Hannu Mäkelä: Muistan. Nuoruus.

Kun Hannu Mäkelä käveli vastaan kirjamessuilla, hieman häkellyin: tiedän tuosta ihmisestä niin paljon, niin intiimejä asioita. Vaikka en häntä tunnekaan. Muistan-sarjan Lapsuus ja nyt lukemani Nuoruus kertovat valokuvantarkasti ja tiukan kronologisesti Mäkelän varhaisvaiheista.

Ajankuvaa noin 50 vuoden  takaisesta  Helsingistä on mukava lukea. Itse tarina ei ole sen enempää seikkailullinen tai erikoinen kuin kenen tahansa pojan elämä: tavallista elämää, sitä tämä on. Tavallista havainnointikykyisempi kertoja kylläkin, koska hän muistaa niin paljon. Koulukahnauksia, kavereiden kanssa tekemisiä, ensimmäisiä ihastuksia - ja harrastuksia, joita tällä pojalla oli erityisen paljon. Vaikka hän välillä vaikuttaa nörtiltä lukutoukalta, joka oli melko huolestunut ja pelokaskin äidin yliholhoama lapsi, hän oli myös reipas toimija. Ja onnekas, koska hänellä on ollut mahdollisuus kokeilla vaikka mitä, urheilusta partioon, musiikista näyttelemiseen, kielikerhoista elokuviin. Isän kanssa ei ollut onnea; hyväksyntää poika ei saa, mikä on kova pala. Kokemuksia kertyy, makeita ja karvaita. Vastakkainen sukupuoli ja seksi nousevat tärkeään asemaan tässä kirjassa nuoren miehen ajatuksissa, vähän jo teoissakin.

Hykerryttävää oli lukea nuorison istuskelusta kahviloissa, vaateostoksista ja muusta arjesta Kalliossa. Mutta sitten oli edessä muutto kauas uusiin kerrostaloihin Munkkivuoreen, Ulvilantielle. Kuten Mäkelä itsekin sanoo, kirja kertoo siitä vaikeasti määriteltävästä vaiheesta, jossa lapsuus muuttuu nuoruudeksi. Muutto tutuista kuvioista ja kavereiden luota on silloin iso asia. Eikä mieluinen.

"Jos en muista muuttoa, muistan kuitenkin sen, miltä tuntui saapua uuteen kotiin. Muistan huoneen, joka minulle annetaan. Oma huone, oma rauha. Mutta siinä kaikki. Ne ovat vain sanoja. Omalta ei tunnu mikään. Koko talo tuoksuu ja haisee uudelta, maalilta, laastilta, betonilta. Kaikkialla minne ulkona katsoo, näkyy vain rakennustyömaitten rivejä. Metsä on metsää vain kadun toisella puolella. Minä en sinne mene. Mitä minä skutsissa teen. Niinpä istun työpöydän ääressä, se on asetettu ikkkunan eteen ja yritän saada ajan kulumaan."

Sinne skutsin kupeeseen piti kuitenkin jäädä, vaikka koulu jatkui Kalliossa. Kirjassa päästään ylioppilaaksi tuloon ja ensimmäiseen oikeaan kesätyöpaikkaan saakka. Koti ja äiti ovat yhä kauempana miehen mielestä, joka haikailee unelmien matkalle Pariisiin.

Paljon muistellaan nuoruuden kavereita ja muita tuttavia, nimiltä mainiten, joista lukija voi bongailla tuttuja. Mäkelä peilaa väliin myös silloista ajatteluaan nykyiseen. Aika tuttua keski-ikäisen pohdintaa! Kirja sopii menneen Helsingin elämänmenon muistelijoille ja pitkän kirjallisen uran alkutaipaleista kiinnostuneille, jotka eivät etsi elämää suurempaa draamaa.

"Vasta paljon myöhemmin, kun olen jo viidenkymmenen ja muistan tämän, huomaan ajattelevani toisin. Mitä nuoret teini-ikäiset voivat vielä tietää saati ymmärtää rakkaudesta, eivät mitään. Kaikki ovat omien pelkojensa ja epävarmuuksiensa ja ulkonäköjensä vankiloissa, vaikka kuinka oltaisi muodikkaita ja sen myötä niin sanotun kauniita. Kauneus ja rakkaus ovat sittenkin jotain aivan muuta kuin miksi ne nuoruudessani olen mieltänyt. Miksi en ole sitä silloin käsittänyt, miksi! Kaikki olisi voinut olla edes hivenen helpompaa."

Virallinen arvio mm. Aamulehdessä.

Hannu Mäkelä: Muistan. Nuoruus. Tammi 2012.