Chris Cleave: Poikani ääni

Terrori-iskut Lontoossa tappoivat yli 50 ihmistä vuonna 2005 - tämä on totta. Chris Cleaven kirjassa kuolee tuhat jalkapallostadionin räjäytyksessä - tämä voisi olla totta. Kauhea sattuma oli, että kirja julkaistiin todellisen räjäytyksen päivänä. Savuavaa Lontoota esittelevät kirjamainokset eivät ymmärrettävästi houkutelleet ketään, tekijän "kirjaunelma murskautui", kuten hän on itse kertonut. Seuraavan kirjan, Little Been, suosion ansiosta tämäkin alkoi kiinnostaa lukijoita ja julkaistiin tänä vuonna suomeksi.

Stadionin räjähdys tappaa miehen ja pienen pojan. Vaimo ja äiti yrittää selviytyä itse hengissä sen jälkeen. Yksi keino on kirjoittaa kirjeitä Osama bin Ladenille, kertoa pojastaan, itsestään, vihastaan. Maailma on tullut hulluksi, mieli särkyy monelta, eikä ihme. Osamasta tulee äidille lähes pakkomielle, oudosti jopa läheinen - onhan heillä oikeastaan paljon yhteistä. Ne tapetut. Silti äidin arki Lontoossa jatkuu, mutta nyt kuin kaiken rumaksi vääristävän linssin läpi katsottuna.

Hän näkee poikansa, juttelee tälle, hoivaa, vaikka poika on tulessa, kävelee kuumuudesta sulalla asfaltilla, vilkuttaa palavilla sormilla. Menetys rytmittää koko äidin elämän, sanelee tekemiset aamuvarhaisesta yöhön, ihmiset joita hän tapaa, työn jonka hän hankkii. Hän on köyhä, mutta sillä ei ole sinänsä väliä, muuten kuin että hän ei saa apua. Hänellä ei ole turvaverkkoa, hän on yksin ja altis mihin vain, väärään seuraan, vääriin tekoihin.

Äiti on kouluttamaton ja yksinkertainen, mutta ei tyhmä. Hän yrittää, mutta järkytys on niin suuri, ettei neuvokkuudesta ole apua. Eikä niistä omissa ongelmissaan kamppailevista kanssalontoolaisista, joiden kanssa hän on tekemisissä. Päinvastoin.

"Joo, Osama, joskus kyllä tuntuu, että ansaitsemme sen mitä sinä meille teet. Ehkä olet oikeassa, ehkä me ollaan uskottomia. Emme lakkaa tappelemasta keskenämme edes silloin kun sinä räjäytät meidät kappaleiksi. Kuulit varmaan yksityiskohdista radion välityksellä, eikös niin? Varmasti se tuntui susta oudolta, kun istuskelit siellä luolassasi Kalašnikovin kanssa. Ehkä sinä istuit ennen aamunkoitttoa ulkona kivellä ja kuuntelit vuohenkellojen kilkatusta, kun joku miehistäsi tuli sinne. Sanoiko se, että hei pomo, avaapa radio, nyt me tehtiin se, räjäytettiin Arsenalin upouusi stadion? Hymyilitkö sinä?"

Tunteikas kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiselle tapahtuu jotain todella pahaa. Ja miten haavoittuvia ja yksinäisiä ihmiset lopulta ovat. Little Bee on vetävä lukuromaani, mutta ei koskettavasti mieleenjäävä: muistan "ihan kivan" mutten enää saa mieleeni juonta, saa nähdä miten tämän käy. Ainakin Cleave onnistuu minusta tässä välttämään ennalta-arvattavuudet ja söpöilyn - joita vähän pelkäsin - vaikka tarina vetoaa vahvasti tunteisiin. Laskelmoitua tai ei. Liikutuin, vaikken aikonut.

Minna tapasi Cleaven ja kertoo hänestä enemmän. Myös Maija on lukenut kirjan, monien Cleave-fanien tapaan jo ajat sitten alkukielellä. Lumiomenan Katjalla jälleen mietittyjä, tarkkoja huomioita.

Chris Cleave: Poikani ääni. Gummerus 2012.