sen vaikutukset kallisarvoiset.

Nauroin ääneen jo alkusivuilla; Nukkumatti on tuohtunut niin monesta (oikeasta) syystä. Hänet kuvataan fantsuhahmoissa jonain ikivanhana tonttu-ukkona! Huippuhahmot-kisassa voittaa aina Joulupukki, joka ahertaa vain yhden illan vuodessa!

"Ei mitään persoonallisuutta. Ei lainkaan pitkäjänteisyyttä. Me muut puurramme vuoden ympäri. Eikä kiitoksen sanaa, suosituimman tittelistä puhumattakaan. --- Urani pahin takaisku."

Kuka muu muka nukuttaa tälleen?


Nyt on särmää. Ja ajankohtaisuutta: Nukkumatti päättää perustaa blogin. Kirjan sivulla 25 hekotin, eikä se minua tuntevia yllätä. Mietittiin blogin nimeä. En kerro, lukekaa itse. Näillä fantsuilla (eli fantasiahahmoilla) on muuten ihan omat some-piirinsä.

Nukkumatilla on kaveri, Pahkura. Tämä Lapin murretta puhuva puikula puolestaan perustaa YouTube-kanavan, joka keskittyy pakaroiden kiinteytykseen. Totta kai. Vaikka Pahkura on oikeasti se kotitonttu, joka jättää tiskitasot räävittömään kuntoon ja ruokapöydät sotkuisiksi. Ai, et tiennyt tämän olennon olemassaoloa? Luulit, että sen tekevät lapset?

Kirja vaihtelee suoran kerronnan ja blogipostausten kesken. Myös ystäväkirjan päivityksiä ja sähköposteja sisältyy jännittävään tarinaan, jonka tarkoitus on pelastaa supersankarimme maine - ja jos tylsiä ollaan, myös nukkumisen tärkeys - Joulupukin, Hammaskeijun ja muiden seurassa. Sininen nuttu, niin nähtyä! Aikuisten älyttömyyksiä ihmetellään, mutta heillekin on armollisesti tekstissä täkyjä: tee vaikka Haluatko unimestariksi -tietovisa tai lue TOP5-nukahdusniksit.

Kirjailija puhuu äänellä, jota ilokseen voivat kuunnella sekä lapset että aikuiset. Tarina on hauska ja hulvaton, mutta siinä on vinha todellisuuspohja. Nukkuminen on monelle ongelma. Muitakin lasten haasteita kirja käsittelee, ikään kuin salaa ja puolihuolimattomasti. Ehkä kirjoittajalla myös huoli siitä, miten voimme. Jos aikuiset eivät voi hyvin, eivät lapsetkaan. Ajankohtainen, taidolla tehty, faktaa ja fiktiota viihdyttävästi yhdistävä kirja, josta jää hymy päälle. Mainio paketti.

Kirjailijan edellinen teos Rikas elämä on myös viisas. Kirjoittajaa voi seurata blogissa Pihin naisen elämää.

Lastenkirjoista yleensä: Miksei niissä ole merkintää kohderyhmän ikäluokasta, kuten leluissa? Saision kirja ei ole lastenkirja, vaan aikuisten, iäkkäämpien sellaisten. Saarivirran kirja sopii 4 - 12-vuotiaille, oman arvioni mukaan, mutta siinä on paljon antia myös aikuiselle. En voi kuvitella yli nelivuotiasta, jota kirja ei viihdyttäisi.

Muualla: Fantastinen tositarina, sanoo Joulupukki (anteeksi, en löydä linkkiä). Luetaanko tämä -Kia sanoo sekä aikuis- että lapsilukijoiden löytävän kirjasta varmasti oman tasonsa.

Leila Saarivirta: Nukkumatin vastaisku. Kuvitus Pentti Otsamo. Otava 2018.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Elena Ferrante: Napoli-sarja, osat 1 - 3.

Hitaasti pääsin Ferranteen mukaan, mutta sitä tiukemmin. Tarina kertoja-Elenasta ja hänen ystävästään Linasta lapsuudesta aikuisuuteen on täyteläinen, viisas, lujasti koukuttava ja koskettava, vaikkei olisi Italiaa nähnytkään. Naisen tarina on yksityinen; taitava ja tarttuva kerronta hoitaa loput, eli tekee siitä tutun, yleismaailmallisen ystävyyden kuvauksen ja naisen kasvukertomuksen.

Ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, kertoo tyttölapsista Napolin kaduilla; melske, haju, kiihkeys ovat kirjassa käsin kosketeltavia, viileää suomalaista vieraannuttavia. En vakuuttunut, kaikki tuo tuntuu pohjoismaisen niukkalinjaisen sisustuksensa ja hiljaisuutensa keskellä kirjaa lukevasta oudolta. Fyysisyys! Ihmiset ja ystävyydet ovat silti tunnistettavia. Ja kirja on tärkeä, sillä tutustumme päähenkilöihin, joista saamme lukea lisää seuraavissa. Vaikken vielä tässä vaiheessa ole varma, luenko seuraavia.

Muualla: Vaikea pukea sanoiksi, silkkaa lukunautintoa, sanoo Lumiomena.

Toinen osa, Uuden nimen tarina, jysähtää lujaa. Luin, ehkä suuren hypetyksen vuoksi, joka on usein loitonnuttaa, mutta nyt näkyvyys oli hyvästä. Kai se on luettava, kun niin moni kehuu. Täysosuma. Naisten tarina miehineen, töineen, perheineen ja urineen on niin yllättävä, outo ja samalla tuttu, ettei siitä voi olla lumoutumatta. Se kattaa kaikki oleelliset kysymykset ja kertoo Elenan ja Linan toisistaan täysin poikkeavat tarinat ymmärtävästi; hienovireisesti ja julkeasti yhtä aikaa. Nuoret naiset haaveineen, miehineen, unelmineen ja perheineen! Elena, kiltti tyttö, ja Lina, joka tekee omanlaisiaan ratkaisuja. Miten käy ystävyyden? Ja onko sillä väliä? Kirja, joka kaikkien ystävyyttä pohtivien ja jokaisen lukevan naisen kannattaa lukea. Löydät siitä itsesi. Kuvan nappasin brittiläisen Text Publishing Companyn sivulta.

Muualla: Leena Lumi kaipasi tiivistystä, mutta on kuumeen vallassa, tulkitsen. Lukuromaaneja sanan kaikissa positiivisissa merkityksissä, summaa Kirsin Book Club. Kakkososa on ehkä ykköstä parempi, sanoo Me Naiset. Ei ehkä, vaan on!

Kolmas osa. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Nyt ollaan jo kypsien naisten maailmassa. On kokemusta, pettymyksiä, onnea, saavutuksia. Lapsia, puolisoita, exiä ja nyxiä. Miehet bisneksineen! Naiset, jotka pitävät kaiken koossa, jos haluavat; valtasuhteet ovat yhtä selkeitä tai hämäriä kaikille. Mikä on miesten rooli? Voittaako järki vai tunne, vai onko sen väliä? Ferrante kutoo velhomaisesti Elenan kirjailijanuraa, Linan kapinallisuutta ja ajan- ja paikankuvaa kiinnostavaksi kuvaelmaksi, joka liikuttaa ja koukuttaa. Enkä nyt halua ajatella vanhenemista tai sitä faktaa, että äitini on päähenkilöiden ikäinen.

Muualla: Upea, syvällinen, viihdyttävä, sanoo Sanoissa ja sivuilla. Tulee voimalla kohti, sanoo Rakkaudesta kirjoihin -Annika. Kirjailija Anita Konkka analysoi laajasti koko sarjaa, myös vielä suomentamatonta viimeistä osaa, joten ÄLÄ klikkaa linkkiä, jos et halua tietää.

Kenelle: Naisille. Naisia ymmärtämään pyrkiville. Komean kerronnan ihailijoille. Uskottavaa ja koukuttavaa tarinaa etsiville. Italian ystäville.

Elena Ferrante: Napoli-sarja, osat 1 - 3. Suomennos Helinä Kangas, joka on suomentanut myös seuraavat osat.

Osa 1: Loistava ystäväni. (L'amica geniale) WSOY 2016. Helinä Kangaksen käännös sai Tammen Jarl Hellemann -palkinnon vuoden parhaana käännösromaanina. Käännökset ovat briljantteja, kirjojen nimistä alkaen.

Osa 2: Uuden nimen tarina. (Storia del nuovo cognome) WSOY 2017. Sarjan tähänastisista paras.

Osa 3: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. (Storia di chi fugge e di chi resta) WSOY 2017.  Päällys: Martti Ruokonen. Neljän kirjan sarja julkaistiin italiaksi vuosina 2011 - 2014 ja englanniksi 2015. Vuonna 2018 odotamme suomeksi päätösosaa.

Elena Ferrante on taiteilijanimi, jonka oikea henkilöllisyys on salainen: usein arvellaan sen takana olevan italialaisen kääntäjän Anita Rajan. Toukokuussa 2018 HelsinkiLit-tapahtumassa esiintyy Domenico Starnone, Rajan aviomies, jota myös on veikkailtu Ferranten salanimen taakse. Hänen kirjansa Solmut (Ties, Lacci) lmestyy suomeksi keväällä. Sitä sanotaan Ferranten Hylkäämisen päivien vastakohtakirjaksi, miehen näkökulmana. Omppu pohtii blogissaan kutkuttavasti kirjojen suhdetta. Nähdään varmaan Savoy-teatterissa?

Kesällä 2017 alkoi HBO Italian television kanssa tehdä kirjasta tv-draamaa. Nähtäväksi jää, mitä tulee ja nähdäänkö se meillä. Toivottavasti! Kun fanit on jo koukutettu, meille on helppo syöttää  lisää. Pöhinää somessa asian tiimoilta.

Aiemmin lukemiani Elena Ferranteja:
Hylkäämisen päivät. Suomennos Taru Nyström. Avain 2004.
Amalian rakkaus Suomennos Taru Nyström. Avain 2005.


sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Uutuuksia ulkomailta: Kawakami, Mackintosh, Moyes

Clare Mackintosh tuli tutuksi suomalaisille trillerillään Annoin sinun mennä, ja psykologista jännitystä tarjoilee myös seuraava teos. Tyyli ja rakenne ovat edellisen kirjan kaltaiset: Macintosh kuvaa pikkutarkasti henkilöitään ja heidän lähiympäristöään. Ehkä piirre juontaa juurensa kirjailijan poliisitaustasta?

On kuin lukija sukeltaisi väijymään kiikarein varustettuna naisten - päähenkilöinä on naisia - arkea. Mikä on mukavaa Lontoosta pitäville kuten minulle, koska se on tapahtumien koti, mutta kuvaa myös itse kirjan sisältöä. Naisia vaanitaan. Mutta kuka sen tekee ja miksi? Sitä selvitellään poliisien voimin, kun raiskauksien ja henkirikosten sarja alkaa hahmottua. Asiaan liittyy eräs perheenäiti, eräs naispoliisi ja eräs erikoinen verkkopalvelu...

Kirjailijan tapa kuvata detaljeja on kiinnostava, mutta asioiden pyörittely moneen kertaan tuskastuttaa; hän herkuttelee suoraviivaiselle suomalaiselle liian kanssa kysymyksillä ja mysteereillä, ennen kuin eteenpäin päästään. Henkilöitä on paljon, mutta kukaan ei oikeastaan nouse päällimmäiseksi, he jäävät kaukaisiksi. Ei ole sankaritarta, jota ihailla. Näistä kahdesta syystä en ollut täysin vaikuttunut ensimmäisestä kirjasta, ja huomaan saman toistuvan. Onneksi toistuu myös yllättävien käänteiden määrä - epäilykset kohdistuvat moneen suuntaan - mikä jaksaa pitää mielenkiinnon vireillä. Aiheeltaan Minä näen sinut on edellistä kiinnostavampi, eikä vain #metoo-kampanjan ansiosta: naisena on helppo tunnistaa pelottavia tilanteita omaan arkeen verraten, vaikka kirjan juoni meneekin reilusti yli normikokemusten. Perustrilleriviihdettä, joka ei nouse genren kärkeen omien lukemisteni joukossa, mutta sopii luettavaksi hetkeen, jossa ei kaipaa muuta kuin ajankulua.

Kenelle: Psykologisen perustrillerin ystäville, yksityiskohtien ystäville, poliisityöstä kiinnostuneille.

Muualla: Leena Lumi pitää kirjailijan tyylistä, Kirjakaapin kummitus suhtautui hieman varovaisemmin. 

Clare Mackintosh: Minä näen sinut. (I see you) Gummerus 2018. Suomennos Päivi Pouttu-Deliére. Seuraava Mackintosh-suomennos Anna minun olla jatkaa kolmen sanan otsikkolinjaa ja ilmestyy jo tämän vuoden syksyllä. 

 - - - - - -

Japanilaiseen ajatteluun meitä on opettanut Haruki Murakami, muiden muassa, mutta ainakin minulle yhtenä tärkeimmistä, vaikka hän on ollut yhdysvaltalainen suuren osan elämästään. Ja Nobel-Ishiguro englantilainen jo viisivuotiaasta. Mutta japanilaisuuden tapa ja logiikka, ympäristö, asuminen, tavat, ruoka, tuo kaikki kiehtoo suomalaisia suunnattomasti, mistä kertoo osaltaan kotimaisten kirjailijoiden suosio aiheesta, kuten Mia Kankimäki ja Minna Eväsoja. Suosion myötä käännetään myös uusia kirjailijoita, minkä ilolla vastaanotamme. Kawakamin sanotaan olevan Japanin suosituimpia nykykirjailijoita, ja tämä kirja on käännetty peräti 14 kielelle.

Tsukiko tapaa kantabaarissaan entisen opettajansa, jota hän nimen unohdettuaan kutsuu nimellä Sensei, opettaja. Ikääntyvä mies kiehtoo nuorta naista, ja heillä on yllättävän paljon yhteistä. Ei, romanttisesta tapaamisesta ei ole kyse - ainakaan länsimaiseen tapaan - vaan tapahtuu tai on tapahtumatta jotain muuta. Onko silti kyse rakkaudesta?

"- Ehdotin, että piipahtaisimme juomaan Satorun baariin. - Eikö huomenna ole treffit? - Ei haittaa. - Vai niin. - Niin. Murahtelimme toisillemme siihen tapaan. Nuoret lehdet eivät olleet enää hiirenkorvia, niissä oli jo väkevän tummanvihreä sävy."

Viehättävä, verkkainen ja kiehtova tarina, joka pulppuaa hitaasti ja hiljaisesti, mutta vahvasti. Harmi, että suomen kielen oikoluku on jäänyt puutteelliseksi, tarpeettomat kirjoitusvirheet vievät huomiota itse asiasta ja laskevat tekstin tasoa.

Hiromi Kawakami: Sensein salkku. S&S 2017. Suomennos Raisa Porrasmaa. Kansi ja ulkoasu Satu Kontinen. Arvostan sitä, että painopaikka sanotaan reilusti: se on Latvia, kuten usein kotimaisissa kirjoissa, vaikka sitä usein peitellään mainitsemalla painopaikaksi EU. Jolloin joku ehkä luulee työtä kotimaisemmaksi kuin se onkaan. Painojälki on kelpoa vaikkei priimaa, paperi harmahtavan halvanoloista, mikä myös on jo useimmiten normi kuin poikkeus.

Kenelle: Aasialaisen ajattelun ystäville, pysähtymään pystyville, erilaisen ihmissuhdetarinan etsijälle.

Muualla: Mummo matkalla kuvaa kirjaa kauniisti muun muassa seesteiseksi kokonaisuudeksi ja listaa paljon muita blogiarvioita.

 - - - - - -

Moyesin kirjat ovat oivaa viihdettä: sujuvasti luettavia, vähän jännittäviä jatehokkaasti nappaavia niin, että lukemista on vaikea jättää kesken (onko joku muka jättänyt Moyesin kirjan kesken?). Eikä niistä muista mitään jälkeenpäin.

Tuorein suomikäännös on samaa sarjaa: luin ahmimalla, mutta nyt piti käännellä sivuja, jotta mieleen palautuisi, mitä tuli luettua. Ai niin, tämä on se, jossa on kaksi aikatasoa: Lontoo 2006 ja Ranska 2016. Joita yhdistää eräs nainen ja taulu. Ihan aikatasoja? Yrittääkö Moyes tehdä tällä kertaa älyllistä viihdettä? En tiedä, jaksa enkä ehdi ajatella: riittää että viihtyy, maailma ei järky. Mystinen käsite "lukuromaani" kuvaa tätä hyvin. Näitä tarvitaan.

"- Mitä hittoa tuo oli? Janey kysyy, kun Paul harppoo hänen ohitseen takaisin työhuoneeseensa. - Älä. Älä vain kysy mitään, okei? Paul kysyy. Hän paiskaa oven kiinni takanaan ja istuu kirjoituspöytänsä ääreen. Kun hän vihdoin kohottaa päänsä käsistään, hän näkee ensimmäiseksi Tyttö jonka jätit taaksesi -taulun kopion."

Brittiläisen Jojo Moyesin kirjoja löytyy blogista monia: tässä yksi parhaita.

Kenelle: Aivot narikkaan -lukemista hakeville, takuuvarmaa romanttista viihdettä valitseville, stressaajille.

Muualla: Sopiva kokonaisuus rakkaushömppää ja elämän epäreiluutta, sanoo Maija Kirjojen keskellä.

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta. (The Girl you left behind.) Gummerus 2017. Suomennos Heli Naski.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Alex Schulman: Unohda minut

Alex Schulman kertoo tarinansa alkoholistiäidin lapsen kasvusta aikuisuuteen. Pienenä hän ei tietenkään ymmärtänyt, mistä on kyse, eikä hieman kasvettuaankaan osannut äidin käytöstä tuomita - eihän hän muusta tiennyt. Lapsen lojaalisuus on liikuttavaa, mutta hänelle itselleen vahingollista. Salailu ja häpeä jättävät jälkensä.

Perheessä on kolme poikaa, joista kertoja on nuorin. Heidän isänsä on reilusti äitiä vanhempi, ja isän kuoltua äidin juominen kiihtyy hengenvaaralliseksi. Pojilla on äidistään jatkuva huoli, he joutuvat "päivystämään" koko ajan, mikä äidin tilanne on. Raskasta!

On paljon hyviäkin muistoja, on lämpöä ja rakkautta. Perheen matkat ja yhteiset rituaalit, yhteisyyden tunne. Äiti on ihana, kaunis ja kaikista älykkäin.

"Voin sulkea silmät ja muistella varhaislapsuuttani, sitä kuinka äiti ja minä rakastimme toisiamme. Syntymästäni viisivuotiaaksi oli elämäni paras aika. Haluan sinne takaisin."

Kun Alex itse on naimisissa ja isä, hän päättää tarttua asiaan. On pakko.

"...haluan että me kumpikin selviämme hengissä. Näin ei voi jatkua. Sinun täytyy lopettaa juominen. Ja minä haluan auttaa sinua siinä."

Riippuvuuksia tuntevat tietävät, ettei asia ole yksinkertainen. Schulman kuvaa hyvin reaktioita, joita hänen vaatimuksensa aiheuttaa. Ja tuntemuksia, joita lapselle jää, vaikka lapsi olisi jo aikuinen.

"Silloin kun äiti kertoi tarinoita, aika lakkasi olemasta ja särkynyt suhteemmekin unohtui. Kaikki haihtui pois, mutta lopulta lumous aina rikkoutui. Hermostutti olla samassa huoneessa hänen kanssaan. Olimme niin kaukana toisistamme, jokin oli särkynyt aikoja sitten eikä sitä pystynyt enää korjaamaan."

Tuli mieleen keskustelu, jota Selja Ahavan kirjasta somessa käytiin. Että on yksipuolista. Toisenkin osapuolen kanta pitää huomioida. En ymmärrä, miksi: Schulmanin äidin tarina hänen itsensä kertomana olisi varmasti kiinnostava, mutta aivan eri tarina, eri ihmisen kokemus. Schulman kertoo omansa, asettaa sen rohkeasti tarjolle, ja tekee sen hyvin ja konstailematta.

Kenelle: Perhekuvausten ystäville. Viinan käyttöään miettiville. Äidin rakkautta ihannoiville.

Muualla: Kirjasähkökäyrän Mai ei anna vanhemmilleen anteeksi. Psykologisesti tarkka ja viiltävä, sanoo Reader why did I marry him.

Alex Schulman: Unohda minut. Nemo 2017. Suomennos Raija Rintamäki. Kustantajan lukukappale.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Joku kirjailija - en muista kuka - sanoi somessa, että hän saa kahdenlaista palautetta. Toinen sanoo, ettei voi eläytyä kirjaan, kun sen maailma on niin vieras. Toinen puolestaan kertoo ihastuneensa kirjaan siksi, että sen maailma on niin vieras. (Hankalaa kirjailijan kannalta; ennakointi on mahdotonta!) Minulle toimi tällä kertaa jälkimmäinen suhtautumistapa. En voi kuvitella omaani vastakkaisempaa maailmaa kuin kirjan päähenkilöllä, 16-vuotiaalla amerikkalaisella, slummissa asuvalla mutta hienostokoulua käyvällä Starrilla on. Silti uppouduin siihen täysin. Tehokasta tekoa, tämä nuorten aikuisten kirjallisuuteen luokiteltu tarina.

"Toivottavasti kukaan ei kysy mun kesälomasta. Muut kävi Taipeissa, Bahamalla ja Harry Potter Worldissa. Minä pysyin getossa ja näin kun poliisi tappoi mun kaverin."

Starrilla on rakastava perhe ja kavereita. Hän joutuu todistamaan tilanteen, jossa poliisi ampuu hänen ystävänsä tuosta vain. Mitä seuraa: mediassa sympataan poliisia, musta yhteisö käyttää niitä harvoja - usein säälittävän tehottomia ja heitä itseään vahingoittavia - keinoja, joita heillä on, ilmaistaakseen mielipiteensä ja tuodakseen vääryyden yleiseen tietoon. Kuten mellakointia.

"Mä olen nähnyt sellaista tapahtuvan vaikka kuinka monta kertaa: mustaihoinen saa surmansa vain siksi että on musta, ja pian on helvetti irti. --- Olen sanonut, että jos mä olisin näkemässä, kun jollekulle käy niin, mä nostaisin metelin, varmistaisin että koko maailma saa tietää, mitä tapahtui. Nyt mä olen ollut näkemässä enkä uskalla puhua."

On järkyttävää lukea, millaisen pelon vallassa musta yhteisö joutuu jatkuvasti elämään kodin seinien ulkopuolella ja siitä, miten lapsia siihen valmistellaan, käydään "keskustelu". Vaikka kaduilla liikkuu huumediilereitä ja jos minkälaista roistoa, suurinta pelkoa herättää poliisi.

"Seven suoristaa selän ja katsoo suoraan eteen, hyvä jos silmiään räpyttelee, ja puristaa rattia. Sen silmät liikkuu vähän, ihan ku sen tekis mieli vilkaista poliisiautoon. Se nielaisee näkyvästi. - Vaihdu nyt, se rukoilee liikennevaloa. - Vaihdu nyt. Mäkin tuijotan suoraan eteen ja rukoilen että valot vaihtuu."

Starr joutuu oikeudenkäyntiprosessiin, jossa tapausta puidaan. Se etenee ja saa päätöksensä, ja ohessa saamme lukea yhteisön kipeistä ongelmista. Kuten siitä, miksi jengit ja huumediilaus houkuttavat.

"- Mutta olihan teillä mutsi, mä sanoin, ja siskoja... - Ei ne pystyneet pitämään meistä huolta niinkun King Lordit, se sanoo. - Me Delvinin kans pidettiin huolta niistä. King Lordeista me saatiin sellanen porukka, joka oli aina meidän tukena, tuli mitä tuli. Ne osti meille vaatteita ja kaikkee, mihin mutsilla ei ollu varaa, ja ne katto, että me varmasti syötiin kans. Se kattoo pöytää. - Oli mahtavaa, kun vaihteeksi joku huolehti meistä, eikä aina toisin päin."

Starrin viisaat vanhemmat ovat saaneet tytön hyvään kouluun, jossa Starr tuntee viihtyy, vaikka tunteekin olevansa ulkopuolinen.

"Mun pitäs jo olla tottunut siihen, että mun eri maailmat törmää, mut kun mä en koskaan tiedä, kumpi Starr mun pitäis olla. Mä voin puhua vähän slangia, mutta en liikaa, mulla voi olla vähän asennetta, mutta ei liikaa, etten mä oo 'nenäkäs musta tyttö'. Mun pitää miettiä, miten mä sanon ja miten, mutta mä en saa kuulostaa 'valkoiselta'. Jeesus että se on rasittavaa."

Mutta Starr oppii pikku hiljaa sekä yhdistämään maailmojaan että sanomaan asioita niin, että ihmiset kuuntelevat häntä. Ja hän huomaa, että sanoilla on voimaa.

Uskottava ja karun kaunistelematon tarina, joka avaa silmiä monen todellisuuteen. Todellisuudesta se sai alkunsakin: kirjailija tuohtui tositapauksesta, jossa poliisi ampui mustan nuoren ilman syytä. Poliisien väkivallasta Yhdysvalloista on uutisoitu meilläkin, mutta kaukaiset uutiset liukuvat helposti tietoisuudesta kuin vesi hanhen selästä. Tämä kirja ei tee niin: se on erinomainen, sekä vetävänä tarinana että aitona ja koskettavana kuvauksena afroamerikkalaisesta elämästä, karmeine mutta myös hyvine puolineen: esimerkiksi yhteisöllisyys on jotain, mistä kaikki voisivat ottaa oppia. Samalla se on nuoren ihmisen kehityskertomus, kaveri- ja perhesuhteiden pohtimista, omakuvan ja naiseuden rakentamista. Romantiikkaakaan ei puutu. Kannattaa lukea, kaikkien!

Kenelle: Nuorten aikuisten lisäksi muillekin ennakkoluulottomille aikuisille.

Muualla: Amma vaikuttui ja teoksen olevan hemmetin hyvä. Aihe on niin tärkeä, että Kirjavarkaalta loppuivat sanat kesken.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät. Suomennos Kaijamari Sivill. Otava 2017. Kustantajan lukukappale.

Lukupinon Yhdysvallat-haasteessa sijoitan kohtaan 8, afroamerikkalaisen kirjailijan teos.
Helmet-haasteessa 2018 se käy moneen kohtaan (kuten 15, 17, 19, 22, 26), mutta täppään numeron 32: kirjassa käydään koulua.

torstai 8. helmikuuta 2018

Tanja Kaarlela: Noutaja

Iisa on syntyisin maalta, mutta kaupunkilaistunut. Hän asuu miehensä kanssa hulppeassa talossa ja tuskailee uranaisen tuskia. Muuta perhettä tai sukua ei kaukaista ja kiireistä äitiä lukuunottamatta ole, äidin sisar Friiakin kuolee. Ei ole tullut pidettyä tätiin yhteyttä, miettii Iisa, ja päättää viime hetkillä paikata, ties mistä ajan kulun tajuamisen puuskasta, lähtemällä Friian hautajaisiin.

Mies Ilkka lainaa vastentahtoisesti upouutta autoaan, ja Iisa lähtee pitkälle ajomatkalle maan poikki pohjoiseen. Matkalla sattuu onnettomuus: hän tönäisee tielle säntävää koiraa. Koira lenkottaa kotiinsa, ja Iisan on pakko mennä tarkistamaan, miten kävi. Näin hän tutustuu Yrjöön.

Yrjö sinnittelee yksin talossaan. Näitä vanhan ajan jääriä, jotka eivät apua pyydä eivätkä tarvitse. Paras ja ainoa ystävä, naapurin Väinö, on kuollut, mikä oli Yrjölle kova isku. He ymmärsivät toisiaan: palvelukoti ei olisi vaihtoehto, vaikka Väinön lapset sitä ahkerasti olivat ehdotelleet.

"- On se kumma, oli Väinö sanonut monta kertaa. - Kaikille on koulut maksettu ja hyvät ammatit ovat saaneet, mutta mitään muuta ei ole tullut takaisin kuin suuria kukka-asetelmia jouluisin. Niissä eläviä pikkukärpäsiä saa sitten nyppiä voileipiensä päältä pitkin kevättä. Sitä oli Yrjö ajatellut monta kertaa mielessään ja vähän nauraa hihittänytkin, että hän ei ainakaan kaivannut semmoisia joulukukkia."

Iisan mielestä miehellä ei ole kaikki hyvin, mutta minkäpä hän sille voi. Sattumusten myötä he kuitenkin joutuvat tutustumaan toisiinsa paremmin kuin kumpikaan alunperin toivoi.

"Mies kuorsasi autuaan tietämättömänä kaikesta, eikä Iisa voinut olla ajattelematta, että ilman tuota haisevaa ukkoa hän ei olisi tässä vaan jo hotellissa herkullisella illallisella viinilasin äärellä. Ilkka oli ollut oikeassa: hänen ei olisi pitänyt lähteä lainkaan. Mitä enemmän Iisa ajatteli, sitä enemmän häntä ahdisti. Hautajaisiin lähteminen oli ollut typerä päähänpisto, josta hän sai nyt kärsiä. Hänen elämässään mikään ei mennyt ongelmitta, sen hän oli tajunnut jo lapsena."

Elämänmakuinen maalaisromaani tästä ajasta. Kaarlela tietää, mistä puhuu: hän kuvaa maaseudun tyhjentymistä, katoavan elämänmuodon viimeisiä rippeitä. Tarina herättää hilpeyttä ja haikeutta. Se ei haasta eikä syytä, ei yritä sanoa liikaa, vain kertoo pätkän, merkittävän sellaisen, sekä Yrjön että Iisan elämästä. Mukava lukea vaihteeksi realistista kerrontaa, ja Kaarlela tekee vakuuttavaa sellaista.

Myös kirjailijan edellinen romaani Lasissa on tyttö liikutti ja vakuutti.

Kenelle: Realistisen nykyromaanin ystävälle, maaseutua tunteville, uskottavan tarinan etsijälle.

Muualla: Kaarlela on karun arjen realistinen kuvaaja, taitava ja terävä, sanoo Kirja vieköön -Riitta.

Tanja Kaarlela: Noutaja. Reuna 2017. Kansi Mervi Kattelus.

perjantai 26. tammikuuta 2018

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Nyt on novellia, jota ei tarvitse pinnistellä. Neljän pojan äiti, yhdysvaltalainen kirjailija Lucia Berlin teki perheensä elättämiseksi töitä siivoojana, ensiavussa, pesulassa, kaupassa, toimistossa ja vaikka missä. Asuinpaikkojakin hänelle kertyi useita, samoin avioliittoja, eroja ja muita isoja elämänkäänteitä. Berlin kutoi kokemaansa fiktiivisiin kertomuksiinsa, mistä suuri kiitos: niitä jaksaisi lukea loputtomasti.

Kokoelma on terävä, fiksu ja viihdyttävä. Berlinin pitkä ja lavea elämänkokemus näkyy ja kuuluu. Hän ei ole turhantärkeä eikä korrekti, vaan sanoo hienostelematta. Eikä aina edes sano, vaan olettaa lukijan tajuavan ja on jo muualla, usein seuraavassa tarinassa (naureskellen lukijan ällistykselle, luulen). Koukku on usein aivan kertomuksen lopussa, tai eräs koukuista. Tätä haluan seurailla!

Kertomuksia on peräti 25, osa hyvin lyhyitä. Teksti on nasevan ytimekästä ja osuvaa, se ei rönsyile, vaan etenee harkitusti mutta nopein kääntein, taitavasti rytmitettynä. Lisäksi se on uskottavaa; feikkituntua ei tarvitse pelätä, mistä kiitos myös vivahteikkaalle käännökselle. Yksi yhteen todella tapahtuneen kanssa kertomukset eivät ole, vaikka kirjailija lainaa paljon kokemuksistaan, jopa henkilöitään, ainakin isoäiti Mamie ja kaunotarserkku Bella toistuvat useammassa kertomuksessa. Alkoholi oli Berlinille ongelma, ja sitäkin hän hyödyntää tarinallisesti, muun muassa hienossa novellissa Kaikki karkaa käsistä. 

Kuten yleensä kokoelmissa, niminovelli on tässäkin parhaasta päästä. Varakkaiden perheiden siivooja antaa vinkkejä samaa työtä tavoitteleville. Vinkeissä ei neuvota puhdistustekniikoita, vaan asiakkaan käsittelyä. Tyrskähtelin naurua moneen kertaan.

"(Vinkki siivoojalle: älä tee töitä ystäville. Ennemmin tai myöhemmin he kääntyvät sinua vastaan, koska sinä tiedät heistä niin paljon. Tai sitten sinä lakkaat pitämästä heistä - samasta syystä.)" 

Hyvät ystävät -novelli yllättää ja myötänolostuttaa. Klassikko! En uskalla kertoa juonesta mitään, ettei idea mene pilalle. Ystävyyden ja yksinäisyyden mietinnästä kuitenkin on kyse.

Tunnelmaltaan vakavampi on koskettava Tiikerinpuremia, jossa nainen yllätysraskauden alkutaipaleella menee hakemaan laitonta aborttia. Tunnelmista puheen ollen, niitä Berlin luo taitavasti. Huumori on tummaa ja sitä on paljon. Ja suomalaiset mainittu! Heitä muutti kaivostöihin Amerikkaan aikanaan paljon. Sauna- ja rakastelutapojen kuvauksen lisäksi kommentoidaan heidän sisustustyyliään, tämä novellissa Hyvät ja pahat:

"- Sinua ei lika tunnu haittaavan. Hyvä juttu", neiti Dawson sanoi säteilevästi hymyillen. - Minä olen kasvanut kaivoskaupungeissa. Niissä on likaa riittämiin. Tosin sielläkin suomalaisten ja baskien mökit olivat sieviä, niissä oli kukkia ja kynttilöitä ja kauniskasvoisen Neitsyen kuvia."

Amerikkalainen tapa kirjoittaa esipuheita ja alkusanoja tuskastuttaa: en tajua ideaa. Miksi pohjustella ja kehua kirjaa ("Mikä äännemaalailu, mikä rytmi!"), jonka lukija on jo valinnut - ja näkee itsekin lukiessaan, millainen kirja on. Analyysit luen mieluummin luottoblogeista kuin tuntemattoman kynästä. Lopussa on kerrattu vuonna 2004 kuolleen Berlinin tuotanto ja elämäntarina tiiviisti, se antaa infoa ja on paikallaan. Laitan loppulauseeksi mietityttävän sitaatin novellista Ensiapupolin päiväkirja.

"- Yhden asian minä kuolemasta tiedän. Mitä 'parempi' ihminen, mitä hellempi, iloisempi ja huolehtivampi, sen pienemmän aukon hänen kuolemansa jättää." 

Teki mieli ahmia yhdeltä istumalta, toisaalta viivytellä, että luettavaa riittäisi mahdollisimman pitkään. Onneksi näitä on tulossa lisää: toinen osa julkaistaan syksyllä!

Kenelle: Tässä olen samaa mieltä kuin johdannon kirjoittaja: en keksi ketään lukevaa aikuista, kuka näistä todennäköisesti ei pitäisi. Fiksua viihdettä hakeville. Vahvan tekstin ystäville.

Muualla: Lukuisan Laura löysi uuden lempikirjailijan. Berlinistä tuli myös Suketuksen lempinovellisti.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Suomennos Kristiina Drews. Aula & Co 2017.

Lukupino Yhdysvallat-haasteessa sijoitan kohtaan 1, pikkukaupungissa tapahtuva kirja, koska aika moni novelleista sijoittuu näin. Enkä missään mainituista paikoista ole käynyt, joten Helmet-haasteessa kävisi kohta 26. Mutta täppään siitä kuitenkin kohdan 15, palkitun kääntäjän kääntämä. kirja. Kristina Drews on saanut urallaan mm. valtion kääntäjäpalkinnon ja Mikael Acrigola -palkinnon.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Kirjaa on kehuttu niin, että uteliaisuudesta siihen tartuin. Vaikka hieman uumoilin kuulemastani, ettei erilaisiin miehen elämäntilanteisiin pureutuva teos ole mukavuusalueellani. Kuten kauniisti sanotaan kirjasta, joka ei kolahda. Näin kävi, melko lievästi kolahtaa, vaikka hetkensä tekstillä on, ja kirjailijan työn jatkoa voi luottavaisena odotella.

Esikoiskirjailija Koistisen kymmenestä novellista pidin eniten niminovellista: Raimo aloitti laskemisen jo 7-vuotiaana, kun oppi ukiltaan hienon kuuloisen sanan. Miljardi.

"Ällät ja ärrät loiskuttivat sylkeä suussa. Miljardi oli metallinmakuinen, upea asia, samanlainen kuin uusi auto tai avaruusase. Raimo hyppäsi kissan yli, mummin säärien yli ja vielä keinutuolin jalasten yli ja juoksi ulos pyöräilemään kovaa, sillä kaikki oli nyt selvää, piti tulla astronautiksi ja päästä miljardiin. Ja piti aloittaa heti."

Raimo oli siis virkamies jo pienenä, kuten novellissa viitataan, ja virkamies hänestä tuli. Numerotajunsa ansiosta menestyvä, sellainen, joka rauhoitti ihmisiä uutisia varmuudellaan ja avusti ministereitä lukujen kanssa. Avioliittokin on virkamiesmäinen. Mihin asti elämässä Raimo pääsee laskemalla, se selviää tarinasta, tai ainakin kuusikymppiseksi asti. (Ehkä se on raja, jonka jälkeen ei elämää enää katsota olevan, kuten keskusteltiin Kirjojen kuisketta -blogissa Maire Solluvan kirjan yhteydessä.)

Myös novellit Kekkosen lasit ja Australian näköinen pöly ovat tehokkaita ja koomisia tilannekuvauksia; toinen perheen perustamisen alkuhetkistä ja Tamminiemen museossa vierailusta, toinen nuorisojoukon krapulapäivästä, hieman Pussikaljaromaanimaisesti. Jos asianne koskee säästämistä vie vaihteeksi vanhemman miehen arkeen, taisteluun nettipankin kasvottomuuden kanssa. Novellilla on yllättävä lopetus!

Myös Minä en tiedä mitä terveiset ovat kertoo aikuisesta miehestä, 34-vuotiaasta Eerik Kokkosesta, jolle tekisi hyvää olla sosiaalinen, ottaa kontaktia, tolkuttaa hänelle Unto Länki. Eerik tekee parhaansa. Bisnesmenestys ei välttämättä takaa menestystä ihmisten parissa. Novellissa on viihdyttävät hetkensä. Samoin novellissa Lonely Planet - idea on mainio, kehitysapulapsen kummi menee rehvakkaasti tapaamaan kummilastaan maailmalla - mutta toteutus jää ideaa vajaammaksi.

Loput novellit jäivät läpilukaisuksi; pelimaailma tai nuorten biletys eivät jaksa innostaa, edes kehyksenä isommille teemoille, joita tietenkin jokaiseen novelliin voi sijoittaa. Tai toisinpäin: novellin voi sijoittaa elämään, ja jos se sopii, se toimii. En löytänyt sopivaa sijoituskohtaa. Mikä juttu se toistuva kenkiin räkiminen on, nuorisolaisten huumoria? En ole teoksen kohderyhmää, en viehättynyt, vaikka kirjoittajaa ihailen nokkelan ja perusosaavan tekstin puolesta. Oikealle lukijalle uskon kolahtavan, ja tekstillisesti laadukkaana kirjaa voi huoletta kiinnostuneille suositella.

Muualla: Koistinen kirjoittaa taidokkaasti - vahva avaus, sanoo Lukuisan Laura. Jos laskisi yhden luvun sekunnissa, miljardiin laskeminen kestäisi 31,7 vuotta, laski Hanna kirjokannesta, ja vaikka nautti ihmiskuvista, hän ihmetteli, miksi kaikki päähenkilöt ovat miehiä. No, en tiedä, se on kirjailijan valinta, joka käy ilmi jo kirjan nimestä. Jotenkin miehekästä.

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. Kosmos 2017.

Kirja sai Kalevi Jäntin nuorille kirjailijoille suunnatun palkinnon.  Se on myös Runeberg-palkintoehdokkaana alla mainittujen lisäksi. Palkinto myönnetään 5.2.2018.

Johanna Holmström: Sielujen saari
Anu Kaaja: Leda
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Helmet-haaste 2018 kohta 25: novellikokoelma.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Niminovellia lukiessani iski tunne, että olen lukenut tämän ennenkin. Joskus alakoulussa tai niillä main. Hetken muisteltuani nimi tarkentui: Siihen aikaan, kun isä lampun osti. Mitä, ovatko kirjan novellit modernisoituja versioita vanhoista? Ainakin ensimmäinen on, ja ilmeisesti muutama muukin, kun asiaa googlailin, mutten niitä tunnistanut. Yritin unohtaa havainnon, olla miettimättä mahdollisia esikuvia ja pysyä uteliaana sille, mitä ja miten Salmenniemi sanoo.

Uraanilamppu vaikuttaa hyvältä valinnalta aloitusnovelliksi. Kirjailija sytyttää kirkkaan valon lukijalle käydä lukemaan eteenpäin? Tai: varokaa silmiänne, kohta tulee tavaraa, joka voi sokaista. Vai onko ajatus ennakoida ydinsotaa? Valo valaisee luita myöten - vain rangat jäävät jäljelle?

Krematorio-novellissa hypätään tiukasti tähän päivään ja pakolaisiin. Suuriin odotuksiin, tuhon todennäköisyyteen. Novellissa Kertomus ollaan taas turvallisessa arjessa, lukemassa. Yrittämässä ymmärtää. Tai noudattaen annettua neuvoa, joka on annettu tosissaan tai sitten ei.

"Ensi lukukerralla ei kannata edes yrittää miettiä, mitä kertomuksessa tapahtui, kannattaa vain pysähtyä nauttimaan kielestä, siitä miten kieli soi ja viettelee mukaansa." 

Fantastinen salaatti huvittaa tänä ruokahypen aikana. Toivottavasti se päätyy johonkin ruokablogiin. Fyysisiin yksityiskohtiin keskittyvä Toiminta vie ajatukset kouluaikaan, jossa varhaisteinipojat väsäsivät samantyylisiä ainekirjoituksia ja nauraa rätkättivät. En pitänyt ideaa nerokkaana silloin, en tee sitä nytkään. Kuten en myöskään kirjailijan elämän kuvausta noin yleisesti ottaen, vaikka novelli kustannustoimittajan kanssa käydystä keskustelusta Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani on aiheesta lukemistani tarinoista parhaasta päästä ironiansa ja päättömyytensä ansiosta.

Mitä Salmenniemi novelleillaan sanoo? Maailma on vinossa, kirjailijana olo tuskaisaa mutta palkitsevaa (sen vinon huomaamisen takia), miehen elämä synkeää? Näihin tummiin suuntiin lukija saa vahvoja viitteitä, mutta silti tekstiä on simppelisti sanottuna kiva lukea; se kantaa.

Sisältö yllättelee: Salmenniemi luo 13 novellillaan lukijalle runsaasti mielleyhtymiä, niin että kirja on täydempi kuin kansiensa välinen tila. Vaikka osa meni viuhuen ylhäältä ohi (en varmaan tajunnut hienoja intertekstuaalisia viittauksia tai muita tehokeinoja). Mutta teksti soljuu ja solisee vaivatta yli kivien ja karikoiden, saa lukijan luottamaan jatkumoon ja luo eteenpäin menon tuntua, vaikka aiheet välttämättä eivät. Hieno näyte suomen kielen taipumisesta tuoreesti ja kirjailijan osaamisesta kielen tuntijana ja käyttäjänä.

Kenelle: Pohtivalle lukijalle, itsestäänselvyyksien inhoajalle, kielitaidon ihailijoille.

Muualla: Tuija ei jäänyt välinpitämättömäksi. Nyt ollaan tilassa, jossa normaali määritellään uusiksi, sanoo Lukupinon Simo.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja. Siltala 2017.

Helmet-haaste 2018 kohta 9: kirjan kansi on yksivärinen.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Mona on töissä varastossa, tyytyväisenä. Työssä ei tarvitse kohdata ketään - pomo on huomannut, että se on Monalle sopivinta - ja tavaraa noutaessa voi välillä pujahtaa hyllylle pikku nokosille. Mona rakastaa ymmärtäväistä pomoaan.

Eräänä päivänä Mona eksyy tutun varaston sokkeloihin. Yllättäen hän huomaa olevansa suurella esityslavalla, yksin. Tai tarkemmin katsoen ei oikeastaan yksin, sillä lavalla on joku toinenkin, piilossa lakanan alla. Ruumis! Monan äidin!

Kukapa ei järkyttyisi moisessa tilanteessa. Monan kirjanmittaista monologia äidistä on paljastavaa tutkiskella. Järkytyksen ja ällistyksen lisäksi hän kiukustuu, suree, kaipaa, syyttää, kyselee, epäilee, muistelee ja pelkää, muun muassa. Eikä huumorintajukaan unohdu.

"Miks tää kaikki yhen ruumiin takia. En mä ymmärrä mitä tässä nyt mulle kerrotaan. Jaahas. Mä luulen, et tässä nyt jo mulle jotain kerrotaan, voi hyvää päivää! Ei se niin mee, et kaikki maailmassa ja missä vitun rinnakkaistodellisuuksissa olis niinku mun takia, etä mä oisin joku saatanan päähenkilö tässä minkä vuoksi maailmankaikkeus kiertyy ja tapahtuu. Mä on niin niin uskomattoman paska tyyppi. Mut sitä mä vaan mietin, että aika jännä."

Välillä Mona piipahtaa kotona, miehensä ja pienen tyttärensä luona. Hän ei voi hyvin, et varmaan ylläty. Mies on huolissaan, mikä ärsyttää Monaa. Varmuuden vuoksi mies nukkuu tytön kanssa samassa huoneessa. Miehellä ei liene aavistustakaan, mitä kaikkea vaimon päässä liikkuu.

"Ihmiset puhuu niin helvetisti, mistä se puhe tulee, en ymmärrä. Niille tulee mieleen kaikenlaista jaettavaa, ne sanoo asioita. Ne todella puhuu kaiken aikaa, se viehättää niitä. Mistä suuhun voi tulla niin paljon sanoja, kokee tärkeeks niin monenlaiset asiat, niin tavalliset asiat, ja kuinka pitkään ne osaakaan niistä jauhaa." 

Tajunnanvirtaa on riemastuttavaa lukea, vaikka aihe on vakava, niin vakava, että se vie Monan näyttämölle. Mona pohtii asioita konkreettisesti, yllättävästi hypähdellen, mielleyhtymästä toiseen. Hän käy "lavaesityksessään" läpi laajan tunneskaalan, jonka purskauttaa liikkeelle pettymys äitiin ja oma tuore äitiys, luulen. On paljon, jota hän itse olisi äidiltään toivonut mutta ei saanut. Kuten kosketusta.

"Kosketus on siitä hankala puute, että sitä et korvaa millään. Jos se puuttuu alussa, se puuttuu aina. Sitä ei korvaa myöhempi kosketuksien Niagara, se vaan vie menneisyyden puutteen aavikolle, mut ei ala rakentaa mitään mikä jäi rakentumatta, seison tässä ja alussa enkä voi sille mitään. Mitään ei voi. Mut mä yritän kyllä. Ehkä mulle ei oo kerrottu kaikkee."

Esitys on Monan tapa käsitellä asiaa ja pyrkimys olla itse hyvä äiti, tulkitsen: ennen siihen pääsyä on tiedettävä, millainen äiti on hyvä, millainen ei. Petollisen vaivattomasti imemme edellisen sukupolven haitalliset toimintatavat itseemme ja siirrämme samat ongelmat eteenpäin. Käsittelemättöminä ne saattavat suistaa masennukseen. Tai näyttämön lavalle, puhumaan äidille.

"Vittu että vitutti olla lapsi. Aina jonkun toisen määräiltävissä. Tää tällanen teidän aikuisten määräysvalta tuntu vaan huonoissa kohdissa, ei tullu turvallinen olo, alko vaan vituttaa. Miten mä sit selviin, miten ikinä selviin, nyt mun elämässä kaikki näyttää aivan uskomattoman vaikeelta, ja sit sä äiti, nyt vielä sä äiti, et tää suru tässä, äiti."

Kirja ei ole helppo: kiihkeä tykitys käy tunteisiin, tartuttaa kiihkeytensä. Osumia omista tai läheisten äitikokemuksista napsahtelee otsaan, saa sen pienille mustelmille. Puhekielistä, jaksottamatonta tekstiä tulvii silmille, kärsimättömästi. On pakko pitää taukoja ja hengitellä.

Aiemmin lukemiani Marjo Niemen kirjoja Miten niin valo ja Ihmissyöjän ystävyys olen sanonut oudosti hykerryttäviksi. Samaa voin sanoa tästä. Kiihkoa, surrealistista otetta ja kekseliästä sanankäyttöä löytyy kaikista. Vaikka niiden lukeminen ei ole pehmoista, koskaan ei harmita, että siihen on ryhtynyt. Lukija jää selkeästi saamapuolelle.

Kenelle: Äitiyden pohtijoille, raamia rikkovaa proosaa pelkäämättömille, tajunnanvirtaa jaksaville.

Muualla: Yksi vuoden raskaimpia mutta samalla eniten ajattelemaan sysääviä kirjoja, miettii Tekstiluolan Tuomas. Maanisen psykoottinen romaani, sanoo KosminenK ja analysoi hyvin näyttämön käyttöä tapahtumapaikkana.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti. Teos 2017. Lukukappale kustantajalta.

Katso myös: Miten niin valo?

Äiti-kirja on Runeberg-palkintoehdokkaana näiden lisäksi. Palkinto myönnetään 5.2.2018.

Johanna Holmström: Sielujen saari
Anu Kaaja: Leda
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Asko Sahlberg: Amandan maailmat