Kolme kuvausta kirjailijaelämästä. Vaikka vierastan nais-etuliitettä, sukupuoli vaikuttaa väistämättä asemaan uralla ja elämässä. Jokainen ottaa kirjoissaan tähän kantaa tavallaan, mikä on syy niiden yhdistämiseen tässä jutussani. Ja myös se, että kaikkien kolmen tekstit ovat omaperäisellä tavalla kirjoittamisen kohteitaan katsovia ja kuvaavia, tarkkoja ja myös tunnustettuja: Levyn kirjoista kaksi on ollut Booker-ehdokkaana, Cuskin Ääriviivat nousi New York Timesin romaanien top 5 -listalle.
Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme on julkaistu 1963, suomennos 2021. Omaelämäkerrallisen teoksen pääosassa ovat hänen vanhempansa, joita kirjoittaja kuvaa lapsesta aikuisuuteen muuttuvin silmin.
"Tositapahtumiin perustuvat kirjat ovat usein pelkkiä sirpaleita ja häivähdyksiä siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet."
Tyttö kasvaa hyvinvoivassa ja sivistyneessä kodissa. Hieman kasvettuaan hän oivaltaa, ettei kaikilla ole palvelijoita, sukua ja ystäviä korkeissa asemissa, ei edes kulttuuriharrastuksia. Koko perhe lukee ja rakastaa juttuja, tarinoita, joista rakkaimpia hoetaan vuosikymmenet; ne elävät kauemmin kuin ihmiset. Jo pienenä Natalia kuuli runoja, kirjoitti niitä ja mietti runojen olemusta.
"Sellaisia olivat siis runot: Yksinkertaisia ja tyhjästä tehtyjä, ja ne kertoivat asioista, joita katsottiin. Katselin ympärilleni silmä tarkkana."
Tytön omia vaiheita ei oikeastaan tarkemmin selosteta kuin hänen katseensa kautta. Hän katsoo isäänsä, tulistuvaa ja kovaäänistä perheenpäätä, jonka raivokohtauksia pelätään. Isän normaali puhetapa vaikuttaa sättimiseltä, mikä käy ajan mittaan koomiseksi. Kaikki, myös omat perheenjäsenet - etenkin he - ovat hänen mielestään yleensä milloin komeljanttareita, milloin täysiä typeryksiä! Aaseja! Pellejä! Pöljät! Isä harrastaa vuorikiipeilyä ja hiihtämistä, ja yrittää pakottaa perheensä mukaan, kehnonpuoleisin tuloksin. Hän on aktiivinen mies, joka kylpee kylmässä vedessä ja tekee itse aamiaisekseen jogurttia aikana, jolloin kyseistä sanaa ei edes ollut, saati tuotetta.
Mutta ei äiti jää huonommaksi. Iloinen, sydämellinen ja sosiaalinen nainen on kiinnostunut kaikista lähellään olevista. Hänellä on yhtä tarkat sääntönsä siitä, mitä kuuluu tehdä ja mitä ei, tosin hieman erilaiset kuin miehellään. Äiti teettää salaa uusia jakkupukuja, nautti kauneudesta, taiteesta ja lapsistaan ja puhuu, puhuu.
Lapsia on viisi, kolme veljeä ja kertojan isosisko, Paola. Natalia on kuopus, mikä helpottaa hänen asemaansa; vanhemmat lapset taistelevat suurimmat taistot kasvaessaan ja aikuistuessaan. Aika on poikkeuksellinen. Mussolini pitää valtaa Italiassa, fasismi leviää, Hitleriä aletaan pelätä. Politikoinnilta ei voi välttyä, etenkään juutalainen perhe. Syttyy sota. Kaiken melskeen keskellä Natalia perheellistyy, mies katoaa, kirjailijuus kasvaa, samoin kustantamo... Tapahtuu häkellyttävän paljon tiiviissä tekstissä, joka ei edelleenkään mene henkilökohtaisuuksiin kirjoittajan osalta kuin äärimmäisen niukasti. Vanhemmat vanhenevat, jatkavat sanailuaan. Katse heihin on hellä.
Ajankuva on kiinnostava, samoin päähenkilöt. Nimivyörytys uhkasi välillä käydä ylivoimaiseksi, koska en tunne Italian merkkihenkilöitä, mutta lopussa on avuliaasti listaus, kuka on kukin. Loppupuoli muutenkin veti jälleen mukaansa tunnelmaan, tapahtumiin ja loputtomaan tarinankerrontaan. Ginzburg eli 1916 - 1991.
Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Lessico famigliare). Suomennos Elina Melander. Aula 2021.
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti.
------
Mitä en halua tietää kertoo naisesta, joka kirjoittaa. Kirjoittamisen motiiveistaan ja tarkoituksesta, lapsuudesta Etelä-Afrikasta, rasismista, arjesta, vähän nykyisyydestäkin.
"Kirjoittaminen sai minut tuntemaan itseni viisaammaksi kuin olin. Viisaaksi ja surulliseksi. Ajattelin, että sellaisia kirjoittajien kuului olla."
En saa aivan kaikista ajatuskuluista kiinni, ja luulen, että sitä hän osin haluaa kuvatakin: että hän oli erikoinen lapsi. Vertaistukea kaikille itsensä omituiseksi tunteville! Naisen asemaan brittiläinen Levy (s. 1959) ottaa näistä kolmesta kirjailijasta suorasukaisimmin kantaa.
"Kuten aina kun on kyse rakkaudesta, lapsemme tekivät meidät rajattoman onnellisiksi - ja myös onnettomiksi - mutta he eivät koskaan suistaneet meitä niin syvään epätoivoon kuin 2000-luvun Uusi Patriarkaatti. Se edellytti meiltä yhtä aikaa passiivisuutta ja kunnianhimoa, äidillisyyttä ja eroottista energiaa, itsensä uhraamista ja täyttymyksen kokemusta. Meidän tuli olla Vahvoja Moderneja Naisia samaan aikaan, kun meitä nöyryytettiin eri tavoin sekä taloudellisesti että kodin piirissä."
Vaikka kirja ensimmäisenä osana jättää vielä paljon kysymysmerkkejä, kirja jaottelee kirjoittamisen merkitykset tekijälleen selkeästi. Ne on nimetty neljän luvun otsikoina: Poliittiset tarkoitusperät. Historiallinen käyttövoima. Raaka egoismi. Esteettinen into.
Eräänä keväänä - jo aikuisena kirjailijana - hän lähtee matkalle. Muistoista lentokoneesta Iso-Britanniasta Palmaan Mallorcalle saan mielleyhtymän seuraavaan kirjailijaan.
Deborah Levy: Mitä en halua tietää (Things I don´t Want to Know). Suomennos Pauliina Vanhatalo. S&S 2021.
------
Päähenkilö Faye lähtee jälleen matkalle, kirjailijakonferessiin, ja uppoutuu tuntemattoman kanssamatkustajan tarinaan jo lentokoneessa. Tapansa mukaan Cusk koukuttaa, ja etenkin kirjallisuusalasta kiinnostuneet saavat konferenssikuvauksesta terävää havainnointia ja oivaa viihdettä. Tosin ulkoisten puitteiden kuvailussa vähempikin olisi riittänyt, mutta Cusk rakentaa uskollisena tyylilleen tarkkapiirtoista kuvaa kohteistaan. Ehkä hän on sitä, mitä älykellosta kunnonkohotusherätyksen saanut kollega kirjailijoista tuumii:
"- Juttuhan on niin, hän sanoi, että me olemme pakkomielteisiä, eikö? Kun olemme saaneet jostain ajatuksesta kiinni, emme pysty luovuttamaan - meidän täytyy kaivaa, kunnes juuretkin on vedetty esiin."
Kirjailija on syntynyt 1967 Kanadassa ja muutti Iso-Britanniaan 1975.
Rachel Cusk: Kunnia (Kudos). Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2020. Päällys Jussi Karjalainen.
Olen saanut kaikki kirjat kustantajilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti