Gabriel Weston: Elossa. Toisenlaista anatomiaa.

Erikoinen kirja: romaanimainen tietoteos ihmisen anatomiasta. Brittiläinen Gabriel on kirurgi, jolla on työssään perinteisestä poikkeava ote. Hän haluaa yhdistää lääkärin työhön paitsi lääketieteellisen osaamisen myös ihmisen, potilaan, henkilökohtaisen kokemuksen, tavoitteenaan ymmärtää entistä laajemmin ihmisruumista. Olisiko tämä yksi tuleva lääketieteen kehityssuunta yleisemminkin?

Hän puhuu pyrkimyksestään "yhdistää objektiivista ja subjektiivista, ammatillista ja henkilökohtaista sekä älyllistä ja aistillista", vaikka tietää, että "jotta potilasta voi hoitaa, hänen täytyy ottaa etäisyyttä". Perustavaksi lääketieteen ristiriidaksi hän sanoo sitä, että "jotta sairautta voi ymmärtää, se täytyy tainnuttaa, kuvata tiettynä hetkenä, saada pysähtymään." 

Hän onnistuu kuvaamaan pyrkimystään vaikuttavasti kertomalla ajatuksiaan ja kokemuksiaan hoitotoimenpiteiden selostamisen lomassa. Ruumiin tärkeimmät elimet käydään läpi luustosta ihoon ja kerrataan sekä niiden toiminta, tieteen ymmärryksen kehittyminen historian saatossa kunkin hoidossa ja jokin olennainen hoitotoimi (leikkaus) sivustatarkkailijan silmin. 

Vaikka kirjassa on lääketieteellistä sanastoa, se on taviksellekin ymmärrettävä ja uutta tietoa tuova. Esimerkiksi, Weston kertoo suolisto-osuudessa vatsataudin aiheuttavasta bakteerista, joka sairastuttaa ja tappaa valtavan määrän ihmisiä joka vuosi. Miten nokkela tuo sairaalabakteeriksi sanomamme inha pöpö on ja miten sitä voisi hoitaa nykyistä paremmin, hän pohtii. Lääketiede ei vielä tiedä kaikkea, se käy selväksi kautta kirjan. 

"Yhdeksänkymmentä prosenttia kaikesta suolistotutkimuksesta on tehty viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, ja se muuttaa paraikaa radikaalisti suhtautumistamme paitsi normaaliin fysiologiaan myös sellaisiin sairauksiin kuin ahdistus ja masennus, skitsofrenia, autismi, MS-tauti ja ärtynyt paksusuoli." 

Lukijana ällistelen kutakin kuvattua elintä, sillä kirjailija nostaa esiin niistä asioita, joita en ole tiennyt tai tullut edes ajatelleksi. Kuten kohdun työteliäs valmistautuminen hedelmöittymiseen vuosikymmenet, joka kuukausi. Kirja vertaa sitä perusteellisiin jouluvalmisteluihin leipomisineen, koristeluineen ja lahjanhankintoineen aina neljän viikon välein. Sitten jäljet siivotaan, ja alkaa uusi valmistautuminen. Eikä unohdeta kohdun yhteiskunnallista puolta, joka tuntuu nykymaailmassa vain heikkenevän naisten kannalta, kun synnyttäminen ja äitiys sysätään itsestäänselväksi naisen päätehtäväksi. 

"...kohtu pitää naiset yhä yhteiskunnallisesti, poliittisesti ja henkilökohtaisesti vankinaan. Kyse ei ole vain naisvihamielisten myyttien purkamisen hitaudesta - hysteriadiagnoosikin poistettiin mielenterveysongelmien hakuteoksesta vasta 1980..." 

Sikiön sukupuolen muotoutuminen ei muuten ole uusimpien tutkimusten mukaan lainkaan yhtä yksinkertaista kuin meille on opetettu, kertoo Weston. X- ja Y-kromosomien määrän lisäksi siihen vaikuttavat myös muut kromosomit, hormonit, solutason erot ja koko "geneettinen mosaiikki". Tässä riittää tieteellä vielä tutkittavaa. 

"Tämän lajin tiede voi vaikuttaa aika vaikeatajuiselta. Moni saattaa olla myös olla sitä mieltä, että seksiä ja sukupuolta koskevissa kysymyksissä on parasta olla varovainen. Minä en kuitenkaan tunne ketään, joka ei olisi kiinnostunut sukuelimistään joten tutuista asioistahan tässä on kyse." 

Keuhko-osiossa puhutaan paljon kemiallisista aseista, joita tiedetään käytetyn jo ennen ajanlaskun alkua, eikä niiden kieltämiseen tepsi mikään kansainvälinen laki. Tosin keuhkoja uhkaavat myös monet itseaiheutetut vaarat, kuten ilmansaasteet. Hiilidioksidin lisääntyminen on laskenut maailman happitasoja. Kirjoittajan mukaan edes savusumun kokemus ei ole auttanut Iso-Britanniaa, vaan siellä koetaan edelleen joka vuosi 40 000 ilmansaasteiden aiheuttamaa kuolemaa, useimmat köyhillä alueilla.

Ja maksa, tuo ihmisruumiin suurin yksittäinen elin! "Muutamalla rivillä on vaikea tehdä oikeutta elimelle, joka suorittaa yli viittäsataa tehtävää. Mutta tunnustan tämän ilomielin, pidän ylistyslauluni lyhyenä ja kiinnitän huomion toisaalle. Minua ei näet niinkään viehätä maksassa sen perusfysiologia, se virtuoositason suoritus johon se hyvissä oloissa kykenee, vaan elimen ainutlaatuinen kyky reagoida vaaraan."

Entä munuainen, rinta, sydän... ja lopulta aivot, joiden "toiminnan ajattelu on vähän kuin yötaivaalle tähyämistä. Ihmiset reagoivat sen suuruuteen eri tavoin." Kaikkien näiden ihmisosien ajattelu alkaa jo tosiaan muuttaa omaakin katsetta kehoon, jota iho pitää kasassa. Miten monimutkainen systeemi se on ja miten määrättömän paljon sen sisällä tapahtuu, vaikkemme kiinnitä siihen huomiota. Ennen kuin on jotain häikkää. Myös kirjailija sairastuu (sydänvaivoja) ja saa siten ei-niin-toivottua omakohtaista kokemusta potilaana olosta.

Kenelle: Kehostaan kiinnostuneille, fysiologiasta tietoa haluaville, pintaa syvemmälle uskaltaville, lääketieteen mahdollisuuksia miettiville. 

Gabriel Weston: Elossa. Toisenlaista anatomiaa. Siltala 2025. Suomennos Tero Valkonen. Kansi Pauliina Nykänen.

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Monikerroksinen, sanoo Stephen King kirjan kannessa. On se, ja lisäksi pidin syvälle menevästä henkilökuvauksesta ja siitä, että poraudutaan tähän aikaan; jostain syystä aikalaisromaaneita tulee kohdattua harvemmin kuin menneistä tai tulevista kertovia. 

Vaikka kirjaa sanotaan trilleriksi ja tarinaan sisältyy jännitystä ja väkivaltaakin, se tuntuu silti enemmän (psykologiselta) romaanilta kuin varsinaiselta jännäriltä. Vaikka on kevyempi ja huomattavasti helpompi luettava kuin 2014 ilmestynyt dickensiläinen Valontuojat. (Ymmärsikö muuten kukaan Valontuojissa niiden horoskooppijuttujen merkityksen? 

Keskeisenä toimijana on ympäristöaktivistien ryhmä nimeltä Birnamin metsä, jonka nimi juontuu Shakespearen Macbethista. Shelly ja Mira ovat erottamaton kaksikko, ryhmän kantavat voimat, jotka taistelevat luontokatoa vastaan ja ihmisen omavaraisuuden puolesta istuttamalla syötäviä kasveja, osan ryhmälle, osan myytäväksi.

Rahapula vaivaa silti, ja kun he tutustuvat miljardööriin, Robert Lemoineen, ryhmälle avautuu mahdollisuus alkaa toimia ammattimaisemmin. Asiaan liittyy eräs uusiseelantilainen kansallispuisto ja maanvyörymä: sen liepeillä olisi ryhmälle tarjolla sopivan syrjäinen maatila kasvatuksilleen ja olemiselleen. Jos se suostuu tarjottuun diiliin - epäilyksiä on ilmassa runsaasti jo ensi tapaamisesta.

”- Kyllä minä sanoin kuuluvani kollektiiviin. Mutta voin vaikka vannoa, etten sanonut sen nimeä. – Etkö? Hän vilkaisi Lemoinea tas. – En, hän sanoi. – Olen itse asiassa ihan varma. En maininnut porukkamme nimeä. Kyllä minä sen muistaisin. – Mitäpä päättelet siitä? – No varmaan... että me ollaan googlailtu toisiamme.

Lemoine hymyili epäsuoralle tunnustukselle. – No, hän sanoi, - kyllä se oman nimen googlaamisen voittaa. Miraa nolotti, ja sen peittääkseen hän painoi suun kiinni ja katsoi miestä paheksuen: - Minkä takia sinä haluat Birnamin metsästä tietää?”

Puitteet ovat herkullisen jännittävät ja suomalaiselle eksoottiset. Henkilöiden motiiveja ja erilaisia suhtautumistapoja niin luontoon kuin rahaan on kiinnostava lukea. Niin kiinnostava, että kirja sujahti vauhdilla loppuun, joka tulee vastaan liian nopeasti. Ja rysähtävänä yllätyksenä, vaikka lukija tietääkin enemmän kuin Mira ja muut keskeiset henkilöt. Trilleripiirrettä tuo se, ettei kuolemantapauksilta matkan varrella vältytä, yksi sellainen jo alkupuolella uhkaa jopa koko ryhmän olemassaoloa.

Mutta enempiä paljastelematta, vauhdikasta ja kiintoisaa luettavaa hyvänä käännöksenä, viihteellistä mutta ei höttöistä. On mahtava saada nähdä Eleanor Catton Helsingissä toukokuussa HelsinkiLitissä!

Eleanor Catton: Birnamin metsä. Siltala 2024. Suomennos Tero Valkonen. Kansi Pauliina Nykänen. 

Lauren Groff: Mestarinna

Mainonta tehosi: Mestarinnan liepeestä luettuani, että kirjailija on saanut Joyce Carol Oates -palkinnon ja että kirjaa kehuvat Amerikassa niin Financial Times, Time kuin Barack Obama, alkoi kiinnostaa. Asiansa ajoi myös komea kultakansi. Kirjailijan ja kirjan nimen perusteella en tiennyt opuksesta mitään, mutta onneksi se eteeni lykättiin. Sillä se tosiaan on upea, sykähdyttävä ja kiehtova, kuten kehuissa sanottiin!

Palataan 1100-luvun Eurooppaan, jossa Englannin ja muiden mahtimaiden tai sellaisiksi pyrkivien kuninkaalliset taistelevat vallasta ja rahasta, kuten aina. Eleonoora oli tosielämässä Richard Leijonamielen äiti, joka mainitaan historiassa epätavallisen taitavana, varakkaana ja luksuksesta, siis kulttuurista, kiinnostuneena. Eletään kirjakääröjen, ritarilaulujen ja trubaduurien aikaa. Kuningattaren hovin käskyvaltaan kuuluu myös orpo Marie, amatsoonien jälkeläinen, joka Eleonooran mielestä ei sovellu hovinaiseksi eikä aviovaimoksi karkeiden tapojensa ja kauneusihanteita uhmaavan ulkonäkönsä vuoksi. Niinpä hän maksaa Marien pienillä myötäjäisillä kurjaan ja köyhään luostariin, joka ei harmikseen voi muuta kuin ottaa kauhistunut ja kaikkea muuta kuin harras tyttö vastaan.

Marien elämä täyttyy loputtomasta työstä, rukoiluhetkistä ja nälästä. Hän ehtii usein toivoa kuolemaa, vaikka tietää epätoivon synniksi, mutta "viha on pahempi, ja jos Marie lakkaisi pitämästä omaansa silmällä, se repisi hänet kappaleiksi." Hän on kuitenkin toimen nainen, käy ilmi, ja saa aikaan kohennusta nunnien oloihin, joista saamme tarkan arkisen kuvauksen. Marie etenee urallaan, jos niin voi sanoa nunnasta: joka tapauksessa hän saa yhä enemmän vastuuta ja valtaa.

"Mutta Marien seitsemäs luostarivuosi on kuin luotu pyyhkimään pois kaikki pienet saavutukset, sillä koittaa myrkkyhöyryjen kesä ja oblaattilapset kuolevat yksi toisensa perään, aatelisten viimeisimmät vähäiset tyttäret, joista annettiin säälittävät myötäjäiset ja jotka sairastelivat rakkautta vailla ja kellahtivat ilkeään katseeseen tai ikkunasta puhaltavaan vetoon."

18 vuoden kuluttua tapahtuu jotain. Hän huomaa hämmästyneenä nunnien voivan paljon paremmin.

"Hän intoutuu heti siinä kadulla kiittämään Neitsyt Mariaa, eikä ainoastaan suunsa vaan myös sydämensä sanoilla, ja hän yllättyy huomatessaan sanojensa olevan täysin rehellisiä. Onpa omituista, hän ajattelee. Häneen on kasvanut usko. Ehkäpä se on vähän kuin hometta."

Marie saa taivaallisia näkyjä, jotka innoittavat häntä maanpäälliseen työhön entistä voimallisemmin. Hänestä tulee abbedissa, joka haluaa pitää nunnansa turvassa, hoitaa heitä kuin lapsiaan, oli kyse sitten mieleltään järkkyneestä, fyysisesti vammaisesta tai muuten hankalasti maailmaan sopeutuvasta tytöstä tai naisesta, sillä hän on oivaltanut kutsumuksensa ja naisten yhteisyyden voiman. Luostarin kukoistus ei herätä kaikissa iloa, siksi hän päättää suojata paikan rakentamalla sen ympärille sokkelon, joka eksyttää sisäänpyrkijät. Vuosikymmenien kuluttua vierailulle saapuva Eleonoora "kertoo Marielle, että koko maailma on hämmästynyt hänen sokkeloaan koskevista huhuista."

"Marie sanoo iloisena, että se on tosiaan aikamoinen suunnittelun ihme. Mitä kaikkea naiset saavatkaan aikaan, kun heille annetaan tehtävä! Heidän kykynsä vaikuttavat rajattomilta. 

Mutta oi, abbedissa ymmärtää kuningattaren sanojen sävyn väärin. Jotkut aateliset sanovat, että he haluaisivat tulla armeijan kanssa ottamaan paikan pois nunnilta, näyttämään heille. Taikuudesta liikkuu hurjia huhuja. Tässä kohtaa ei ole Marien kannalta ollenkaan hyväksi, että hänen esivanhempiinsa kuuluu myös keiju Mélusine. Jotkut puhuvat valtavista rikkauksista, joita nunnat pitävät luostarin kätkössä. Kuningatar on joutunut oikein rauhoittelemaan sodanhaluisimpia. Hän on joutunut jopa uhkailemaan, maanittelemaan. Se on uuvuttavaa. 

Marie laskee viininsä pöydälle. Hän sanoo tietävänsä kaiken tuon, onhan hänelläkin vakoojansa ja hän tietää, kuka puhuu mitäkin. Miten typerää onkaan sotaisa puhe köyhyydelle omistautuneiden hartaiden netsyiden yhteisöstä. Jumalatonta vähintään."

Miten luostarin ja Marien käy, jätän lukijan tutkittavaksi. Kirja on kerrassaan mainio niin teemoiltaan kuin kieleltään. Naisten välinen ystävyys ja rakkaus, fyysinenkin, on kouriintuntuvasti läsnä, samoin yhteisöllisyys ja luja usko, kauniisti ja luontevasti kuvattuna. Hahmot ovat herkullisia, kuningattaren ja Marien itsensä lisäksi sokea Emme, Goda, joka on tyly ja taitamaton kaikessa muussa paitsi eläinten hoidossa, älytön Duvelina, viehättävä Nest, villi Avice ja aivan liian kaunis ja kavala Sprota ja monet muut, joista tuo kaukainen yhteisö rakentuu ja jota Marie johtaa ei suinkaan pehmein käsin. Mitä kaikesta jää jäljelle, kun hän miettii myöhemmin elämäänsä? 

Lukiessa tuli monesti mieleen Anneli Kannon upea Rottien pyhimys. Yhteistä kirjoille on erityisiä kykyjä omaava nainen historiassa, uskonnollinen ympäristö, johon yhdistyvät luontevasti arki fyysisine yksityiskohtineen, linjakas ja nautinnollinen kieli - kiitos suomentajalle - ynnä inhimillisyyden eri asteet pyhyydestä pölhöhuumoriin. Jos pitää valita, kotimainen on parempi (tietysti): Kannon tarina on monipuolisempi ja syvempi, virkeämpi ja koskettavampi, mutta Mestarinna voi olla monen listalla ykkönen: siinä on enemmän kuin ripaus mystiikkaa, jonka vastaanottaminen tehdään lukijalle luontevaksi ja uskottavaksi. Ja feminiinisyyttä, joka pakosti naisyhteisössä korostuu. Vertaile itse! Mielessäni Mestarinna on Amerikan Rottien pyhimys. 

Kirjailija sanoo lopuksi kirjan olevan omistettu sisarille, sekä ruumiin että hengen. Hyvin summattu!

Kenelle: Historiahulluille, pyhyyttä pohtiville, komean kielen ihailijoille, luostarielämästä kiinnostuneille, naisen asemaa miettiville, laadukkaan historiaviihteen ystäville.  

Muualla:  Mestarinna on pienillä feministisillä painotuksilla maustettu viihdyttävä kirja historiallisten romaanien ystäville, sanoo Tarukirja. Hän ei taida olla yhtä vaikuttunut kuin minä. 

Lauren Groff: Mestarinna. S&S 2023. Suomennos Tero Valkonen. Kansi Jenni Saari.

Tara Westover: Opintiellä

 "Luennoitsija antoi minulle puheenvuoron, ja minä luin koko lauseen ääneen. Kun tulin sen sanan kohdalle, pysähdyin. - En tunne tätä sanaa, sanoin. - Mitä se tarkoittaa?

Seurasi hiljaisuus. En tarkoita että toiset olisivat hetkeksi vaienneet, vaan koko huoneeseen lankesi täydellinen, ankara hiljaisuus. Kukaan ei koskenut papereihinsa, yksikään lyijykynä ei kirjoittanut mitään.

Opettajan suu kapeni viivaksi. - Kiitos vain, hän sanoi ja palasi muistiinpanojensa ääreen. 

Minä tuskin liikahdin loppuluentojen aikana. Tuijottelin kenkiäni ja ihmettelin mitä tapahtui ja miksi kävi niin, että aina kun kohotin katseeni, joku tuijotti minua kuin olisin omituinen. Totta kai minä olin omituinen ja tiesin sen, mutta en ymmärtänyt miten toiset sen tiesivät."

Tara oli päässyt monen mutkan kautta yliopistoon. Kukaan siellä ei tiennyt hänen karmeaa salaisuuttaan: tyttö ei ollut ikinä käynyt tavallista koulua. Hän oli elänyt maalla mormoniperheessä, joka vältti yhteiskuntaa, lääkkeitä ja terveydenhuoltoa, kaikkea järjestettyä. Sillä isä ja äiti uskoivat paitsi jumalaansa myös luonnon voimaan. He sanoivat pitävänsä lapsille kotikoulua, mutta opit olivat  erikoiset, välillä pähkähullut. Niiden avulla tiedonhaluinen ja fiksu Tara ei pitkälle pärjännyt päästessään lopulta kosketuksiin ns. normimaailman kanssa. Hänen oli opittava paljon uutta, ja nopeasti. 

Joku saattoi neuvoa, ilman tietoa tytön taustasta. Jota tyttö ei missään tapauksessa aikonut tunnustaa kenellekään. Monesta syystä, noloudesta, tietämättömyydestä ja opeista, joita kotoa oli annettu. 

"Hän puhui ja minä istuin mykkänä kuin tiiliskivi. Hän kyseli perheestäni. Minä en vastannut. Olin jo tuottanut perheelleni pettymyksen, sillä en kyennyt rakastamaan sitä niin kuin pitäisi, joten vaikeneminen oli vähintä mitä saatoin tehdä."

Taran ponnistelut ovat yhtä uskomattomia kuin hänen perheensä ja pääsynsä opiskelemaan. Kyseessä on kirjailijan oma tausta, tositarina. Perhe eli isän mielettömässä maailmassa, joka oli väkivaltainen, ahdas ja kummallinen - mutta eihän lapsi sitä ymmärrä. Kesti kauan, ennen kuin Tara alkoi ymmärtää. 

"Vaikutti ettei hallituksella ollut koskaan ollut tapana murhata ihmisiä siksi, etteivät he laittaneet lapsiaan kunnalliseen kouluun. Se tuntui minusta niin ilmiselvältä, että oli vaikea ymmärtää, kuinka koskaan olin voinut kuvitella muuta. Ajattelin katkeran hetken ajan, että isä oli valehdellut. Sitten muistin pelon hänen kasvoillaan, ja minusta tuntui varmalta, että hän oli todella kuvitellut meidän olevan vaarassa. Koetin keksiä selitystä, ja mieleen nousi omituisia sanoja, jotka olin oppinut hetkeä aiemmin: paranoia, mania, suuruus- ja vainoharhat."

Mutta henkinen ero perheestä kestää kauan - jos loppuu koskaan - ja sen tajuaminen ja tunnustaminen, ettei läheimmissä suhteissa, jotka ovat lapselle koko maailma, ollut mikään kunnossa. Sitä on Taran vaikea nähdä ja vaikea myöntää, edes itselleen.

Sydäntäriipivä kirja tuo mieleen Joonatan Tolan Punaisen planeetan ja Jana Kipon, ruotsalaisen Karin Smirnoffin luoman romaanihenkilön teoksessa Lähdin veljen luo (tähän on tulossa jatko-osa). Opintiellä ei tuo oheen keveyttä eikä huumoria, se on kipeä ja vakava mutta rakenteeltaan taitavasti helppolukuiseksi rakennettu kasvutarina. Se kertoo myös lapsenkasvatuksesta, perheen mielenterveysongelmista, sisarussuhteista, älykkyydestä ja ennen kaikkea häpeästä. Suomalainen aina ja kaikkea häpeävä henkilö löytää siitä samastumispohjaa sen verran, että kirja koskettaa. Jäi lukematta ilmestyessään, olen iloinen, että nyt se tuli tutuksi.

Kenelle: Häpeää tunteville, koulutusta harkitseville, lasten ja nuorten läheisille, selviytymis- ja kasvutarinoiden ystäville. 

Muualla: Vetää sanattomaksi, sanoo Kirjoihin kadonnut. Mahtava selviytymistarina, mutta on se kyllä monin paikoin myös todella ahdistava, sanoo Kirjarikas ja ahmii tarinaa eteenpäin. 

Tara Westover: Opintiellä. (Educated) Suomennos Tero Valkonen. Tammi 2018.

Ulkomaisia uutuuksia lyhyesti

Pikaisia havaintoja kevään uutuuskirjojen keskeltä ja happihetkeksi pää pinnalle kirjapinoista!

Rankka alku kirjalla, joka myös kokonaisuudessaan on sitä.  Zimbabwelainen Memory istuu kuolemansellissä odottamassa tuomiota murhasta. Hän kirjaa elämäänsä paperille amerikkalaista toimittajaa varten, jonka myötä mahdollinen julkisuus voi ehkä vaikuttaa oikeuskäsittelyyn.

Memory on musta albiino, mikä tekee hänestä erilaisen omiensakin joukossa. Erikoinen on myös hänen kohtalonsa. Kiinnostava, vaikka raskaanpuoleinen luettava (piti pinnistellä) ja minulle etäiseksi jäävä mutta runsas ja linjakas kertomus erilaisuudesta, perheistä, ja niin tietysti, muistoista ja niiden arvaamattomuudesta.

Muualla: Kirjapolkuni-blogin bleue sai hyvän tarinallisen lukukokemuksen.

Pettina Gappah: Muistojen kirja. Tammi 2017. Suomennos Tero Valkonen.

Synkkyydessään samaa sarjaa kuin edellinen, mutta tyyliltään täysin erilainen: äärimmilleen pelkistetty ja hiottu psykologinen tutkielma tytöstä, joka lopetti puhumisen. Kirjailija kuvaa Ellenin ajattelua tuskaisen tiiviisti. Ellen rukoili isänsä kuolemaa, ja tämä kuoli. Tytöstä tuli mykkä. Isoveli linnoittautui huoneeseensa naulaamalla oven kiinni sisäpuolelta. Äidin mielestä perhe on valoisa.

Vahva, vaikuttava ja juuri sopivan mittainen. Pidän tiiviistä, vahvasti latautuneesta ilmaisusta, jonka takana on paljon. Kuten kirjailijan edellisessä teoksessa, jonka kuvaus sopii pitkälti tähänkin. Kirjailija on tulossa HelsinkiLit-tapahtumaan toukokuussa - odotan innolla.

Muualla: Sivuissa on kaikki, sanoo Lukuisan Laura.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan. Like 2017. Suomennos Petri Stenman.


Psykologinen trilleri, josta ei yllättäviä käänteitä puutu! Näin kirjaa on mainostettu, mutta lisäisin, että tylsä luettava. Ulkoasujen ja itsestäänselvien tuntemusten kuvaukset pitkästyttivät. Wales on toki plussaa! Juoni on tarkoituksellisen näppärä, sen verran selailin, että tiedän tärkeimmät käänteet. Sivu sivulta en silti jaksanut lukea, joten lasken keskenjääneisiin. Mahtipontinen nimi antaa osviittaa, mitä tuleman pitää.

Muualla: Vahva psykologinen laatutrilleri, sanoo Ulla.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä. Gummerus 2017. Suomennos Päivi Pouttu-Deliére.

Valontuojat

Uudessa-Seelannissa syntynyt Eleanor Catton on kaikkien aikojen nuorin Booker-palkinnon voittaja viimevuotisella kirjallaan, jonka Siltala julkaisi suomeksi.

Kirja vastaa koviin odotuksiin tyylikkäästi - sillä huikea tämä tiiliskivi on. Siinä on donnatarttmaista vahvaa tunnelmaa, kypsyyttä, perusteellisuutta, kiireettömyyttä, runsautta ja viisautta, lisättynä huumorilla sekä yllättävillä elementeillä. Yksi niistä on tarinan rakentaminen tähtikuvioiden mukaan astrologiaan tukeutuen.

Tarina vie meidät Uuden-Seelannin kultakentille 1800-luvun loppupuolella. Alueella häärivät ahkerasti rikkauksia janoavat kullankaivajat Euroopasta ja Amerikasta, onpa läsnä kiinalaisiakin ja tietysti alkuasukkaita, maoreja. Miehisessä maailmassa naisia on vähän, ja yleensä "huvitusalalla". Bisnestä vainuavat kaikkialta hakeutuvat rahan perässä tuonne takamaille, samoin ne, jotka jostain syystä haluavat jättää menneisyytensä taakseen ja aloittaa alusta.

Henkilöhahmoja on paljon:  12 tärkeää hahmoa kuvastaa ymmärtääkseni eri horoskooppimerkkejä. Nämä henkilöt, joilla ei päällisin puolin näyttäisi olevan paljonkaan yhteistä, kokoontuvat alussa neuvonpitoon, koska on tapahtunut kummallisisia sattumuksia, joihin he ovat tietämättään tai tietäen joutuneet mukaan tai ainakin epäilysten alaisiksi. Lyhyesti sanottuna, eräs mies on kadonnut, eräs kultaomaisuus on arvoitus ja eräs nainen on huonossa jamassa.

Takaumien kautta tarina alkaa kiertyä auki, ja yksityiskohdat tulevat lukijan tietoon pikku hiljaa. Samat tapahtumat käydään läpi eri henkilöiden näkökulmasta. Toimijoiden motiivit ja taustat selviävät, ja yllätyksiä syntyy. Hykerryttävän herkullinen ja runsas henkilökuvaus on kirjan suurin anti. Astrologiaa tuntevat voinevat tarkistaa, mihin merkkiin kukin henkilö kuuluu, mutta ilman tähtiopin tietämystäkin tarkkanäköisiä kuvauksia on hauska lukea.

"Hän oli luonnoltaan ja tyyliltään renesanssi-ihminen, tottunut näkemään saman tien lupaavia tuloksia kaikesta mihin huomionsa keskitti; jos hän ei oppinut temppua ensi yrittämällä, hän jätti koko asian."

"Gascoignen persoonassa näkyi eriskummallinen sekoitus yhteiskuntaluokkia, sekä ylhäisiä että alhaisia. Hän oli hoivannut mieltään samalla vakavalla viitseliäisyydellä kuin piti tätä nykyä huolta ulkonäöstään - mikä tarkoitti että menetelmä oli hienostunut mutta hitusen vanhentunut."

"Emery Staines oli viettänyt lapsuutensa suurimmaksi osaksin yksin ja valvomatta isänsä kirjastossa, ja se oli valmistanut häneen moneen mahdolliseen elämään ilman että hän varsinaisesti haluaisi niistä yhtäkään."

Ajankuvana tarina on myös kiinnostava, samoin vaikka tyyli on enemmän reaalifantasiaa kuin realismia. Tuo myyttinen kullanetsinnän aika ja eksoottinen ympäristö jo itsessään kiehtovat mielikuvitusta. Itseäni ilahdutti median vahva voima; tarinassa luetaan paikallislehtiä tarkasti, ja niitä käytetään ahkerasti myös yksityishenkilöiden keskinäisenä viestintävälineenä. Kirjapainotekniikasta saamme tarkan kuvauksen tuon ajan lehdentekijän työn kautta. Rikosten ja murhien lomassa toki syntyy myös rakkautta.

En tiedä, miten asiat olisivat menneet toisin, jos Jupiter ei olisi ollut Jousimiehessä tai Venus Vesimiehessä juuri silloin kun ne olivat. Tähtikarttoja on jokaisen luvun alussa, mutta en osaa tulkita niiden tarkoitusta. Koska henkilöitä on paljon, kukaan ei nouse varsinaisesti ykköshahmoksi eikä lukijan "tarvitse" sitoutua kehenkään vahvasti. Kiehtovan tarinan lukeminen muistuttaa enemmän näytelmän katsomista kuin eläytymistä yksittäisiin henkilöihin, kuten kirjan kanssa yleensä käy.

Suomentajan suurtyö välittää vanhahtavaa maailmaa kielineen kunnioitusta herättävän kauniisti. Kirjaa on nautinnollista lukea, eivätkä sen 700 sivua lopu heti kesken. Tiiliskivet taitavat tosiaan tehdä paluuta; ainakin itse huomaan mielelläni niitä lukevani nykyään. Tikli ja Kultarinta ovat hienoja esimerkkejä, Murhenäytelmäkin on yli 500-sivuinen. Pidin Valontuojista; sen erikoisuudesta, laajuudesta ja tunnelmasta. Kokonaispaketti on häkellyttävä. Ja ehkä olenkin tietämättäni suuri viktoriaanisten romaanien ystävä?

Kenelle? Tiiliskivien ystäville, tarinoista lumoutuville, tähtikarttoja tutkiville, historiallisen romaanin rakastajille, laatuproosan lukijoille.

Muualla: Nenä kirjassa on hyvämuistinen, jota tarinoiden toistelu jo hieman pitkästytti. Lumiomena sanoo kirjaa pyörryttäväksi ja mainitsee sitä kuvatun pastissiksi viktoriaanisesta romaanista. Omppu toteaa sen sisältävän muun muassa sekä murhamysteerin että rakkaustarinan, kuten tyyliin kuuluu, mutta kirja herätti ristiriitaisia tunteita. Ja kaikkea muuta pitää mahtavana, ettei lukijaa päästetä helpolla. Kirjakaapin kummitus toteaa kirjailijan pitävän rönsyilevät langat käsissään ja kuvaa kerrontaa monipolviseksi ja laajaksi. Ullalta lukukokemus vei aikaa ja voimia. Orfeuksen kääntöpiiri lämpeni kirjalle hitaasti.

Eleanor Catton: Valontuojat (The Luminaries). Siltala 2014. Suomennos Tero Valkonen.

Tuulisen saaren kirjakauppias

Olipa kerran kärttyisä ja yksinäinen kirjakauppias, joka piti kauppaansa pienellä saarella muutaman tunnin
autoilun ja parin lauttamatkan päässä New Yorkista. Leskimies A.J. Fikry tunsi kirjat ja muisti hämmästyttävällä tarkkuudella tapaamiensa ihmisten lukumaun, mutta hänen oma kirjamakunsa oli varma ja suoraviivainen; hän ei esimerkiksi sietänyt korkeakirjallisuudeksi naamioituja dekkareita tai maagista realismia.

Kun tuore kustannustoimittaja Amelia Loman ilmestyi saarelle kauppaamaan kustantamonsa uutta listaa, ei hänellä siis ollut edessään helppo tehtävä. Epäluuloinen A.J. oli tottunut entiseen myyjäänsä, joten hän kohteli Ameliaa kaltoin. Sitäpaitsi A.J:lta varastettiin vanhuudenturvaksi aiottu arvokas kirja, eikä hänen elämänsä mutkia suoristanut myöskään kaksivuotias Maya, jonka joku oli jättänyt kirjakauppaan kasvatettavaksi. Nämä naispuoliset kutsumattomat vieraat kuitenkin mullistavat A.J:n rutiinit.

"Jumalauta rakkautta, hän ajattelee. Onpa taas aikamoinen riesa sekin."

Juoni etenee osin yllättävästi jos osin odotetustikin, mutta iso rasti seinään: kerrankin kirjoista kertova kirja on minusta hauska. Ehkä se johtuu siitä, että luin sen lomatunnelmissa tai siitä, etteivät kirjallisuusviitteet ole pelkästään korkeakirjallisia, vaan jopa tavislukijalle tuttuja. Niin Muppetit, Sookie Stockhouset kuin monet klassikotkin mainitaan, eikä aina mairittelevassa valossa. Tai ei oikeastaan koskaan. Osa vitseistä (kuten tietyt keksityt nimet?) meni varmaan ohi, sillä kirjassa eletään hyvin amerikkalaisessa ympäristössä.

Nauroin monta kertaa, kuten heitoille Maeve Binchystä tai Philip Rothista. Ja rakastettavien henkilöiden tekemisille, sillä ihmissuhteiden kummallisuudesta ja tietysti rakkaudesta tarinassa oikeasti on kysymys. Kuten siitä, että A.J. adoptoi Mayan - vai oliko se toisinpäin? Ja jos tietää ihmisestä vain takakannen tiivistelmän ja kehut, voiko tätä tuntea vielä riittävästi? Lähes ylitäyteen tungetusta nokkeluudestaan huolimatta kirja ei ole nokkava, vaan asenne pyritään pitämään nöyränä:

"Kuka sen tietää, minkä takia ihmiset tekevät mitä tekevät?"

Osansa heitoista saavat kirja-alan ja sen asiakkaiden lisäksi niin suuren kirjailijan arkkityyppi kuin koulujen pakkoluettavat ja lukupiirit. Kaikkea ei selitetä puhki, ja ylimakeuskin on onnistuttu välttämään. Käännös on luonteva, ja vaikka teos ei ole juoneltaan eikä tyypiltään suurta kirjallisuutta, kirjan lämminhenkisyys ja huumori tekevät siitä mainiota lomaviihdettä ja hyvän mielen kirjan kirjojen ystäville. Makoisa aikuisten kirjasatu. Sen pituinen se.

Muualla: Tarina vei mukanaan Maijan, Leena Lumi kuvaa kirjaa kirjallisesti pirskahtelevaksi, Erja piti kirjaa lämpimänä ja hauskana, mutta etenkin dialogia hieman hyppelehtivänä, Kirsi ei ole täysin otettu, vaan epäilee kirjoittamisen motiiviksi enemmän kirjanystävien kosiskelua kuin kertomisen riemua. Lumiomena viihtyi, mutta lopulta hieman pettyi.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias. Gummerus 2014. Suomennos Tero Valkonen.
Kustantajan lukukappale. Kirja ilmestyy viikolla 24/2014.

Mitä jäljelle jää

Tiedän nyt Luptonin kirjakaavan: heti alussa selviää, että kauhein on jo tapahtunut. Tämän jälkeen asteittain paljastellaan, mitä tapahtui ja miksi, kunnes päädytään loppuratkaisuun. Yksinkertaista, mutta tehokasta. Mitä jäljelle jää -kirjassa on paljon samaa kuin Sisaressa: kaavan lisäksi minä-kertoja, paljon tunteita, etenkin rakkautta ja riipivää pelkoa rakkaiden perheenjäsenten puolesta, yllätyksiä ja mystisyyttä hipovaa jännitystä.

Tällä kertaa pelätään lasten takia, ja aika lailla omastakin. Tulipalo syttyy koulussa, jossa Gracen 17-vuotias Jenny-tytär on väliaikaisesti töissä auttamassa, kun oppilaat viettävät liikuntapäivää. Myös Gracen nuorempi lapsi, 8-vuotias Adam, käy samaa koulua, mutta Grace näkee hänet jo pihalla turvassa juostessaan paikalle savun hälyttämänä. Mutta Jen on edelleen sisällä. Arvaatte, mitä kertomuksen minä, Grace, tekee?

Kuka sytytti tulipalon, joka osoittautuu pian tuhopoltoksi? Kuka halusi Gracen lapsille pahaa, ja miten hänelle itselleen käy? Poliisit ja lääkärit aloittavat työnsä. Grace on loukkaantunut vakavasti, mutta pystyy kumma kyllä koomassa ajattelemaan selkeästi ja liikkumaan paikasta toiseen, näkymättömänä henkenä. Samoin käy Jennylle. He seuraavat tapahtumia jonkinlaisina aaveina ja juttelevat paljon keskenään.

Näin Grace saa selville paljon uusia asioita läheisistään ja ystävistään, sekä hienoja että kauhistuttavia. Ja lopulta päädytään tilanteeseen, jossa motiivit ja tekijät alkavat selvitä myös tarinan lihallisille henkilöille.

Lupton hyödyntää kirjoissaan taitavasti ihmisen suurinta pelkoa: läheisen vakavaa loukkaantumista tai kuolemaa. Sisar on seuraajaansa tiiviimpi jännäri, jonka tiheä tunnelma imee mukaansa ja pysyy loppuun saakka intensiivisenä. Tässä valitettavasti jännite alkaa rakoilla puolivälin paikkeilla. Siihen asti kirja tuntui jännittävältä niin, että halusin ahmia tarinan nopeasti ratkaisun nähdäkseni - mutta puolenvälin jälkeen halusin sen vain loppuvan nopeasti. Koska aloin pitkästyä.

Toistoa on paljon, aivan kuin kirjailija ei uskoisi siihen, että lukija muistaa ja ymmärtää jo kerrotut seikat. Tunnelmaa pyritään nostattamaan välillä myös kursivoimalla toistoja, kursivoimalla toistoja, mikä tuntuu hieman naiivilta, kun asioita vatvotaan muutenkin niin runsain määrin. Henkenä liikuskelu tuntui alussa kekseliäältä tehokeinolta, mutta koko kirjan mitalta se alkoi väsyttää.

Tarina alkaa tuntua viimeistään siinä vaiheessa kiusallisesti tahallisen pitkitetyltä, kun rakkauden kuvailu alkaa muistuttaa hengellistä hurmosta. Mieleen tuli Cecilia Ahern: hänellä on samantapaista uskonnollis-mystis-yliluonnollishenkistä tekstiä, mutta raikkaammin, ilman paatosta. Mitä jäljelle jää tuntui turhan laskelmoidulta romanttikkolukijoiden kosiskelulta. Harmi, koska Sisar on täysosuma. Ainakaan minuun peloilla ja tunnemyrskyillä mässäily ei pure, jos  kirjalla ei ole muuta tarjota. Juoni on näppärähkö, mutta ei mielestäni erityisen kekseliäs, ja kirjan nimi on juuri niin imelä kuin pelkäsinkin.

Kenelle? Saattaa olla, että minua romanttisempi, perhekeskeisempi ja yliluonnollisesta ajattelusta tai tuonpuoleisesta kiinnostuneempi lukija saisi tästä enemmän iloa kuin minä. Ei sovi kärsimättömille eikä huimia juonikuvioita ja aivojumppaa kaipaaville.

Susa miettii Järjellä ja tunteella, muttei oikein päässyt sisään, Leena Lumi sanoo, että kirjasta olisi monella jännityskirjailijalla oppimista ja että jos olisi kyynikko, voisi pitää kirjaa siirappisena (!), Laura ei aivan vakuuttunut, mutta tunnustaa kirjan ansiot, Lukutuulia tiivistäisi parisataa sivua.

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää. Gummerus 2013. Suomennos Tero Valkonen.