Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Nyt on ylevä, pääsiäiseen sopiva otsikko! 

Kolmesta sanasta ensimmäinen miellyttää minua ensivilkaisulla eniten. Matka, reitti, väylä - kyllä! Hosseini kertoo matkoistaan, onnistuneista ja niistä toisista. Hän sanoo rakastavansa matkantekoa, mieluiten yksin, ja pohtii kirjoittaessaan sitä, miksi mieli ja ruumis on tapana erottaa niin tiukasti toisistaan. Esseetä ei synny ilman ruumista, ja "toisaalta kaikki tietävät, että mietiskely on mahdotonta, jos on esimerkiksi ripuli, kuumetta, uupumus tai virtsatieinfektio. Miksi emme myöntäisi, että nautinto ja ilo mahdollistavat ajattelun ja sen myötä kirjoittamisen?"

Ja myös lukemisen, lisäisin. Hosseini mainitsee monia häntä ajatteluttaneita kirjoja. Kerouacin Matkalla on yksi keskeinen; hän uskoo sen puhuttelevan lukijaa, joka on joskus huomannut odottavansa, milloin elämä oikein alkaa. Olli Jalosen Taivaanpallo ja Merenpeitto koskettivat häntä syvästi, eikä hän hyväksy feminismiä, joka sulkee poikien tai miesten tarinat pois. Itse asiassa hän ei kannata feminismiä yksisilmäisenä aatteena eikä innostu naiseuskirjallisuudesta, saati "historiattomista historian arvioinneista", jollaisiksi hän laskee esimerkiksi Saara Turusen tuotantoa, vaikka ymmärtää pyrkimyksen: "...jokaisen sukupolven on sanottava sanansa menneisyydestä." 

Totuus-osio kertoo yllättäen pääomasta. Rahasta siis, kuten siitä, miten Jane Austenin henkilöt pääomiaan käyttävät ja vaihtavat, symbolisia tai realistisia. Sijoitusbloggareista ja luokan vaikutuksesta: "Kertomus luokattomasta Suomesta on myytti, ja yhä useammille luokka on loukku". Tuloerojen huolestuttavasta kasvusta. "Pääoman kasautumisesta on hyötyä vain sille, jolle se kasautuu." Josta hän pääsee pohtimaan omaa luokkaansa luokkien välissä (tunnistan olotilan itsekin) ja paljon sitä, millaista on olla tämän päivän muslimi, hyvine, huonoine ja kummallisine puolineen. Hänen omakuvapeilauksensa tuo virkistävän uutta katsantoa ainakin tälle lukijalle! Se myös toimii muistutuksena siitä, että eurooppalainen kulttuuri pohjaa pitkälti itäisiin. 

Kuolema-osuus kertoo Marcus Antoniuksen, Kleopatran rakastajan, puhuttelun, Konstantinos Kavafiksen runon muodossa, josta Hosseini sanoo: "Runo opettaa, että menetystä on syleiltävä - se on otettava vastaan sitä edeltäneen menestyksen vertaisella arvokkuudella." Tosin Antonius ei tainnut tehdä niin. Kirjailijan omat menetykset limittyvät surun kokemuksen yleisempään pohdintaan. "Pettymykset, sydänsurut, kuoleman murhe. Erilaiset menetykset tihkuvat toisiinsa, kasvattavat toisiaan." Kuvaavatko von Wrightin veljesten lintuteokset todella kuolemaa? "Elävä lintu on elämän symboli, intensiivisen elämän..." Lintujen sukupuutto saattaa enteillä ihmisen sukupuuttoa. "Monimuotoisuuden niukkenemisella on seurauksia, joita emme vielä edes tiedä." Näinpä. 

Lopuksi pääsemme kakkakarnevaaleihin. Niin säveltäjä Mozart kuin runoilija Ginsberg* (sitaatti alla) iloittelivat teoksissaan kakalla, jota pidetään edelleen tabuna. Nyt suolisto on todettu ihmisen "toisiksi aivoiksi", Hosseini muistuttaa. Kakka on ympäristöongelma, mutta pakollinen osa luonnon kiertokulkua. Sitä voisi ehkä hyödyntää nykyistä paremmin, hän pohtii. Aihe nousee esiin siksi, että kirjailijalla on kakan kanssa suuria terveysongelmia. Paska juttu, monin tavoin.  

"Istun etukenossa kyynärpäät polvilla, voi onnea! kyetä paskantamaan!"*

Miten tämä liittyy kuolemaan? Sairauskertomus on hurja, mutta tauti ei lie tappava. Se saa kuitenkin ihmisen muistamaan kuolevaisuutensa. "Saippuoin sormistani elämän kiertokulkua. Ja uutta syntyy tilalle, joka päivä, joka sekunti." Muutumme mullaksi tai tähtipölyksi. "Siinä kaikki". 

Hosseini kertoo pyrkivänsä esseillään raivaamaan isoihin teemoihin ihmisen mentäviä reittejä, jotka kulkevat moneen suuntaan. 

"On tapana sanoa, että hyvä teksti on punnittua, siinä on painavaa asiaa. Keveys taas on turhuutta, pinnallisuutta. Mutta elämässä painava on vain painavaa, se on isoja kiviä ja kauppakasseja, murheita, kilometrien syvyydessä hikoilevia kaivostyöläisiä ja uponneita laivoja. Kevyt sen sijaan: hengityksen ja liikkeen vaivattomuutta, kauniita eleitä, valoa, pulppuavia ajatuksia. K-rauta ja Ellen Thesleff, Shakira ja Joni Mitchell. Banaali ja ylevä, ruumis ja sielu, ilo ja suru. Kevyt, painava."

Kirjailija onnistuu pyrkimyksessään hienosti: nautin fiksujen esseiden lukemisesta ja niiden polveilusta keveydestä painavaan, vakavasta huumoriin. Yllätykselliset suunnat ja asiat, joita ei ole  tullut miettineeksi, pitävät kiinnostuksen yllä, uupuneet aivosolut virkistyvät jumpasta. Vaikka aiheet ovat painavia, yleisvaikutelmaksi jää silti keveys, jopa ilo. Ainakin kirjoittamisen ja ajattelemisen, auliin vapautuneesti pulppuavan tekstin ja lisääntyvän valon ilo. 

Kenelle: Ajatteleville, lukeville, kirjoittaville, matkustaville, surua kohdanneille, tabuja pelkäämättömille. 

Muualla: "Juuri noin, kylläpä osuu ytimeen", tuumii Tuijata. 

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema. Gummerus 2021.