Aavikon tyttäret

Nura Farah on ensimmäinen somali, joka on kirjoittanut kirjan suomeksi. Pisteitä siitä heti alkuun, hän on tienraivaaja. Somaleita asuu Suomessa reilut 10 000. He ovat suurin afrikkalaistaustainen väestöryhmä ja kolmanneksi suurin vieraskielinen ryhmä maassamme (kertoo Päivi Pirkkalainen väitöksessään). Heitä tapaa Helsingissä etenkin lähiöissä, ja tunnistettavan ulkonäkönsä vuoksi he myös erottuvat. Somalien myötä Suomikin on alkanut muuttua osaksi globaalia maailmaa. Siksi tuntuu tärkeältä tietää enemmän, tai edes jotain, näistä taustaltaan erilaisista suomalaisista, muutenkin kuin mamu-keskustelujen mannekiineina. Keitä he ovat, millaisia he ovat?

Ehkä kirja auttaisi ymmärtämään tätä kansaa, ajattelin. Valitettavasti ei auttanut. Kirja on lähihistoriallinen tarina ihmisistä Afrikan aavikolla, aikana, jolloin omaisuus mitattiin kameleina ja muu maailma oli kaukana, valkoinen mies sinisine silmineen kummajainen. Yhtenäisestä Somaliasta haaveillaan ja idut tulevaan ovat aistittavissa, nyt kun tiedämme, että seurauksena oli verinen sisällissota.

Kirja kertoo kauniista Khadijasta, hänen kasvustaan tytöstä naiseksi tuossa unenomaisessa ympäristössä, jota kirjailija kuvaa tarkoin. Luonnonilmiöt ja värit, sää, hiekka ja aurinko, sateen odotus. Ankara äiti kasvattaa Khadijan perinteiden mukaisesti, ympärileikkausta myöten. Klaaneihin tiukasti jakautunut kansa ei tunnustanut tyttäriä perijöiksi, vaan nainen oli alamainen, jonka avioliitto järjestettiin ja joka parhaassa tapauksessa pääsi lapsuudenkotinsa kotiapulaisesta miehensä tarpeiden ja kodin huolehtijaksi.

Kaikessa turvaudutaan Allahiin, ja hänen viisauttaan ovat niin onnettomuudet kuin onnetkin. Synnin pelko on suuri, edes runoja eivät naiset saaneet sepittää.

Kirjailija on hersyväsanainen ja teksti kuvailevaa, vitkaasti etenevää, hieman vanhahtavan koreilevaa ja hyvin tunteellista. Oletan sen ammentavan somalien runonlausuntaperinteestä, jota Khadijakin harrastaa. "Khadijan sydämessä oli rauha" tai "hänen silmiinsä kerääntyi kyyneliä". Hän tunsi "suunnatonta rakkautta" tai "onnen ja tyyneyden sisällään." Myös runoja on kirjassa useita.

Khadijan kasvutarina on kipeä, mutta kovin vieras länsimaiselle lukijalle, vaikka naiseudessa on toki universaaleja puolia: mustasukkaisuus, taistelu oman tilan puolesta, rakkaus puolisoon ja lapsiin. Tarinan voi nähdä somalien näkökulmasta haikeana kurkistuksena menneeseen, juurien etsimisenä, henkilökohtaisen sukuhistorian kuvailuna ja tunnistamisena, mutta meidän kannaltamme kuvauksena siitä, millainen tausta meidän tuntemillamme somaleilla on. Ja se on niin monin tavoin omastamme poikkeava, että kirja enemmän erottaa kuin yhdistää.

Nuo miehet, jotka hallitsevat perhettä, kylää, klaania - jotka istuskelevat pureskelemassa maissia, uhoamassa ja kehumassa toisiaan ja Allahia sillä välin, kun naiset hoitavat työt ja lapset. Miehet, jotka voivat ottaa monta vaimoa, mutta eivät kiinnitä huomiota tyttölapsiinsa. Äidit, jotka paapovat poikiaan ja palvelevat miestään. Papit, jotka käskevät jättää asiat Allahin huomaan. Taikausko, suvun hierarkia, ruumiillinen kuritus... Kirja herätti minussa lähinnä surua ja voimatonta raivoa. Tarkoitan sisältöä, en tekstiä, vaikken ole kuvailevan, runollisen tyylin ystävä ja vaikka pidin tekstiä hieman epätasaisena, mutta esikoiskirjailijalle ja äidinkieleltään ei-suomalaiselle kelpo suorituksena.

Ehkä kuitenkin ymmärrän nyt hieman paremmin somalien taustaa, mutta se ei tuonut auringonpaisteen kirkkautta, vaan ennemminkin synkkiä pilviä. Pelkään tämän kirjan enemmän vahvistavan ennakkoluuloja kuin hälventävän niitä. Mutta kirjailija on kirjoittanut sen aidon ja rehellisen tuntuisesti. Ja olisi kiinnostavaa tietää, mitä somalit ajattelevat meidän taustastamme Kalevaloineen ja Tuntemattomineen. Lisääkö tieto tuskaa myös toisin päin?

Toiveeni tietysti on, että molemminpuolisen tuntemisen myötä myös ymmärrrys kasvaisi, arki samassa maassa sujuisi kitkatta ja erilaisuus pystyttäisiin muuttamaan rikkaudeksi. Siis isoja, jos kohta hämmentäviä ajatuksia kirja herätti. Pisteitä siitä myös tähän loppuun, vaikka olin vähän pettynyt siihen, että kirja keskittyi menneeseen. Ehkä kirjailija valottaa seuraavaksi nykysomalin näkökulmaa?

Mari A ei jaksa enää keskustelua sopeutumisesta. Taidokasta tarinointia, toteaa Taika. Amma nautti lukemastaan. Tuija vertaa tyyliä suulliseen perinteeseen.

Nura Farah: Aavikon tyttäret. Otava 2013.