"Moni matka jäisi alkamatta, moni suuri päätös tekemättä, jos etukäteen tietäisi vaivan määrän. Asioita sai valmiiksi vain, jos tehtävää työtä ei liiaksi ajatellut etukäteen ja jälkikäteen koetti unohtaa kaiken."Irenen ajatus kuvaa koko tarinaa jollain tavoin - paitsi ettei lukija koeta eikä voi sitä unohtaa jälkikäteen. Kun Irene ja neljä muuta naista vapautuu Norjasta saksalaisten palveluksesta viime sodan lopussa ja ajautuu vaivalloiselle kotimatkalle kohti Suomea, Rovaniemeä ja kotikyliään, ei kukaan tiedä mitä edessä on. Ei tiedä lukijakaan, tien päälle naisten kanssa lähtiessään.
Mikä hieno tarinan idea, aihe ja käsittely! Naisia sodassa on kuvattu romaaneissa jonkin verran, mutta ei liikaa eikä tällä tavalla, fyysisen ja henkisen matkan kautta. Matkan, jonka pitäisi olla järjellä ajateltuna mahdoton, kuten Suomen selviäminen sodasta itsenäisenä.
Moni suomalainen nainen hankkiutui liittolaisen Saksan palkkalistoille, koska rahaa oli luvassa ja kotimaassa köyhyys. Tarjotut työt olivat moninaisia kanttiinin myyjästä tulkkiin ja intiimipalvelujen tuottamiseen; osa myi itseään, kuten Irenen kanssa samalta kylältä kotoisin oleva Veera. Moni lähti saksalaisten sotilaiden ja rakkauden houkuttamana ja oikeasti uskoi, että hurmaava Werner tai Fritz kiiltävine univormunappeineen veisi hänet vaimokseen Saksaan.
"Kaiken oli pitänyt mennä toisin. Ei hänellä ollut ollut tarkkoja suunnitelmia, mutta melkein viimeisten laivojen lähtöön asti hän oli kuitenkin ajatellut itsensä niiden mukaan. Joskus saattoi haaveilla asioista, joiden eteen ei kuitenkaan tehnyt itse mitään. Toivoi vain, että asiat itsestään kääntyisivät sellaisiksi, että sanoiksi pukemattomat haaveet yhtäkkiä toteutuisivat."
Naiset omistavat vain joitakin vaatteita ja harvoja henkilökohtaisia tavaroita, joita he raahaavat laukuissaan mukanaan, pidemmälle kuin olivat kuvitelleet. Irene kulkee krimiturkissa, Veera sotilasmanttelissa. On itkettävän liikuttavaa se päättäväisyys ja voima, jolla he matkaan lähtevät ja sitä jatkavat, vaikka kaikki vaikuttaa olevan heitä vastaan, niin fyysiset olosuhteet kuin muut ihmiset. Mutta he itse ovat nuoria ja vahvoja - Ailia lukuunottamatta - eikä heillä ole vaihtoehtoa. Kotiin, vaikka kävellen!
Saksalaiset olivat polttaneet Lapin ja miinoittaneet tiet, minkä naiset kokevat matkallaan konkreettisesti. Samoin suomalainen luonto on läsnä vahvasti, kuten Kinnuselta osataan jo odottaa. Itse asiassa, se on tekijä, joka pitää matkalaiset hengissä. Sodan jäljet näkyvät kaikkialla, mutta naisia kantaa usko ja toivo määränpäähän pääsystä. He tutustuvat toisiinsa paremmin kuin olisivat ikinä toivoneet; roolit repeävät, äärimmäiset olosuhteet tuovat esiin niin hyvän kuin pahan. Ja kun kaikki karsiutuu ympäriltä pois, mitä jää jäljelle? Todella suurten ratkaisujen edessä jokainen on lopulta yksin, kirja muistuttaa. Matka on myös matka itseen.
Kuten road trip -genreen kuuluu - kirja kertoo olevansa vaellusromaani - tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä. Naisten edetessä lukijan mieleen tulee monenlaista, muun muassa Santiago de Compostelan pyhiinvaellukset, joita patikoijat tekevät omista syistään, mutta arvelen heidän hakevan osin samoja tuntemuksia, joita Irene ja muut pakon edessä kokevat. Ja epätasa-arvo sotaan osallistuneiden kohtelussa: miehet ovat sankareita, naiset kevytkenkäisiä huoria.
Koskettava, kaunistelematon mutta komea tarina, mahdollisesti Tommi Kinnusen paras, kuten somessa on kommentoitu. Minuun Lopotti on iskenyt kovimmin, Neljäntienristeystäkin enemmän. Jälkimmäisestä sanoin aiemmin, ettei sen vahvuus ei ole niinkään siinä, mitä kerrotaan, vaan siinä, miten. Kinnunen herättää henkilönsä henkiin luontevasti ja varmalla otteella. Tällä kertaa vahvuudet yhdistyvät, kiinnostava aihe ja sen onnistunut rajaus sekä kerrontatapa, joka on Kinnusen tapaan ajatuksenomaisen luontevaa mutta selkeää. Ja ikiaikaisista aiheista: poikkeusoloja on koettu aiemminkin.
"Ja onko tavallista elämää enää? Jos mikään ei palaakaan enää entiselleen, eikä pitkän poikkeusajan jälkeen koskaan tule sellaista mitä osaisi pitää normaalina? Voiko käydä niin, että syntyvät lapset eivät osaisi parempaan kaivata, koska eivät olisi muuta aikaa eläneet? Ajatus lävisti Irenen mielen ja nosti kylmänväreet selkäpiihin. Hän kääntyi mainitakseen asiasta Veeralle, mutta ei tavoittanut oikeanlaisia sanoja kuvaamaan pelkoa elää loppuelämää keskellä hulluutta. Hän katseli taas aaltojen välkettä. Jos ei enää ole arkea, vaan tällaisesta mitä he elävät nyt, tulee asioiden pysyvä tila? Tai entä jos tavallista elämää on, mutta he eivät enää osaisikaan elää sitä?"
Kenelle: Naisten sotakokemuksista kiinnostuneille, matkantekijöille, koskettavaa kaipaavalle.
Muualla: Tuijata näkee raskaan jalkapatikan metaforana rankasta siirtymästä sodan ja rauhan välillä. Finaali on odottamattoman huikea, sanoo Leena Lumi.
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.
Kustantajan lukukappale. P.S. Muista, kirja-arvonta käynnissä!