Kirsti Ellilä: Lepra

Kirja kosketti minua. Eikä se ole aiheen, oriveteläisen leprasairaalan, ei sairauskuvauksen eikä edes
Suomen historian tai Diakonissalaitoksen toiminnan kiinnostavuuden ansiota. Vaan sen, että Ellilä onnistuu kokoamaan nämä kaikki kiinnostavat asiat houkuttavasti, lukijaystävällisesti ja vaikuttavasti yksiin kansiin lämpimällä, sydämeen käyvällä ja ajankohtaisella tavalla.

Sisar Matilda on diakonissa, kuten myös hänen idolinsa, isosiskonsa Helmi. Helmi johtaa leprasairaalaa, kunnes uupuu, ja Matilda kutsutaan hätiin, sairaalan johtajaksi. Onhan hänellä vankka tausta osaajana, punavankien hoitosairaala viimeisimpänä.

"Valoja kohti taapertaessaan hän pohdiskeli, että kantamuksia oli ihmisellä niin monenlaisia. Matkatavaroiden lisäksi sitä joutui kantamaan ruumiinsa, sielunsa ja henkensä. Kaikki muistonsa ja tulevaisuuden huolet. Usein tuntui, että sielu oli raskain taakka, se säilöi itseensä kaikki elämän kokemukset. Mutta niin oli hänelle aikojen alussa luvattu, että diakonissan ies olisi kevyt."

Matildan valoisuus ja usko ovat hämmästyttäviä. Ne laskevat lukijan puolustuksen alta aikayksikön. Hän ei ole haihattelija, vaan käytännön ihminen, kuten diakonissat ilmeisesti yleensä: he joutuivat hoitamaan vakavimmin sairaita, kohtaamaan yhteiskunnan karmeimpia tilanteita niiden seurausten kautta ja tekemään käytännön hoitotyötä ja taloudenpitoa, mutta ovat myös johtajia ja organisaattoreita, hengen luojia ja suunnannäyttäjiä. Hengellisiä, toki, mutta ei-uskonnollinenkin voi vain ihailla tuota työmäärää, omistautumista ja tavoitteellisuutta. Nykyään työelämässä puhutaan yrittäjyydestä, tiimihengestä, arvoista - diakonissoilla ne vaikuttavat olevan kohdillaan ilman hienoja termejä. Ellilän kuvauksen mukaiset naiset olisivat nyt yritysten johtopaikoilla!

Leprasairaalan elämä on kammottavaa, taudinkuva lohduton. Kirja kertoo ajasta, jolloin tautia ei vielä ole taltutettu, mutta se tapahtui pian näiden tapahtumien jälkeen. Kiitos lääketieteilijät! Matilda ei valita olosuhteita, vaan toimii rajoissa, mitkä on annettu, mistä hänelle suuri kunnioitus. Silti hän ei koskaan jousta pääperiaatteestaan, elämän kunnioituksesta, kurjimpienkaan kohdalla, vaikka houkutuksia on ja työ käy rankaksi.

"Ehkä ihmisen kaipaus loi Jumalan eikä toisin päin, kuten tohtori Alho sanoo. Hoitajatar Siiri on valoisa ja iloinen ilman diakonissavihkimystä. Ehkä minäkin voisin paremmin, jos jättäisin taakseni Diakonissalaitoksen."

Helmin kohtalo on kiinnostava, inhimillinen. Samoin sairaalan vaikean potilaan, Aunen, jonka kanssa Matildalla on suuria haasteita.

"Matilda ei ollut itsekään kuusta kotoisin, hän tiesi, millaista ihmisen elämä on. Sama voima, joka liikuttaa planeettoja ja saa vuorovedet hyökymään rannoille, vaikutti ihmisessä, niin hänessä kuin Aunessakin. Elämä oli huomaamatonta kulkeutumista kosmisten virtojen rytmissä. Mutta ihmisen tehtävä oli uida vastavirtaan, vain kuolleet ajautuivat vastaan hangoittelematta virtausten mukana. - Ymmärrätkös sinä, Aune, miksi se semmoinen asia on täällä sairaalassa kielletty? Matilda kysyi."

Tärkeä rooli kirjassa on myös sairaalan lääkäri Alholla, jolla on omat haasteensa ja selviytymiskeinonsa. Kaiken kaikkiaan sairaalan yhteisö on uskottava, omanlaisensa.

"- Milloin moralisointi on ketään auttanut, tohtori Alho huomautti. Tässä he olivat jyrkästi eri kannalla. Tohtori Alho luotti lääkkeisiin ja rokotteisiin, ja hyviä ne olivat Matildankin mielestä, mutta ihmiskunnan pahimpia vitsauksia piti silti vastustaa ennen kaikkea puhtaudella ja elämän kaikkinaisella järjestyksellä ja ryhdikkyydellä." 

Kirjassa on monia ulottuvuuksia: ihmisen hengellisyys ja oma asenne, sairaus ja lääketiede, sisaruussuhde, josta saamme lukea kirjeinä Helmin ja Matildan välillä. Ajankuva, totta kai, ja ajan käsitykset siitä, kuka on sairas ja miten hoidetaan. Ja ajankohtaisuus: ei voi välttää yhteyskohtaa tähän päivään, kun jätämme vanhuksia ja sairaita puutteelliselle hoidolle. Kuka saa hoitoa ja kuka ei? Oletammeko edelleen terveydenhuoltohenkilöstön olevan Matildan kaltaisia enkelimäisiä hyväntekijöitä, vai pitäisikö myös heidän saada kunnon korvaus työstään? Mitä pidämme tärkeänä?

Hieno, tunnelmallinen ja koskettava tarina, joka tuo esiin paitsi historian draamaa ja suomalaisuuden taustaa, myös yleisinhimillisyyttä ja ihmisyyttä, joita tämä aika kaipaa. Ehkä ne eivät katoa vaikeinakaan aikoina, vaan kirkastuvat, on kirjan viesti, tulkintani ja toiveeni mukaan. Ja vaikeimmatkin ongelmat ovat ratkaistavissa, ajallaan. Mutta se edellyttää sitä, että ihmisiin pitää luottaa, tuntuu kirjailija sanovan. Ja hänen sanomaansa vahvistaa yllättävä henkilö, joka ilmestyy kirjan loppupuolella. Mutta ilman romantisointia - ei kirjakaan imelyyttä tyrkytä, kunhan kertoo tilanteen, jos ihan loppuosaa ei lasketa, missä hienoisesti imellettiin - nykypäivänä hoito ei voi nojata hyväntekeväisyyteen, vaan meillä on oltava muita keinoja heikoista huolehtimiseen. Matildan kaltaisia ihmisiä tarvitaan silti, ihan jokaisen arjessa. Ja arvelen, että sinä tunnet ainakin yhden Matildan, ehkä jopa olet sellainen itse. Kunnioitus matildoille!

Takakannen mukaan kirja perustuu todellisten henkilöiden väliseen kirjeenvaihtoon. Kertoo muuten kirjasta hyvää, etten edes miettinyt tekstin toimivuutta, sukelsin vain mukaan ja aiheeseen. Toimii siis, kuten ammattikirjoittajalta odottaakin, komeasti.

Oriveden leprasairaala suljettiin vuonna 1953.

Kenelle: Vakavasti sairaille ja heidän läheisilleen, Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille, liikuttavan mutta käytännönläheisen ystäville, yhteiskunnallista tasa-arvoa pohtiville, terveydenhuoltoalan päättäjille ja tekijöille, hyvään uskoville.

Muualla: Kirsin kirjanurkan Kirsi sanoo kirjan olevan arvoituksellinen ja koskettava ja aihepiiriltään mielenkiintoinen. Tuijata sanoo kerronnan kiehtovuudesta: Teksti etenee helposti, tilanteet hahmottuvat selkeästi. Lisäksi leijuu säkenöivää selittämätöntä, tekstin kirjallista vetovoimaa.

Kirsti Ellilä: Lepra. Arktinen Banaani 2019. Kansi Taivo Org, taitto Kimmo Mustonen.