Michael Monroe

Vasta nyt sain luettua loppuun Michael Monroen parin vuoden takaisen elämäkerran. Syy ei ole kirjan, vaan oman ajankäyttöni: kirja on tehty taidolla, jopa poikkeuksellisen hyvin rock-puolen elämäkerraksi. Alalla kun on nähty myös täysin onnettomia raapaisuja, jotka lienee tehty vain dollarinkuvat silmissä.

Mutta nyt ei puhuta sellaisesta, sillä Ari Väntänen osaa asiansa. Muhkea teosjärkäle koostuu reilusta viidestäsadasta sivuine, runsaine kuvineen ja lopun hakemistoineen: mukana ovat niin Monroen kuin Hanoi Rocksin diskografiat, Michaelin 80-luvulla kirjoittamat pakinat Suosikki-lehteen ja järeä lähdeluettelo.

Teksti ei konstaile, vaan kertoo selkeästi ja kronologisessa järjestyksessä Matti Fagerholmin matkan Naistenklinikalta maailmalle ja sieltä takaisin Suomeen ja tähän päivään. Ja korostettakoon, että kyseessä ei ole Hanoi Rocks -tarina, vaikka se tietysti läheisesti asiaan liittyy, mutta siitä Väntänen on tehnyt oman kirjan jo aiemmin. Nyt puhutaan M Monroen elämästä ja musiikista, ja nimenomaan jälkimmäisen tinkimättömästä tekemisestä.

Michael Monroe on itse kirjoittanut esipuheen, jossa irtisanoutuu yleisestä käsityksestä "stereotyyppisen rockstaran fiktioelämästä, siitä pinnallisesta hömpötyksestä, johon liitetään materialistisuus, rikkaus, limusiinit ja sex-drugs-party-brandy-dude-elämäntyyli. Joidenkuiden mielestä kaikenlainen hölmöily ja sekoilu on ihailtavaa ja kuuluu rockstaran elämäntyyliin. Minusta sellainen taas on enemmänkin noloa."

"Ei tarvitse olla idiootti ollaaksen rocklaulaja"

Monroen mielestä musiikissa ja varsinkin sanoituksissa on oltava niin paljon sisältöä, ideaa ja sanomaa, että niihin voi paneutua täysillä. Eikä hän hyväksy "yhteiskunnan tarjoamaa tekaistua turvallisuutta", muiden osoittaman tien kulkemista, vaan edellyttää itseltään elämänsä hallintaa, oman tien valitsemista turvallisuuden kustannuksella. Tämä on lähtökohta, joka leimaa hänen ammatillista uraansa ja koko elämänotettaan.

Rock oli hänen juttunsa jo pienestä. Äiti-Marjatta kertoo Maken olleen lapsena "vilkas, kekseliäs ja omperäinen kaveri, joka keksi hienoja mielikuvitustarinoita ja omia käsitteitä." Hoksottimia ei kaverilta ole puuttunut; hän oppi lukemaan jo nelivuotiaana ja englannin kieli tuli opittua rock-innostuksen siivellä. Musiikillinen perhetausta ohjasi ja rohkaisi. Hän oli lisäksi hyvä piirtäjä ja luki paljon, eikä mitään kevyttä kamaa, Raamatunkin pariin kertaan jo ennen rippikoulua. Uteliaisuus ja tiedonjano siivittivät omien mielipiteiden muodostusta. Ulkopuolista kontrollia ja laumassa toimimista hän ei sulata.

1970-luvulla "Makke" perusti ensimmäisen oman bändinsä. Samanmieliseksi kaveriksi löytyi Hulkon Antti; ura alkoi käynnistyä ja Hanoi Rocksina tuntemamme bändi syntyä. 1979 Michael yllätti luokkakaverinsa luokkaretkellä Tukholmassa ilmoittamalla jäävänsä sille tielleen. Tukholma oli kuitenkin vain välietappi, jonka kautena ensimmäinen levy tehtiin. Koska bändi halusi kansainvälistyä, se muutti pian Lontooseen, "rock-maailman laidalta ytimeen." HR-aikaa ei kirja tosiaan kuvaa tarkasti aiemmin mainitusta syystä, vain päätapahtumat. Onneton bändin päätös oli vaikeaa aikaa Michaelille, joka vähitellen ja hyvien tukijoiden, kuten idolinsa Stiv Batorsin ja Little Stevenin, avulla jatkoi omaa musiikillista tietään monen bändin ja yhteistyökuvion kautta. Tosin sittenhän kävi niin, että Hanoi Rock -bändikin syntyi lopulta uudestaan.

Suhteet ovat tärkeitä, se käy selväksi. Ilman hyviä kontakteja moni asia jäisi toteutumatta, eikä Michaelin kaltaisella huipputekijöillä ole ollut vaikeuksia niitä solmia. Bändien kokoonpanot vaihtuvat nopeasti, musiikinteko, levyt ja keikat vaativat omat tekijänsä ja tukijansa. Kirja vilisee tunnettuja nimiä ja rapakontakaisia paikkoja, joista tietysti New York kirkkaimpana. Aina päätökset eivät olleet järkevimpiä Michaelin itsensäkään mielestä. Lukijan mieleen tulee väistämättä Ruotsi, jossa muusikot tuntuvat saavan enemmän tukea työhönsä myös maansa ulkopuolella - joten huipputähteyteen on helpompi ponnistaa kuin suomalaisten, jotka helposti joutuvat jopa höynäytetyiksi tai muuten sivuraiteelle, kun eivät tunne kuvioita. Michael on aina tehnyt lujasti töitä, mutta yhden miehen hartioilla ei maailmaa muuteta, eikä taiteilijalta voikaan odottaa koko valtavan markkinointiorganisaation tuntemista ja siihen keskittymistä. Siihen pitäisi olla omat asiantuntijansa, yksi Vesterinen ei riitä. Ehkä tämä on syy siihen, että vaikka Michael on tinkimätön ja oman alansa huippumusiikko, persoonaltaan rocktähti viimeistä solua myöten ja muusikkopiireissä maailmalla arvostettu, varsinainen supertähteys on aina jäänyt viittä vaille -tilaan.

En koosta tarinasta enempää referaattia, koska siitä tulisi liian pitkä; lukekaa itse yksi tarina siitä, miten ura rockin alalla urkenee. Sex and drugs -osastosta: ensimmäinen vaimo, vuosikausien rakkaus Jude kuoli nuorena, mikä oli luonnollisesti suuri isku Michaelille. Sittemmin hän löysi Johannansa, jolle kirjakin on omistettu. Luonteeltaan Michael on kirjan mukaan ollut aina (yli)vilkas ja energinen, joten kemiallisille piristeille ei ole ollut pakottavaa tarvetta, jos niitä ei ole täysin välteltykään. Ilman hyvää fyysistä kuntoa ei huipulla pärjää, ei edes tavallisissa duuneissa nykyään. Hauska heitto on, että nykyiset huippubändit käyttävät palkkonsa lähinnä luomuruuan hankintaan, kun ne ennen menivät muihin nautintoaineisiin.

Kova kilpailu musiikkimaailmassa tuo esiin myös taiteilijuuden nurjat puolet. Michael ei ole lähtenyt julkiseen loanheittoon eikä "ahnehtinut krediittejä", vaikka varmasti on saanut vihamiehiä oman tiensä noudattamisesta. Toisten kustannuksella hän ei kuitenkaan vaikuta uraansa rakentaneen, vaan kertoo uskovansa hyviin viboihin ja korkeampiin voimiin (ei uskontona). Viisas mies ymmärtää sen, että hyvä synnyttää hyvää, mutta itseään ei kannata vahingoittaa toisten vuoksi. Jos on tähti ja taiteilija, on pakosti myös narsisti, uskon, muuten homma ei kanna.

Suomalainen maalaisjärki, tosin Helsingin Töölöstä alun perin, mutta Kiikalan mökillä karaistu, lienee yksi syy terveeseen otteeseen, jolla Michael asioita katsoo ja tarttuu toimeen tai tarvittaessa vaikka lumilapioon. Vaivannäkö ja työnteko tärkeiksi katsomiensa asioiden puolesta ei ole hänelle ongelma, vaan luontainen tapa toimia. Yllättävän mukava ja pidetty kaveri Michael Monroe kaikesta tähteydestään huolimatta on, se nähtiin telkkarissa Voice of Finlandissa. Hänen tarinansa kannatti ilman muuta koota kirjoihin ja kansiin, onhan se maassamme ainutlaatuinen. Eikä ura suinkaan ole vielä ohi.

Miksi tämä kirja? Syntymävuoden lisäksi meillä on yhteistä läheinen suhde kotilähiööni Kannelmäkeen, johon Michaelin äiti muutti Töölöstä ja mies itsekin siellä majaili, tosin taisi jo niihin aikoina huidella pääosin ulkomailla. Ja perusrock on se musiikki, jonka tahdissa on kasvettu. Siksi on mukava lukea "historiikkia" omasta ajasta, omasta musiikista ja hienosta, persoonallisesta taiteilijasta, jonka puolesta voi iloita täysillä ja olla ylpeä "meidän" Michaelista.

Ari Väntänen: Michael Monroe. Like 2011.