Pride-viikon kunniaksi

Pride-viikon kunniaksi halusin lukea aiheeseen sopivaa. Nappasin kirjastosta Michael Cunninghamin Jääkuningattaren, jota siellä suositeltiin. Arvelin kuulun kirjailijan olevan "varma nakki", vaikken kirjasta mitään tiennytkään.

No, petyin. Vaikka ihailen Cunninghamin tapaa rakentaa hienoja lauseita ja kieli- ja mielikuvia, en päässyt kirjan kanssa sinuiksi. Se kertoo Barrettista, nelikymppisestä monilahjakkaasta kaverista, joka ei ole osannut päättää, mille uralle suuntautuisi, ja haahuilee siellä täällä. Seurustelusuhteet eivät ole työpaikkoja kestävämpiä. Kun viimeisin poikaystävä ilmoittaa erosta tekstarilla, mies masentuu ja huomaa vanhentuneensa. Erot eivät enää ole räiskyvää tavaranheittelyä kuten nuorena, vaan neuvottelutapaan viileä ilmoitusasia.

Barrett asuu veljensä Tylerin - huumeaddiktin ja biisintekijän - ja tämän vaimon Bethin kanssa. Beth on kuolemaisillaan syöpään, mutta kuin ihmeen kautta saa lisäaikaa. Barrett uumoilee, että hänen taivaalla näkemällään oudolla valoilmiöllä on tekemistä asian kanssa.

Veljekset jatkavat elämäänsä, ystävien tapailua ja suhteitaan ja kirjan lukee sujuvasti, mutta pääpointti jää minulta oivaltamatta. Samannimisessä Anderssenin sadussa poika saa peilinpalan silmäänsä ja muuttuu: Tyler saa kirjassa jääkiteen silmäänsä, mutten havaitse muutosta. Entä kuka tai mikä on Jääkuningatar? Viitataanko sillä ja New Yorkissa satavalla lumella huumeisiin, joista puhutaan paljon? Mikä merkitys on valoilmiöllä; erityisyyden oivallus tai jotain sellaista? Tunnen itseni tyhmäksi. Cunninghamin Illan tullen -kirjasta pidin paljon.


Toinen viikkoon aiheeltaan sopiva kirja on amerikkalaisen Meredith Russon Tyttösi sun. Ikävä sanoa, mutta en pitänyt tästäkään. Amanda on tyttö, ollut aina, vaikka syntyi poikana. Kirja kuvaa hänen taisteluaan sukupuolensa puolesta, perheen nihkeyttä, juoruja ja kiusaamista, mutta kääntyy voitoksi. Tärkeä aihe, mutta sukupuolenvaihdos kuvataan kovin kevyesti - fyysisiä asioita ei käsitellä, joten lähinnä käteen jää prinsessasatu.

Takakannessa puhutaan "sukupuolen korjauksesta", onko se edes käypä termi? Kirjoittaja tietää, mistä puhuu, itsekin transnaisena, mutta kirja on kepoinen. Ehkä se silti täyttää paikkansa rohkaistaakseen nuoria sukupuolensa kanssa kamppailevia, toivon. Nuorille se nimittäin on suunnattu, ei kyynisille tädeille. Tosin nimenomaan nuoret haistavat falskin kaukaa, ja hyvän nuortenkirjan tunnistaa aikuinenkin lukija. Tämä ei nouse kirkkaaseen kärkeen. Ehkä toimii häveliäässä Yhdysvaltojen maassa paremmin?

Jotta vaikutelma ei jäisi pelkästään pakkaselle, listaan vielä erinomaisia kirjoja oman sukupuolen etsinnästä. Näiden parissa ei tarvitse pettyä:

Annamari Marttinen: Korsetti
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Garth Greenwell: Kaikki se mikä sinulle kuuluu

Ja homosuhteista ovat ansiokkaasti kirjoittaneet muun muassa Pekka Hiltunen, Tommi Kinnunen, Sami Hilvo, Katri Lipson ja monet muut, joita en nyt muista - tuntuisi hassulta tägittää kirjat sukupuolisuuntautuneisuuden mukaan. Maailmalta vaikuttavin on Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Sarah Waters on kestosuosikkejani. 

Michael Cunningham: Jääkuningatar. (The Snow Queen) Gummerus 2014. Suomennos Raimo Salminen. Upean kannen suunnittelu kuvapankkikuvan pohjalta: Eevaliina Rusanen

Meredith Russo: Tyttösi sun. (If I Was Your Girl) Karisto 2018. Suomennos Leena Ojalatva.

Pride-viikon lukuhaaste ja logo: Yöpöydän kirjat. Niinalta löytyy paljon linkkilistoja aiheen kirjoista.

Raija Oranen: Aurora. Ja muita Aurora Karamzinista kertovia kirjoja.

Onko meillä Suomessa ollut ketään loisteliaampaa, aristokraattisempaa, rikkaampaa, vaikuttavampaa

tai tarunhohtoisempaa naista kuin Aurora Karamzin? Hän seurusteli aikansa eliitin kanssa ja toimi Venäjän tsaarittaren hovineitona ennen avioitumistaan satumaisen rikkaan Paul Demidovin kanssa. Liitto oli poliittinen, mutta varsin onnistunut. Demidov kuoli kuitenkin pian, ja Auroralle jäi liitosta hänen ainoakseen jäänyt lapsi, Paul. Myöhemmin Aurora avioitui uudestaan, ja nyt puhutaan rakkausavioliitosta: häntä viisi vuotta nuorempi Andrei Karamzin kaatui Krimin sodassa. Aurora oli vasta 46-vuotias, kun hän jäi leskeksi jo toisen kerran.

Aurora eli ja seurusteli korkeimmissa seurapiireissä 1800-luvulla. Tuolloin Pietari oli sääty-yhteiskunnan kerman juhlimiseen keskittyvän elämäntavan pääkaupunki. Ranska oli aatelisten yhteinen kieli, ja Aurora vietti paljon aikaa myös Pariisissa. Topelius sanoi häntä Suomen kuuluisimmaksi kaunottareksi, mutta sen lisäksi hän kuvausten mukaan oli myös rakastettava henkilö, joka ei tyytynyt pelkkään juhlimiseen ja matkustamiseen, vaikka niistä nauttikin. Hän koki elämässään paljon surua monien läheisten kuollessa. Iän myötä hän kyllästyi kuohukermaelämään, vetäytyi Hakasalmen huvilaansa Helsingin Mannerheimintiellä ja keskittyi hengellisyyteen ja muihin vakavampiin ajatuksiin, joista näkyvin oli laaja hyväntekeväisyys. Lukuisia ovat hänen perustamansa koulut, sairaalat ja orpokodit Suomessa ja Venäjällä, tunnetuimpana meillä Diakonissalaitos.

Hakasalmen huvila. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Sakari Kiuru.

Auroran tarina on niin uskomaton, että paraskaan kirjailija tuskin voisi vastaavaa keksiä, tai ainakin sitä pidettäisiin täysin yliampuvana. Paitsi hänen ällikältä lyövää kansainvälistä verkostoaan kuninkaallisista ja valtioiden päämiehistä lähtien - josta hän hyötyi paljon myös hyväntekeväisyystyössä - hänellä oli myös bisnestajua: hänen ensimmäisen miehensä perhe omisti Uralilla kaivos- ja teollisuusyrityksiä, joista hän huolehti leskeksi jäätyään. Lisäksi hän osallistui monen sukulaislapsensa kasvattamiseen niin rahallisesti kuin henkisestikin. Jo aika tuo tarunhohtoa: asemamme Ruotsin ja Venäjän välissä, Pariisin vallankumous, teollisuuden ja kaupan nousu sääty-yhteiskunnan tilalle ja monet muut tapahtumat, jotka muuttivat yhteiskunnan rakenteita pysyvästi ja perusteellisesti.

Hänen tuttava- ja sukulaispiirinsa nimet hengästyttävät, tsaareista Bonabarteihin, paroneista eri kuningashuoneisiin. Puškin kirjoitti hänestä ylistysrunon, ja hän tunsi myös Hugon, Tolstoin ja Chateaubriandin, monien muiden muassa. En kertaa elämäkertaa enempää: erinomainen, tiivis yhteenveto löytyy Kansallisbiografiasta.

Raija Oranen seuraa elämäkertaa tarkasti ja punoo Auroran elämästä lukuprosaa muuntamalla sen tarinan muotoon. Hieno teko Oraselta! Vaikka harmi, että hänen viitteensä puuttuvat, koska kirja pohjautuu selkeästi aikaisempiin teksteihin. Tästä nousi pienoinen plagiointikohu aivan turhaan, kun pienellä vaivalla viitteet olisi voitu lisätä, eivätkä ne kirjaa muuttaisi sinne tai tänne. Orasen katselukulma on fiktiivinen, perusfaktat Auroran elämästä ovat kohdillaan, eikä hän tee tarinasta siirappista, vaikkei päähenkilöstä huonoja puolia toki löydy. Sen enempää Oranen ei maalaa personaa, vaan nojaa täysin saatavilla oleviin historiatietoihin. Niiden mukaan Aurora ei ollut haihattelija, vaan viisas ja käytännöllinen nainen, joka ehti kuitenkin kokea myös paljon rakkautta jos tragedioitakin vuonna 1902 päättyneen elämänsä aikana. Valitettavasti tulipalo tuhosi kirjeenvaihdon, joka olisi tuonut Auroran itsensä ajatuksia enemmän jälkipolville, nyt ne jäävät vähäisiksi ja toisten kertoman varaan.

Jos Suomen historia kiinnostaa ja sitä haluaa lukea tietokirjoja viihteellisemmässä muodossa, on Oranen oiva valinta. Ammattikirjoittajan sujuvana tekstinä se tuo paljon tietoa helposti sulavassa muodossa. Minut se sai syvän kunnioituksen valtaan Auroraa kohtaan ja sysäsi tutkimaan hänen aikaansa enemmänkin. Hieman innostuin, kuten kuvasta näkyy.

Raija Oranen: Aurora. Teos 2014.

Kenelle: Historiahulluille, Helsingin historian ystäville, vaikuttavia naisia kunnioittaville.

Muualla: Kirsin Book Club kiittää historiatietoutta, mutta monet kaipasivat enemmän ihmisnäkökulmaa. Norkku kiinnostui Aurorasta Auroran sairaalassa. Historiantutkija löysi kirjasta monta ärtymisen aihetta ja nostaa esiin HS:n Antti Majanderin kommentin plagiointikeskusteluun. Jane sanoo Auroran olevan kirjassa enemmänkin taustana historiallisille tapahtumille. Kirjavuorenpeikolle kirjassa oli tietoa liikaakin. Kirjabrunssi yllättyi myönteisesti. Kirjakaapin avaimen Jonna kertoo kirjasta, josta en ollut kuullutkaan - näitä hengellisesti sävyttyneitä teoksia Aurorasta on ilmeisesti tehty enemmänkin.

Muita kirjoja aiheesta:

Aapeli Saarisalo: Aurora Karamzin ja hänen elämänsä. WSOY 1972. 

Saarisalon kirja on ovelasti nimetty; oikeasti se kertoo vapaakirkon synnystä ja ajatuksista. Aurora kävi keskusteluja liikkeen perustajan, lordi Radstockin, kanssa, sekä tämän vieraillessa Pietarissa että myöhemmin Pariisissa. Auroran elämäkerta, asema ja hengelliset pyrkimykset kuvataan lyhyesti, mutta kirja keskittyy enemmän kaikkeen muuhun. Ostin sen joskus nimen perusteella kirjamessujen divariosastolta, mutta aion laittaa takaisin kiertoon.

"Pariisin vallankumous sai Auroran kiinnostumaan yhteiskunnallisista uudistuksista ja miehensä André Karamzinin kanssa hän innokkaasti seurasi työväen nousua. Vaikka Aurora kuului rikkaaseen säätyyn, hänen sydämensä oli köyhien ja alhaisten puolella. André ja Aurora keskustelivat usein Leo Tolstoin kanssa siitä, miten Jumalan valtakunta voisi tulla toteutetuksi tässä maailmassa."

Raili Mikkanen: Aurora, keisarinnan hovineito. Otava 1998.

Mikkasen tyylilaji on romanttinen viihde. Hän kertoo Auroran tarinan seurapiireihin astumisesta lapsen saamiseen, ja keskiössä ovat rakkaussuhteet, hienot asut ja juhlat, joita tuohon ajanjaksoon mahtui. Henkilöistä tärkeimmät ovat Aurora sisaruksineen. Kirjan voi lukea viihteenä oikeita faktoja tuntematta, ja se lienee ollut tarkoituskin. Minua kirja ei kuitenkaan kovin paljon viihdyttänyt, aihetta arvostan, ja taustoja tuntemattomalle lukijalle se antaa ajankuvatietoa. Ei huono valinta viihdekirjallisuuden ystäville.

Ingrid Qvarnström: Tarunhohteinen elämä. Aurora Karamzin ja hänen aikakautensa. Suomennos Aili Somersalo. Otava 1948.

Jos edellinen oli kevyttä päätä, nyt on kovaa kamaa. Qvarnström on ilmeisesti ainoa yksittäinen kirjailija, joka on perehtynyt Auroran aikaan ja elämään tutkijan otteella. Tämän kirjan tietoihin perustuvat kaikki edellä mainitut teokset. Seikkaperäinen kuvaus on laaja ja tarkka, eikä kirjoittaja kaihda omia kommenttejaan ja tulkintojaan. Eikä niitä voi kuin kunnioittaa; niin ison tutkimustyön hän on tehnyt ja niin vahvasti eläytynyt aiheeseensa. Kirjassa on myös mustavalkoisia kuvia ja paljon tietoa, jota ei muista kirjoista löydy. Se kertoo kuitenkin vain hyvin lyhyesti Auroran vanhuuden ajan hengellisyydestä ja hyväntekeväisyystyöstä, minkä vuoksi Saarisalo kertoo tarttuneensa näihin omassa kirjassaan (ks. edellä). Jos Aurorasta todella haluaa tietoja, tämä kirja on ehdottomasti luettava.

Espoon kaupunginmuseo, Otava: Aurora Karamzin, aristokratian elämää. Otava 2006. 

Auroran isäpuoli Carl Walleen osti Espoosta Träskändan kartanon suuren uusperheensä kodiksi. Sittemmin palanut kartano oli Auroralle koti ja tärkeä paikka, jonka hän lunasti itselleen myöhemmin. Onneksi Espoo muistaa entistä asukastaan kirjalla, joka kuvaa upeasti aatelisten aikaa, Träskändaa ja Auroran elämää usean asiantuntijakirjoittajan voimin. Taitto on asiallisen komea, suurikokoisena ja paljon kuvia sisältävänä kirja on selailtava tietoteos, jonka sisältö on historiasta kiinnostuneille loputtoman kiinnostava. Myös viiteluettelo on laaja. Saatavissa Espoon kaupunginmuseosta.

Naisten Helsinki. Kulttuurihistoriallinen opas. Toimi. Anna Biström, Rita Paqvalen, Hedvig Rask. Schildts 2010.

Neljäntoista naisen työryhmä on koonnut kirjan Helsingistä ja kaupunkitilassa toimivista naisista; siitä, miten naiset ovat vaikuttaneet ja ottaneet tilan haltuunsa. Maria Lival-Juusela on kirjoittanut luvun Perinteiden ja emansipaation välillä, joka kertaa Auroran elämää kaupungissa. Hakasalmen huvila, joka on nykyisin kaupunginmuseon omistuksessa, menetti merinäköalansa rautatietä varten rakennettujen maavallien viedessä tilan sen edustalta. Auroraa enemmän mainintoja kirjasta löytyy vain Helene Westermarckista, Tarja Halosesta, Maria Jotunista ja kuningatar Kristiinasta. En ole lukenut kirjaa muilta osin, mutta täytyyhän se tehdä. Olen kyllä tiennyt kirjan olemassaolon, mutta vierastan ajatusta "naisten" kaupungista. Kahtiajako miesten ja naisten välillä tässä tuntuu vieraalta; kaupunki on kaikkien. Vaikka naistenviikolla tätä kirjoitankin.

Loppukevennys: Auroran kauneutta ylistetään kaikkialla. Mustavalkoisten, maalausten pohjalta tehtyjen kuvien perusteella ja ajan kauneusihanteita tuntematta asiaan on vaikea ottaa kantaa. Mutta näyttelijä Catherine Oxenberg (muun muassa tv-sarja Dynastian tähtiä) on Auroran suora jälkeläinen Jugoslavian kuningashuoneen kautta, ja hänen on sanottu muistuttavan esiäitiään. Ehkä Aurora näytti siis tältä? Varmaa on, että jos tuolloin media olisi ollut nykyisenlainen, Aurora olisi ollut kansikuvien kuningatar, lööppien valtiatar ja somen kiihkein puheenaihe.

Kivinen enkeli

Ritva Sarkola on pitkän linjan tekstintekijä; toimittaja ja kirjailija, joka on julkaissut julmetun määrän lehtijuttuja ja lähemmäs kolmisenkymmentä kirjaa. Niistä valtaosa on dekkareita, joista kymmenkunta on kirjoitettu Tuula Sariolan nimellä - se kuuluisa skandaali, jonka myötä mekin saimme utua suuren maailman rikoskäytännöistä. Vaikkei itse tarina tainnut lopulta olla kovin hohdokas.

Myös tuo tapahtuma sisältyy Sarkolan elämäkertaan, joka on kirjoitettu fiktion muotoon. Henkilöillä on eri nimet kuin todellisuudessa, mikä jättää aukkoa mielikuvitukselle: mikä on totta ja mikä ei? Ihmisen, joka on kirjoittanut ikänsä toisten tekemisistä, on varmaan helpompaa kirjoittaa näin etäännyttämällä kuin minä-muodossa. Ymmärrän ratkaisun hyvin, vaikka se vähän pakoileva onkin. Tekijänoikeusasiat ja muut lupakysymykset tulevat helposti vastaan, kun tunnetuista ihmisistä puhutaan.

Kyllikki ja Isto ovat pariskunta, jonka mies viheltää kapakoissa siinä missä rouva hoitaa kotona lapsia. Myös Kyllikin isä ja isoisä ovat olleet juoppoja, joten ympäristö on tuttu vaikkei toivottu. Se tavallinen tarina. Mutta erikoista on se, että miljoonapainoksia myynyt dekkarikirjailija Martti Saartola on ottanut Kyllikin luottoystäväkseen ja esittelee tälle kuvankauniin uuden vaimonsa, Marjatan. Naisista tulee sydänystäviä, joiden ajanviettoon alkoholi kuuluu tiiviiisti.

Voit vaihtaa todelliset nimet keksittyjen paikalle - Ritva Sarkolan miehineen, Mauri Sariolan ja vaimonsa Tuulan - eikä tarina siitä muutu. Kirja on kuvaus elämästä ja ystävyydestä mutta myös pieleen menemisestä, vaikkei loppumetrejä kommentoida. Pääsivätkö Kyllikki ja Marjatta sopuun toistensa, itsensä ja viinan kanssa? Ajankuva on vahva; Helsingin ravintolat ja 1970-luvun tavat, joista itsekin jotain muistan, vaikken vielä ravintolaikäinen ollutkaan. Median toiminta tuona aikana, kirjankustantamoista puhumattakaan! Sarkolan, anteeksi, Kyllikin, elämäntarina ei ole helpoimmasta päästä, kivinen se on ollut, kuten kirjan nimi vihjaa.

Sarkola on näppärä ja tuottelias kirjoittaja, jolla edelleen on työn alla parikin kirjaa vuodessa. Hänen kirjojaan lukiessa tuntuu kuin katselisi mustavalkoista elokuvaa, Palmun (tai Susikosken?) tyyliin. Poliisityö on leppoisaa mutta oivaltavaa, rikokset selkeitä ja paikallisia. Poliisien henkilökohtainen elämä kietoutuu tapahtumiin pohjoismaiseen tapaan, eikä liian monimutkaisia kommervenkkeja tarvitse pohtia. Otantani on kovin pieni, mutta Tuula Sariolan nimissä kirjoitetut kirjat tuntuvat jopa vetävämmiltä kuin Sarkolan omat. En yhtään pidä kolmen pisteen ahkerasta käytöstä, jota Sarkola harrastaa, ilmeisesti jonkinlaisena tunnusmerkkinään. Se antaa tekstille epävarman leiman ja ärsyttää. Tehokeino ei tehoa, kun sitä käyttää koko ajan!

Yhtä kunnollista editointikierrosta vielä kaikki lukemani kirjat kaipaisivat, ja kun ne pilkutkin olisivat paikoillaan, nousisivat tarinat aivan eri luokkaan omassa kategoriassaan. Juonien olen kuullut olevan peräisin todellisista rikostapauksista, ainakin osan. Ja mikäpä siinä, ne ovat uskottavia ja helppoja ymmärtää, vaikkeivat tämän päivän kovan ja äärimmäisen hulluuden leimaavan, väkivaltaisen dekkarilinjauksen mukaisia - onneksi, sillä tätäkin lajia tarvitaan. Kotoista realismia, jos niin voi tässä yhteydessä sanoa. Arvostan sitä, ettei elämäkerrassakaan makeilla liikaa, jos nimeä ei sellaiseksi lasketa. Mutta rankempikin se olisi voinut olla, paljon rankempi, uskon. Paljon on viitteellisyyttä ja häveliäisyyttä. Elämäkerran kirjoittaminen on aina valintoja täynnä. Johdonmukainen suoritus silti.

Mutta kiehtovimman lisämausteen Sarkolan kirjoihin tuo paikallisväri, joka saa bongaamaan tuttuja paikkoja. Kirjailija on mäntyharjulainen, ja viimeksi lukemani dekkari Hirtetty hiljaisuudessa tapahtuu aivan kesämökkimme nurkilla sekä Helsingissä tutuilla kulmilla. Kun ajoimme Etelä-Savossa, etsin kiivaasti kirjassa mainitun huvilan sijaintia; Kuortin jälkeen mutta hyvissä ajoin ennen Mäntymotellia oikealle kääntyvä tienristeys. (Tuo! Eikun tuossa! Mieheni hymyili vinosti: kulta, se on keksitty juttu. En vaivautunut vastaamaan.) Eräässä kirjassa ruumis löytyi taidekeskus Salmelan rannan venevajasta, jossa olen useat kerrat vieraillut! Ja muistattehan jo edesmenneen Antiikkimakasiinin, siellä tapahtuu kummia... Persoonallinen Sarkola on tunnettu hahmo Mäntyharjussa - torikahvilassa saattaa näkyä, kuten niin monet tunnetut nimet - ja on muun muassa kirjoittanut kolumneja paikallislehteen Pitäjänuutisiin.

Näistä syistä Sarkolan kirjoja luetaan edelleen. Mäntyharjun kirjaston mukaan kirjat ovat nyt suositumpia kuin koskaan ja niitä kysytään paljon. Tämä voi olla paikallinen ilmiö, vähän kuten kaupunginosaliikkeet nykyään. Oma koti-/mökkiseutu kiinnostaa kirjallisestikin, ja sehän on hieno juttu.

Kenelle: Vanhan ajan dekkarin ystäville, kotiseutuhenkisille, suomalaista kirjakulttuuria tutkiville, 70- ja 80-luvut muistaville nostalgikoille.

Sarkola: Kivinen enkeli. Myllylahti 2014. Kustantajan lukukappale.

Luova järkevyys

Luovuus on tietysti periaatteessa myönteinen asia, mutta sanana niin kulunut, että alkaa olla miinuspuolella. Saku Tuominen väänsi kirjansa nimen luovasta hulluudesta järkevyydeksi, mistä pisteitä. Mutta ei se kuulosta yhtään vetävältä! Kuten eivät järkeen viittaavat sloganit koskaan. Ja keksisipä joku myönteisen synonyymin tuolle hataralle luovuus-sanalle.

Sanasta tulevat ensin mieleen mainostoimistot. Olin työpaikassa, jossa kinastelimme (ystävällismielisesti), kuka menee palaveriin maankuulun toimiston kanssa. Kukaan ei halunnut; niin ylimielisiä, kaikkitietäviä ja kaikin puolin luovia toimiston hemmot olivat (siitä todistivat monet diplomit seinillä, hassut arkistokaapit ja eriväriset tuolit). Vaikka kieltämättä tekivät työssään hienoa jälkeä. Ne nerokkaat ideat, vitsikkäät sisustusratkaisut ja prameat tilat (laskujen loppusummista puhumattakaan) vain tuntuivat ylivoimaisilta meille, jotka työksemme edistimme myyntiä harmaassa avokonttorissa.

Luovuus ei kuitenkaan ole vain tuota kliseistä äärimmäisyyttä. Arjen luovuus on jotain ihan muuta, paljon isompaa, vaikka näkymättömämpää. Kun keksit keinon hallita sähköpostejasi tai järjestää pakolliset rutiinisi eri tavoin kuin ennen. Kun ehdotat pientä mutta vaivaa säästävää keinoa hoitaa jokaista päivää hiertävä asia. Kun oivallat, miten kannattaa lähestyä tiettyä asiakasta tai kollegaa.

Näistä teoista ei myönnetä näyttäviä tunnustuksia, niitä ei hehkuteta mediassa eikä edes mainita ääneen tiimipalaverissa. Silti ne ovat niitä, jotka pyörittävät yrityksiä.

Mutta kirjasta piti puhumani: Tuominen on oikeilla jäljillä. Erittäin oikeilla. Ei tarvita ihmeitä, sillä ideoita on kaikilla. Kyse on siitä, miten ne toteutetaan. Ja siinä on suurin kompastuskivi, sanoo Tuominen. Maailman parhaastakaan ideasta ei ole hyötyä, jos sitä ei toteuteta käytännössä. Ja näin useimmiten tapahtuu. Koska en ehdi, koska en jaksa, koska asia kuuluu jonkun toisen tontille.

Hauska havainto on myös ääneenlausumaton fakta: omat ideat ovat aina hyviä, toisten huonoja. Ihmisillä on kova vastustuksen tarve, kun muutosta vilautetaan. Ihan jokaisella meistä. Mutta aina ne ovat ne muut, jotka vastustavat. Ja nyt vastustan:

Hieman häiritsivät kirjassa muutamat asiat, tai sanotaan trendikkäästi kolme pointtia.

• Äärimmäiset esimerkit: juu, Twitter on hieno idea ja keksitty vahingossa, mutta miten se liittyy arkipäivän luovuuteen? Juuri kun on puhuttu, että pienikin keksintö voi olla luovuutta. Tuominen tarkoittanee, että saa unelmoida myös isosti. Mutta jos eteen leväytetään maailman huippuyrityksiä, vie se pohjaa perussanomalta ja lannistaa.
• Kirjoittajan oman asiantuntevuutensa vakuuttelu: hän kertoo alleviivaten yrityskokemuksiaan. Jos lukija kirjaan tarttuu, hän varmaan jo uskoo, että kirjoittajalla voisi olla jotain annettavaa. Mainostekstiä vai oikeaa asiaa, miettii lukija. Eikö Tuomisella riitä töitä? Miksei?
• Kolmas seikka on kirjoitustapa; lyhyet, jopa muutaman sanan kappaleet, joilla tavoitellaan tehoa, nopeaa luettavuutta, ehkä silmäiltävyyttä nettimaailman tapaan. Mutta hieman lukijaa aliarvioiva tuntu siitä tulee: jos yritysihminen lukee kirjaa, hän on varmasti tottunut lukemaan oikeita lauseita ja kunnon kappaleita. Teennäiset tavuviivat ja sloganmaisuus on tarpeetonta. Tai sitten olen ymmärtänyt kohderyhmän väärin. En ihan tavoita, mikä se oikeastaan on. Asiantuntijat, keskijohto, ylinjohto - tai kuka vain, kuten jossain mainitaan. Ei pidä paikkansa.

Täysin en siis kirjalle, etenkään sen esitystavalle lämmennyt, vaikka se sisältää paljon erinomaisia havaintoja tärkeästä asiasta heille, jotka töissä vielä saavat olla ja vaikuttaa. Kirjassa mainitaan sen soveltuvan myös muille elämänalueille, mutta se edellyttää perustietoja palkkatyöläisen arjesta ja tiettyä asennetta jo lähtökohtaisesti. Ehkä ärsyttävintä on opettajamaisuus. Kenelle puhutaan? Miten puhutaan? Yritetäänkö tavoittaa kaikkia, jolloin ei tavoiteta ketään?

Kirjan sanoma tiiviisti: Kun saat hyvän idean, toteuta se. Muuten siitä ei ole mitään hyötyä.

Kenelle: Työelämässä toimiville tai työelämää tunteville. Itsestään enemmän irti haluaville. Palkkatyöhön motivaatiota hakeville. Niille, joiden mielestä kaikki muut ovat tyhmiä ja saamattomia.

Muualla: Hyvää. Helppo ja nopea lukea, sanoo Talouselämä.

Saku Tuominen: Luova järkevyys. Otava 2014.

Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa

Kirsi Kunnaksen vaikutus suomalaisten lukemiseen on arvaamattoman suuri. Suuri yleisö, minä mukaanluettuna, tuntee hänen elämäntyönsä erityisesti lasten kirjallisuudesta. Runot ja lorut, jotka jäävät vuosikymmeniksi muistiin oudolla taiallaan; olen nähnyt vuoden ikäisen vauvan valpastuvan tutun riimin kuullessaan, ja omasta lapsuudestani muutama pätkä pulpahtaa vieläkin välillä mieleen. Kuten ne "iloiset possut jotka antoivat prinsessan jalkaan tossut".

Tekijän tiesin nimeltä vasta aikuisena, samoin kuin sen, että Kunnas on tehnyt paljon muutakin Hanhiemon satulippaan, Tiitiäisen satupuun ja muiden lastenrunokirjojen lisäksi.

Kunnas julkaisi ensimmäisen aikuisten runokokoelmansa, Villiomenapuu, vuonna 1947, ja toistaiseksi viimeisimmän, Valoa kaikki kätketty, vuonna 1986. Näiden välillä ja jälkeen on ilmestynyt niin runokokoelmia, käsikirjoituksia televisiolle ja teatterille kuin kymmeniä oppimateriaaleja ja satoja lehti-artikkeleita sekä käännöksiä.

Runojen ja satujen suomentajana hän on tehnyt pitkän uran ja tuonut suomalaisten ulottuville uudenlaista kirjallisuutta. Psalmien kääntämisestä tuli sanomista, kun hän halusi uudistaa kieltä kirjaimellisuudesta ajatuksen välittämiseen. Kunnas teki töitä muun muassa WSOY:n ja Gummeruksen mainososastoilla sekä näytelmäarvostelijana. Hän opetti yliopistossa luovaa kirjoittamista ja pyrki monin tavoin vaikuttamaan koulujen äidinkielen ja kirjoittamisen opettamiseen. Eikä vain pyrkinyt, vaan vaikutti: Kunnas sai tehtäväkseen WSOY:ltä laatia uuden aapisen, kun opetussuunnitelmia ja materiaaleja uudistettiin peruskouluun siirtymisen myötä. Aikamme Aapinen (ilm. 1968) on Kunnaksen suurtyö, johon hän suhtautui intohimoisesti ja uudistavasti, kuten runouden tekemiseenkin. Kirstinä sanoo: "Aapisen tekeminen oli Kirsille myös kutsumus, ikään kuin hänet olisi ohjattu tähän työhön."

Kirjailija itse toteaa:

"Kaikki mitä osaan, nekin lahjat, joita en itsessäni tiennyt olevankaan, rytmilliset, liikunnalliset ja kuvataiteellisesti, olen pystynyt kanavoimaan tähän kirjaan."

Kirstinän kirja on äärettömän mielenkiintoista luettavaa. Kirsi Kunnas ei ole julkisuuden henkilö siten, että hän olisi viihtynyt viihdelehtien palstoilla epäkirjallisissa yhteyksissä, vaikka onkin aina ollut aktiivinen järjestöihminen ja verkostoituja, myös kansainvälisesti. Ja on hänestä toki tehty henkilöjuttujakin, joista kirjassa on esimerkkinä liikuttavan hauska Radio- ja tv-lehden kansi vuodelta 1964; Kirsi pienine intiaaneineen, poikiensa Mikon ja Martin kanssa. Martti Syrjä muuten teki piirroskuvituksen 15-vuotiaana äitinsä satukirjaan Puupuu ja Käpypoika!

Kirja antaa kielitaiturin monipuolisesta urasta sen ansaitseman kuvan ja laajan käsityksen lukijalle, mikä minusta on henkilöelämäkerran tärkein tehtävä. Vaatekaappijutut eivät kiinnosta, kun on oikeaakin sanottavaa. "Lue lapselle" on hänen filosofiansa ydin, joka kestää aikaa myös nettimaailmassa, vaikka 1960-luvulla puhuttiin tv:stä, jota jotkut pitivät lastenkirjallisuuden vihollisena.

"Kirsi oli eri mieltä. Hänestä televisio oli kirjan vihollinen vain, jos sen annetan korvata kirja, sillä sekä kirja että televisio palvelevat samaa asiaa: ne johdattelevat lasta mielikuvituksen ja tiedon maailmaan." 

Kunnaksen ajatukset ja työt ovat edelleen ajankohtaisia. Esimerkkinä vaikka huomion kiinnittäminen lasten vanhempien työelämän vaatimuksiin tai poikien lukemiseen, omasta kirjallisesta ilmaisustaan- töissään hän ottaa kantaa niin ikiaikaisiin kuin ajankohtaisiin ilmiöihin - ja modernista otteesta puhumattakaan.

Pidin kirjan kronologisesta rakenteesta, jota kirjoittaja rikkoo tarpeen mukaan kulloisestakin kohteensa roolista kertoessaan. Kuvat ovat autenttisia ja mustavalkoisia, eivätkä ne ole erillisessä liitteessään, vaan ripoteltuna tekstin joukkoon, mikä on lukijaystävällinen ratkaisu (varsinkin kun alkuperäiskuvat eivät tasoltaan tietenkään ole huippupainotasoisia, mutta sitä aidompia).

Lisäksi kirja valottaa myös runoutta meille, joille Kunnaksen tuotanto, etenkin aikuisille suunnattu, on vieraampaa. Luulen kirjan myötä jopa oppineeni jotain runontulkinnasta. Ja ainakin tulin huomaamatta lukeneeksi monta runoa! Lopussa ovat elämäkertaan asiallisesti kuuluvat kirjallisen tuotannon listaus, viite- ja lähdeluettelot sekä runo-, teos- ja henkilöhakemisto. Kaiken kaikkiaan painava paketti, jota voi lueskella useaan kertaan, eri kohtiin keskittyen; kertapaahtaminen ei tunnu riittävältä, niin paljon asiaa Kirstinä kirjaan vyöryttää, eikä mitenkään tiivistetyssä muodossa, vaan enemmän jutustellen, lämpimästi ja ihaillen ystävänsä uraa kuvaten.

Kenelle: Runouden ystäville - niin ammattilaisille kuin harrastajille, työurista kiinnostuneille ja omaa motivaatiota etsiville, suomen kielen rakastajille. Ei perhedramaattisia paljastuksia odottaville.

Muualla: Maria kiittää kirjaa konstailemattomaksi, yleistajuiseksi ja lämpimäksi. Maija toivoo enemmän elämäkerrallisuutta ja vähemmän runontulkintaa - minä taas olin juuri tähän sisältöratkaisuun hyvin tyytyväinen. Kirstinä on tehnyt hienoa työtä, sanoo Sara.  Mai kertoo kasvaneensa runotytöksi Kunnaksen ansiosta, vaikkei kaikkea kirjasta ymmärtänytkään - sama täällä, mutta hyppäsin kielitieteellisimmät kohdat iloisesti yli (ehkä opettelen vielä joskus, mikä on metalepsis?). Teoksen tärkeintä antia on Kunnaksen syvä, suuri viisaus, sanoo Kirjojen kamarin Katja. Hemulin teki mieli heitellä kuperkeikkoja. Hän tuo näin mainiosti esiin Kunnaksen leikillisyyden, jota kirjakaan ei unohda. Rouva Huu ihailee Kirstinän suurta työtä, nautiskelee anekdooteista ja oli mukana synttärijuhlissa.

Vaikka myöhästyin ysikymppisiltä, onnittelen Kirsi Kunnasta näin jälkikäteen ja kiitän syvään kumartaen valtavasta työstä suomen kielen hyväksi. Olisimme niin paljon köyhempiä ilman häntä.

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa. WSOY 2014.

Postaus on osa Les, lue -blogin Elämäkertahaastetta ja sen toista minihaastetta: lue kaksi täysin vastakkaista elämäkertaa. Seuraavaksi siis pitäisi keksiä ulkomailla historiassa vaikuttanut mies, joka ei ole taiteilija...

P.S. Postauksen julkaisupäivänä Kirsi Kunnas sai Sanaston ensimmäisen tunnustuspalkinnon työstään kirjailijoiden tekijänoikeuksien edistämiseksi.

Lyhytarvioita: Latvala, Taskinen, Ahern

Taina Latvalan uutuus koostuu lyhyistä, löyhästi toisiinsa sidotuista kertomuksista nuoren naisen elämästä. Ihminen ja tilanteet vaihtuvat, mutta yhteistä on muutoksen väre, etsintä ja kokeilut - monesti jotenkin pieleen menevät, kuten kokemattomuuteen kuuluu.

Ja ulkonäkö, tuo tyttöjen ikiaikainen paine ja mielen täyttävä asia: yhtään selfietä ei oteta, mutta lähes joka novellissa kuvataan henkilön hiuksia ja asua, mikä alkoi jo häiritä. Mutta antaa helmojen hulmuta ja kiharoiden heilahdella, kyllä kertomuksissa myös luetaan ja käydään teatterissa.

Kirja vaikuttaa koosteelta päiväkirjamerkinnöistä, jalostettuina. Hieman vanhahtava tuntu - se selfie-genren puuttuminen - viittaa nuoruuteen hetken takaa. Vaikkei kirjailija Latvala ole iäkäs, kokenut kirjoittaja kyllä. Siksi päiväkirjamaisuus tuntuu hieman yllättävältä ja lapsekkaalta, samoin tarinoiden korostettu naisellisuus tai paremminkin tyttömäisyys, ylitsevuotava sellainen. Muutama tarinoista onnistuu kyllä yllättämään kunnolla, iästä riippumatta! Ja jokunen tuo mieleen Anna-Leena Härkösen. (No, se kampaamokäynti. Mutta huipputarina on Kissan yksityisyys. Tai ehkä sittenkin Auringon lapset.) Mukava, helppo ja viihdyttävä lukea. Arvostan huolellista ja viimeisteltyä tekstiä, vaikkeivat suppea aihepiiri ja kiltin tytön "ainekirjoitusmaisuus" kovaa kolahtaneet, enkä ole suuri nostalgian ystävä.

Kenelle: Tämän päivän tyttöjä teksti tuskin tavoittaa, joten kohderyhmänä toiminevat parhaiten noin 30-40-vuotiaat naiset, kirjailijan (s. 1982) ikäiset siis, ja heidän äitinsä. Naisten kirja. Tyttömäisyyden kaipaajille, nuoruutta haikaileville, helppoa mutta tasokasta kaunokirjallista luettavaa etsiville.

Muualla: Kaisa suosittelee lukemaan kuin romaania. Mari ei kokenut omakseen. SPOILAUSVAROITUS seuraavasta arviosta: Siisti kaunokirjallinen välipala, sanoo Anneli. Tuijalle tuli lievästi klaustrofobinen olo. Omppu kuvaa nuorta tyttöä osuvasti: tekee mieli lähteä ja jäädä.

Taina Latvala: Ennen kun kaikki muuttuu. Otava 2015.

          ------------------------------------------------------------------------------------------

Kuten Taskisen Täydellinen paisti osoitti, että kyseessä on älykäs, yllättävä ja hämmentävä kirjoittaja. Mieleen tulee Minna Lindgren näistä hulvattomuuksista, jos nyt johonkuhun pitää verrata.

Katedraalissa minä-kertoja on Tea, jo vanha ja raihnainen yksinasuva leidi, jolla on lapsuustraumoja. Ja avioliittotraumoja. Ja mitä vain traumoja. Pohjimmiltaan hän on terävä kuin Fiskarsin hedelmäveitsi, vaikka ikä tuo omat haasteensa eikä pää pysy ihan aina tapahtumien tasalla, eikä hän edes itse luota itseensä - mistäpä sellaista olisi oppinut, kun lapsena taottiin aivoon aivan muuta.

Onneksi hänellä on Herra Jeesus Mark, aikuinen ja omillaan elävä poika, joka enkelimäisen kiltisti hoivaa yksinasuvaa äitiään, hoitaa tämän sotkut ulosoton kanssa, kun laskut unohtuvat maksamatta, ja varmistaa, että Tea syö ja lepää kuten kuuluu. Miten hänellä on sellainen poika - sitä Tea itsekin ihmettelee. Ehkä pojan isällä, Simonilla, on tekemistä asian kanssa. Vai kyteekö Markissa jotain mustaa...

Kun Tean pikkusisko Kerstin kuolee, joutuu riitaisa perhe kokoontumaan. Eikä siitä hyvää seuraa. Ehkä. Yllättäen huomataan Kerstinin pitäneen perhettä yhdessä, jos jonkun. Ainakaan draamakuningatar Ilse, Tean ja hänen sisarustensa äiti, sitä roolia ei ole huolinut.

Herkullista ja viisasta luettavaa, joka nauratti usein, liikutti monesti, oudoksutti joissain kohtaa sen verran, ettei ihan täydelliseksi (paistiksi) yllä, mutta laadukkaan kirpeää luettavaa joka tapauksessa.

Kenelle: Hömppää välttäville, lukiessa hieman pinnistelemään jaksaville, herkullisten pistojen ystäville, yksityiskohtien vatvomiseeen kyllästymättömille.

Muualla: Sara kuvaa hienosti, miltä kirja tuntui. Mahdottoman urakan edessä, sekä lukija että Tea! Minna täytti kirjan muistiinpanolappusilla ja sanoo Taskisen näyttävän suuntaa. Kirjavan kammarin Karoliina viljelee paljon osuvia sitaatteja, jotka minulta puuttuvat. Yksi parhaista lukemistani perheromaaneista, sanoo Yökyöpeli hapankorppu.

Ja me kaikki ihmettelemme, miksi kirjaa on luettu tai ainakin blogattu niin vähän!  A-luokkaa, muttei helppo nakki.

Satu Taskinen: Katedraali. Teos 2014.

            ----------------------------------------------------------------------------------------------

Olin aivan unohtanut lukeneeni tämän kirjan, kunnes näin Kodin Kuvalehdessä Kirjasiepon arvion (en löytänyt netistä). Sieppo tykkäsi, niin minäkin. Tosin siis unohdin sen saman tien.

Vaikeasti vammautunut Adam haluaa kuolla, ja Christine on palkattu estämään se, kierosti, miehen äidin toimesta. Miten hanke onnistuu - kuka kuolee, kuka elää ja miksi?

Nopeaa, upottavaa ja helppoa viihdettä, jossa ei tarvitse liikaa jännitellä eikä sen parissa öitä valvoa. Perusvire on myönteinen ja jos nyt romantikoksi heittäydyn, rakkaudellinen. Tällaista tarvitaan ehdottomasti.

Kenelle: Romantiikan ystäville, helppolukuista viihdettä hakeville, välipalaksi muille, naisille, taas. En näe parhaalla mielikuvituksellanikaan tätä kirjaa miehen kourassa. Toivoisin kyllä näkeväni!

Muualla: Älkää nyt viitsikö, varmasti olette lukeneet, kukaan ei vaan kehtaa kertoa. Ainahan Ahernit pitää lukea. Vai eikö?

Cecelia Ahern: Kuinka rakastutaan. Suomennos: Terhi Leskinen. Gummerus 2015.

Viimeinen sana

Koulusurmat ovat yksi traagisimpia asioita yhteiskunnassa. Asia, jolta haluaisi sulkea silmänsä ja korvansa, mutta se tuskin auttaa ketään. Ehkä ainoa keino estää samanlainen tragedia jatkossa on tietää enemmän syistä, jotka siihen johtavat.

Pärttyli Rinne kuvaa fiktiivistä koulusurmatapausta surmaajan näkökulmasta. Franz on lukiolainen, jonka maailma on yksinäinen ja kova. Hänen haaveensa, tai paremminkin selkeä tavoitteensa, on tulla maailman suurimmaksi filosofiksi, ylivertaisen viisauden kantajaksi, joka hämmästyttää kaikki neroudellaan. Hänen tasolleen ei moni yllä - eli todellisessa elämässä Franzilla ei ole ystäviä, jos aseilla leikkivää Kolehmaista ei lasketa.

Rinne kuvaa synkällä todentunnulla nuoren pojan omille poluilleen vinksahtanutta ajattelua. Sitä, kuinka kummajaisena kaveria pidetään; kuinka omat vanhemmat ovat hyväntahtoisia, mutta kaukaisia ja lähes pelkäävät lastaan; kuinka kukaan ei huomaa, miten huonolla henkisellä tolalla poika on. Ei ole yhteisöä, joka kasvattaa, ei turvaverkkoa, johon jossain vaiheessa pitäisi takertua, vaikkei itse huomaisi tai tunnustaisi apua tarvitsevansa. Kyse on myös muiden ihmisten hengestä.

Franz ei tunne empatiaa, sääliä tai kiintymystä. Hän tuntee vihaa ja ylemmyyttä, ei osaa muutakaan. Pelko, ahdistus ja häpeä omasta outoudesta on selätettävä jollain, selitettävä jotenkin. Rakkaudesta hänellä on ylevä käsitys, niin ylevä, ettei se vahingossakaan hipaise tosielämän maankamaraa. Filosofia on hänen intohimonsa ja pätemisensä aihe, ja monimutkaiset ajatusrakennelmat vievät hänet yhä kauemmas arjesta, jossa Franz ei viihdy. Ei kukaan viihtyisi. Kirja ei onneksi ole yliymmärtävä, mutta jostain karmea lopputulos kumpuaa, ja sitä Rinne pyrkii esittämään.

Kirja on surullisen musta, mutta ei kauhistele eikä liioittele: arvostan asiallisen viileää otetta, joka tehostaa tilanteen traagisuutta. Teksti on nopealukuista sekä huolella oikoluettua (tätä kiitän: ei ollenkaan itsestään selvää isoillakaan kustantamoilla) ja toimitettua, tosin jokunen kohta olisi kaivannut vielä editointia. Asiallinen puheenvuoro, jossa ykkösenä on tärkeä aihe, kuten pitääkin. Fokus pysyy kirkkaana, esitystapa ja teksti tukevat sitä sujuvasti, pistämättä suuremmin silmään suuntaan tai toiseen.

Kenelle: Asia-aiheista kiinnostuneille, ilmiöiden syitä hakeville, tunteellisuutta ja psykologisointia välttäville.

Muualla: Kas, taas on luettu Tuijan kanssa sama kirja.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana. Noxboox 2014.
Kustantajan lukukappale.

Kuinka sydän pysäytetään

Juho Stendahl on tsaarin upseerin poika, joka Venäjän vallankumouksen myötä muuttaa perheensä mukana Pietarista Helsinkiin. Mutta isä palaa rajan taa, liittyy bolševikkeihin ja jättää vaimonsa ja kolme lastaan. Lapset kasvavat, aikuistuvat ja sotivat, kukin tavoillaan. Isän menetyksestä he eivät toivu koskaan.

Loikkauksen välittömät seuraukset isätön perhe kokee omassa selkänahassaan tai paremminkin vatsassaan, sillä he joutuvat Suomenlinnaan valkoisten vankileirille näkemään nälkää ja sodan raakuuksia. Kokemuksen jälkeen Juho Stendahlista tulee Juho Kivilaakso, joka päätti, ettei ikinä rukoile.

Ironista kyllä, myös Juhosta kasvaa sotilas, josta tulee Mannerheimin läheinen apulainen. Juhoa kalvavan isäasian Mannerheim kiteyttää näin:

"Isäsi oli sielultaan sotilas. Bolševikit tarjosivat hänelle sotaa, pitkää sotaa. Jos unohdetaan ideologiat, sotataito on vain yksi taito muiden joukossa. Kuka tahansa on onneton, jos ei voi hyödyntää parasta taitoaan."

Kirjan alaotsikko kertoo sen olevan romaani talvisodasta ja rakkaudesta: odotellessani tirkistelin jo blogiystävän ennakkokappaletta alkuvuonna. Mutta kun kuulin, että muutoksia tulee lopulliseen versioon, odottelin. Pidin osuvampana alkuperäistä alaotsikkoa, josta puuttui rakkaus.

Sillä tästä tarinasta ei paljon rakkautta löydy. Löytyy yltäkylläisesti muuta: sotahistoriaa, politiikkaa, kansainvälisyyttä; mielenliikkeitä, himoa, katkeruutta ja laskelmointia. Perspektiiviä, kyynisyyttä, realismia äärimmillään; toisaalta huimaa mielikuvitusta. Henkilökohtaista kasvutarinaa ja konkreettista sotimista - todella, sitä löytyy niin, ettei lukija ole sohvalla pysyä kranaattien paukkeessa. Mutta rakkautta? Se, mikä näkyy, on valheellista ja kuluttavaa. Määrittele rakkaus?

Koskinen kuvaa upean monitasoisesti ja -tahoisesti päähenkilöään ja tämän maailmaa. Hän havainnoi tarkasti ja kiinnittää lukijan huomion juuri sinne, minne haluaa. Minua selvästi ohjataan ja heitellään, enkä pistä pahakseni. Ihailen. Kirjan monitahoisuus ei avaudu yhdellä lukemisella. Kokeneen kirjailijan tekstiä ei tarvitse kyseenalaistaa missään kohtaa.

Pidin eniten sitaateissa esitetyistä mielipiteistä ja elämänviisauksista. Kirja olisi toiminut mainiona opasteena ja muistutuksena vaalien alla siihen, miten yhteiskunnat toimivat.

"Jos tavallinen mies ryöstää pankin, hänet heitetään vankilaan. Kun diktaattori varastaa kaupungin tai peräti valtion, hänelle hurrataan."

"Politiikalla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä tavallisten ihmisten ja pyhäkoulujärjen kanssa. Jokaisen on osattava ottaa irti kaikki hyöty mielettömyydestä."

Tai ehkä sittenkin pidin eniten historian ja ajankohtaisuuden sekoittamisesta. Sillä vaikka kirja kuvaa mennyttä, lukija on tässä ajassa ja peilaa lukemistaan sen kautta. Tai ehkä parasta kirjassa on se, etteivät ihmiset ole mukavia, mutta eivät myöskään tyhmiä. Tai ehkä sittenkin runsaus, joka saa etsimään tarinasta lisää - yksi lukukerta ei mitenkään riitä. (Ja puolitosissaan: kirja, jossa Mannerheim on mukana, ei voi olla huono. En silti miellä tätä vain historialliseksi romaaniksi Rasputinin tavoin.)

Hieno ja vaikuttava kirja, joka ei ole ennalta-arvattava eikä jätä rauhaan. Ammattitaidolla tehty ja lukijaa kunnioittava teos on suomalaisen fiktio-osaamisen taidonnäyte. Riittävän synkkä, riittävästi Mannerheimia isänmaalliseen makuun. Oikeasti hyvä kirja.

Kenelle: Kotimaisen laaturomaanin ystäville, historiaa harrastaville, älykästä fiktiota hakeville, tämän päivän poliittisen tilanteen pohtijoille, vaikuttavuutta arvostaville. Ehdottomasti ei sodan ajatusta kaihtaville, menneestä pitkästyville eikä hyvän mielen viihdettä hakeville.

Muualla: Kirsiin kirja iski kuin metrinen halko. Taika sanoo romaanin etenevän kuin luoti. Kirjakirpun mielestä Koskinen saa historian henkiin. Elinalle romaanin parasta antia oli se, miten talvisotaan johtaneet tapahtumat kerrattiin. Kirjan vuoksi povaa Finlandia-ehdokkuutta. Kulkeva lukuromaani, sanoo Tuijata, vaikka hämmentyi naiskuvauksen yksiulotteisuudesta.

Juha-Pekka Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. WSOY 2015.

Rajoilla

Sympaattinen taistelija Eva Wahlström osoittaa kirjoittajan kykynsä muistelmateoksessaan. Hän kertoo urastaan nyrkkeilijänä, äitiydestään, vaikeista vammoistaan ja uran lähes keskeyttäneestä hengenvaarallisesta sairastumisestaan niin rehellisesti ja aidosti, että lukija on äkkiä riisuttu aseista.

Teksti on niin luontevaa, että lukeminen tuntuu siltä, kuin kuuntelisin kirjailijan juttelua, juuri minulle. Teos on paitsi karu kertomus urheilu-urasta, myös ehkä terapiaa kirjoittajalleen, joka on kokenut isoja ja kulkenut jyrkkiä mäkiä ylös alas tuona aikana, jota hän kirjassa kuvaa; Euroopan mestaruuksista todelliseen kuolemanpelkoon, yksinäisyydestä äidiksi, nuoresta tytöstä aikuiseksi.

"Mutta onneksi on urheilu. Se kelpaa kaveriksi, pitää minut järjissäni. Se ei ole minulle koskaan vihainen."

Se ei ehkä ole vihainen, mutta se voi tappaa. Eva sai keuhkoveritulpan molempiin keuhkoihin ja munuaislaskimotukoksen - yhtä aikaa. Silti hän treenasi ja kilpaili, sillä jatkuvat kivut ja muut oudot oireet menivät "normaalien" urheiluvammojen piikkiin. Kuten sanotaan, urheilija ei tervettä päivää näe, ei etenkään urheilija, jonka pitää pystyä sietämään kipua jo lajin luonteen vuoksi.

"Harva jättää menemättä kilpailuihin, vaikka kärsisikin vammoista. Harva jättää menemättä harjoituksiinsa, sillä joku muu voi aina viedä paikkasi. Motivaatiosta ja kyvyistä on annettava osoituksia jatkuvasti."

Nyrkkeily ei katselulajina monia miellytä, ei minuakaan, mutta kirjan myötä hieman ymmärrän sen viehätystä. Itse asiassa, laji voisi olla mikä vain, kun kilpaillaan verissäpäin mestaruuksista, tosin tässä lajissa verta konkreettisesti roiskuu enemmän. Kyse on enemmän asenteesta ja intohimosta. Uskon, että monet urheilijat ja heidän valmentajansa voivat samaistua Evan juttuihin rankoista treeneista, uskosta ja uskonpuutteesta, ravinnon ja ruumiintoimintojen fanaattisesta tarkkailusta ja kaikenlaisista hulluista keinoista suorituksen vauhdittamiseksi - laillisista sellaisista.

Evan kiihkeys ja intohimo nyrkkeilyyn on jotain totaalista. Hänen kilpailuviettinsä on supervahva, ja hänen on aina pitänyt todistaa olevansa hyvä, parempi kuin muut. Hän on tehnyt harjoituksia toisia enemmän, salaa, valmentajan määräämien lisäksi tai lääkärin kiellosta huolimatta. Kuten hän toistuvasti korostaa, asiat on hoidettava kunnolla ja loppuun asti. Tuo pakkomiellettä lähentelevä asenne on pelottava, mutta herättää myös kunnioitusta ja ajatuksen siitä, että ihminen tosiaan pystyy mihin tahansa, kun on riittävän päättäväinen ja valmis tekemään töitä. Siitä Eva Wahlström on hyvä esimerkki.

Mutta huippu-urheilu kuluttaa. Fysiikan lisäksi on huomioitava julkisuus, hankittava sponsoreita, siedettävä onnenonkijoita ja hyväksikäyttäjiä - niistäkin kirjailija kertoo ikäviä esimerkkejä - ja lähes uhrattava normaali perhe-elämä. Evan onneksi hän tuli raskaaksi eräällä sairastumisjaksollaan (lue: kisatauolla): pieni poika on ainoa asia, jonka hän sanoo asettavansa urheilun edelle. Olen iloinen urheilijan puolesta: vaikka hän rakastaa nyrkkeilyä ja antaa mielellään sille kaikkensa, vain yhdelle asialle perustuva elämä tuntuisi rajalliselta, ja ehkä hän jossain kohtaa katuisi kaikkea kokematonta.

Ennen blogiaikoja luin Evan aiemman kirjan Homma hanskassa, joka kertoo nuoremman naisen suulla lapsuudesta ja teini-iästä, poikaystävistä ja urheilijan uran alkuvaiheista. Sujuva ja kiinnostava teksti sekin, mutta uudemmassa kirjassa kirjoittaja on kypsempi, kokeneempi - ja huomattavasti pohdiskelevampi ja vakavampi, mikä raastaa sydäntä. En kuule lukiessani enää korvissani Evan hersyvää hihitystä yhtä vuolaana. Hän on käynyt läpi kovan koulun - omien valintojensa tuloksena, minkä hän kyllä itse hyvin ymmärtää - ja joutunut miettimään asiat loppuun asti.

"Olen hyväksynyt ajatuksen, että voin kuolla kehässä. Se on äärimmäisen epätodennäköistä, mutta mahdollista."

Kirjaa kirjoittaessaan Eva oli väsynyt ja pettynyt niin urheiluun kuin ehkä itseensäkin ja mietti uutta suuntaa, jos fysiikka ei enää kestä urheilua. Lopussa selviää jo, että urheilu-ura jatkuu. Kirjan kirjoittamisen jälkeen hän uusi Euroopan-mestaruutensa.

Ja nyt kaikki jännittämään! Sillä netti kertoo, mitä tapahtuu ensi perjantaina:

"24. huhtikuuta 2015 Wahlström ottelee avoimena olevasta ylemmän höyhensarjan WIBF- ja WBF-liittojen maailmanmestaruudesta bosnialaista Irma Balijagic Adleria vastaan."


Kirja on kiihkeä, vaikuttava tositarina ja "ei-ammattikirjoittajan" tekemäksi yllättävän hyvä ja raikas kieleltään ja sujuvuudeltaan; luistaa loistavasti, koskettaa tunteita. Sen etuja ovat avoimuus, persoona, lämpö ja luottamus lukijaan; hän kertoo asioista kuin ystävälle, tai ainakin kuin ihmiselle, jolle hän haluaa vain hyvää. Yksi kirjoittamisen motiivi onkin kertoa nuorille, millaista huippu-urheilu voi olla. Pitkät treeni- tai ottelukuvaukset pitkästyttivät välillä urheilua tuntematonta lukijaa, mutta teos on perusteellinen ja kunnioitettavan laaja kuvaus huippu-urheilusta, sen viehätyksestä ja suuresta annista elämään, mutta myös sen ikävistä ja rankoista puolista.

Toivon Evalle lämpimästi hyvää jatkoa ja menestystä! Tuolla asenteella pärjää missä vain ja millä uralla vain: hieman anteeksiantoa itselle tekisi jossain vaiheessa hyvää, mutta ilmeisesti vielä ei ole se vaihe.

Kenelle: Urheilijoille ja sellaisiksi haluaville, urheilun piirissä työskenteleville, penkkiurheilijoille, suomalaisen sisun ja osaamisen esimerkkejä hakeville, vahvoja persoonia ihaileville.

Muualla: Anneli sanoo kirjaa hurjaksi ja maagiseksi. Notkopeikko, joka ei ole koskaan tykännyt urheilusta, katsoi nyrkkeilyotteluita kirjan myötä. Linnea kiinnostui nyrkkeilystä Million Dollar Baby -leffan myötä. Kirjakirppua Evan tarina on kiehtonut aina.

Eva Wahlström: Rajoilla. SKS 2014.
Kustantajan lukukappale.

Kirja on osa lukemaani Elämäkertahaastetta.

Kylmä saari

Kylmä saari antaa kylmää kyytiä perheidylleille. Saari sijaitsee kylmässä Alaskassa, josta kirjailija on kotoisin, joten lukija saa autenttista kuvaa tuosta kiehtovasta jään ja meren maasta Garyn ja Irenen mökkirakennusprojektin myötä.

Gary ei ole suunnittelun mestari, eikä oikeastaan taitava missään. Irene on tuskastunut miehensä palvelemiseen ja jurouteen. Silti uhrautuvana vaimona hän lähtee mukaan miehensä unelmaan, rakentamaan mökkiä saarelle, jossa Gary haaveilee asuvansa.

Omatoimiset rakennushankkeet eivät ole koskaan vaivattomia, tietää jokainen talon tai mökin tai vaikka vajan rakentanut. Venematka ja lähestyvä talvi syysmyrskyineen tuovat hommaan lisähaastetta. Samoin Irenen romahtava terveydentila, joka lähes lamauttaa naisen kivuilla. Silti hän raahaa tarvikkeita, kahlaa jäisessä vedessä ja asuu teltassa miehensä toiveesta, vaikka ensilumi sataa jo maahan. Gary ei näytä huomaavan vaimonsa ponnistuksia, jos kohta ei Irenekään tavoita miehensä mietteitä. Lähinnä kisataan siitä, kumpi keksii loukata toista pahiten.

Mökin rakentaminen on vertauskuva avioliitolle, jossa kylmyys tuntuu vain kasvavan jokaisen kehnosti kiinnitetyn huteran hirren myötä. Lämpöä tarinaan tuo pariskunnan aikuinen tytär Rhonda, jolla on omat ongelmansa: vanhempien lisäksi poikaystävä Jim käyttäytyy oudosti, joten Rhonda-raukka on huolissaan ja ihmeissään, mutta yrittää toimia kuten "kunnon" tyttären pitää. Äidin esimerkkiä ei kuitenkaan aina kannattaisi noudattaa.

Tunnelma tiivistyy tehokkaasti ja kylmyys alkaa hiipiä lukijankin selkärankaan. Lyhyet luvut ovat helppoja lukea, kieli on komeaa ja tarina mustaksi muuntuvaa. Juonivetoinen tarina saa arvoisensa hyytävän loppuhuipennuksen.

Vetävä, tiivis tarina, jolla ei ole salattuja ulottuvuuksia, vaan se on suoraviivainen niin juonenkehittelyltään kuin ihmiskuvaukseltaan. Kannattaa varata villasukat, lämmin peitto ja suojaisa paikka lukemiselle.

Kenelle: Psykologisten jännitysromaanien lukijoille, Alaskasta haaveileville, huumoria hakemattomille, synkeässä viihtyville.

Muualla: "..kirpeä ja kuulas kuin alaskalainen syyspäivä, onnistunut yhdistelmä kaunista ja rumaa", sanoo Sara. Morre ei innostu "parisuhdevatuloinnista". "Kenelläkään kirjan henkilöistä ei mene hyvin", toteaa Lukuisan Laura eikä suosittele kirjaa stressaavaan hetkeen. Tuulialle lukuhetki osui nappiin, ja hän sanoo Vannia on erinomaiseksi tunnelmanluojaksi ja ihmismielen kuvaajaksi. Leena Lumi rakastaa erikoisia parisuhdekuvauksia. Marjatan teki mieli ravistella Irenestä ja Rhondasta omanarvontunto esiin. Hän kertoo myös kiinnostavia asioita Vannin taustasta, tosin tätä ei kannata katsoa ennen lukemista, jos haluaa säilyttää yllätyksellisyyden. Ilselän Minna toteaa osuvasti, että me kaikki tunnemme nämä ihmiset. Karu kirja ihmissuhteista ja väsyneistä unelmista, sanoo Ulla.

David Vann: Kylmä saari. WSOY 2014. Suomentanut Irmeli Ruuska.

Tulen tyttäriä

Naarni on knameira, tulen tytär, osin jumalallista syntyperää, ja sotilas. Parhaan ystävänsä ja sielunsiskonsa Anneken kanssa he ovat kasvaneet Nelvikan kylässä linnan varjossa, koulun asuntolassa, missä muutkin lapset, joilla ei ollut heitä kasvattavia vanhempia. Sotilasura oli ainoa vaihtoehto, ja sen myötä sitoutuminen 30 vuoden palvelusaikaan koulutusta vastaan.

Taistelut toisia heimoja vastaan ja itärajan turvaaminen ovat arkista työtä, eikä Naarni tiedä muusta, kunnes tapaa Emman ja tämän pienen pojan Aton. Emma tuoksuu valolle ja halulle, ja siinä tuoksussa Naarni tuntee olevansa kotona. Mutta sotilaana olo ei anna armoa. Huolehdittavana on lisäksi nuori Livia, jolle Naarni on äitihahmo.

Kaikki kipakat naiset, etenkin vahva Naarni joutuvat monen kovan paikan eteen pyristellessään traditioita vastaan. Surun ja ilon vuorottelu sekä uuden löytämisen oivallukset vievät juonta ja henkilöitä eteenpäin tuossa merkillisessä taikamaailmassa, jossa on lopulta paljon yhtymäkohtia todellisuuteen, jos niin haluaa nähdä.

Tulen tyttäriä on kova ja kaunis satu naisena olemisesta. Se on myös ainoa pitkiin aikoihin lukemani fantasiakirja, ja yllätti todella myönteisesti. En yleensä viehäty monimutkaisesti rakennelluista mielikuvitusmaailmoista, vaan pidän enemmän jonkinlaista reaalitodellisuutta - vaikka löyhästikin - taustanaan käyttävistä romaaneista, mutta Carolen luomassa maailmassa on helppo elää. Se ei sisällä naiiviuksia tai nolon teennäisiä intohimokuvauksia eikä ole liian kimurantti sukuselvityksineen ja maagisuuksineen, mitkä seikat usein liitän mielessäni fantasiaviihteeseen. Turhaan, huomasin.

Carolen teksti on täynnä pieniä yllätyksiä ja viisauksia, joista osa menee ohi vauhdikkaasti etenevää tarinaa ahmiessa. Huolella rakennettua ja viimeisteltyä tekstiä on mukava lukea, ja viihdekirjaksi se sisältää sen, mitä pitääkin: rakkauksia ja petoksia, huumoria ja jännitystä, tilanteita ja niiden päätöksiä. Mieleen tuli Kaari Utrio, jonka viihdekirjojen maailma perustuu tiukasti todellisuuteen, mutta on nykylukijalle yhtä tuntematon ja kaukainen kuin Nelvikan kylä. Samaa lempeyttä naisia kohtaan, romanttista perusvärettä ja tekstin vetävyyttä olen Carolen kirjassa näkevinäni.

Kenelle: Romantiikan ystäville, fantasiasta viehättyville ja etenkin siihen epäluuloisesti suhtautuville, naisen asemaa pohtiville, arkiviihteeseen kyllästyneille.

Muualla:  Myös Maija Kirjojen keskellä alkoi ihmetellä, mikä siinä fantasian lukemisessa muka niin haastavaa on. Tulinen romantiikka, sopivan jännittävä seikkailullisuus ja omanlaisensa maailma veivät mukanaan Kujerruksia-blogin Linnean. Viihdyttävä ja vetävä, toteaa Ja kaikkea muuta -blogin Minna. Piristävä poikkeus mahtipontisessa fantasiagenressä, sanoo Tuomas Saloranta.

Maria Carole: Tulen tyttäriä. Osuuskumma 2014.

Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin saaga

Kingston Wall (1987 - 1995) oli psykedeelistä progerockia soittava helsinkiläinen bändi, jonka tarina päättyi johtohahmon Petri Wallin itsemurhaan. Oikeastaan bändi oli lopetellut jo aiemmin, sillä rumpali Sami Kuoppamäen, basisti Jukka Jyllin ja Wallin ammatilliset ambitiot olivat alkaneet vetää eri suuntiin.

Bändi perustettiin rohkeasti aikana, jolloin punk oli juuri ohittanut huippukautensa ja suomi-rock jyräsi. Kun Walli kavereineen astui stagelle 60-70-lukuvaikutteisine musiikkeineen ja englanninkielisine lyriikoineen, se oli kummajainen liehulahkeita myöten. Mutta aina löytyy väkeä, jota erilaisuus kiehtoo, eikä kukaan kiistänyt kavereiden muusikontaitoja, päinvastoin: heitä pidettiin ja pidetään maan parhaimpiin lukeutuvina muusikkoina, joiden musiikki ja arvostus elää edelleen.

Jonkinlaista kulttia bändin ympärille on rakenneltu; se johtunee paitsi taidoista ja erilaisuudesta myös ennen kaikkea Petri Wallista, joka oli omanlaisensa persoona ja tinkimätön taiteilija, sopivaa kulttiainesta siis. Walli oli fiksu, boheemi ja oman tiensä kulkija, joka ei tehnyt kompromisseja. Ja loistava puhuja, joka rakasti esiintymistä.

Jylli kertoo: "Se oli sentyyppinen ihminen, joka ottaa kitaran käteen ja sanoo, että hän osaa soittaa, ja kaikki uskovat, vaikka kukaan ei ollut kuullut ääntäkään. Sen lisäksi Petri myös osasi soittaa."

Jo perheessään (Wallien muusikkosukua isänsä puolelta) musiikkiin kasvaneen Wallin koulunkäynti jäi heikoille, sillä soittaminen alkoi jo pienestä, koulun kustannuksella. Myös armeija meni velmuillen, mutta tulevaisuus oli selvillä, sillä kuten Walli kirjeessään kaverilleen sanoo:"...tuleehan musta joka tapauksessa rockn´roll star."

Petrin eli Peten isoisä oli Tampereen kirkkoherra ja tuomiorovasti. Isästä, Aarno Wallista, kirjoittaja sanoo: "Voidaan sanoa, että Aarne Walli on mies, joka toi Suomeen euroviisut ja television, sillä 1956 hän juonsi Stockmannin tavaratalossa tilaisuuden, jossa televisio esiteltiin ensimmäistä kertaa suomalaisille." Hän oli uskovainen muusikko, joka opetti kolmannesta avioliitostaan syntyneelle Petrille hyvien tapojen kunnioituksen. Peten äiti Anita oli aikansa seurapiirikaunotar ja juorulehtien julkkis, joka teki tanssijan töitä eri puolilla maailmaa, eikä avioliitto kestänyt. Pete sai veljensä kanssa viettää vapaasti aikaansa, kun vanhemmat eivät ehtineet perään katsomaan.

Petri Wallin tulevaisuus alkoi muotoutua intin jälkeen: isä vaati työssäkäyntiä, minkä poika hoitikin tunnollisesti, mutta keskittyi oikeaan uraansa, musiikin tekemiseen ja esittämiseen. Erilaisten kokoonpanokokeilujen jälkeen muotoutui Kingston Wall, trio, joka debytoi Natsalla 1988 niin menestyksekkäästi, että se poiki paljon uusia keikkoja, ja nousukiito alkoi vauhdilla.

Walli sai paljon vihamiehiä tinkimättömyydellään ja kukkoilullaan, mutta myös musiikilleen arvostusta. Festareita, tv-esiintymisiä, jopa ulkomaankeikkoja  Ensimmäisen levyn julkaisukeikka 1992 oli Tavastialla, joka oli Merimaan suosimalle bändille tärkeä paikka, pyhättö, sanoo kirjoittaja. Levy ei myynyt kovin hyvin, osin jakeluvaikeuksien vuoksi, mutta sai kiitosta, vaikka bändi vaikutti kuulijoihin enemmän livenä. Nopeassa tahdissa tehtiin myös toinen levy. Ja jo vuonna 1993 "Walli koki, että bändi oli jo saavuttanut Suomessa kaiken mahdollisen." 

Rakkaushuolet vaivasivat. Pete seurusteli lähes aina vakituisesti, muusa ja rakastettu oli hänelle elinehto. Tyttöystävän kanssa matkalla Intian Goalle hän tutustui erikoiseen Ior Bockiin ja hurahti tämän Kalevasta ammentavaan filosofiaoppiin täysillä. Bock vihki Wallia mytologiansa saloihin. Jo aiemmin löydetyt piristeet olivat myös kuvassa mukana, ja Walli palasi Suomeen "kuin uskoon tullut ja täysin poissa tolaltaan." Kaverit eivät tienneet, mikä oli lsd-trippiä ja mikä totta, mutta kirjan mukaan hän oli Bockin mallioppilas ja katsoi löytäneensä itsensä. "Hän oli taiteilija, musiikin luoja, jolla oli paljon annettavaa ihmiskunnalle." 

Kolmannen levyn teko oli takkuisempaa, kun Wallin henkiset kuviot muuttuivat yhä omituisemmiksi. Jo ennen henkistymistään Walli halusi pitää bändin johtajuuden itsellään, raha-asiatkin hoidettiin fiiliksellä, eikä Walli juuri kertonut tulevasta bändikavereilleen. Käytännön asiat vaikeuttivat keikkojen ja kiertuiden järjestämistä, sillä elantoa tarvitsivat muusikotkin. Walli oli raivoissaan siitä, etteivät kaverit jakaneet hänen uskoaan Bockiin ja myytteihin. Sillä hän oli päässyt "tietoisuuden toiselle tasolle". Jone Nikula sanoo: "Hän oli totaalinen jätkä, ja sen piti saada totaalisia vastauksia."

1994 ilmestyi Tri-logy, jonka Walli jo ennen ilmestymispäivää julisti bändin viimeiseksi levyksi. Outous vain kasvoi: hän huolehti Suomen kohtalosta ja kammosi EU:ta, sillä Bockin oppien mukaan Suomi oli ihmiskunnan alkukoti. Jossain vaiheessa kaverit ihmettelivät entisen tarmokkaan rockukon muutosta sekavaksi ja rasittavaksi. Huumeet tekivät tehtävänsä, samoin Intian-matkasta seurannut pettymys Bockin puheisiin. Ehkä myös ristiriidat bändissä ottivat mielenterveyden päälle. Hänen ajatuksensa liitelivät taivaissa: nyt Bock olikin piru ja hän itse mahdollisesti Jeesus. Ja hän oli tehnyt Pirun kanssa sopimuksen, jota ei voinut perua.

Alakulo päättyi 1995 Töölön kirkon torniin, josta Walli hyppäsi alas asfalttiin kädet levällään. Tavaransa hän jakanut kavereilleen jo hyvissä ajoin. Masennus, huumeet ja muut mielenterveyden ongelmat veivät jälleen kerran lahjakkaan muusikon, joka ikuisesti kaipasi äitiä ja syvällisiä vastauksia elämän isoihin kysymyksiin. Surullinen yhden ihmisen tarina, musiikillisesti tärkeä tarina ja jälleen yksi suomalainen bändi, joka oli melkein-valmis-valloittamaan-maailman. Ilman niitä muutamaa jos-sanaa.

Kirja on laadukas musakirja, elävästi ja raikkaasti kirjoitettu ja koottu laaja sukellus aikansa musiikkielämään ja genreihin, yhteen bändiin ja etenkin yhden muusikon elämään. Helsinkiläiselle lukijalle tarina vilisee tuon ajan tuttuja paikkoja Natsasta Narriin ja Kill Citystä Kantsuun, musiikintuntijoille tuttuja nimiä alan vaikuttajista. Puustinen on tehnyt mittavan määrän haastatteluja ja valtavan työn kasatessaan tarinaa sirpaleista sieltä täältä.

Omaan musiikkimakuuni bändi ei iske, mutta on kiinnostavaa tuntea ilmiöitä, jollainen Kingston Wall ehdottomasti oli. Luulenpa nähneeni Petri Wallin joskus kaupungilla, ehkä soittamassa Asematunnelissa, jossa hän uran alkuaikoina soitti aina kun ehti. Jyllin ja Kuoppamäen sen sijaan näin viimeksi Helsingin Kirjamessuilla 2014, jossa kirjaa esiteltiin.

Kirjailija Viljami Puustinen kertoo kirjastaan Kannelmäen ArtRock-tapahtumassa Kanneltalossa 10.4. klo 18 - 20, jossa art rockia soittavat helsinkiläiset Discordia ja Stillwater Family. Kirjan voi ostaa paikalta tarjoushintaan. Tapahtumassa on myös kirjojen ja levyjen Vaihtajaiset, eli tuo turhat nurkista pois ja vaihda ne toisiin, ilman rahaa. Tapahtuman järjestää Kannelmäki-liike. Tervetuloa!

Kenelle: Rock-diggareille, muusikoille, elämäntarinoista kiinnostuneille.

Muualla: Rumba-lehden arvio sydäntäsärkevästä tarinasta. Puustinen ei ole tarttunut helpoimpaan ratkaisuun, sanoo Hesari. On sääli, ettei bändi aikanaan saanut ansaitsemaansa tunnustusta, sanoo Savon Sanomat (jossa muuten on usein laadukkaita kirja-arvioita, sivuhuomiona).

Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin saaga. Like 2014.

Kirja on osa Elämäkertahaastetta.

Kaikki hajoaa

Kerrankin afrikkalaisuutta kuvaava kirja, jossa ei haistella hibiskuksen kukkia eikä romantisoida solisevien vesien äärellä, vaan kerrotaan tarina igbujen klaanista heidän näkökulmastaan, sellaisena kuin asioiden voisi kuvitella oikeasti olleen.

Vuonna 1958 ilmestynyt kirja kuvaa igbujen perinteisen elämänmuodon ja länsimaisen katsannon yhteentörmäystä ja kristinuskon tuloa Afrikkaan.

Tarinan päähenkilö on vahva mies Okonwo, jonka omia ja läheisten vaiheita seuraamalla lukija saa samalla kattavan katsauksen igbujen arkeen, joka on kirjan pääteema. Ruuanhankinta ja -laitto, häät ja hautajaiset, jumalien palvonta ja oikeusmenettelyt kerrotaan tarkasti. Vähän kuten Paula Havaste kuvaa kirjoissaan vanhaa suomalaisuutta. Ja pakko sanoa, sanalla tavalla niin tarkasti että välillä pitkästyin, mutta perinteistä kiinnostuneille kirja on aarreaitta.

Kuvauksen myötä silmät avautuvat huomaamaan ymmärtämisvaikeuksia puolin ja toisin. Miten valkoinen mies voi tuomita ihmisiä oman lakinsa mukaan vuosisatoja vanhan käytännön vastaisesti? Igbut ovat tyrmistyneitä. He "eivät löydä suuta jolla kertoa siitä." Suurin osa ei ole nähnyt valkoista ihmistä koskaan, eivätkä heidän nimityksensä erivärisille, noille kummajaisille, ole mairittelevia. Klaanin tavat uhrata lapsia tai jättää kaksosvauvat metsään kuolemaan tuntuvat julmilta, ja niihin lähetyssaarnaajat puuttuvat ensimmäisenä. Mutta valkoisten tavat tuntuvat igboista yhtä käsittämättömiltä ja oudoilta, etenkin yhden jumalan sääntö.

Huumoria löytyy vanhoista klaanin sanonnoista. Kun ihmiset muistelevat nuoruuttaan kuunnellessaan nuorten ilonpitoa: "Kun kuu loistaa, raajarikon tekee mieli lähteä kävelemään." Tai vaivaannuttavissa tilanteissa (tämä on suosikkini): "...vanhasta eukosta on aina kiusallista kun sananlaskussa mainitaan kuivat luut." 

Okonwo tekee paljon töitä päästäkseen klaanissa merkittävään asemaan, hoitaakseen perheensä ja työnsä moitteetta. Hän on viimeistä sukupolvea, joka elää vanhojen tapojen mukaan. Sillä aika muuttuu vääjäämättömästi, ja sitä kirja kuvaa taitavasti arkisten yksityiskohtien kautta. Valkoisten teknologia, itseluottamus ja ahneus tuovat ylivallan, jota vastaan on mahdoton taistella.

"Olemme kuulleet tarinoita valkoisista miehistä, jotka valmistavat väkeviä pyssyjä ja väkeviä juomia ja vievät orjia merten taakse, mutta kukaan ei ole kuvitellut että ne tarinat olisivat totta."

Haikeaa mieltä ja ajatuksia herättävä tarina ajan muutoksesta ja Afrikan historiasta. Afrikkaa sanotaan ihmiskunnan alkukodiksi, joten lainasin kirjan ymmärryksen kasvun toivossa kirjastosta kerrankin takakansitekstin perusteella: "Sitä pidetään yhtenä parhaimmista afrikkalaisista romaaneista, ja Time-lehti valitsi sen sadan parhaan 1900-luvulla ilmestyneen englanninkielisen romaanin joukkoon."

Sainko tietoa? Kyllä, yhdestä klaanista ja sen tavoista sekä rotujen syvästä erilaisesta taustasta. Kirja on aikanaan varmasti ollut räjäyttävä tuotos ja edelleen toimii hyvin meille, jotka eivät ole valkoisten vallanhalua miettineet sen kummemmin tai pitävät sitä normaalina. Toisaalta, suomalaisten omienkaan juurien tuntemus ei ole kovin välttämättä kovin vankka ja näkisin sen ensisijaisena tärkeysjärjestyksessä, jos haluaa tietää, miksi maailma on nyt sellainen kuin se on. Valkoihoisina kuitenkin kuulumme kirjan kuvaamaan muutokseen, ja nykyisenä globaalina aikana tämä on osa myös meidän taustaamme. Nämä ovat asioita, joita ei voi nähdä mustavalkoisina, jos haluaa niitä ymmärtää.

Tosiaan, Time-lehti valitsi kirjan sadan parhaan englanninkielisen 1900-luvulla ilmestyneen romaanin joukkoon. Lukukokemuksena juu ei, historiaa ja perinnettä avaavana kyllä. Tietokirjamainen.

Muualla: Mari a toteaa, ettei kirjassa ole hirveästi juonta, vaan vahvuus on tuokiokuvissa. Erja sanoo aiheen olevan historiallinen, mutta kirja voisi olla kirjoitettu nyt. Janelle kirja toi mieleen Nurah Farahin Aavikon tyttäret.

Cinua Achebe: Kaikki hajoaa. Basam Books 2014. Suomennos Heikki Salojärvi.
Originaali Things fall apart on vuodelta 1958.

Komppania K

Ensimmäisen maailmansodan syttymisestä tuli viime vuonna kuluneeksi sata vuotta, joten aihetta on muistettu myös kirjallisuudessa. Suomennos alunperin jo 1933 julkaistusta Komppania K:sta ilmestyi siis tavallaan hyvin myöhään, mutta ehkä aivan nappiin oikeaan aikaan. Elämme jälleen suurta murrosvaihetta maailman valtasuhteissa, niin poliittisesti kuin taloudellisestikin, lisäksi tällä kertaa myös ekologisesti.

Luulen kiinnostuksen olevan nyt suuri myös siksi, että toinen maailmansota on niin koluttu ja kaluttu, että sekä kirjailijat että lukijat haluavat laajempaa perspektiiviä sota-aiheeseen, joka on kuitenkin yksi suuri ja "ikuinen" kirjallisuuden teema.

Komppania K kertoo erään fiktiivisen komppanian tarinan 113 sotilaan suulla lyhyinä kertojansa nimellä nimettyinä lukuina, tuokioina kunkin osalta. Vaikka luvut eivät muodosta suoraa jatkumoa toisiinsa - vaikka keskinäisiä viittauksia löytyy - ne piirtävät lukijalle laajan kuvan tapahtumista 1917 - 1918, jolloin amerikkalaiset joukot saapuivat Ranskaan taistelemaan ympärysvaltojen puolella Ranskan valloitukseen pyrkinyttä Saksaa vastaan.

Matkaan lähdetään laivalla Atlantin yli. Mentaliteetiltaan eurooppalaisia huolettomammat amerikkalaiset joutuvat kohtaamaan vakavat, kovia jo kokeneet paikalliset ja sodan kauhut lähes - siltä tuntuu - kylmiltään. Nuorten miesten uho ja taistelutahto on kova, ja sitä lietsoo taitava sotapropaganda, jota harjoitetaan molemmin puolin. Jutut julmuuksia tekevistä vihollisista saavat asetelman näyttämään mustavalkoiselta, ja sitä armeija käyttää taitavasti hyväkseen.

Ajan sotatekniikka on tietysti alkeellista tähän päivään verrattuna, mutta sodan tarkoitus on ikiaikainen, vastustajan tappaminen ja nujertaminen, omien intressien puolesta. Sota ei koskaan kuitenkaan ole vain politiikkaa, vaan myös äärimmäisen henkilökohtainen kokemus. Sitä March kuvaa hienosti. Hän välttää ylilyömisen, liiallisen verellä iloittelun ja vastustajan mollaamisen, mutta saa silti lukijan näkemään sotimisen monet surulliset ja peruuttamattomat seuraukset. Kirjoittaja on itse sotinut samassa sodassa, joten oletettavasti myös tapahtumat voisivat olla tosia tai ainakin pohjautuvat autenttisiin kokemuksiin.

Kirjan rakenne on lukijalle helppo, mutta nerokkaan tarkoituksenmukainen. Lyhyet luvut estävät vajoamisen liian syvälle kuhunkin kohtaloon. Ja vaikka jokaisesta 113 henkilöstä voisi varmasti tehdä oman kirjansa, tuokiokuva kertoo olennaisen, ja vasta niiden yhdistelmä koko tarinan, joka ei pääty sodan loppumiseen - mikä on ehkä kaikkein traagisinta.

Kuten Tuntematon meillä, kirja saa miettimään sodan mielettömyyttä periaatteen tasolla, käytännön kauheuksien lisäksi. Lukemisen väärti, ehdottomasti, vaikkei se mitään erityistä uutta näkökulmaa sotimiseen tuo Linnansa lukeneille. Mutta aihe ei valitettavasti ole vanhentunut, vaan näyttää olevan yhä ajankohtaisempi levottomassa maailmassamme.

Kenelle: Historiaa hamuaville, sotaa suunnitteleville, rauhaa rakastaville, vallan olemusta miettiville, sotakohtaloista kiinnostuneille, tulevaisuutta pohtiville.

Muualla: Kirjavinkit vinkkaa ja myös Leena Lumi toivoo kaikkien lukevan tämän kirjan, Hyönteisdokumentin Hdcanis koukuttui, Hengityskeinu toteaa, ettei March kirjassaan siloittele, ja Matkalla tuntemattomaan -blogi sanoo Marchin uppoutuvan erinomaisesti sodan sisäiseen maailmaan.

William March: Komppania K. Suomennos Janne Tarmio. Viestintä Tarmio 2014.

Minä ja Mozart

Klassista musiikkia en tunne, osaan vain lukea siitä. Antti Vihisen kirjoittama ensimmäinen suomalainen Mozart-elämäkerta on herkullinen ja laaja katsaus tuon ihmemiehen elämään ja samalla kulttuurimme juurille, ainakin musiikin aseman suhteen.

Mozart oli se henkilö, jonka ansiosta musiikilla on suuri osuus nykykulttuurissa, väittää Vihinen. Hän loi ensimmäiset sävellykset, jotka vetosivat niin rahvaaseen kuin kuninkaallisiin ja näytti musiikin mahdollisuuksia eri tavalla kuin kukaan aikaisemmin. Tuosta en tiedä enkä osaa verrata säveltäjiä, mutta uskon kirjailijaa, joka on asiantuntija. Voinemme huoletta sanoa, että Mozart teki kuolematonta musiikkia.

"Ilman Mozartia musiikilla tuskin olisi sitä ainutlaatuista asemaa, joka sillä tänä päivänä on läntisessä kulttuurihistoriassa." 

Vihinen myöntää, että hänen tutkimuksensa ja kirjansa on "varmasti kaikista Mozart-tutkimuksista subjektiivisin ja spekulatiivisin." Koska aukotonta faktatietoa ei ole saatavilla, jokainen tutkija joutuu muodostamaan käsityksensä itse. Vihinen arvelee, että hänen omansa on ehkä uskottava, "vaikkakin epätäydellinen ja tulkinnanvarainen".

Wolfgang Amadé Mozart oli aikansa superjulkkis, rocktähti, jonka nimi tunnettiin kaikkialla Euroopassa, ja kuten Vihinen sanoo, hän oli yksi maailmanhistorian tunnetuimmista henkilöistä.

"Neron viitta yllään Mozart on saanut kulkea ihmisten maailmassa pikkupojasta lähtien."

Mozart sävelsi ensimmäinen pianoteoksensa viisivuotiaana, ja ennen kymmenvuotispäiväänsä hän oli jo rutinoinut soittaja ja keikkailija. Tästä hän sai kiittää paitsi poikkeuksellista musiikillista lahjakkuuttaan myös isäänsä Leopoldia, joka kunnianhimoisena muusikkona näki varhain pojan kyvyt ja pystyi boostamaan tätä eteenpäin, sekä musiikillisesti että julkisena hahmona. Leopold hallitsi henkilöbrändäyksen ja opetti taidon myös pojalleen, joka monessa asiassa oli isänsä kaltainen. Isä havitteli itselleen parempaa pestiä kuin kotikaupunki Salzburg pystyi tarjoamaan, ja pojan piti se lunastaa. Mutta kuinka kävikään... Politiikka ja valtasuhteet järisivät Mozartien liikkeiden myötä.

Amadeus-elokuvaa ei voi kirjakaan ohittaa: leffaan on poimittu monia piirteitä, joita tutkijat ovat Mozartissa nähneet. Jopa kaunistellusti, sillä vaikka elokuva on upean räväkkä, Vihisen kuvaama Mozart on vielä räväkämpi. Pahasuisempi ja räävittömämpi. Perheen sisäinen hupi oli pieru- ja kakkahuumori, ja sitä harrastivat niin lapset kuin vanhemmat. Ammoisina aikoina tutkijat yrittivät piilottaa tätä pöyristyttävää faktaa, mutta turhaan. Miten taivaallista musiikkia luova taiteilija saattaa hihitellä pyllyjutuille? Hämmentävää, mutta inhimillistä. Mozartin lapsuus ei missään nimessä ollut tavallinen eikä keskiverto, kuten ei hän itsekään. Seuraukset näkyivät: pojasta kasvoi itsekäs rääväsuu, joka ei koskaan tuntunut kasvavan vastuulliseksi aikuiseksi. Ja miksi olisi pitänytkään. Naisia riitti, ja rahaakin satunnaisesti - välillä ruhtinaallisesti, välillä ei lainkaan. Mies totta tosiaan tiesi kyllä itse arvonsa ja lahjakkuutensa määrän.

Vihinen lisää kirjaan oman mausteensa kertomalla omia kokemuksiaan Mozartin iässä eri vaiheissa. Ja siitä, miten heidän tiensä risteävät. Sujuvasti jutustelevaa tekstiä on mukava lukea, ja yllättävän hyvin hänen omat tarinansa istuvat Mozartin tarinaan. Samalla lukija pidetään kiinni tässä päivässä, vaikka suurin osa kirjassa vietetään 1700-luvulla. Ihmiset eivät niin paljon muutu muutamassa sadassa vuodessa!

Kuten elämäkerroissa usein, kirjoittajan suuri ihailu tutkimuksen kohteeseensa välittyy tässäkin, eikä puolueettomuutta kukaan kaipaakaan, innostus ja intohimo on kiinnostavampaa, ja sitä kirja on täynnä, samoin kiinnostavia yksityiskohtia Mozartin elämän vaiheista. Vihinen käyttää ronskia kieltä, hän puhuu tisseistä ja paskantärkeistä tyypeistä, vittumaisista keikoista, naimisesta ja muista maallisista iloista (joista Mozart nautti täysillä ja aina kun suinkin mahdollista). Toisaalta hän myös kuvaa sulosanoin tuntemuksia, joita Mozartin musiikki herättää, pohtii sävellysten syntyperään vaikuttaneita tekijöitä ja ohjaa siten myös lukijaa kuuntelemaan mestarin erityispiirteitä. Vihinen intaantuu kuvailemaan herkistyneen kauniisti kohteensa taitoja ja sävellyksiä, kuten Idomeneo-ooppera:

"Humanismin myötäelävä voima on käsin kosketeltavissa. Henkeäsalpaavassa kauneudessa liikkuu ihminen, ja hänen ilojensa ja surujensa ääni kaikuu vuosituhanten takaa ihmeellisenä yhteytenä menneen ja nykyhetken välillä."

Erilainen, uudenlainen elämäkerta; riemastuttava katsaus historiaan, maustettuna tällä päivällä, asiantuntevasti ja varmalla tyylitajulla kirjoitettuna. Ilo lukea - ja varmasti vielä tuhatkertaisesti suurempi ilo niille, jotka ovat perehtyneet Mozartin musiikkiin. Mutta kuten näkyy, ilman sitäkin kirja on antoisa, lievä autofiktiomaisuus sopii aiheeseen hyvin, ja kirja on kaikkea muuta kuin kuiva opas Mozartin maailmaan.

Antti Vihinen: Minä ja Mozart. Into 2014.

Liitän kirjan osaksi Elämäkertahaastetta ja sen minihaastetta: taiteilijaelämäkerta.