Suomalaista kansainvälistä

Kuuntelin kolmea kotimaista pop/rock-levyä, iloisena suomalaisen musiikin hyvästä tasosta. Jos ei hilluta hittilistojen kärjessä maailmalla, tehdään kuitenkin paljon kelvollista. Ja ammattilaisia on. Mutta pienet on piirit, näidenkin kolmen ”aikuislevyn” taustalta löytyy samoja nimiä.

Lemonator tuo mieleen Beatlesit, hyvällä tavalla, vaikkei Beatlesia fanittaisikaan. Kaikuja 60-luvusta, mutta omaan tyyliin ja modernilla otteella. Hyväntuulisesti soljuvaa poppia, jota on ilo kuunnella, kun ei raskasta jaksa. Tämä sopisi joululahjaksi 30−55-vuotiaalle perheenisälle tai -äidille autossa kuunneltavaksi.

Vielä ”vaarattomampia” ovat Latebirdsit, jotka nimensä mukaisesti tuovat
vanhahtavan, amerikkalaisen vaikutelman. Bändi soittelee amerikkalaista perinteistä rockia muistuttavia biisejään ja myös klassikoita. Levykin on käyty rapakon takana äänittämässä, tuotettu amerikkalaisin voimin, ja siihen suuntaan näyttää olevan paljon kontakteja. Mikä amerikkalaisuudessa niin mahtaakaan kiehtoa. Huolella tehty levy, joka kestää kuuntelua tai paremminkin paranee kuunteluiden myötä, ja jos musiikinlaji ei töki, ei siitä keksi moittimista muuta kuin sen, että jonkinlaista rosoa ehkä kaipaisi. On kuunneltava useampi kerta, että ominaispiirteitä alkaa erottaa (tai ehkä syy on vain kokemattoman kuuntelijan).

The Mama King on niin kovien nimien kokoonpano, että odotukset olivat korkealla. Nyt saadaan kunnon jytinää! Tai kuten levy-yhtiö sanoo, ”miehekästä mättöä” (yhtä hassuja nämä levyjen mainostekstit kuin kirjojenkin). Machoja ollaan, kyllä, tuntuu, että tässä haetaan soiton riemua enemmän kuin kaupallista menestystä. Vähän kuin kaverukset menisivät soittelemaan autotalliin huvikseen – vaikka tässä se tehdään ammattilaistasolla. Hard rockia, johon pikkuisen haetaan myös progesta. Jos ei tämä jytke sohvalta pudota eikä tajunnantilaa muuta, aika hyvin paketti odotukset lunastaa. Varsinaista hittiä ei nouse.

Se yhteinen nimittäjä: Lemonatorin nokkamies Lasse Kurki on tuottanut levyjä myös Latebirdsille, Von Hertzen Brothersille ja Don Huonoille, jossa on soittanut mm. Mama Kingin Kie von Hertzen. Latebirdsin isän Markus Nordenstrengin levyillä on ollut mukana mm. Kien veli Mikko. Joka soitti Lemonatorissa sen alkuaikoina. Tai jotenkin näin se piiri pyörii, jos en jo mennyt jytinässä sekaisin.

Lemonator: Shake shake shake, 2010
Latebirds: Last Of The Good Ol’ Days, tuplalevy, 2010
The Mama King: Supertender, 2010

Kulttuurivientiä

Sunrise Avenue on käsittämättömän suosittu Saksassa. Saksan EMI uskoi bändiin alusta alkaen, ja diili on ollut kannattava molemmille osapuolille. ”Fairytale gone bad" on 80-miljoonan asukkaan maassa 2000-luvun toiseksi soitetuin radiohitti, "The whole story" oli hetken soittolistojen ykkösenä, ja levyjä on myyty puolisen miljoonaa. Ensimmäinen levy ylitti Saksan platinarajan, joka on 300 000 kpl. Huimia tuloksia. Taisi olla onneksi, etteivät pojat Suomessa saaneet levytyssopimusta.

Suurelle saksalaiselle kuulijakunnalle Choose to be me tuli tutuksi Big Brotherin tunnusbiisinä, ja poikien musiikkia on soitettu mm. MM-yleisurheilukisojen tunnarina. Muistan Samu Haberin sanoneen jossain haastattelussa vielä muutamia vuosia sitten, että he soittavat kaikkialla paitsi häissä ja euroviisukarsinnoissa. Eipä ole näihin tarvinnutkaan mennä, kun on pukannut enemmänkin Bon Jovin lämppärinä toimimisen kaltaista keikkaa.

Äskettäin järjestettiin kuuntelijakilpailu ja fanitapaaminen saksalaisella radiokanavalla, jota kuuntelee 4 miljoonaa ihmistä. 60 saksalaista Sunrise Avenue -fania pääsi tapaamaan idoleitaan Helsinkiin. Mahtava juttu Helsingin kaupungilta, joka tempauksella markkinoi itseään. Uudenlaista ja varmasti toimivaa kulttuurivientiä ja matkailumarkkinointia samassa paketissa. Kaupunki arvioi saaneensa hommalla noin 7 miljoonan euron edestä näkyvyyttä - panostuksen määrää ei kerrottu, mutta tulos on varmasti monikymmenkertainen.

Liian kiltti paha susi

Lämpimästi kannatan ajatusta siitä, että iskelmämusiikki pitää uudistaa. Iskelmä on suomalaisen perusluonteessa ja sielunmaisemassa – mutta aikaansa senkin pitää seurata, ettei mene nostalgiassa rypemiseksi. Siksi tartuin uteliaana Mariskan levyyn, jossa luvattiin uudenlaista iskelmää.

Mariska muusikkona on minulle vieras, muistelen että mimmi lauloi räppiä joskus ja hänen suloista ääntään on kehuttu. Ja hän on sekä säveltää että sanoittaa itse. Mutta omin genre on vissiin vielä löytymättä, eikä ainakaan tämä levy iskenyt tätihermoon. Ihan kivoja, vaarattomia sävellyksiä ja söpöistä laulua. Näitä pikkutyttömäisiä laulajia tyyliin Anna Puu. Nyt siis Mariska iskelmän asialla sievällä äänellään, joka oli samanlainen joka biisissä, lauloi hän sitten ilosta tai surusta.

Sanoisinko kauniisti niin, että sanoitukset eivät olleet levyn parasta antia. Vai mitä mieltä olette säkeistä ”Pyhäpäivä on, pyhäpäivä o-o-on. Kellokin sen meille kertoo, dingidingdong.” Tai ”Me ekaks Riioon lennetään, jatketaan sieltä Kaukoitään. On komee rakastajani, ei multa puutu yhtään mitään.”(Kiva juttu sinänsä, mutta ketä kiinnostaa?) ”Katto kuuhun lennähtää. Voi luoja, miten hurja sää.”

Hmm… voi olla, että himolukijana ja työksenikin tekstien kanssa puuhaavana olen ylikriittinen suomenkielisten sanoitusten kohdalla. Mutta silti. Alkoi jo naurattaa, vaikkei varmaan se ollut tekijän tarkoitus. Lienen vain reilut kolmekymmentä vuotta liian vanha näihin: teinitytöistä tämä voisi olla mageeta, puhutaan humalasta ja vihjaillaan seksistä. Ehkä myös vanhat sedät pitävät? Vai kenelle tämä on tarkoitettu?

Musiikki sinänsä oli hyvin tehtyä ja toi mieleen 60-luvun iskelmän ripauksella jazzia. Se soljui harmittomasti ja sulautui taustaan niin hyvin, että piti kuunnella pari kertaa, kun ajatus harhaili ihan muualle välillä. Onneksi levy oli lainakamaa, ei mennyt omia rahoja investointiin. Jatkamme eri teitä ja toivotamme hyvää matkaa.

Mariska & Pahat Sudet