Riemastuttavaa, voin sanoa: kun Jupiterin tuntumaan ilmestyy amerikkalaisen jalkapallon muotoinen "jokin", ihmiskunta menee sekaisin (jos on mahdollista mennä vielä enemmän sekaisin kuin nyt). Wilson tuntuu uhmaavan kaikkia tuntemiamme luonnonlakeja, mikä herättää pelkoa ja eksistentiaalisia kysymyksiä.
"Pelolla ei ollut selkeää, rajattua kohdetta kuin viruspandemioiden yhteydessä. Jopa räyhäoikeiston oli vaikea löytää syntipukiksi kelpaavaa ihmisryhmää."
Kirjailija tuo ilmiöt henkilötasolle mukavasti ymmärrettäviksi. Emilia työskentelee Jorvin sairaalan psykiatrisella poliklinikalla ja tuskailee niin työtään, miessuhteitaan (Sami, joka käyttää liikaa partavettä; myöhemmin Pertti, maailman surkein rakastaja; tämän jälkeen hämmentynyt Pietari) kuin äitinsä Minnan hätäilyä. Emilian isän, Janin, ystävä Pete on kuollut ja jättänyt jäämistönsä Janin hoitoon, mitä sitäkin on setvittävä, usein ystävän Kassandran kanssa. Normaalia elämää siis.
"Myöhemmin, kun Emilia kertoi Petestä Kassandralle, tämä tokaisi itsevarmaan tapaansa: - Hän oli Wilsonin ensimmäinen uhri.
- Se vaikuttaa meihin kaikkiin. Se vielä tuhoaa meidät. Se päästää hulluuden maailmaan, Kassandra julisti.
Emilia vitsaili hänen olevan humalassa. Jälkeenpäin hän ajatteli, että Kassandra oli ollut oikeassa."
Veli Elias on kadonnut, ja äiti painostaa Emilian etsimään tätä. Onneksi ystävä ja kollega Hannele lupaa auttaa. "Maailmassa on ihmisiä, jotka puhuvat, ja ihmisiä, jotka saavat jotain aikaan. Hannele kuului jälkimmäisiin."
Veli löytyy liittyneenä outoon lahkoon, jota vetää Johannes. Nimi kannattaa painaa mieleen. Samin pikkusisko Sara karkaa kotoa, ja Emilia huomaa Kassandran kanssa päätyneensä äitihahmoksi. Oman tyttärensä Lauran kanssa Emilialla on kohteliaat mutta kaukaiset välit.
Ihmissuhteet kirjassa ovat moninaiset ja rönsyävät, kuin oikeassa elämässä: ydinperheen valokuva on tiputettu jo ajat sitten takan reunalta. Silti rakastetaan, ystävystytään, välitetään tai tunnetaan vastenmielisyyttä ja pidetään etäisyyttä, mokataan ja eletään eteenpäin. Sankari-ihailun hurmosta ei tässä kirjassa tarvitse pelätä, ote henkilöihin on inhimillinen, ehkä hieman ylhäältä katsova, kuten avaruuden katsannossa sopii.
Mutta Wilson, mikä se on?
"Media vyörytti arvauksia toisensa perään. Wilson oli valtava avaruusalus. Se oli tullut toisesta tähdestä ja sen hehku oli jarrutusjälki. Wilson oli putkahtanut Jupiterin sisuksista, jossa sijaitsee musta aukko tai madonreikä. Wilson oli laskeutunut toisesta ulottuvuudesta. Se edusti repeämää matrixissa ja todisti, että todellisuus on tietokonesimulaatio. Se oli Jumalan merkki ja varoitti ihmiskuntaa pian uhkaavasta tuhosta. Se julisti Kristuksen toista tulemista. Se oli avaruusaikaan puhjennut tähtiportti, kuin musta monoliitti Stanley Kubrickin elokuvassa. Se oli pimeää ainetta. Sitä ohjasivat olennot, jotka olivat tulleet valloittamaan maapallon tai liittämään ihmiskunnan galaktiseen yhteisöön."
Teorioita vilisee, pörssikurssit heiluvat, miljardööri varustelee rakettia tutkimusmatkalle. Wilsonia jahdataan sadoin satelliitein. Yhdysvallat ja NASA, Kiina sekä EU:n avaruushallinto ahertavat avaruusohjelmaansa. "Myös Intia, Japani ja Nigeria olivat kukin laukaisset omat luotaimiensa kiertämään Jupiteria." Venäjä suhtautuu asiaan kuten Venäjä aina.
Arvoitus ei osoita ratkeamisen merkkejä ja tulee hetki, jolloin Wilson ei ole enää uutinen. "Se oli, ja se pysyi. Ei muuta." Mutta onhan sillä oltava jokin tarkoitus, parahtaa lukija!
Tarina tuo mieleen Don't look up -leffan, mutta siinä missä elokuva naurattaa, Wilson-kirjassa liikahtelevat syvemmät pohjavirrat kaiken kohelluksen alla. Jos ymmärryksemme ulkopuolelta ilmestyisi jotain "muuta", se alkaisi vaikuttaa suhtautumiseemme kaikkeen, uskon, kuten kirjailija esittää. Ehkä Wilson kuvaa tappavaa virusta tai ydinsotaa, joka leijuu pelotteena ihmiskunnan yllä. Ehkä se on symboli vanhan ja uuden normaalin välissä. Ehkä herkullinen romaanin aihe maailmankaikkeutta miettivän näkökulmasta.
Kenelle: Tiede- ja tulevaisuusuteliaille, fiksua viihdettä hakeville, realistisen moninaisista perhekuvioista kiinnostuneelle.
Muualla: Riemastuttava esikoisromaani: tuhtia, uudenoloista ja raikasta, humoreskia ja loistavalla verbaliikalla tuotettua kerrontaa, sanoo Mummo matkalla. Immersoivaa, hän sanoo!
Tämä esikoinen ei todellakaan ollut keskonen!
VastaaPoistaYksinkertaisesti: kuin Rubikin kuutio, jossa kaikki palat istuivat jämptisti kohdallaan. Matti Ruokosen tyylikäs kansi kruunaa kokonaisuuden.
Toivottavasti jatkoa tällä rintamalla seuraa!
Hyvin sanot taas, Takkutukka! Minäkin lukisin mielelläni lisää fiktiota tekijältä. Hänen täytyy vain varoa, ettei teksti mene liian kikkailulliseksi sanavalinnoissaan; olen huomannut, että moni tuore romaanintekijä innostuu vähän liikaa. Mutta kun ajatus on kirkas ja kynä sujuva, ei siitä synny kuin mainiota luettavaa.
Poista