Rautakolmio

Jos Sirpa Tabetin uusin herätteli muistumia menneisyydestä, vähän lähempää menneestä muistuttaa Leena Lehtolainen. Olin nimittäin myöhäisherännäinen, mutta niin koukussa Maria Kallioihin 2000-luvun alkupuolella, että ahmin kaikki siihen asti ilmestyneet putkeen. (Mikä on muuten minusta paras tapa tutustua kirjailijaan tai kirjasarjaan. Tai tv-sarjaan. Sukeltaa.)

Mariasta ja minusta tuli ystäviä. Tykästyin inhimilliseen poliisiin, joka silloin vielä oli ainakin minulle uusi ilmiö, ja Lehtolaisen vetävään tyyliin. Suomalaisuudessaan tutut luonnon- ja mielenmaisemat ynnä nuoruudenkokemukset yhdistivät meitä, samoin ammatilliset muutokset ja uran ja kotielämän yhdistämisen haasteet tuntuivat tutuilta. Huuma hälveni, ja jokunen kirja sarjan viimeisimmistä on jäänyt lukematta. Mutta nyt houkutti taas kurkata, mitä Marialle kuuluu.

Hilja Ilveskeron kanssa en muuten ole solminut niin läheistä suhdetta, globaalimpana ja jotenkin muovisempana hahmona hän on jäänyt kaukaiseksi.

Rautakolmio on taattua Maria Kalliota; yllätyksiä kirja ei tuo. Toisaalta tämä on oikein hyvä, toisaalta hienoinen pettymys, ettei mitään ihmeempää Marialle kuulu. Ehkä kirjailija saa toteuttaa kokeilujaan Hiljan kanssa sen verran, että Maria saa noudattaa tuttua ja turvallista - myös maailmalla, etenkin Saksassa - suosiota kasvattavaa linjaansa. Maria jatkaa uraansa Espoon poliisissa, on naimisissa Anttinsa kanssa ja lapset ovat kasvaneet. Kahden hukkuneen löytyminen sysää Marian tiimeineen tiukkaan työputkeen. Kuolleiden henkilöllisyys selviää helposti, mutta heidän yhteytensä toisiinsa, saati tekijä ja tämän motiivi, vaativat monenlaista selvittelyä.

Tutkinnan koukeroissa vastaan tulee muitakin tuttuja hahmoja kuin poliisitiimi Koivuineen ja Puupposineen. Marialle sydämentykytyksiä monessa mielessä aiheuttanut Mikke Sjöberg on päässyt vankilasta.

Kurkkaus tuotti sitä, mitä uumoilinkin: helposti sulavaa ammattimaista perusviihdettä kilttien poliisiromaanien ja Maria Kallion ystäville. Taidan lukea ne väliin jääneet myös - ja tuli ikävä myös saman dekkariahmimiskauteni toista sankaria, Kurt Wallanderia. Mutta pakko sanoa, ettei se enää samalta tunnu kuin silloin. Ehkä yhden kirjan sukelluksella ei ole riittävää koukutusvaikutusta. Tai kiltti linja alkaa jo tuntua liian kiltiltä, kun räväkkyyttä ja äärimmäisyyksiä tulvii joka puolelta. Arvostan silti jatkuvuutta ja luotettavuutta sekä tietysti Leena Lehtolaisen kirjoittajakokemusta ja ammattitaitoa, joka näkyy. Ja haluan olla lojaali. Olemme edelleen ystäviä Marian kanssa.

Muualla: Kristan suu loksahti auki loppuratkaisussa. Amma on onnellinen kirjasta. Kuuttaren lukeminen oli takkuista. Norkku pitää kelvollisena.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio. Tammi 2013.