Hyeonseo Lee ja David John: Seitsemän nimen tyttö. Pakoon Pohjois-Koreasta.

Nyt kun tämän vuoden kirjoista olen ehtinyt lukea lähes kaikki ne, jotka ehdottomasti piti - pinossa on vielä joitakin, etenkin tietokirjoja - ehtii katsastaa aiempia pinoja, niinkin kauas kuin viime vuoteen!

Pohjois-Korea-tarinat olisivat päättömiä ja epäuskottavia, jos ne olisivat keksittyjä. Valitettavasti ne ovat kuitenkin totta, kuten Hyeonseo Lee kertoo. Hän on loikkari, joka onnistui livahtamaan Kiinaan ja muutti sieltä myöhemmin Etelä-Koreaan.

Nuori nainen kertoo lapsuudestaan ja loikkaamisestaan yksityiskohtaisesti niin, ettei mielenkiinto pääse herpaantumaan. Kuin paraskin trilleri! Mutta todellisuus herättää avuttomuutta ja voimatonta raivoa lukijassa: miten voi olla mahdollista, että nykyaikana yhtä kansaa pidetään pimennossa kaikesta, jatkuvassa pelossa ja suoranaisessa nälässä, johdon mässäillessä ylellisyydessä ja tapattaessa mielivaltaisesti kansalaisiaan. Hyeonseo itse ei lapsena nähnyt nälkää, vaan tuli paikallisittain hyvinvoivasta perheestä, mikä ehkä myös selittää hänen reippaita otteitaan ja itsevarmuuttaan myöhemmin. Ne pelastivat hänen henkensä monta kertaa.

Kuvaukset puistattavat: viranomaiset valvovat Pohjois-Koreassa kaikkea, eivätkä vain viranomaiset. Systeemin hienous piilee siinä, että kuka tahansa voi olla ilmiantaja: ilmoittamalla naapurin epäilyttävistä teoista tai varomattomista sanoista köyhä saattaa saada palkkioksi ylimääräisen ruoka-annoksen. Houkutus on ylitsepääsemätön, jos on nälkä. Lahjonta puolestaan on täysin sallittua, jopa pakollista, ja niillä keillä siihen on varaa, on mahdollisuus saada pyyhittyä epäilymerkintä pois papereistaan ja säästyä hirttämiseltä tai vankilalta. Lahjonnan varassa toimii myös salakuljetus, niin tavaroiden kuin ihmisten.

Jokaisessa kodissa on oltava seinällä jumaliin verrattavien hallitsijoiden muotokuvat. Tarkastuksissa tutkitaan, onko ne pidetty puhtaina. Jos pölyä löytyy, tiedossa on pitkä vankilareissu. Televisiossa on vain yksi kanava, joka suoltaa propagandaa. Nettiä tai matkapuhelimia ei sallita. Vapaa-aikaa kontrolloidaan järjestämällä kansalle poliittisia luentoja tai paraatien harjoittelua niin, ettei aikaa edes jäisi suunnitella kapinointia, jos joku kurjissa olosuhteissa siihen muuten pystyisi. Ja niin edelleen.

Kirjailija kuvaa koskettavasti arjen tasolla sitä, miten olot muovaavat ihmistä. Miten vaikea ikänsä systeemissä eläneen on ymmärtää, ettei kaikkialla ole vielä huonommin, kuten heille kerrotaan. Amerikkalaisvihaan kasvatetaan vauvasta alkaen, ja Etelä-Korea on vihollismaa. Nuorissa on toivo, tässäkin asiassa, mistä Hyeonseo on hyvä esimerkki. Hän ei pysähdy miettimään liikaa seurauksia loikatessaan joen yli Kiinan puolelle ja onnistuu kuin onnistuukin, nokkeluutensa, toimeliaisuutensa ja monen muun ominaisuutensa ansiosta. Myös onnella ja sattumalla on osansa, joka ei ole pieni tuossa absurdissa ympäristössä. Nainen selviää monesta hengenvaarallisesta tilanteesta kuin ihmeen kaupalla.

Juuristaan ei kuitenkaan pääse koskaan irti. Hyeonseo sanoo olevansa muukalainen kaikkialla: se on hinta, jonka hän joutuu vapaudesta maksamaan. Vaikka tarinalla on päällisin puolin onnellinen loppu ja kirjailija sai luokseen jopa vanhan äitinsä, pelkkää auringonpaistetta se ei tuo. Sukulaisia ja lapsuudenmaisemia ei voi nähdä enää koskaan. Jatkuvaan salailuun ja vaaroihin kasvatetun on vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta, oppia avoimuutta ja luottamusta.

Vaikka kirja on aiheeltaan kiinnostava ja vetävä luettava, siinä on hieman kömpelyyttä; kirjallisena taideteoksena sitä ei voi pitää. Minua ärsytti etenkin lukujen loppujen jatkuva vihjailu tulevasta - liekö amerikkalaisen kustantamon neuvoma kikka - tyyliin: "Vähänpä vielä tiesin, mitä kohtaamisestamme seuraisi." "Tämä päätös osoittautui raskaaksi virheeksi." Näistä huolimatta kirjan lukee nopeasti eikä nuoren naisen tarinaa malta jättää kesken. Komeaksi lopuksi hänet valittiin kertomaan tarinansa vuosittaisessa TED-konferenssissa Kaliforniassa, mikä antoi kirjailijalle erinomaisen foorumin levittää tietoa Pohjois-Korean oloista.

Samasta aiheesta kertoo Jouni Hokkasen kirja vuodelta 2014: Pohjois-Korea - Siperiasta itään.

Kenelle: Nojatuolimatkaajille, maailman hulluutta ihmetteleville, erikoisten muistelmien ystäville, maahanmuuttajatarinoita keräileville.

Muualla: Mai sanoo kirjaa ajankohtaiseksi aikana, kun Suomeen virtaan maahanmuuttajia. Ajatuksia ja masennuksia herättävä kirja, sanoo Kirjahilla. Juuri niin koukuttava ja jännittävä kuin tällaisen teoksen toivoo olevankin, sanoo Kaisa V. Elegia muistuttaa kirjan kertovan myös ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja auttamisesta.

Hyeonseo Lee ja David John: Seitsemän nimen tyttö. Pakoon Pohjois-Koreasta. Otava 2015. Suomennos Jaana Iso-Markku.