Näin toteaa yksi Petri Tammisen haastateltavista, joilta kirjailija on koonnut kommentteja, jotka ovat muuttaneet jonkun elämän, ihan tavallisen ihmisen. Kommenttien antaja ja lausuja ovat nimettömiä, korkeintaan etunimellä tai perhesuhteella yksilöityjä; isäni sanoi, opettajani totesi -tyyppisiä.
Kommenteista osa on rohkaisevia ja kannustavia, mutta iso osa toista laitaa. Miten pienellä kommentilla voimme tehokkaasti pilata toisen käsityksen itsestään vuosiksi ja vuosikymmeniksi! Etenkin epäkiittävät ulkonäkökommentit tytöille viiltävät syvältä ja pysyvät muistissa vanhuuteen saakka. "Sinä oot niin saatanan rumakin ettet ikinä saa miestä ittelles." Miksi sitten sanomme niitä?
En usko, että nykyisin enää niin paljon sanotaankaan. Monet vastaajista ovat ymmärtääkseni (omaa tulkintaani) kokeneita, sotavanhempien lapsia tai lapsenlapsia, 1800-luvun kasvatusopeilla varttuneiden jälkeläisiä. Nykyisin ymmärretään paljon paremmin, että kannustus on tehokkaampi kasvatuskeino kuin moite. Ja että kehua saa ja pitää, myös omaansa. On tietysti poikkeuksia, sanojan omasta epävarmuudesta ja ilkeydestä eläviä, tai silkasta tyhmyydestä. "Onpa rumat jalat." Tai nuorelta toiselle: "Onko ihan pakko pilata meidän luokkakuva?"
Monet kommentit koskevat pärjäämistä ja osaamista. "Tuosta tytöstä tulee vielä jotain". "Sinustahan voi tulla vielä vaikka kirurgi, kun osaat käyttää molempia käsiäsi." Näillä elää pitkään. Eivätkä kaikki kommentit ole arvostelua suuntaan tai toiseen, mukana on myös osuvia itsearvioita tai tilannetajua, joka tiivistettynä yhteen lauseeseen on jäänyt mieleen.
En tiedä, miksi Tamminen näki tarpeelliseksi näitä kirjata, mutta idea on mainio. (Vaikka pidin tekstiä aika surullisena.) Jos edes yksi ajattelematon kommentti jää kirjan ansiosta lausumatta tai lukija muistaa yhden tärkeän hetken menneestä, josta nykyisyys johtuu, ja oivaltaa jotain, kirja on lunastanut paikkansa.
Kenelle: Kirpeitä ja kauniita kommentteja muisteleville, niitä saaneille ja antaneille, katkerille ja kiitollisille, sosiaalisuutta opetteleville.
Muualla: Kirja vieköön -Riitta muistaa tokaisun vuosikymmenten takaa.
Tammisen kirjaa en ole lukenut. Aihe on tuttu.
VastaaPoistaKannan mukanani joitakin satuttaneita sanoja.
Vaikka niistä on aikaa vuosikymmeniä, ne eivät näytä
pysyvän siellä välinpitämättömyyden verhon takana.
Luet paljon, minäkin luen koko ajan, olen lukenut siitä saakka
kun kirjastoautoon pääsin ensimäistä kertaa, siellä 70- luvun alkuvuosina.
Koti- ja käsityöt lohkaisevat oman kellonaikansa päivästä.
Mutta kirjoja olla pitää. Mukavia marraskuun päiviä täältä
Savon taivaan alta.
Hei nimetön, tuttua puhut, kirjastoautosta alkaen - sieltä alkoi minullakin "luku-ura" ja tuli oma kirjastokortti, kun olin 7-vuotias. Mukavia muistoja on, mutta myös niitä toisia, harkitsemattomia sanoja, jotka muistaa kymmenien vuosien päästä. Tamminen teki hyvin nostaessaan aiheen esiin. Kirjoja olla pitää! Kiitos ja mukavaa marraskuuta Savoon! Olenkin tulossa Kuopioon käymään Kirjakanttiin 20.11. Ehkä sinäkin?
PoistaTämän voisi kyllä lukea. Sanoilla on todella iso vaikutus suuntaan jos toiseen!
VastaaPoistaNopealukuinen, kommenteista koostuva, mutta osuu varmasti moneen - niin kipeästi kuin ehkä makeastikin. Ne pahimmat sanat vain tahtovat jäädä hyviä paremmin mieleen... mutta on tässä jälkimmäisistäkin hienoja esimerkkejä.
Poista