Helmet-haaste 2019, koonti

Helmet-lukuhaaste 2019 on ihan juuri loppumassa. Toteutin haasteen perinteisesti urheilijatyyliin eli tein oman suoritukseni ja katsoin, mihin se riittää. Kuten arvata saattaa, tällä menetelmällä täysosumaan ei ylletä, mutta sentään kisassa mukana pysytään!

Luin kuten normaalisti, ja sen jälkeen sijoitin haasteeseen, yhden per kohta.

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot: Risto Siilasmaa, Paranoidi optimisti
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä: Anu Patrakka, Syyllisyyden ranta

5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi: Heikki Kännö, Sömnö Toivon tälle kirjalle palkintoja, kukituksia ja aaltoja kaikin voimin - hieno on!
6. Rakkausromaani: Kate Morton, Hylätty puutarha
7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt: Sirpa Kähkönen, Muistoruoho. Blogi kertoo tarpeellisen.
8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen: Hans Rosling, Faktojen maailma
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa: Kristiina Vuori, Elinan surma
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan: Erin Kelly, Älä jää pimeään
13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja: Laura Ertimo & Mari Ahokoivu, Ihme ilmat (bloggaus myöhemmin; huomionarvoinen kirja).
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi: JP Koskinen, Tulisiipi.  Loistavan lentävä romaani.
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua: Katriina Huttunen, Surun istukka. Surullisin asia ikinä, lapsen itsemurha. Äidin yksi tapa käsitellä sitä on kirjoittaa kirja, jota ei ole ollut helppo kirjoittaa, eikä sitä edes ole helppo lukea, vaikka kirja taidokas onkin.
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla: Emma Puikkonen, Lupaus
17. Kirjassa on kaksoset: Asko Sahlberg, Haudallasi, Adriana. Sahlberg-fanina lienen jäävi, mutta hänen tekstinsä saa lukijan aina polvilleen.
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Jenny Erpenbeck, Mennä, meni, mennyt. Tärkeä ja tarpeellinen! 2020 saamme lukea lisää Erpebeckiä. Päivien loppu ilmestyy suomeksi keväällä.
19. Et pidä kirjan nimestä: Johanna Vehkoo, Valheenpaljastajan käsikirja. Kirjasta kyllä pidin.
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria: Britt Karin Larsen, Finnskogen elämän kehto, huonoin tänä vuonna lukemani kirja. Epäuskottava, kurja ja kamala.
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja: Miklu, Maailman paras kirja. Sopii myös kohtaan kotimainen nuortenkirja. Lukemista vieroksuville helppo herätys! Valoisa, viisas ja hauska. Tyrkytä teineille! 

22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja: Riku Rantala & Tunna Milonoff: Selviytymisopas
23. Kirjan nimessä on jokin maa: Ya Hua, Kiina kymmenellä sanalla. Ei kovin kattava.
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Naomi Alderman, Voima.
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja: Mikko Kamula, Tuonela. Olen koukussa tähän sarjaan! Upea historiallinen kuvaus suomalaisten alkuvaiheista ja maamme asutuksesta.
28. Kirjan kannessa on kuu: Akseli Heikkilä, Veteen syntyneet. Komea esikoinen!
29. Kirjassa nähdään unia: Niina Repo, Vyöry
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema: Maija Kauhanen, Eliitti
32. Kirjan nimessä on ammatti: Shaun Bythell, Elämäni kirjakauppiaana. Ah, yksi vuoden parhaista. Hauska, informatiivinen, henkilökohtainen, kirja-alan edistäjä.
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia: Korhonen, Partti, Saarinen, Takala, Tiedenaisia. Kohtaan sopii myös Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin kirja Maailmojen loput. Molemmista nautin suuresti ja olen kiitollinen, että ne on tehty.
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä: Thomas Eriksson, Idiootit ympärilläni. Seuraava osa on lukupinossani, heti kun ehdin...
36. Kirjassa ollaan yksin: Laura Laakso, Mrs. Milkyway Runerberg-palkintoehdokas, syystä.
37. Pienkustantamon julkaisu: Tatu Kokko, Kävelevien patsaiden kaupunki. Kohtaan käy myös Pirjo Puukon viisas romaani Kunnes jalkasi kantavat.
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja: Jojo Moyes, Kuinka painovoimaa uhmataan. No, en ole hevosfani ollenkaan. Vähän vahingossa luettu.
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia: Tuuli Salminen, Rannalla poika
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua: Markku Pääskynen, Hyvä ihminen
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi: Jennifer Egan, Manhattan Beach. Upea kunnon vanhan ajan tarina.
44. Kirja kertoo Berliinistä: Jenny Erpenbeck, Mennä, meni, mennyt. Tärkeä kirja, kaikkien luettava!
45. Kirjan nimessä on kieltosana: Taina Värri, Miksei aina voi olla perjantai? Radio Cityn perustamisesta ja alusta kertova kirja menee niin ihon alle, etten ole pystynyt bloggaamaan; elin niin noita hetkiä itsekin. Mutta postaan siitä vielä, se on sen todellakin ansainnut.
47. Kirjassa on alle 100 sivua: Ilkka Tahvanainen, Putkista ja virtauksista. Kirja voitti Runo-Kaarina-palkinnon 2019! Siis talotekniikka-aiheinen runokirja, wau! Runous hämmästyttää.
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja: Merete Mazzarella, Varovainen matkailija Mazzarella on aina varma valinta, viisas ja viihdyttävä kirjoittaja.

Varmaan jossain lukemassani kirjassa on kuljettu metrolla tai kuulo- tai näkövammaisia on ollut mukana, ja olen saattanut kirjastosta lainata henkilökunnan tyrkylle laittaman opuksen ynnä muita kohtia, mutta nämä nyt olen kirjannut. Kohta 41 oli erityisen vaikea: Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää. En millään keksinyt sellaista aikakautta. Mutta jos olisi ollut vaihtoehto aikakaudesta, jolla ehdottomasti en olisi halunnut elää, niitä olisi löytynyt helpommin! Kuten vaikka menneistä Enni Mustosen Sotaleski tai Antti Tuurin Aavan meren tuolla puolen, suurinpiirtein nykyajasta Suvi Vaarlan Eliitti tai tulevasta Margaret Atwoodin Testamentit.

En myöskään ole koskaan sokkona valinnut kirjaa, mutta se voisi olla kohtaan 20 listaamani kirja, joka tuli yllättäen arvontapalkintona. Karsea kuvaus metsäsuomalaisista: en voi (halua) uskoa, että ihmisten elämä olisi ollut niin eläimellistä ja outoa. Sisällön kummallisuuden lisäksi kerronta on jäykkää ja epätasaista, mainostettu mystisyys lässähtävää. 

Kaikista lukemistani en bloggaa. Mutta tulossa olevia juttuja näistä ovat kohdan 45 kirja, niin herkullinen, samoin kohta 13. Ehkä myös Moyes (kohta 39), vaikken olekaan suuri fani. 

Saldoksi jää 37/50. Ei loistava jos ei kehnokaan. Yhtään kirjaa en ole valinnut haasteen ehdoilla, mutta siihen voisi pyrkiä, jos olisi aikaa ja viitseliäisyyttä. Haaste on mainio tapa innostaa listaamaan lukemista ja ryhmittelemään sitä, mikä taas saa innostumaan enemmän kirjoista ja katsomaan niitä "sillä silmällä". 

Kiitos Helmet ja kanssalukijat haasteessa 2019, juttuja ja kommenttejanne on ollut ilo lukea! Ja nyt on auki jo Helmet-haaste 2020. 

Mikko Kamula: Tuonela

Miksi olen koukussa Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjaan? Tiivistettynä sanoisin, että se on ammattimainen, perusteellinen ja kiehtovasti kirjoitettu sarja suomalaisten historiasta, jonka jokaisen toivoisin tuntevan. Etenimme erämaita etsiessämme ja verottajaa pakoillessamme yhä syvemmälle maaplänttiä, joka nykyisin Suomena tunnetaan. Taistelimme itänaapurien hyökkäyksiä vastaan, ajoimme lappalaiset pohjoiseen, valtasimme maita ja kasvatimme perheitä ja sukuja, joiden jälkeläisiä meistä suurin osa on. Uskoimme luontoon, noudatimme vuodenkiertoa ja hoivasimme sukupolvia vanhoja myyttejä, jotka elävät meissä ehkä tänäkin päivänä.

Lisää syitä koukuttua:

• Suomalaisuuden historia kiinnostaa aina. Etenkin aika ennen kirjoitettua historiaa kiehtoo äärettömästi, ja siihen iskee Kamula. Millaista oli esi-isien ja -äitien elämä? Millaisia olivat heidän uskomuksensa, jumalansa, tapansa tehdä töitä ja hoitaa perheitään? Mitä he toivoivat, mitä pelkäsivät, mihin uskoivat?
• Kamula ei kerro mutulla, vaan hän on ammattimainen historioitsija. Siksi lukija voi luottaa siihen, että ajankohdan käytännöt ja tavat ovat niin todellisia kuin ne ilman arkistofaktaa ja tarkkoja lähteitä voivat olla.
• Kirjailija punoo niin jännittäviä juonenkäänteitä ja vauhdikkaan tapahtumakuvion, että niihin jää kiinni: henkilöt ovat eläviä ja todentuntuisia, ja heidän kohtaloistaan on pakko olla kiinnostunut. Vaikka henkilöt puhuvatkin modernia kieltä, en koe uskottavuusongelmaa - niin taitava kirjailija on, vaikka tajuan, etteivät tuon ajan ihmiset puhuneet noin, eivät ehkä ajatelleetkaan noin. Mutta ihmisluonne, se ei muutu vuosisatojen kuluessa, uskon. Tekemisiämme ohjaavat perustekijät ovat aina samoja. Ruoka, lämpö, turva, rakkaus: mitä muuta mekään nykyisin tavoittelemme?
• Kirjasarja viihdyttää, antaa tietoa ja ruokkii mielikuvitusta. Lisäbonuksena se sijoittuu omaan syntymäkuntaani Leppävirralle, joka tietysti nostaa kiinnostusastetta, mutten tiennyt tätä alkaessani lukea sarjaa.

Sarjan kolmas osa Tuonela leiskuu kanneltaan ja sisällöltään. Nimensä mukaisesti siinä mennään "rajan taa", kun Yörnin äijä lähtee hakemaan nuorta Tenhoa takaisin ihmisten maailmaan. Kirja poikkeaa hieman edellisistä siten, että tämä yksi tapahtuma Juko Rautaparran perheen vaiheista nousee niin vahvasti keskiöön, ja tarina on edellisiä myyttisempi, seikkailullisempi ja elokuvallisempi. Kamula lienee yhdistänyt siihen kaiken tiedon ja aavistuksen, jota aiheesta on saanut koottua; kuolemanjälkeisestä elämästä on olemassa paljon taruja ja kertomuksia, jotka on nyt paketoitu näppärästi ja kuvattu komeasti lukijan mielikuvitusta kutkuttelemaan.

"- Helle on löytänyt pakoreitin. Olen varma siitä! Ei se mitään muutakaan voi tarkoittaa. - Jos niin sanot. Tenho ei antanut Yörnin äijän varovaisuuden häiritä. Tietäjä ei nähnyt sinne tänne singahtelevaa häilyvää henkeä, joten hän ei voinut ymmärtää. Tenhokaan ei tajunnut täysin mitä Helle yritti kertoa, mutta hän oli varma, että se halusi heidän seuraavan. Ei se muuten olisi käynyt vähän väliä ovella ja tullut sitten kiepsahtelemaan hänen ympärilleen. Yörnin äijä ei luultavasti vieläkään täysin uskonut, että Helle oli todellinen olento ja että siitä voisi olla hyötyä."

Mutta Rautaparran perhe jatkaa elämäänsä tässä maailmassa. Vanhin poika Heiska on kasvanut nuoreksi mieheksi, jota uravalinnat mietityttävät. Rakkaus rantasalmelaiseen Kultaan ei mietitytä, mutta suhteen vakiinnuttaminen vaatii paljon työtä: onko Heiskasta siihen? Häitä odotetaan innolla.

"- En millään malttaisi odottaaa, Heiska myönsi, - en itse juhlaa enkä sen jälkeistä aikaa. - Tavalliselta se sitten lopulta tuntuu, kun sitä alkaa elää, Mateli huomautti. Voisiko se olla noin? Heiska ei suostunut uskomaan. Tuo oli sellaista puhetta, jota elämäänsä kyllästyneet viljelivät, ja suotakoon se Matelille. Hänen ja Kullan tarinasta tulisi kuitenkin jotain toisenlaista. Taitavat tarinankertojat laulaisivat heistä vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun heitä ei enää olisi..."

Myös Jukon tytär Varpu suunnittelee tulevaa. Juvalainen Hermo tuli kuvioon jo edellisessä kirjassa, mutta nyt suhde tiivistyy. Nuoret juhlivat riemukkaasti, kuten kuuluu.

"- Kuka tahansa tuoksahtaa kaskipäivän jälkeen. Sauna on lämmin kylpemistä varten, mutten ollut ehtinyt ajatella niin pitkälle. Haluaako joku mennä? Muut hihkuivat haluavansa, ja Varpu tajusi äkkiä olevansa ainoa, joka istui hiljaa. Saunominen Hermon kanssa ei tuntunut vieläkään hyvältä ajatukselta, mutta ehkä se isolla porukalla oli turvallista. Sitä paitsi hänkin halusi peseytyä. - Meidän täytyy kantaa kaljatynnyri sinne, joku pohti ääneen. - Tehdään sitten niin. Nämä juhlat siirtyvät saunalle, Hermo kailotti eikä tietenkään tullut ajatelleeksi, oliko Varpulla mitään sitä vastaan. Ei hän tosin olisi kehdannut kieltäytyä, vaikka häneltä olisi kysytty. Saunominen muidenkin kuin omien perheenjäsenten kesken oli aivan tavallista."

Sekä Varpu että Heiska löytävät omat polkunsa, eivät ehkä suorimmat ja helpoimmat, mutta eteenpäin mennään. Lemminkäisen jalanjälkiin viittaillaan, kun Tuonelasta puhutaan, ja Olavinlinna puolustaa rintamaita idän uhkalta. Niin kuulen korvissani historian havinaa, ja yhteydet tähän päivään, tämän päivän nuoriin, joille taistot ovat tätä päivää tai tulevaa.

Hurjaa, jännittävää, informatiivista mutta erityisesti mielikuvitusta ja omaa historiaa lentoon saattavaa. Henkilöt edustavat aikaansa; psykologisen tarkkaa ihmis- tai ihmissuhdekuvausta ei kannata odottaa sen enempää kuin tapahtumat antavat ymmärtää, mutta ajan uskomukset ja tavat valtaavat lukijan mielen vastustamattomasti. Helppoa ja viihdyttävää historiankirjoitusta: mitä voisi enempää toivoa?

Nautin niin Kamulan kirjoista - hän on lupaillut kuusiosaista sarjaa, muttei ole lukinnut, moneenko aineksista yltää. Toivottavasti ei lukitsekaan, esimerkiksi seuraavien kolmen osan kohdalla ainakaan. Vaikka kirjat ovat yli 700-sivuisia, ne eivät ole riittävän pitkiä innokkaalle lukijalle.

Kenelle: Historiahulluille suomalaisille, jännittävän sukutarinan ystäville, juuriaan tutkiville.

Muualla: Kirsin kirjanurkka sanoo tarinaan jäävän taas kutkuttavaan koukkuun.


Sarjan avauskirja täällä: Ikimetsien sydänmailla
Ja seuraava osa, Iso härkä.
Sain Tuonela-kirjan kustantajalta.

Mikko Kamula: Tuonela. Metsän kansa 3. Gummerus 2019. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 

Helmet-haaste 2019 kohta 27: pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.

Johanna Vehkoo: Valheenpaljastajan käsikirja

Totuudenjälkeisinä aikoina ei monia edes kiinnosta, mikä somevirrassa on totta. Mutta ne, joita kiinnostaa, saavat kirjasta vinkkejä siitä, miten lukemaansa pitäisi suhtautua. Valeuutiset eivät ole uusi keksintö, kuten Vehkoo sanoo. Niitä on tehty siitä asti kun kirjapainotaito on ollut olemassa, media keksitty ja sitä ennenkin: tarinoina voitiin kertoa mitä tahansa (mieleeni tulevat sotauutiset ja eri kansojen ja heimojen väitetyt raakuudet, jotka ovat ymmärtääkseni aina olleet suosittuja ja helposti leviäviä "uutisia").

Vehkoo keskittyy nykyaikaan, jonka valeuutisia hän on kertomansa mukaan seurannut tiiviisti 2000-luvun alusta. Alkuun
"varhaiset valeuutissivustot olivat nykykatsannossa varsin harmittomia. Niiden tarkoitus oli kerätä rahaa klikkauksilla ja mainosnäytöillä, ja tuohon aikaan se parhaiten onnistui keksityillä julkkisjuoruilla ja tunteisiin vetoavilla 'tosikertomuksilla'".

Valeuutispioneeriksi Vehkoo nostaa National Report -sivuston, jonka uutinen vuodelta 2014 ebolan valtaamasta teksasilaisesta pikkukaupungista (täysin keksitty juttu) oli niin suuri suksee somenäkyvyydessä, että toimintaa kannatti jatkaa. Oikaisen mutkat toteamalla syyn itse: tuottihan se rahaa, ehkä tyydytti myös ilkeilyn tarvetta. Valitettavasti mielestäni molemmat motiivit ovat yhä vahvemmin läsnä uutisissa, joita luemme. Jopa järkevien suomalaisten maassa.

"Vuodesta 2015 lähtien valeuutiset ovat Euroopassa olleet leimallisesti rasistisia ja maahanmuuttovastaisia. Niitä julkaisevat sivustot sekoittavat usein todellista uutisaineistoa joko liioiteltuun tai kokonaan keksityn materiaaliin ja höystävät sitä vihamielisillä ilmaisuilla."

Tämä on täsmällinen ohje disinformaation tekijöille. Alussa mainitun post-truth-termin muuten löysi Oxford Dictionaries Vehkoon mukaan jo vuonna 1992, "mutta vasta vuonna 2016 sana ja ilmiö sen taustalla ovat todella nousseet pinnalle." Vehkoo pitää termiä käytännöllisenä: kaikki tietävät, mistä puhutaan. Se on totta, mutta silti valeuutisiin uskotaan. Miten ilmiö etenee?

"Digitaalisen misinformaation määrä ei vähene vaan jatkaa kasvuaan. Tämä on odotettavissa, koska väärää tietoa voidaan pian tuottaa yhä enemmän täysin automatisoidusti. Tämä tarkoittaa myös poliittisen disinformaation ja automatisoidun propagandan, kuten bottiarmeijoiden, määrän kasvua. Yhä useampi ihminen radikalisoituu altistuessaan pitkäkestoisesti näille sisällöille."

Tilanne ei vaikuta hyvältä totuudenrakastajan kannalta. Tuskin Suomessa eroamme suuresti vaikka Yhdysvalloista, josta Vehkoo kertoo faktaa, joka naurattaisi jos ei itkettäisi. Onko kotimaista vastaavaa tutkimusta?

"Chapmanin yliopiston vuoden 2016 kyselytutkimuksen mukaan yli 40 prosenttia yhdysvaltalaisista uskoo, että ilmastonmuutos on huijausta. Yli puolet uskoo, että Yhdysvaltain halllinto peittelee totuutta kaksoistornien iskuista. Entisen presidentin Barack Obaman syntymätodistusta epäilee joka kolmas, samoin virallista selitystä aids-viruksen alkuperästä. Joka neljäs ei usko ihmisen käyneen kuussa."

Vehkoo puhuu paljon myös salaliittoteorioista ja trolleista, joista ainakin jälkimmäisestä uskon, että ihan jokaisella somenkäyttäjällä on kokemusta (huomasi käyttäjä sitä tai ei). Trollit eivät ole vain kömpelöitä inttäjiä, vaan parhaat osaavat vihjailun ja muun taitavan sanankäytön keinoin kylvää epäilyä ja eripuraa, joka on heidän tavoitteensa, joko rahasta tai aatteesta.

Kirja antaa neuvoja Google-hakujen syventämiseen ja selittää misinformaation psykologiaa. Lisäksi se antaa ohjeita oman elämänsä valheenpaljastajille vaikka "terveyshuuhaan" torjumiseksi. Haasteita aiheen kirjalle riittää, kuten se, että asia elää nopeasti. Tieto saattaa puuttua tai muuttua, vaikkei kirja olisi vuodenkaan vanha. Tai se, minkä huomasin myös tätä juttua kirjoittaessani: en haluaisi mainita esimerkkejä valheellisista sivustoista ja medioista nimeltä, etteivät ne saisi turhaan nostetta. Kuitenkin ilman niitä teksti jäisi teoreettiseksi. Pointsit kannesta; sekin on informatiivinen.

Pari vinkkiä valeuutisen tunnistamiseksi

(listan sisällön valinta ja muotoilu omani Vehkoon ohjeiden pohjalta; kirjassa paljon lisää)

• Tutki jutun julkaisija ja sivun yhteystiedot: löytyvätkö ne, vaikuttavatko ne todellisilta vai keksityiltä? (Päätoimittajan nimi ei riitä, se voi olla keksitty.)
• Älä lue pelkkää otsikkoa, lue koko juttu. 
• Mihin lähteisiin juttu perustuu? Viitataanko niihin?
• Puhuuko uutisessa joku? Kuka hän on?
• Onko jutussa mainittua tutkimusta olemassa? 
• Tarkista, milloin juttu on julkaistu - kierrättääkö se harhaanjohtamistarkoituksessa vanhaa?
• Tutki omia ennakkoluulojasi: hakeudumme sellaisen tiedon pariin, joka vahvistaa omaa maailmankuvaamme. Mieti, haluatko uskoa juttua siksi, että sopii omiin käsityksiisi.

Kenelle: Kirja on ehdottoman tarpeellinen ja antaa paljon informaatiota. Kirjoittaja tuntee asiansa hyvin, ja sekä tieto että palo asiaan näkyy. Se ei ole kuitenkaan kaikenkattava tietokirja eikä kansantajuinen selostus, vaan näkisin sen tarkoitetuksi niille, jotka käyttävät somea paljon, ehkä työkseen. Heille, jotka jo tuntevat perustermit ja työkalut. Siinä mielessä kirjan nimi on jopa hieman harhaanjohtava: se ei ole kenen tahansa valheenpaljastajan käsikirja.

Olisikohan aiheesta olemassa kirjaa, joka sopisi kenelle tahansa? Nuorelle, vanhalle, somea viihdekäyttävälle aikuiselle? Tarkoitan opasta, jossa esimerkiksi selitettäisiin termit: mitä ovat trolli, dis- ja misinformaatio, filtterikupla jne. ja joka keskittyisi normiarkeen, kun nopeasti selaat nettiä koulussa, työtauolla tai illalla myöhään kotona. Normiselailija ei jaksa eikä ehdi olla kriittinen, mutta perusasioita voi silti pitää takaraivossa kuka tahansa tavisjärjellä varustettu. Jos tietää, mitä varoa.

Muualla: Netissä on sivustoja, joilla valeuutisia oiotaan. Esimerkiksi Valheenpaljastaja, joka varoittaa sivuista, joihin ei kannata luottaa. Aiheesta on kirjoitettu monessa mediassa, kuten Aamulehti.

Johanna Vehkoo: Valheenpaljastajan käsikirja. Kosmos 2019.

Kuvat Emmi Nieminen, graafinen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti, kansi Bifu.

Helmet-haaste 2019 kohta 19: yllä kertomani mukaisesti en oikein pitänyt kirjan nimestä.

Naomi Alderman: Voima

Kovat suosittelijat kirjalla lievetekstien mukaan: Margaret Atwood, Barack Obama ja suurimmat englanninkieliset sanomalehdet ylistävät brittikirjailijan teosta "maailmanlaajuiseksi ilmiöksi" ja "aikamme Orjattareksi".

Se on dystopia ja trilleri, jossa valta-asetelma maailmassa on päinvastainen kuin totuttu. Mitä tapahtuisi, jos naiset saisivat käyttöönsä voiman, jolla he olisivat täysin ylivertaisia miehiin nähden? Kieltämättä kiintoisa aihe ja hieman nolona - fyysinen voimako on ratkaiseva? - tunnustan, jopa naisena voimaannuttava näkökulma, jonka perusidea on yksinkertaisen nerokas. Miesten valta-asema on ikiaikaisesti perustunut fyysiseen vahvemmuuteen, mutta entä jos olisikin toisin päin? Mitä siitä aiheutuisi?

Alderman tutkii asiaa ansiokkaasti: hän huomioi konkreettisia asioita, jotka ovat uskottavia seurauksia tilanteessa. Naisten on ensin vaikea uskoa voimaansa, joka lähtee sähköisenä kaarena kämmenestä, ja kun he uskovat, suurin osa yrittää sen piilottaa. Aiheesta, sillä luonnollisesti nousee vastaliikkeitä. Miehet haluavat vangita, jopa surmata tyttöjä, joilla voima on havaittu, tai tehdä heidät muilla keinoin vaarattomiksi. Kiihkouskovaiset väittävät voiman olevan saatanasta ja niin edelleen. Olisi se luonnonvastaista, jos naisilla olisi voima ja valta!

Margot on pormestari, jota vaaditaan sulkemaan koulut.

"- Osaatko edes kuvitella, mitä saisin niskaani vanhemmilta? Osaatko kuvitella kaikki ne miljoonat äänestävät vanhemmat ja sen mitä he tekevät, jos passitan heidän lapsensa kotiin? - Osaatko sinä edes kuvitella, mitä saat niskaasi opettajien ammattiliitolta, jos yksikin heidän jäsenistään loukkaantuu? Halvaantuu? Kuolee? Mietipä sitä edesvastuuta. - Kuolee? - Mistäpä sitä tietää. Margot tuijotti käsiään, jotka puristavat pöydän reunaa. Hän näyttäisi idiootilta, jos lähtisi tähän mukaan. Hänestä tehtäisiin jutun älykääpiö, pormestari joka sulkee metropolialueen koulut jonkin hemmetin käytännön pilan vuoksi. Mutta jos hän ei sulje niitä ja jotain tapahtuu... Silloin Daniel saa kunnian olla tämän mahtavan osavaltion kuvernööri, joka varoitti pormestaria ja yritti vakuuttaa tämän ryhtymään toimiin, mutta turhaan. Margot melkein jo näkee kyynelten valuvan Danielin poskilla, kun tätä haastatellaan suorassa lähetyksessä kuvernöörin kartanolta. Voihan perkele."

Politiikan ja mediapelin ohella käy ilmi, että "nuoret naiset pystyvät herättämään sen eloon vanhemmissa naisissa, ja tästä lähtien se olisi kaikilla naisilla."

Okei, tajuamme jo. En katso spoilaavani, tämäkin seuraus on ilmeinen. "Ihmiset ovat alkaneet liikehtiä suurina aaltoina, ja vanhat ovat nostaneet taas päätään: tyttöjä heitetään kaduille, josta nunnat poimivat heidän suojiinsa." 

Allie on jo luostarissa, kun Roxy ajautuu sinne. Nuorilla naisilla on erilaiset taustat ja tavoitteet. Ja statukset. Tähän asti kiehtoo ja jännittää. Ihmiset hakevat juuri tuota: jotain palvottavaa! Ja miten helppoa asema on saada.

Höpsöksi tarina käy siinä vaiheessa, kun kyky paikallistetaan fyysisesti. Ikävän uskottavaa on se, että kyseistä kohtaa aletaan leikellä pois. Että olisi "naislihas"? Rehellistä on taas se, että kun naiset saavat valtaa, eivät he toimi sen paremmin kuin samaan asemaan päässeet miehet.

"Aiheena siis on: kuinka paljon miehiä me oikeastaan tarvitsemme? Miettikää asiaa, he sanovat. Miehet ovat vaarallisia. Miehet tekevät suurimman osan rikoksista. Miehet eivät ole yhtä älykkäitä, tunnollisia tai ahkeria kuin naiset; heidän aivonsa sijaitsevat lihaksissa ja kyrvissä. Miehet kärsivät naisia todennäköisimmin sairauksista, ja he ovat rasite maan luonnonvaroille. Toki me tarvitsemme miehiä vauvojen hankkimiseen, mutta kuinka monta?"

Kirja on täynnä naisten oikeuksia puolustavia ajatuksia ja oivalluksia, joista suurin osa valitettavasti vaikuttaa väsyneiltä, lupaavasta alkuideasta huolimatta. Mutta ymmärrän, etteivät kaikki asu pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa tai maassa, jossa on naisvoittoinen hallitus ja jonka pääministeri on nuorin maailmassa.

Ja uskon täysin sen, mitä tapahtuisi, jos fyysinen valta oikeasti keikahtaisi: se on kirjan suurin ja herkullisin anti. Totta kai järjestettäisiin pikavauhtia pakollisia testejä, lakeja ja kieltoja muutosta vastaan! Näen pukuhousujen punttien tutisevan!

Mutta toisaalta, ihmisnäkökulmasta se taistelu ei ole niin tärkeää kuitenkaan. Tuskin pärjäämme lajina tappelemalla sukupuolten, ikäluokkien tai kenenkään välillä. mutta emme pelkästään älylliselläkään mittelöllä. Ehkä olisi parempi ottaa kaikista pallontallaajista hyvät puolet. Ainakin omasta lajistamme, niin kauan kuin se on mahdollista.

"- On minulla mukaviakin uutisia, Roxy sanoo. - Olen tavannut yhden kundin. - Niinkö? - Juttu on vielä alkuvaiheessa, Roxy sanoo, - ja kaiken tämän keskellä hieman monimutkainen. Mutta joo, ehkä. Pidän hänestä. Hän pitää minusta. Roxy nauraa vanhaa tuttua korisevaa nauruaan. - Järjestin hänet ulos maasta täynnä hulluja naisia, jotka yrittivät tappaa hänet, ja lisäksi omistan maanalaisen bunkkerin. Joten pakkohan hänen on pitää minusta. - Saanko ehkä lapsenlapsia? Bernie kysyy toiveikkaasti. "

Olin hyvin utelias kirjan suhteen, mutta heilahtaa pettymyksen puolelle: oivalluksista huolimatta sekä viesti että teksti jäävät vaisuiksi, ehkä suomennoksen takia, joka ei ole kovin sutjakka, en tiedä, mutta uskon Kurton noudattavan tunnollisesti alkuperäistekstiä. Jos se on hakkaava ja köyhä, ei suomennos voi tehdä siitä rikasta, vaikka täsmällisesti toistaa sanotun. Aldermanin spefissä on oma tyylinsä, enkä sille lämmennyt, palvomani Atwoodin suosituksesta huolimatta.

Ajatuksia kirja kuitenkin herättää, ja siinä on sen suuri vahvuus. Oikeista asioista puhutaan. Tekstin epäuskottava naamiointi dokumentaariseksi muka-vanhojen piirroskuvien käytöllä tai kirjailijan ja haamukirjailijan kirjeenvaihdolla ei tehnyt minuun vaikutusta. Harmittaa aina, kun lukukokemus on vaisu, niin älyllisesti kuin viihteellisesti. Eikö ole niin, että lähtökohtaisesti aina alamme lukea hyvää kirjaa?

Kenelle: Naisten ja miesten valta-asemaa pohtiville, maapallon tulevaisuutta miettiville, spekulatiivisen fiktion ystäville.

Muualla: Amma sanoo viisaasti: Taiteen luonteeseen kuuluu, että lukijat ja olosuhteet määrittävät kirjan lopullisen sanoman ja merkityksen maailmalle, lukevat rivien välistä asioita, joille tässä ajassa on tilausta. Annelin mielestä teos on dystopian keinoin kirjoitettu, yksityiskohdissaan kiistattoman taidokas viihdekirja humanismiin, ihmisyyteen ja sukupuoliseen tasa-arvoon pyrkivän maailmanjärjestyksen puolesta.

Naomi Alderman: Voima. Gummerus 2019. Suomennos Marianna Kurtto.

Kirja voitti Women´s Prize of Fictionin 2017 - englanniksi kirjoittavan naisen brittipalkinnon vuoden parhaasta romaanista - jonka voitti seuraavana vuonna Kamila Shamsie ja vuonna 2019 Tayari Jones kirjalla An American Marriage (onkohan tulossa suomeksi?). Vuoden 2020 palkinnoista tietoa täällä. 

Naomi Alderman: Voima. Gummerus 2019.

Helmet-haaste 2019 kohta 25: kirjailija, jota en ole lukenut aiemmin.

Kolme kotimaista: Sirkka, Vesileikit, Yvonnen talo

Sirkka on nimien nakkikastike. Sirkka asuu yksin ja pitää tylsyydestä, sillä sehän on vain varmuutta, mukavuutta ja toimivuutta. Sirkalla on keinutuoli ja kissa, hän on kävelevä klisee. Sirkkaa suututtaa, jos joku ei lajittele roskia oikein, naapurit tuntevat hänen heippalappunsa oikeasta käytöksestä jätteiden suhteen. Sirkka huomioi pienetkin kirjoitusvirheet, hymähtelee niille. Sirkalla on vakityö, tietysti, ja hän sietää työkavereitaan, vaikkei sano heitä työkavereiksi, vaan työihmisiksi. Juuri muita Sirkalla ei olekaan, paitsi ihana Natalia. Ja äiti. Sillä suurinta osaa ihmisistä hän inhoaa.

On ollut muita: Sauli, joka on säästäväinen ja ergonominen. Deittisivuille Sirkka ei voi mennä: laittaisiko hän harrastuksekseen henkareiden järjestelyn? Sirkka itse voisi olla aivan hyvin olla jokin sisustusasia, joskin sellaiset olisivat aivan liian turhia ollakseen Sirkka. 

Sait varmaan kiinni siitä, millainen Sirkka on? Saastamoinen kokoaa kliseet näppäräksi kokonaisuudeksi, joka kieltämättä toivoisin viihdyttävän enemmän kuin se tekee. Teksti soljuu linjakkaasti, siinä ei ole vikaa. Eikä Sirkassakaan. Emmekö kaikki ole oman elämämme Sirkkoja?

Sirkka rakastaa kirjastoja ja vuodenaikoja, juo kaljaa, vihaa yllätyksiä ja pelkää aurausvälineitä. Apua, minä olen Sirkka! Miksi kirjailija vihaa meitä? Vai onko tämä ylistys arjenharmaille tavistädeille, jotka pitävät pyörät pyörimässä (ja lajittelun kuosissa)? Hämmentävä mutta mainio aihe ja hauskahko toteutus, joskaan ei niin uusia näkökulmia esiintuova kuin ehkä toivoisi. Toisaalta, miksi pitäisi aina olla uutta, kun "sirkkuus" on pysyvää? Enkö vain uskalla katsoa peiliin? Määrittelisin kirjan näin: Sirkka on Eeva Turusen Neiti U:n vanhempi maalaisserkku.

Kenelle: Sirkoille ja heidän läheisilleen. Takuulla sinäkin tunnet muutaman Sirkan. 

Muualla: Tuijata innostui romaanista, jossa ei tapahdu juuri mitään. 

Anni Saastamoinen: Sirkka. Kosmos 2019.

Kuviouinti on kaunista ja ihmeellistä. Kun tupakkatehtaan tytöt alkavat uida, heidän maailmansa muuttuu, laajenee. Hullujakin unelmia saa olla!

"Iltaisin tytöt kaatuivat sänkyyn kuin puunrungot ja tunsivat veden liikkeet sisällään. He näkivät hulluja unia joista heräsivät hengästyneinä. Ja eräänä päivänä jotkain vielä unenomaisempaa tapahtui: viisumit saapuivat. Ne taittuivat elegantisti passien väleihin, kuin olisivat aina kuuluneet sinne."

Viisumien ansiosta kuvion yksi kärki suuntaa Helsinkiin, toinen Kaliforniaan, kolmas Pariisiin, kuka mihinkin. He uivat tiensä pois maasta,

"...jonka kauneus oli ainoa kauneus, jonka tytöt tiesivät. Kaupungin ylpeät betonitalot, sinikupolinen luostari, sotien muistomerkit ja kiviset Leninit, joita ei kaadettu menneen valtakunnan hajoamisen jälkeen. Tehtaiden profiilit kasvoivat öisin valtavina ja mustina talojen ylle. Kaduilla kuljeskeli puluja ja koiria. Kaupunki kuului myös niille. Kaupungin ympärillä vihreät ja keltaiset pellot, kylät pikkumökkeineen, metsät, niityt, joet. Mutta maassa vallitsi hiljaisuus: miehet olivat suurimman osan vuodesta poissa ja lähettivät kotiin kirjeitä ja paketteja ja tulivat joskus itse käymään, jos heillä oli ylimääräistä rahaa ja heidän ikävänsä kasvoi liian suureksi."

Nina on Roomassa, josta hän sai poimijan paikan ja viihtyy."Hän on täysin valpas. Hän ajattelee jonkin puuttuvan ja tajuaa hetken etsittyään, että se on häpeä." Ninaa auttaa kielitaito. Anita tapaa Hämähäkkimiehen Helsingissä; tälle suhteelle tytön kielitaito on haitta. Betty yrittää onneaan kasinolla Pariisissa, Paulina Kaliforniassa; osuuko voitto kohdalle? Löytyykö onni maailmalta?

Lidia lienee ainoa, joka palaa kotimaahan, USA:sta, vuosikymmenien jälkeen. Hän kuulee, että Lintukasvattaja on luopunut kyyhkysistä, maanmittaajat ovat töissä ja aurinkopaneeleissa on tulevaisuus. Näkymä on konkreettinen, lause kaunis, kuten on koko kirjan laita. Abstrakti ja konkreettinen kietoutuvat omaperäiseksi, haikeahkoksi kuvioksi, hieman mystiseksi taideteokseksi.

"Keltainen ruostunut traktori oli joenpenkereellä jumissa ja kaivin ilmassa, kuin kesken jäänyt lause."

Unenomaisesti soljuva kieleltään vahvan omaperäinen ja pitsinhauras tarina, joka perustuu mielikuvitukseen sekä unelmiin ja niiden toteuttamiseen.

Kenelle: Kuviouinnin ystäville, pois kaipaaville, kotia ikävöiville, helpon lukemisen välttelijöille.

Muualla: Kirsin Book Club ruotii kirjan perusteellisesti ja sanoo siinä olevan vähän tekstiä, mutta paljon keskusteltavaa.

Christina Sandu: Vesileikit. Otava 2019. Kansi Tuuli Juusela.

Anna palaa Yvonnen taloon Sveitsiiin vuosien kuluttua omasta ajastaan siellä. Hän toimi pyörätuolissa istuvan Yvonnen avustajana kummallisen vuoden. Työ oli helppoa, mutta ympäristö oudon uhkaava. Paljastui asioita, jotka yllättivät Annan.

"Olin hyvä lukemaan ihmisiä. Olin aina tarkkaillut äänensävyjä. Avustajana kykyni oli parantunut entisestään. Olin oppinut, että fyysistä vammaa seurasi usein henkinen vaurio. Osasin astua ihmisen kohtiin ja tehdä hänestä analyysin. --- Yvonnen talossa opin, etten osannut lukea ihmisiä lainkaan."

Nyt Anna matkustaa Yvonnen hautajaisiin ja tapaa Lauran, joka oli Yvonnen viimeinen avustaja ennen tämän tapaturmaista kuolemaa. Takaumien avulla Anna kertoo vuodestaan; tarinasta kehkeytyy pienimuotoinen kehityskertomus jännityksen ohella, jonka kirjailija pystyy pitämään piinallisena loppuun saakka. Kirjaa ei voisi jättää kesken, vaikka haluaisi!

"Kuinka monesta valheesta elämässäni olin tietämätön? Kuinka monta muuta valhetta Yvonne piti sisällään? Bussi vei minut takaisin Mordantin vuorten varjojen alle. Palasin taloon ennen Yvonnea. Keitin kupin kahvia ja katsoin televisiota. Sitten kuulin auton kaartavan pihaan, tiesin että se oli Yvonnen taksi. Päänahkaani alkoi kihelmöidä."

Mainion jännitteinen ja yllättävä tarina, joka on koottu huolella ja taiten sanoen vain tarvittavat.

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville, Sveitsin maisemia ihaileville.

Muualla: Ihan viihdyttävä ja ahmittava, tuumii Luetut.net.

Seidi Saikkonen: Yvonnen talo. Kosmos 2019. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

Kosmoksen kirjat olen saanut kustantajalta. Yvonnen talon liitän Helmet 2019 -haasteseen kohtaan 4: kirjailijan ainoa teos.

Anna-Kaisa Linna-aho: Paperijoutsen

Yllättävä esikoinen - monin tavoin! Kirjaa ei ole juuri näkynyt mediassa harmi kyllä, sillä kyseessä on laadukas ja koskettava tarina helsinkiläisen Lydian ja hänen ystäviensä vaiheista tärkeänä aikuistumisen ajanjaksona. Tapahtumat sijoittuvat sota- ja sen jälkeiseen aikaan, mutta sitä ei kannata säikähtää, vaikka kauden kuvauksiin olisi kyllästynyt: kirjailija kertoo tämän ajan kielellä ja katsannolla ja pitää lukijan niin tiukasti tarinassa kiinni, ettei ajankohdalla ole väliä.

"Aamu kilisi kuin hilpeä tiuku. Lasit ja posliinit helisivät Annan nopeissa käsissä ja ulkona puissa tirskuttivat linnut. Oli elokuun puoliväli, heinätyöt oli tehty. He aikoivat pitää juhlat."

Vaikka tietysti tapahtumat liittyvät sotaan: kun nuoret ja terveet miehet ovat poissa, naisten elämä on poikkeuksellista. Myös romanttiset haaveet ja niiden toteuttaminen on erilaista kuin normiaikana. Syntyy suhteita ja ystävyyksiä, joita muuten ei syntyisi, samoin niiden päätöksiä. Ilman sotaa ei Lydian isä olisi tullut lähettäneeksi rangoksi laihtunutta tytärtään maalle, jossa ruokaa oli saatavilla varmemmin kuin nälkää näkevässä Helsingissä.

"Kauppalaivat jäivät satamiinsa, koska meri kuhisi sukellusveneitä ja taivas pommikoneita. Sinne jäivät appelsiinit, kahvinpavut, jyväsäkit ja kaakao, merten toiselle puolen."

Ilman sotaa ei Lydia olisi tutustunut Annaan, eivätkä kumpikaan Elleniin, joka on yksi kirjan yllätyksiä ja kiehtovimpia hahmoja erikoisella elämäntarinallaan. Sulhaset molemmat olisivat varmasti saaneet normioloissakin, mutta olisivatko ne olleet juuri Korpivuoren poikia ja heidän ystäviään, emme voi tietää. Poikkeustilanne ikään kuin jouduttaa kaikkea, nopeuttaa, ei ole aikaa eikä voimia epäolennaiseen, jolloin jäljelle vain puhdas tarina, syvät mielenliikkeet, ihmiset juuri sellaisina kuin ovat, kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan.

"- Lydia on vähän semmoinen," Anna sanoi. "- Kyllä sinä tiedät. Ellen tiesi. Lydia osasi kaikenlaista hyödytöntä. Kuten kasvien nimiä ruotsiksi ja latinaksi, mutta ei kuitenkaan sitä, mikä kasvi kelpasi syötäväksi. Oli ollut sen verran turvattu elämä, että oli varaa istuskella lukemassa ja ajattelemassa turhuuksia. Joskus Lydia unohtui  mietteisiinsä, jäi esimerkiksi järjestelemään lusikoita ja haarukoita niin sieviin riveihin kuin ne olisivat näytillä jossain tavaratalossa. - Ei Lydia pärjää minkään hullun kanssa, Anna jatkoi." 

Tunnen eläväni näiden ihmisten vierellä, jännitän, liikutun, pohdin heitä kuin naapureitani tai työkavereita, läheltä: en tunne lukevani historiaa, jolloin katsanto olisi kaukaisempi, katse suunnattu monen erottavan kerroksen läpi johonkin, jota voi tarkastella sopivasti vaikuttuen kuin museon vitriiniä. Ei, tämä tapahtuu juuri nyt, sitä mukaa kun käännän sivuja. Juuri nyt Eedla-tyttö hoitaa pikkusisaruksiaan, vaikka on itsekin lapsi; juuri nyt Anna miettii äitiään ja pelkää perineensä saman taudin; juuri nyt Gunhild-rouva juo viimeisen kahvikupillisensa - korviketta - ennen kuin hänen tulevaisuuden suunnitelmansa menevät uusiksi.

Henkilöt ovat eläviä, tarina nopeasti etenevä, jaarittelematon, käänteet odottamattomia ja teksti sulavan kaunista: kerrassaan hieno romaani juonivetoisen luettavan ystävälle, esikoisuudestaan huolimatta valmis.

Yksi minulle tärkeäksi noussut teema on ruoka ja sen saamisen varmistaminen, huoltovarmuus, kuten virallisesti sanotaan, sillä tämä huolettaa minua nyt: maailma voi muuttua niin nopeasti ilmaston tai politiikan muutosten mukaan, että jos emme pidä huolta omasta tuotannostamme ja suosi kotimaista ruokaa, voimme joutua samaan jamaan kuin helsinkiläiset 1940-luvulla, tai suomalaiset jo 1800-luvulla. Ei kukaan meille ruokaa tarjoa, jos ruokapula on globaali, omat ruokitaan ensin. Eikä tuonti edes ehkä ole mahdollista, kuten kirjassa kuvataan.

Kirja on ehdolla Leena Lumin blogissa yhdeksi kauneimmista kansiltaan. Kansi on komea, mutta antaa minusta turhan romanttisen kuvan sisällöstä kukkineen ja hämyisine värityksineen. On ihmissuhteita ja draamaa, ei ole ns. romanttista viihdettä.

Kenelle: Tarinan ystäville, taattua tasoa kaipaaville, mennyttä kestäville.

Muualla:  Innostava, tuottaa lukunautintoa, kuvailee Tuijata.

Anna-Kaisa Linna-aho: Paperijoutsen. Otava 2019.

Helmet-haaste 2019 kohta 46: kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.

Maija Kauhanen: Eliitti

Inkku ja Karla ovat ystäviä pienestä saakka. Älykkäät ja siksi "poikkeavat" tytöt jäävät koulussa massan ulkopuolelle, joten ystävyys saattaa olla enemmän pakoa tai pakkoa kuin aitoa kiintymystä. (Mielessä häivähtävät Lila ja Elena).

Mikä on se hetki, jossa innokas, iloinen, myönteinen ja ystävällinen lapsi tajuaa olevansa jotenkin outo, väärä, joukkoon epätoivottu - kiusattu? Inkun oivallus särkee sydäntä, Karla herää todellisuuteen hitaammin, ikäistensä herättelemänä.

"-Miten sä sen Inkun kanssa aina hengaatki? - Miten ni? - Eiks se ärsytä sua ikinä? - Kui? - No ku se on semmonen. Eiks se oo susta jotenki outo? Mistä te niinku puhutte? - No...täh. Kaikesta tavallisesta. - Oottekste lesboja, Eeva henkäisee melkein kuin innostuneena. -...ei. - Ai eksä ikinä ajattele, että olispa kiva kun toi Inkku vähän nuolis mun pillua? Minulle tulee älyttömän kuuma. - En todellakaan. - Eiks sua harmita, että kaikkia ärsyttää just sun kaveri? En sano mitään. - Oikeesti Karla. Ooksä ikinä miettiny, ettei sun tarvi homehtua sen Inkun kaa jos sä et haluu? Sulla on niin hyvä tukkaki. Vaihdat vaan ton hirveen säkin johonkin parempaan, Eeva osoittaa uutta kevättakkiani. - Muija, sä tuut meijän kaa viikonloppun Hesaan. Etitää sulle takki."

Kun Inkku tajuaa, että aivoista voisi kerrankin olla hyötyä - ne voisivat auttaa heidät paikkakunnalta pois - alkaa hillitön pänttääminen, ihan kuin tytöt sellaista tarvitsisivat pärjätäkseen. Silmissä siintää pääkaupungin Eliittilukio, jossa on kuulemma hyvä henki ja jossa saa olla sellainen kuin on. Eikä heillä ole pääsyvaikeuksia. Mutta ratkeaako ongelma? Mistä on oikeasti kyse? Fiksuuden lisäksi Karlalle kehittyy lisärasitteeksi kauneus.

Tarina liikkuu suurelta osin nykyajassa, jossa tytöt ovat jo aikuisia. He ovat kehitelleet omat elämästä selviytymisstrategiansa (enemmän tai vähemmän toimivat, yleensä jälkimmäistä), kuvionsa ja ihmissuhteensa, joissa lukiokaveri Ilmo nousee tärkeäksi. Hakeutuvatko samat kipeät kokemukset jakavat yhteen jonkin alitajuisen tunnistamisen ohjaamina?

"Äiti ja isä, ihan totta, kuinka te saatoitte? Tietenkin vaatteet olivat väärät, kun ne pukivat ihmistä, joka oli väärä. Kuuluitteko te meihin vai kuuluitteko muihin, kun olitte nuoria? Ei, älkää vastatko, en halua kuulla sitä teidän suustanne, kyllä minä tiedän. Itsekkyyttännekö te minut teitte, vai ettekö tosiaan ymmärtäneet? Tietysti minulle kävisi samoin, koska olin omituisten vanhempien omituinen lapsi, perheestä, joka ei kuulu joukkoon, jossa pukeudutaan väärin, jossa harrastukset ovat vääriä, jonka koti haisee toisenlaiselta, jossa kurkku viipaloidaan väärällä välineellä, jonka auto on väärää merkkiä, jossa käytetään vääriä sanoja, mennään vääriin paikkoihin lomalle. Jos ei osaa olla tavallinen, miksei pidä tragediaansa omanaan, tarvitseeko virhe vielä monistaa? Mutta jos te sittenkin kuuluitte voittajiin, miksi minulle kävi näin?"

Kirja on kipeä mutta myös kirpeän huumorinen, teksti pirskahtelevaa ja yllättävää. Kirjailija henkilökuvaus on kiinnostavaa. Inkun ja Ilmon sananvaihtoa ja ystävyyden osoituksia on hykerryttävä lukea, kuin Studio Julmahuvia, miettii Inkku itse. Julmin huvi koittaa Jokelan kouluampumisuutisen tavoittaessa heidät: he nauravat, nauravat!

Hienoisesta saarnaavuudesta ja epätasaisuudesta - ihan täysin huolitellut eivät paketin solmut ole, tai ehkä rosoa on jätetty tarkoituksella - huolimatta kirja nostaa esiin olennaisia asioita erilaisuuden hyväksymisestä, kiusaamisesta, lapsuuden vaikutuksesta loppuelämään, aikuisten suuresta mutta usein liian hennosti kantamasta vastuusta.

"Jos syy on lasten, se tarkoittaa, että jotkut ihmiset syntyvät pahana. Että pahuus on alkuaine, joka tekee maailmassa kiertoaan. Että lapsuus on pahuuden laboratorio. Pahat lapset vaihtuvat uusiin, heitä on loputon varaston. Sitä se tarkoittaisi, jos syytettäisiin lapsia. Ehkä pahuus elää lapsissa, ja syy on lasten."

Kenelle: Kiusaamisen syiden ja seurausten etsijöille, psykologisen otteen ystäville.

Muualla: Vahvan aikalaiskuvauksen ja kiusaamistarinan lisäksi Amma löytää monia muita kerroksia.

Maija Kauhanen: Eliitti. Otava 2019. 

Kannen suunnittelu Anna Lehtonen, kannen kuvat Vastavalo. Kustantajan lukukappale.

Eliitti on Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaana, yhdeksän muun kirjan kanssa. Parhaaksi valittu esikoiskirja tiedetään 14.11.2019. Muita postaamiani ehdokkaita ovat

Laura Laakso: Mrs Milkyway, Aviador

Arsi Alenius: Villa Alpha, Kosmos

Katriina Huttunen: Surun istukka, S&S

Helmet-haaste 2019 kohta 30: kannessa on kaupunkimaisema.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Vilja on nuori nainen, joka tekee töitä kuopiolaisessa kirjastossa ja tutkimusta Minna Canthista. Kun hänen mielessään sekoittuvat nykyaika ja Canthin aika reilun sadan vuoden takaa, saamme lukea hämmästyttävän tarinan menneen ja nykyisyyden yhdistymisestä, naisista ja naiseudesta eri aikoina.

Tatu Kokko on kuopiolainen kirjailija, jonka kirjoitustapa on minulle alkuun vieraannuttava monisanaisuuksineen, mutta kun totun tapaan, hän vakuuttaa. Kerronta on johdonmukainen ja linjakas, huolella mietitty. Tätä tarinaa ei olisi muulla tavalla voinut kertoa.

Kuopiolaiset patsaat heräävät henkiin, Vilja näkee heidät ja keskustelee heidän kanssaan, taistelee ja oppii tulemaan toimeen mielensä kanssa, ja tulos on hurmaavaan utuun kietoutuva tarina, jossa terävyys on kätketty pumpuliin, näkyihin, sanoihin. Maagisen realismin läsnäolosta mielessä välähtää Pasi Ilmari Jääskeläinen, mutta Kokon maailma on omanlaisensa. Ja Viljan.

"Minulla on elämässäni kaksi tärkeää tehtävää. Toinen on kirjoittaminen ja toinen kaupunkimme suojeleminen pahan voimilta. Demoniasia on järjestyksessä. Voin keskittyä kirjoitustyöhöni. Juoksemme takaisin Väinölänniemelle tenniskenttien luo. Vehmerin takaa nouseva aamuyön aurinko värjää pilviä. Näky on hengästyttävän kaunis. Järven tyyneys. Sinivihreät saaret. Taivaan puna. Tuulenkareiset aallot rantakivillä. Etsimme Hanneksen kanssa Minnan puuta, kantoa, jolla hän tapasi istua ihailemassa Kallaveden selkää näissä samoissa maisemissa." 

Saamme elää Minna Canthin kanssa vaikeita aikoja leskenä, näytelmäkirjailijana, kulttuurivaikuttajana. Myös naisena, jollainen verevä Minna varmasti oli aikanaan. Kun aviomies Ferdinand kuoli nuorena, ei olisi uskottavaa, etteikö Minna olisi kaivannut miehen fyysistä läheisyyttä. Uskon tähän maailmaan. Uskon Minna Canthiin - ei, hänestä ei voi olla kirjoja liiikaa - ja Juhani Ahoon.

"- Kovan onnen lapsissa on toki puutteensa, mutta tämän hirvittävän kansallisen murhenäytelmän nähtyäni ymmärrän sanasi liiankin hyvin, ymmärrän viisautesi ja ennenäkysi. Sinä näit ihmisten tuskan ja katkeruuden. Syöksyimme kansakuntana päistikkaa siihen, mistä meitä varoitit. - Uusi elämä vaatii toisinaan verenvuodatusta. Se on kuin lapsen syntymä. On kahlattava veressä, että voi syntyä uudeksi. Oloni käy raskaaksi. Pääni painuu maata kohti. - Etkö voi hyvin? Juhani huolehtii."

Kokko onnistuu kietomaan laajan kokonaisuuden yksien kansien väliin. On kyse sitten historiallisesta romaanista, nykypäivän Viljan tarinasta ja hänen tutustumisestaan naiseuteensa ja Kareemiin tai mielen sairaudesta, kokonaisuus on vaikuttava. Melodramaattinen ehkä, ja maalaileva, mutta siinä on alkuvoimaa, mielikuvitusta ja sanomaa, joka puhuttelee.

Kenelle: Minna Canth -faneille, patsaiden ystäville, historian ahmijoille, kuopiolaisia maisemia hakeville, mielenhäiriöitä miettiville, tulevaisuutta ja pariutumista pohtiville.

Muualla: Leena Lumi hurmaantui: "Ihan uskomatonta, miten Tatu Kokko osaa mennä naisen nahkoihin, naisen mieleen ja naisen aistillisuuteen."

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki. Icasos 2019. 

Minna Canthin juhlavuoden kunniaksis Icasos on numeroinut kirjan ensipainoksen 75 kappaletta. Minä sain kustantajalta numeron 47, kiitos!

Helmet-haaste 2019 kohta 37: Pienkustantamon julkaisu.

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho

Kuopio-sarjaan hyppäsin mukaan vasta keskivaiheilta, mutta se olikin sitten menoa. Juutuin ja juurruin kuin pahka puuhun. Vaikuttavia tekijöitä on monia: paitsi kerronnan komeus ja tarinan kiinnostavuus myös laaja tutkimustyö, jota kirjailija on uransa mittaan tehnyt ja josta on poikinut myös sarjaan kuulumattomat mutta aihepiiriin liittyvä romaani Graniittimies ja tietokirja Vihan ja rakkauden liekit. 

Muistoruoho jatkaa Tankkien kesän tarinaa ja kerrontatapaa. Eletään 1970-luvun alussa Kuopiossa. Hilla, Anna ja Lassi Tuomen tyttären lapsi, on jo koululainen. Hillan toinen mummo, Ida, saa asuinkaverikseen Siirin, joka muuttaa Helsingistä Kuopioon opettajaksi. Annaa ja Hillaa on kohdannut suuri suru, Lassin kuolema, ja Helvi, jolla myös on lapsenlapsi, pieni Sole, tukee Annaa kaikin voimin.

"Anna kääntyy minuun päin ja valo melkein kuultaa hänen lävitseen, kuplaisesta vanhasta ikkunalasista lankeava valo; hän on ohut ja hieno kuin vuosikymmenet sitten kudottu pumpulikangas, kestävä ja paljon käytetty, lipeässä lioteltu, tulisissa vesissä keitelty, kartuin hakattu, moneen kertaan tahraantunut ja aina uudestaan puhdistunut, sadat kerrat tuuleen ripustettu ja mankelin jyrien läpi myös sadoin kerron kiskottu. Ohkainen jo, haileasti laikukas, yhä kestävä. Ja minä ajattelen, että kaikki muut voin rinnaltani kadottaa, mutta en tätä ystävääni."

Ystävättäret keskustelevat, muistelevat ja sopeutuvat maailmaan, jossa ei sodita, ei jouduta vankilaan tai evakkoon, ei eletä jatkuvassa pelossa tai köyhyydessä. On liikuttavaa seurata, miten vapaus menneisyyden ikeistä ja moderni aika alkaa pikku hiljaa näkyä naisten elämässä: voi ostaa jäätelöä, kun huvittaa, ilman sen kummempaa syytä! Voi pukeutua, miten haluaa - mukavasti, ei puristavasti! Voi käyttää kodinkoneita ja asua valmiiksi lämmitetyssä talossa! Tosin Annaa pohdituttaa, mistä nainen sitten saa omaa rauhallista ajatteluaikaa, kun ei tarvitse mennä pyykille tai puita pilkkomaan. Kähkösen henkilöt ovat eläviä ja todellisia niin, ettei lukija lukiessaan muista lukevansa fiktiota, vaan elää mukana.

"Mummot ovat säästäväisiä ja kauniita ja kesäisiä, mutta ihan erilaisia keskenänsä", miettii torikahvilassa pikkuvanha Hilla, joka laitetaan pioneerien kesäleirille, vastentahtoisesti, mutta mummot tiesivät taas parhaiten.

"Aikuisille tulee aina paha mieli, jos niille sanoo miltä itsestä tuntuu. Minä kaiket ajat koetan miettiä, mitä voi puhua, mutta aina tulee suusta joku mikä pilaa kaiken. Minä kärkyn aina, että olisin aikuisten kasvopuolella ja heillä olisi minuun päin iloinen naama. Se on niin kuin auringossa oloa. Koetan olla niin että aina paistaisi."

Lähiöt ovat tulleet Kuopioon. Anna asuu Lohkaremäellä, jossa asui aikoinaan myös tätini, siellä juoksentelin lapsiporukoissa mukana, Hillan kanssa samoilla pihoilla.* Anna ei viihdy, hän viettää mieluummin aikaa Rönön saaren keltaisella mökillä, jonka Helvi omistaa.

Saamme tietää muutaman salaisuuden, kuten sen, miten Ida sai poikansa, Hillan isän. Menneet tapahtumat ja haavat eivät katoa, mutta arpeutuvat, tuntuu kirja sanovan. Ja eteenpäin menon henki on vahva, uusien sukupolvien myötä. Lapset ovat jo aikuisia ja omillaan, kaukaisempia kuin heidän lapsensa, syistä, joihin hennosti viitataan. Lapsenlapsiin kilpistyvät toiveet ja tulevaisuus, josta naiset tietävät, etteivät sitä itse enää ole näkemässä. Mutta niin kauan kuin ovat, tehdään kaikki mahdollinen, jotta pienillä olisi parempi elämä kuin itsellä on ollut.

"Minä tulisin illalla sitten sinun luo", sanoo lapsi ja painaa päänsä minun rintaani vasten. Hän oli minun jo imeväisestä saakka, nyt hänen raajansa ovat pitkät, yhä hän on minulle rakas, minä suojelen häntä niin kauan kuin elämää minussa riittää. - Tule tule, minä sanon. - Tule viieks rantaan niin haen sinut venneellä. Ja kuule, jutellaan sitten myös matkasta. Jos sinä haluaisit lähtee. Minä ja Helvi ja Sole ja sinä. Mustallemerelle."

Yhä vahvemmin - ikääntymisen myötä? - Kuopio-sarjan lukemisessa vaikuttaa alun perusteiden lisäksi oma historiani ja lapsuuteni Kuopion kupeessa. Muistoruohossa eletään aikaa, josta tunnistan mainittuja paikkoja ja tapahtumia. Ja henkistä mielenmaisemaa, joka tulee lähelle ja suorastaan sisään. Itkin, ehkä mummojeni muistoa, ehkä omiani, ehkä lapsenlapsien tuoman koskettavuuden takia. Kirja sohaisee jotain, jota en tiennyt olevan olemassa sohaistavaksi. Kähkönen sanoittaa viisaasti ja sydämeenkäyvästi asioita, joita ei ole ennen sanoitettu. Onko kirja "hyvä"? Lienen jo jäävi sanomaan. Kannattaa lukea ja todeta itse.

Kenelle: Sukupolvia miettiville, suomalaisuudesta kiinnostuneille, sukusaagan ystäville, naisten tarinoista uteliaille, Kuopion ja muun maaseudun kasvateille.

Muualla: Kähkönen on tunteiden tulkki, sanoo Tuijata.

Lue myös: Tankkien kesä, kirjamessujen 2016 lukupiiri. Helsingin kirjamessuilla 2019 on 7 lukupiiriä, joiden tiedot näet messujen sivuilta.

Sain kirjan lukukappaleen kustantajalta. Tankkien kesä -kirjaa edelsi Hietakehto.

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho. Otava 2019. Kansi Anna Lehtonen.

Helmet-haaste 2019 kohta 7: kirja kertoo paikasta, jossa olen käynyt.

* huom. myöhemmin kuulin kirjailijalta, ettei kirjan Lohkaremäki ole todellinen paikka, vaikka Lohkaretie, jossa tätini asui, siihen viittasi ja luulin sen todelliseksi kaupunginosan nimeksi - Särkiniemi on lähiö, joka oli kirjan Lohkaremäen esikuva ja jossa Lohkaretie ja Lohkarekuja sijaitsivat ja sijaitsevat ilmeisesti edelleen. Näin fakta ja fiktio sekoittuvat iloisesti!

Miklu: Paras kirja ikinä

Tubettaja Miklu on kuulemma suosittu. Ainakin Turun kirjamessuilla häntä kuunteli iso joukko ihmisiä, jotka ehkä laillani kuulivat kaksikymppisestä kaverista ensi kertaa. Mutta kun kysyn kummitytöltä, 15 v, hän tunnistaa heti! Tyrkkään kirjan nenän eteen ja tivaan, mitä mieltä kirjasta?

"Kirja on hyvä, mutta siinä ei ole paljon tekstiä. Esimerkiksi 10 sivua on vain yksi sana per sivu. Mutta on siinä ihan tekstiäkin, sivuja on 77. Helppo lukea, mutta olisi saanut olla pitempikin!"

Aha. Nuoriso siis toivoo kirjalta enemmän tekstiä. Toisaalta, nuoriso katsoo mieluummin videoita kuin lukee. Joten suhtaudun hieman epäillen. Mutta hei, on helppoa lukea sana per sivu, ja silti voi sanoa lukeneensa 10 sivua! Ja se on oikeasti hieno juttu niille, jotka eivät paljon lue.

Kirjassa Miklu kertoo elämästään ja veljensä Ronin (tubettaja Roni Bäck) lapsuudesta ja arjesta. Nuori mies höpöttää kaikenlaista, noloista jutuista ja unista ja kättelyistä. Millainen käsitys kirjasta nuorisolle jäi?

"Iloinen ja hauska. Lehmäpiirustus oli hauskin!"

Viittaa kirjan kohtaan: "Oletko koskaan miettinyt, miten ihmeessä jotkut asiat on keksitty. Otetaan esimerkiksi vaikka maito. Niin että keksikö joku vain lehmän ja sen utareet nähdessään, että hei, vedänpä tuosta tommosesta pötkylästä?"

Hyvä kysymys, mutta palataan lukukokemukseen nuorisolaisen silmin.

"Lukemiseen ei mennyt pitkä aika, ehkä 20 minuuttia." 

Niin vähän - ja voit sanoa lukeneesi yhden kirjan! Wow, nuorelle kirjan lukeneelle pisteet. Eikä ole edes vaikeaa: kummitytön mielestä kirja oli mukava lukea ja siitä tuli hyvälle tuulelle. Etenkin piirustukset olivat hänen mielestään hienoja ja hauskoja. Mutta jos en olisi kirjaa eteen tarjoillut, tuskin hän koskaan olisi kirjaa nähnytkään.

Aikuisnäkökulmasta Miklulla on myönteisiä viestejä nuorille. Kaikki unelmasi ovat toteutettavissa. Ole sellainen kuin olet, jokainen on joskus nolo, muttei se haittaa. Miklu antaa myös konkreettisia neuvoja muun muassa hyvän hygienian tärkeydestä tyttö/poikaystävän hankinnassa ja siinä, miten valehtelu ei toimi. Hän paljastaa itsestään asioita, joita YouTubessa ei ole nähty (hän sanoo videoilla näkyvän noin 1 % elämästään). Eikä hän ole kummoinenkaan piirtäjä.

"Olen todella iloinen ja innokas tyyppi, mutta kukaan ei ole aina iloinen, eikä kenenkään pitäisikään olla."

Miklu on koonnut kirjaan elämänohjeita myös kavereiltaan, vanhemmiltaan ja muilta vaikuttajiltaan. Mutta tärkeimpinä ovat hänen omat näkemyksensä. Ja ne ovat sellaisia, joita nuorisolaisten toivoisi lukevan ja noudattavan.

"Pitää vaan muistaa, että kaikella on tapana järjestyä ajan kanssa, ihan sama kuinka mahdottomalta tilanne tuntuu." 

Fraasimaista ehkä, mutta kun sen sanoo idoli ja/tai vertainen nuori, ehkä viesti menee jopa perille. Pidin kirjasta, sen valoisasta mutta realistisesta otteesta, ja voin vilpittömästi suositella esiteineille ja teineille ja heidän vanhemmilleen.

Painavin syy suositteluun on Miklun lukuhistoria: Turun kirjamessuilla hän kertoi katsoneensa kaikki leffat, sarjat ja videot, mitä löytyy, mutta kun tuli käännekohta, jossa tubetukseen ei enää löytynyt ideoita - ei mitään sanottavaa - hän löysi kirjat. Ja jäi välittömästi koukkuun. Mikään muu esitysmuoto ei kuulemma vedä vertoja kirjoille, lähellekään. Eikä sen jälkeen ole ollut ongelmaa löytää kerrottavaa. Lisään tähän vain sen ilmeisen: lukeminen kannattaa aina. Ja aikuisten tehtävä on tuoda se nuoren tietoon ja tyrkätä kirjoja nenän eteen - vaikkei itseä edes lukeminen kiinnostaisi (tiedostan kyllä, että blogia lukevat vain ihmiset, joita kiinnostaa, joten saarna tässä on turhaa.)

Kirjassa on tehtäväosuus, joka sopii nuorisolaisten ja kaikkien suoritettavaksi, löysin rantein mutta ajatuksella. Kirja on kevytversio aikuisten self-help-kirjoista, mutta ilman ideologisia rasitteita, vain hyvän mielen ja itseluottamuksen kasvattamisen (ja kirjojen lukemisen) puolesta.

Kenelle: Miklun faneille, heille jotka eivät jaksa lukea pitkiä kirjoja, teineille ja heidän vanhemmillleen, lasten lahjaideaa miettiville, ideapulasta kärsiville, rohkaisua ja valoa kaipaaville.

Muualla: Amma kuunteli lastensa kanssa Miklun itsensä lukeman äänikirjan: How sweet success it was! Miklu on Helsingin kirjamessuilla, jossa hänet voi tavata torstaina 24.10. Kallio-lavalla klo 11.30.

Miklu: Paras kirja ikinä. Otava 2019.

Helmet-haaste 2019 kohta 21: julkisuuden henkilön kirja.

Kotimaista uutta: Ossi Nyman, Kati Tervo, Riitta Jalonen

Nymanin kirja alkaa siitä, mistä Patriarkaatti-nimisen kirjan kuuluukin, armeijasta. Heti kovaan ytimeen, mutta Nyman menee vielä syvemmälle, tasa-arvorakenteisiin, jotka eivät selkeinä näy mutta tuntuvat. Niidenkin nahkassa, jotka eivät ole tietoisesti niitä rakentamassa.

Onneton ehkäminäkertojamies hapuilee armeijan jälkeen paikkaansa maailmassa ollakseen siinä, jotenkin. Hänen naisilta saamansa selitykset tai toimintamallit eivät juuri auta. Äiti puhuu jumalasta, mutta poika: ..."minua ahdisti edelleen ajatus siitä, että Jumala oli tämän kaiken suunnitellut ja rakentanut, eikä elämä olisikaan sattuman kautta syntynyt käsittämätön ihme, vaan jonkun vanhan miehen mielikuvituksen tuotetta." Tai buddhalaisuuden peruskurssilla tavattu nainen, joka "sääli itseään hyvin aggressiviiseen sävyyn" ja "jonka tuska oli niin suuri ja ainutlaatuinen, ettei siihen voinut millään keinolla saada helpotusta." Kaisan puoliso taas "sanoi elettävän sellaista aikaa, että jos halusi kirjoittaa miesten ja naisten välisistä suhteista, oli mieskirjailijan tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja, sillä muuten kirjailijaa syytettäisiin naisvihasta." No niin.

Nyman vetää alussa mainitut rakenteet niin ällöttäviksi kuin suinkin, lähes lukukelvottomiksi.  Toisaalta, hän ei puhu mistään, mitä ei ole olemassa, tehtynä tai kuviteltuna. Viitteitä ja ärsyttävää viisastelua riittää (patriarkaaliseen/poikamaiseen tapaan?), samoin väkivaltaa, ja ajoittaisista valaistusyrityksistä huolimatta kirja jättää synkän, kiukkuisen jälkimaun. Näinkö kehnosti asiamme ovat? (Enkä nyt puhu vain kirjallisuudesta.) Voiko ihminen ylipäänsä selvitä järjissään ja pitää yllä parisuhdetta, jopa vaikka vahingossa tai luonnonlakina perustaa perheen - miten tämä kaikki jatkuu? Määräävätkö X- ja Y-kromosomit edelleen kaiken yli? Nyman haluaa ravistaa, ja sen hän tekee, lukijaystävällisyydestä piittaamatta. Ällö kirja, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mutta tarkoituksella. Plussapuolella kelpoisan linjakas teksti sekä rohkeus tarttua tasa-arvoaiheeseen miehen näkökulmasta. Eri asia on se, miten viesti menee perille tai tavoittaa lukijoita näin hankalaan muotoon puettuna.

Kenelle: Tasa-arvottomille, synkkää kestäville, haastetta pelkäämättömille.

Muualla: Omppu pohtii kirjaa pidemmin ja kysyy hyviä kysymyksiä. Sen [tunnelman] pitää olla häiritsevä, koska sisältö on häiritsevää ja vaikeaa luettavaa, sanoo Tuijata.

Ossi Nyman: Patriarkaatti. Teos 2019. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti. 

Vastavetona aivan toista laitaa kirjallisuudesta! Kotoisan jutusteleva Kati Tervo on koonnut punaisiin kansiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan ruuanlaitosta sekä reseptejä kokkailuistaan eri vuodenaikoina. Tervon viihdyttävä ja rauhallinen mutta selkeäsanainen ja -mielipiteinen puhe on mukavaa luettavaa ainakin kaltaiselleni kärsimättömälle, hifistelyjä vierastavalle epägurmee-ruoanlaittajalle. Samastun monessa kohtaa niin kokkausasioissa kuin ruokamuistoissa lapsuudesta, joita Tervo ripauttelee mukaan tujuksi mausteeksi (se perunakeitto ei tosiaan maistunut miltään!).

Arvostan hänen laillaan suuresti laadukkaita raaka-aineita lähiseuduilta ja mieluiten syön suomalaista perusruokaa. En kyllä osaa hänen tapaansa improvisoida eikä asia minua puhuttele niin, että opettelisin, ja olen eri kastia myös siinä, että meillä saa ruokaillessa lukea. Tai saisi, jos jotakuta muuta kuin minua kiinnostaisi (huoh.) Itselläni on vahva pulla- ja lihapullatausta eikä mieltymystä makeaan, toisin kuin Tervolla, jolla monet minulle vieraat raaka-aineet ovat hallussa ja joka piipahtaa aiheellaan muuallakin (kuin Teiskossa, Tampereella ja Helsingissä), kuten Saksassa.

Parempaan päin on menty ruokakulttuurissa monessa suhteessa, sen käsityksen jaan - punaisen lihan kulutus laskee, kalan kasvaa, kasviksia ja hedelmiä on saatavissa läpi vuoden jne. - ja kirjan viestinä näenkin rohkaisun kokeilemaan uusia ainesosia ja tekemään ruokaa tavalla, mikä itselle tuntuu hyvältä, ilman vaikeita kikkoja, mutta arvostavasti ja ruuan merkitys arjen hyvinvoinnissa tiedostaen. Ruoka on harvoin vain ruokaa; se vaikuttaa yhteisössä ja yksilössä niin henkeen kuin terveyteen.

Kenelle: Ruuanlaittajille, kokkausta vieroksuville tai sen pakkopullana tunteville, ruokamuistoja mielellään muisteleville.

Muualla: Anun ihmeelliset matkat -blogi oli aivan otettu kirjan konstailemattomasta tyylistä.

Helmet-haaste 2019 kohta 3: laji, jota en yleensä lue eli ruokakirjat.

Kati Tervo: Punainen pata. Otava 2019. Graafinen suunnittelu Päivi Puustinen.

"Tanssikaa! Tanssi auttaa!" äiti huusi. Riitta Jalosen vahvasti omaelämäkerrallinen kirja kertoo pienestä Elisabethista, joka katsoo maailmaa vahvasti äitinsä kautta. Äiti on kuningatar, kuningatarmehiläinen, jonka ympärillä lapsen maailma surraa, kieppuu, muotoutuu ja tanssii. Mutta myös luopuu, aikuistuu, vanhenee. Aikatasot limittyvät huomaamatta, kuolleet elävät, äiti katsoo seinältä aina vain. Kirjailija sanoo eläneensä kuolleiden suvussa, mutta kirjan olevan romaani. Emme siis puhu muistelmista, vaikka muistoja se on täynnä. Isä sanoo: Jospa tytön elämäntehtävä on ottaa itsestään selvää. Sitä tässä tehdään, luulen.

Jalosen kieli on kaunista ja kirkasta, kuten totuttu. Muistoja löytyy hyvinkin varhaisesta lapsuudesta, tosin realismi helposti kaikkoaa taka-alalle tytön valtaisan mielikuvituksen tieltä. Kunnes taas ollaan todessa ja nykysuomalaisten suurimpien traumojen syntysijoilla, sota-ajan jälkeisissä vuosissa. Joukko enoja on kuollut sotaan, mutta heidän syntymäpäiviään vietetään joka vuosi. Näin, vanhempien traumat siirtyvät näppärästi sukupolvelta toiselle, tadaa! Ei tunnu helpolta tytön kannalta. Lääkitys piti aloittaa jo lapsena - se hätkähdyttää lukijaa. Kun oli niin rauhaton mieli.

Tanssin piti auttaa, mutta auttoiko se? Paljon jäi perintöä eikä pelkästään kaunista, vaikka äidillä oli pitkät komeat hameet ja molemmilla vanhemmilla rakkautta ja kiinnostusta niin toisiinsa kuin lapseen. Ja "kanssakulkijoihin", jotka muistoissaan kärvistelivät. Heille tansseja järjestettiin, ja juhlittiin! Tango merellä soi ja Säkkijärvellä polkattiin.

Hengästyttävä kirja: ensivilkaisulla ohut, sisältä paksu. Vaativa niin lukijalle kuin tekijällekin, luulen, mutta toteutus on vaikuttava ja elegantti. Ja kansi on samaa linjaa.

"Ihminen kulkee yhtä aikaa vanha ja uusi hartioillaan. Ympärillämme on peitto, joka on kirjottu täyteen tapahtumia, menneitä ja tulevia, ja jos mistään muusta ei voi olla varma niin ainakin siitä, että mennyt vaikuttaa tulevaan."

Kenelle: Proosan keinoista kiinnostuneelle, uudenlaista muistelmatyyliä kaipaavalle, sodanjälkeisen sukupolven kokemuksiin tutustuville.

Muualla: Hitaus on hyvä. Samoin tiivis koko, ja sitä Tanssikaa! on: tiivis, jopa sakea, sanoo Lumiomena.

Riitta Jalonen: Tanssikaa! Tammi 2019. Ulkoasu: Laura Lyytinen.

Englantilaisittain

Downton Abbey -fanina hieman jäi kaivelemaan, etten kesäisellä Lontoon-reissulla ehtinyt edes miettiä vierailua kyseiseen paikkaan. Katsoin kyllä turistikierrosohjelmaa, mutta lippujono oli toivottoman pitkä! Ja kummityttöni, matkakaverini, vieraili Lontoossa ensimmäistä kertaa ja tarvitsi nähdä perusnähtävyydet ja ytimen ensin. Ehkä ensi kerralla!

Matkalukeminen kuitenkin oli asiaa (lue: fiktiota ja hömppää) ja sijoittuu suurelta osin Lontooseen. Vaikka tuoreemmissa tunnelmissa, sillä lähtö on vuonna 1961 (kauemmaksikin mennään muisteluissa). Kate Mortonin Salaisuuksien kantajan nimihenkilö, Laurel, oli silloin 16-vuotias, ja joutui näkemään tapahtuman, joka vaikutti häneen koko loppuiän. Perhesalaisuuksia! Vaikenemista ja selittämätöntä tragediaa! Tyttären ja äidin - eli Laurelin ja Dorothyn - välejä. Ja romantiikkaa, tosin kiitettävän maltisessa määrin. Viihdettä englantilaisittain, vaikka kirjailija on nykyisin australialainen.

Kyllä, kliseistä kuvausta ja arvattavia juonenkäänteitä. Paljon selitystä, liikaa sanoja, etenkin adverbejä (hän sanoo leikkisästi). Mutta rättiväsyneenä jalat päivän kävelystä särkien toimi juuri siten, kuten pitikin. Rentoutti. Vaikka eihän tämä mikään Sarah Waters ole (ks. Lumiomenan blogin keskustelu, linkki alla).

Palkitsevaa höttöviihteen ystävälle - ja kirjojen ja muiden kulttuuri-ilmiöiden, sillä niihin viittaillaan ahkerasti, John Steinbeckistä Monty Pythoniin, Brylcreemistä Peter Paniin. Tiesittekö muuten, että kun Big Ben lyö 13 kertaa, heräävät Trafalgar Squaren leijonapatsaat henkiin? Kuulin tämän minulle uuden tiedon kesän reissulla.

Muualla: Kirja vieköön -Riitta ei ole tiiliskivien ystävä. Minä olen. Lumiomena ei viihtynyt, minä viihdyin. Osansa saattoi olla lukuympäristöllä ja matkahumulla, jossa ei niin kriittinen jaksa olla.

Kate Morton: Salaisuuksien kantaja (The Secret Keeper). Suomennos Hilkka Pekkanen. Bazar 2016. Taitto Jukka Iivarinen.

Luin muuten 2. pokkaripainoksen, joten menekkiä on ilmeisesti ollut hyvin. Versiossani on eri sitaatti kannessa kuin tämän jutun kuvassa. Pehmeäkantisena mutta paksuna kirja toimii hyvin matkalukemisena. 

Helmet-haaste 2019 kohta 7: kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt ja kohta 12, kirja liittyy Isoon-Britanniaan. 

Enkä malta olla upottamatta kynääni (näppäimistöäni) Downton Abbey -leffan arviointitulvaan, kun nyt englantilaisuudesta tuli puhe. Ei, en kerro juonenkäänteitä, vaan yleisvaikutelmia. Sarjan faneille elokuva ei ole pettymys; tunnelma on täyteläinen, kylmiä väreitä nousee juuri niissä kohdissa kun elokuvan tekijät sitä haluavat, ja liikutusta linssiin. Ja me nöyrästi noudatamme, taivumme ja kiitämme.

Näyttelijät ovat edelleen huippuja, kuten Hugh Bonneville ja hänen elokuvaäitinsä Maggie Smith. Penelope Wilson eli Isobel Crawley, Matthew'n äiti, saa myös hyvän roolin ja sen suorituksen. Hahmot ovat hieman muuttuneet, kuten tietysti kuuluu, kun fiktiivistä aikaa on jo hetken tv-sarjasta kulunut - ja todellista aikaa, sillä monet näyttelijät näyttävät selkeästi sarjaa vanhemmilta, kuten luonnollista on. Perusluonteet kuitenkin pysyvät ja näyttäytyvät jopa selkeämpinä kuin koskaan. Ajankuva on tutun huolellisesti rakennettu pienintä yksityiskohtaa myöten. (En edelleenkään viittaa tapahtumiin, vaan koko asetelmaan.)

Leffaviihteelle on tehty myönnytyksiä: joitain asioita alleviivataan sarjaan verrattuna silmiinpistävästi, joskus vähän nolosti. Sarjan älyllisyydestä nauttineet ovat hetkittäin epämukavuusalueella. Esimerkkinä: vaikka kauniita naisia on mukava katsella, vähäpukeisuus ei ole ollut tv:ssä koskaan esillä - nyt vilahtaa muutaman kerran hieman enemmän. Urotekoja tehdään ohimennen ja nimettömänä, ja sellaista.

Isänmaallisuutta ja englantilaisuutta ylistetään, totta kai. Mikä osuu silmään erityisesti, kun olen juuri katsonut Yuval Noel Hararin Homo Sapiens -kirjaan perustuvan Sapiens-näytelmän Kansallisteatterissa. Imperiumit, nuo ihmismaailman onnettomuuksien lähteet! (Lisää näytelmästä myöhemmin. Pidin.)

Politiikka ja muut nillitykset sikseen, sillä tästä elokuvasta pitää vain nauttia. Ja siihen siinä kyllä riittää eväitä. Huumoria, lämpöä, upeaa näyttelijäntyötä, maisemia, asuja, juhlapöytiä, hovin loistoa ja kaikkea tuota mennyttä maailmaa, jonka kruunaa itse komea kartano vihreine nurmikkoineen. Ja se tunnusmusiikki! Eikö alakin soida mielessäsi...?

Jos olet brittihullu ja viihteen ystävä, lue myös Jessica Fellowsin dekkari Mitfordin murhat. Tai Nina Meron Englantilainen romanssi. Tai Ruth Waren jännäreitä. Tai Clare Mackntoshia. Noin alkuunsa.

Muualla: Elokuvan taikaa -Joonatan on kaltaiseni DA-fani ja kirjoittaa perusteellisen arvion, juonta kuitenkaan spoilaamatta. Tuijan jutussa saattaa olla "hienoisia juonipaljastuksia", kuten hän itse sanoo.

JP Koskinen: Tulisiipi

Liikutuin lukiessani Tulisiipeä. Paitsi sen koskettavan sisällön vuoksi, mutta ensin yleisvaikutelmana siitä, että saan lukea tarinaa, joka alkaa alusta ja päättyy loppuun. Ilman auki revittyjä näkökulmia tai aikatasoja, puhtaana tarinankerronnan herkkuna. Nautinnollista.

Amerikan Suolasaarella asuva perhe sinnittelee. He ovat Suomesta maahanmuuttaneiden jälkeläisiä, tuttuja arvoja noudattavia: töitä pitää tehdä, jotta pärjää. Ammattitaitoa kunnioitetaan, ahkeruuden lisäksi. Kun Neuvosto-Karjalan viekoitteleva viesti työläisten yhteisestä ihmemaasta alkaa levitä amerikansuomalaisten yhteisöön 1920-luvulla, alkaa pohdinta: olisiko parempi alkaa alusta? Ehkä uudessa maassa voisi tehdä yhteisölle hyvää ja perheelle runsaampaa hyvinvointia kuin talousvoimien tiukassa ankaruudessa, laman ja työttömyyden pelossa? Moni päättää muuttaa, myös perhe, jota seuraamme.

Päähenkilö on poika, Venäjällä Gena, Amerikassa Charles, suomalaisittain Kaarle. Rakkaalla lapsella on monta nimeä: Lindan nimi hänelle on kreisi boi. Kun poika on jo pienenä osoittanut intohimoaan lentämiseen ja päässyt isoisän ja setänsä Jannen kanssa jopa tapaamaan Charles Lindberghiä, on luonteva jatko pyrkiä lentokouluun. Vaikka sitten "ryssän riveissä". Politiikka ei Kaarle-Genaa kiinnosta, ainoastaan lentäminen.

"Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui sisälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin."

Linda, tuo selväjärkinen suunnannäyttäjä ja lapsuuden leikkitoveri, opastaa poikaa:

"Sinua ei taistelut kiinnosta, mutta jos tahdot lentää, sinun pitää osata valehdella. Mitä sillä on väliä, mitä muut ajattelevat tai mitä sanot? Muisteletko mitään, kun olet lentokoneen ohjaimissa? Sinun pääsi tyhjenee, kun pääset lentämään, onhan se nähty."

Uusi maa ei lunasta lupauksiaan toiveikkaille muuttajille. Nopeasti unelma muuttuu karuksi todellisuudeksi. Oli "valmiina vain länd, wonde piti tehdä ihan itse." Alkaa tapahtua outoja, ihmisiä katoaa, luottohenkilöihin ei voi luottaa, pelko ja kyräily valtaavat alaa. Kun Genan setä, lehtimies Janne, saapuu perheen perässä Amerikasta, hän toteaa: "Karelian fever on over. Kun nousin laivaan New Yorkissa, ei ollut soittokuntaa eikä juhlia. Meitä lähti matkaan kolme, yksi jäi Lontooseen. Jack hävisi Leningradissa, en tiedä minne. Vain minä tulin tänne. Mutta sinä olet päässyt lentämään, kuulin sen isältäsi. Se on oosom!"

Janne on Genalle tärkeä rohkaisija, aina pystyssä olevine peukkuineen. Venäläiset järjestävät kaksikolle heidän elämänsä järisyttävimmän kokemuksen, jos Genan lentämisiä ei lasketa. Hänen uransa kehkeytyykin yllättäviin suuntiin. Siis todella yllättäviin! Tarinaan kiertyvät paitsi Stalinin vainot myös kylmän sodan kylmäävät kuviot ja teknologian kehittyminen. Ja vahva symboliikka lentämisestä ja ihmisen vapaudesta, joka tuo mukaan ikiaikaisen pohdinnan elämän peruskysymyksistä.

Koskisen kirja on huimaavaa mielikuvituksen lentoa, todentuntuisesti: nämä asiathan tapahtuivat, tai olisivat voineet tapahtua. Hän onnistuu punomaan pojan kasvutarinaan suuren historiamäärän lisäksi vahvasti yhteisöjen kulloisetkin tunnelmat, niin amerikansuomalaisten toiveikkuuden kuin pettymyksenkin, hädän ja pelon mutta myös ihmisten onnistumisen ja saavutuksien riemun, mahdottomasta mahdollisen teon päättäväisyyden ja maailmanvaltijuuden pökerryttävän tunteen. Pienemmistä, henkilökohtaisemmista tunteista puhumattakaan. Ja henkilöhahmoista, jotka ovat niin kiinnostavia, että sivuhenkilöistä saisi omat kirjansa. Kuten Kolme Arpea -apassista, agitaattori Matista tai vaikka jo mainitusta Lindasta, jolla on selkeät tavoitteet ja taktiikat niiden saavuttamiseen.

Mitään ei selitetä puhki, ei ihmisiä eikä tapahtumia. Lukija saa itse tehdä löytöjä, ja niitä riittää. Yksi kirjan parhaita puolia on se, ettei se jämähdä mihinkään muottiin, ei sotaromaaniksi, ei siirtolaistarinaksi, ei historiapläjäykseksi, ei jännäriksi, ei ihmissuhdepohdinnaksi tai psykologiseksi romaaniksi, ei yhteiskunnalliseksi kuvaukseksi. Vaan se on näitä kaikkia, ja jotenkin oudosti (ja vähän pelottavasti) monin tavoin myös tiukasti tässä ajassa. Hermolla, kuten sanotaan.

Koskisen tuotannossa kirja on kirkasta kärkeä, löydän paljon samoja elementtejä kuin Kuinka sydän pysäytetään -kirjasta. Ja mietteeni ovat paljolti samat tästäkin kirjasta.

Vaikuttava, runsas ja antoisa teos, jonka lukemisen jälkeen jää tunne, etten ehtinyt saada kaikkea irti, vaan kirja pitäisi lukea heti uudestaan. Ja tiedättekö mitä - niin minä tein. Eikä taida anti olla vieläkään loppuun ammennettu. Tulisiipi ei suostu vieläkään laskeutumaan! 

Kenelle: Kotimaisen romaanin faneille, tarinankerrontaa kunnioittaville, historiaa ahmiville, yllätyksiä janoaville, lentämisen ystäville.

Muualla: Savannilla-blogi analysoi kirjaa viisaasti ja toteaa saman kuin minäkin, juonesta ei voi paljon kertoa.

JP Koskinen: Tulisiipi. Like 2019. Kansi Tommi Tukiainen.

Helmet-haaste 2019 kohta 14: kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin lukijan. 

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

Luin melkein koko viime yön tätä kirjaa, kun en pystynyt lopettamaan: Shaun Bythell kertoo elämästään Skotlannin Wigtownissa, kirjakaupan omistajana. Tositarina siitä, millaista työ on, kun yrität hankkia elantoa käytetyillä kirjoilla kuulumatta mihinkään kauppaketjuun.

Mies myy kirjoja, ostaa kirjoja, listaa, päivittää myyntijärjestelmiä, hoitaa kumppaniverkostoa ja eksentristen alaistensa toimintaa, hyllyttää, postittaa, somettaa, matkustaa ostoreissuille - usein kuolinpesiä - järjestää kirjatapahtumia ja osallistuu niihin, tekee voittoa ja tappiota. Kaiken kaikkiaan, elää ja hengittää kirjaa. Ja kiroaa Amazonia, joka on tappanut ison osan itsenäisistä kirjakaupoista, mutta osaa hyödyntää sitäkin (tai on pakko), samoin kuin muita alan toimijoita toisista kirjakauppiaista DHL:ään.

"Laurien tehtävä on varmistaa, että kaikki toimii kitkattomasti, mitä ei milloinkaan tapahdu."

Tämä viittaa kirjafestivaaliin, jossa kolme tapahtuman välttämättömyyttä - viemäröinti, pesukone ja netti - hajosivat. Alaisten, etenkin Nickyn, kanssa Shaunilla on viha-rakkaussuhde ja kilpailu siitä, kuka sivaltaa toista nokkelimmin. Nicky valtaa salaa kaupan FB-sivut ja kirjoittelee niille omiaan. Naisen persoonallisesta hyllytyslogiikasta riittää myös mainintoja. Kukaan ei tunnu ottavan pomoaan turhan vakavasti. Kirja on päiväkirjamuotoinen ja kattaa vuoden, joka päivä samalla rakenteella.

"Perjantai, 18. huhtikuuta
Online-tilauksia: 5
Kirjoja löytyi: 5

Pitkäperjantai. Katie oli tänään töissä kaupassa, koska Nicky oli jossain Jehovan todistajien jutuissa. Katie on lääketieteen opiskelija, joka on ollut kaupassa töissä useina kesinä eikä kunnioita minua laisinkaan. Hän muutti lapsena tänne äitinsä ja siskonsa kanssa Oxfordista. Asiakas tuli tiskille ja sanoi: - Olen tutkinut kaunokirjallisuuden W-osuuden enkä löydä mitään Rider Haggardilta. Kehotin häntä katsomaan H-kirjaimesta.

Kassa £197,89
18 asiakasta"

Asiakkaista riittää loputtomasti tarinoita. Kuten mies, joka osti Fifty shades of Greyn luultuaan sitä kauhukirjallisuudeksi (ei taida olla kaukana totuudesta, en ole lukenut?). Tai pariskunta, joka oli kiinnostunut kristalliparantamisesta, mutta osoittautui kuitenkin hyväksi asiakkaaksi. Vakioasiakkaitakin on, kuten herra Deacon, ja niitä, jotka säännöllisesti kysyvät tiettyjä kirjoja niitä koskaan ostamatta. Kuten kaikki asiakaspalvelua tehneet, voin hyvin ymmärtää kauppiaan kommentin siitä, ettei hän koskaan tule ymmärtämään ihmisiä.

Varsinaisesta kirjabisneksestä kirjailija kertoo kiinnostavan yksityiskohtaisesti: periaatteistaan kauppiaana, hinnoitteluperusteistaan, ostojensa tai hylkäämistensä syistä, vuodenkierron vaikutuksesta, it:n ongelmista ja niin edelleen. Huomiota ja kateutta herättää postin toiminta, vaikuttaa huomattavasti tehokkaammalta kuin meillä! Tärkeä seikka nettikauppaa tekevälle myymälälle. Niin, viettää Shaun vapaa-aikaakin. Kumppaninsa Annan ja muiden ystävien kanssa hän harrastaa monenlaista kalastuksesta viskeihin, ja sosiaalinen verkosto on moninainen.

Ja koska luonnollisesti teksti vilisee lukuvinkkejä, kirjamainintoja, viitteitä ja lainauksia; en tiennytkään vaikka sitä, että myös George Orwell on kirjoittanut kirjakauppiaan työstä. Tuttuja nimiä on hauska bongailla, vaikka suurin osa mainituista meneekin ohi kokemusalueeni.

Äärimmäisen hauska mutta asiapitoinen kirja. Nauroin vähän väliä ääneen, samalla kun ihailin paitsi kirjakauppiaan uutteruutta ja ideointikykyä myös tekstin nasevuutta ja erinomaisen älykästä rajausta. Suomennos noudattelee alkukielen rentoa tyyliä (oletus alkukielen osalta) ja välkkyy iloisesti niin että lukeminen on nautinto (muutamaa kohtaa tosin jäin miettimään, mutta oletan suomentajalla olleen niihin perusteensa). Yksi parhaista tämän vuoden luetuistani, iso suositus!

Kirjan merkinnät ovat vuodelta 2014, ja loppusanoissa on muutama ennen julkaisua 2017 lisätty päivitys. The Bookshopin elämää voi seurata somessa, tässä fb-sivu, videoita löytyy YouTubesta paljon. Esimerkiksi tässä esittelyä. Shaunin kollegoineen voi nähdä monessa pätkässä ja monessa kirjan kertomassa tilanteessa. Minulle heräsi hurja halu matkustaa Skotlantiin, mieluiten heti (saattaa jopa olla yksi kirjan tarkoituksista). Tuo pikkukaupunki kauppoineen olisi mahtava nähdä livenä.

Kenelle: Kirjakauppiaaksi ryhtymisestä haaveileville, kirja-alan ihmisille, divarien asiakkaille, it-toimittajille ja kaikille kirjoista kiinnostuneille.

Muualla: Mukavaa luettavaa ja silmienavaaja nykyiseen kaupalliseen maailmaan, toteaa Nina / Kasoittain kirjoja. Kirjarakkautta olisi toivonut tiivistämistä ja laputti oman kirjansa täyteen hyvistä kohdista, joita voisi bloggaukseen lainata.

Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana (The Diary of a Bookseller). Kirjapaja 2019. Suomennos Jaana Kapari-Jatta.

Helmet-haaste 2019 kohta 32: kirjan nimessä on ammatti.

Ekstraa: Shaun Bythellin toinen kirja, Confessions of a Bookseller, on ilmestynyt englanniksi. Milloin ja minkä kustantamon toimesta saamme lukea sen suomeksi? Haluan lukea lisää!