Kaiken käsikirja

Esko Valtaojaa ei voi turhasta vaatimattomuudesta syyttää: jos kaveri edes yrittää tiivistää maailmankaikkeuden normaalin tietokirjan, vieläpä ohuenpuoleisen (222 s), kansien väliin, täytyy yritystä kunnioittaa. Ja kirja toimii juuri kuten kirjoittaja toivookin: ei anna Sudenpentujen käsikirjan tapaan vastauksia probleemaan kuin probleemaan vaan kertoo sen verran, että se innostaa lukijaa ajattelemaan. Ihan itse.

Kirjan alku oli minulle takkuinen; kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria, jotka ovat ihmisen tuntemat ainoat "kaksi testattua, luotettavaa teoriaa maailmasta", eivät ole helpoimpia aiheita, mutta "kaikkea ei tarvitse ymmärtääkään", armahtaa Valtaoja humaaniin tapaansa. Sitäpaitsi, vaikka perusperiaatteet ymmärtäisikin, eivät nuokaan teoriat kerro mitään todellisuudesta, "vaan ne ovat vain kuvauksia todellisuudesta. Samaa matemaattista kaavaa voi selittää usealla eri tavalla, eikä selityksellä tarvitse olla mitään tekemistä todellisuuden kanssa."

Sen jälkeen kun Valtaoja on kuvannut todellisuuden (tai siis, kertonut todellisuuden käsitteestä sen mikä nykytieteen tiedoilla yleistajuisesti voisi olla mahdollista hyvin pakatussa muodossa), hän siirtyy miettimään alkua. Luomista, big bangia, miksi kukakin sitä haluaa sanoa.

"Onko alkuräjähdys totta? No, ihan varmasti tottahan ei loppujen lopuksi ole juuri muuta kuin että 1 + 1 = 2 ja sekin vain sen vuoksi, että niin on sovittu." Mutta alkuräjähdykseen Valtaoja kuitenkin lähes voi sanoa uskovansa. "Kaksi niin yksinkertaista asiaa, vetovoima ja laajeneminen, ja siitä syntyy maailmamme."

(Luojan olemassaolon puolesta taas voidaan esittää todisteita yhtä paljon vastaan kuin puolesta. Suattaa olla vuan suattaa olla olemattakii, sanoo savolainen ja on agnostikko Valtaojan tavoin.)

Miten epätodennäköiseltä, ihmeelliseltä ja mielettömältä koko maailmamme synty vaikuttaa. Ja niin vain kävi. Huima hyppy eteenpäin johtaa meidät aikaan, jolloin kiviplaneetta jäähtyi ja kehitti lopulta olosuhteita, joissa oli mahdollista elämän synty: Eeva. Molekyyliketju, joka monistui. Ja vieläpä siten, että kopio ei ollut täydellinen, vaan hieman emostaan erilainen. Evoluutio oli alkanut.

Harpataan taas, ihmiseen asti, tähän päivään siis, tieteen aikajanalla vielä muhinoimme noin pari sekuntia sitten neandertalinihmisen ja denisovanihmisten kanssa, mikä näkyy dna:ssamme. Eihän siitä ole kahtakymmentätuhattakaan vuotta, kun floresinihmiset (hobitit) ovat hävinneet. Joten oletettavasti eri ihmislajit ovat eläneet yhtäaikaakin. Satujen jättiläiset ja kääpiöt ovat olleet totta.

Kehitys ei siis suinkaan ole suoraviivainen apinasta nykyihmiseen. Valtaoja puhuu evoluutiolotosta ja sen tuottamista piirteistä homo sapiensiin. No, jotain kummia mutaatioita tapahtui, jotta aivomme kehittyivät pisteeseen, jossa aloimme ihmetellä kaikkea ympärillämme olevaa. Ja aloimme kehittää taidetta, hengen maailmaa. Maalauksia, tarinoita leirinuotioilla...

"Arkiset askareet ja teot saivat merkitystä, joka ulottui kauas arjen tuolle puolelle.... Ihmiskunnalla on käytössään vain yksi maailma, mutta ihmishenki on vuosituhansien mittaan luonut miljoonia ja taas miljoonia kuvitteellisia maailmoja, sillä sellainenhan realistisinkin romaani on. Kököimmänkin romaanihenkilön kanssa seurustelu voi opettaa meille jotain, puhumattakaan sitten vaikka Emma Woodhousesta."

Kirjoista puhutaan muutakin, mutta siirryn vastahakoisesti eteenpäin: niin tosiaan, tiedekin kehittyi jossain vaiheessa. Uskosta ja tiedosta Valtaoja puhuu myös, ja lopulta hän näyttäisi uskovan, että koko lotolla on jokin merkitys. Vaikkei hän tiedemiehen tavoin varmaksi mitään sanokaan, hän mietti, että olemme ehkä aivan alussa (ja tiedämme vasta mitättömän vähän). Optimisena arviona hän esittää, että ihmiskuntana olisimme menossa kohti uutta yhteyttä toistemme kanssa (itse skeptisempänä lisäisin: jos nyt satumme pysymään lajina elossa vielä hetken). Ja ehkä muidenkin:

"Joko olemme yksin maailmankaikkeudessa, tai sitten emme. Kumpikin vaihtoehto on yhtä järisyttävä, kun pohditaan sitä, mikä ihminen on, mikä on hänen asemansa ja merkityksensä tämän kaiken keskellä."

Yksi asia, joka varmasti on totta, on se, miten pienistä sattumista maailmamme synty on ollut kiinni. Jos ei muuta kirjasta jää mieleen, niin se ääretön epätodennäköisyys, että syntyy paikka, jossa voi syntyä elämää, joka osaa ällistellä tätä. Koko ajan on oltu hilkulla ja hiuskarvan varassa, ja kuten Valtaoja sanoo, se herättää miettimään, miksi luoja olisi ottanut niin isoja riskejä. Ja vaikka tietäisimme, miten kaikki kävi, on jäljellä suuri kysymys: miksi?

Kaiken käsikirja kannattaa lukea: se sisältää paljon kiinnostavia ajatuksia ja tietoa sekä muistuttaa meitä tärkeistä asioista, vaikka ei mitään järisyttävän uutta paljastakaan. Se on tehty mukavasti kansantajuiseksi ja simppeliksi - jos kohta varmasti vakavimpien tiedeharrastajien mielestä liiankin - jutustelulla ja viittauksilla populaarikulttuuriin ja aikamme ilmiöihin. Mutta näin sen sulattaa tiedettä tuntematonkin hyvin, mikä on tietysti tarkoituskin. Yksinkertaistaminen toimii. Kun takkuisesta alusta pääsi, lukeminen helpottui huomattavasti ja vei lukijan lopulta fysiikan syövereistä henkiseen tutkailuun. Ja tämä kehityskulku on juuri se, joka erottaa meidät muista tuntemistamme lajeista.

Kirjasta kertovat myös Suketus ja Jokke.

Esko Valtaoja. Kaiken käsikirja. Ursa 2012.