Rajatapaukset

Peter Høegin osaksi omaelämäkerrallinen Rajatapauksia on surullinen ja ahdistava tarina. Se kertoo  orpopoika Peteristä, joka siirretään lastenkodista maksulliseen yksityiskouluun. Tanskalainen koulu on tasokas, haluttu opinahjo, ja sen opettajat ja oppilaat valitaan huolellisesti. Miksi siis sinne otetaan myös selvästi häiriintyneitä lapsia, lapsia, joiden vanhemmat ovat kuolleet väkivaltaisesti tai joiden tausta on muuten synkkä ja joilla on psyykkisiä ongelmia?

Lapsen silmin koulun ankaruus ja täsmällisyys näyttäytyvät vankilana. Mutta kun hän ei muusta tiedä, hänellä ei ole vertailukohtaa, hän ei osaa sanoa, mikä on pielessä. Vaikka tietää, että olemassa lapsia, joilla on oikeat kodit, äidit ja kaikki. Ruumiilliset rangaistukset, seksuaalinen hyväksikäyttö ja mielivaltaiset, pikkutarkat säännöt ovat näille lapsille tuttuja, ja liikuttavasti he oppivat luomaan oman merkkikielensä, omat koodinsa ja selviytymiskeinonsa - jotka harvoin toimivat.

Kaasun imppaaminen liedestä auttaa nukahtamaan, puhumattomaksi heittäytyminen antaa vapautuksen tietyistä velvollisuuksista, sääntöjen huolellinen noudattaminen tekee näkymättömäksi - mikä puolestaan saattaa hetkeksi höllentää jatkuvaa tarkkailua ja seurantaa. Uskonto on osa systeemiä; samanlaisia valvojia ja rankaisijoita taivaan taholta kuin muutkin aikuiset. Lohdutonta elämää, jota ei näy valonpilkahdustakaan. Mutta silti Peter löytää ystävyyden ja itsessään uusia tunteita. On Katarina, viisas lapsi, joka alkaa Peterin kanssa yhdessä miettiä, mistä koulussa on oikein kysymys. On August, säälittävä, vielä Peteriä itseäänkin surkeampi tapaus, joka herättää Peterissä suojelunhalun ja vaiston siitä, millaista olisi huolehtia jostakusta, vaikka lapsesta.

Peter ja Katarina saavat selville, että koulussa suoritetaan Tanskan viranomaisten siunaamaa koetta, jossa näitä normaalin rajalla ja sen ylittäneitäkin lapsia, rajatapauksia, yritetään "eheyttää", saada heistä yhteiskuntakelpoisia erikoisen ja salaisen opetussuunnitelman avulla. Mutta vasta dramaattisten tapahtumien - joihin liittyy yksi polttopullo, yksi onneton lapsi ja yksi kuolemantapaus - jälkeen Peter pääsee koulusta pois joutuakseen jälleen yhteen laitokseen. Hän on viidentoista eli jo iso ja fiksu poika, joka on kehittänyt suunnitelman itsensä pelastamiseen. Hän on niin älykäs, että tajuaa pelastuksen olevan tarpeen tai olevansa muuten hukassa, menetetty. Ja kun hän on kerran kokenut välittämisen tunteen, hän tietää, ettei enää elä ilman sitä. Ja tiedämme, että hän pelastui. Hän löysi ensin kirjat, myös lopulta perheen, joka tarjosi hänelle mahdollisuuden.

Peterin lapsuuskuvauksen lisäksi kirjailija pohtii kirjassa paljon aikaa: luulen, että se oli yksi selviytymiskeino jo koulussa, sen pohtiminen, että aika on muutakin kuin kronologista, lineaarista, vain tasaisesti etenevää ja toistumatonta. Voi olla myös kehäaikaa, syklistä aikaa, vaikka lineaarinen aika onkin "voittanut" maailmankatsomuksessamme. Kirjoittaja pohtii tätä jakoa paljon, samoin luonnontieteiden ja matematiikan rajoja. Hän kokee, että koulu yritti saada lapsen kehityksen noudattamaan mahdottomia rajoja, kehittymään jatkuvasti luonnonvastaisesti. Myös tähän viitannee kirjan nimi. Näitä ajatuksia kirjassa on niin paljon pitkinä jaksoina, että se tuntui jo kummalliselta ja suorastaan häiritsi itse tarinan seuraamista, kun ei ollut odottanut tyylilajin muutosta. Mutta persoonallinen ratkaisu ja tarjoaa mietittävää isoista asioista, ehkä jopa laajentaa maailmankuvaa, jos itse mieltää ajan vain kronologiseksi jatkumoksi.

Kirja on herättänyt Tanskassa aikanaan paljon keskustelua ja tyrmistystä, ja syystäkin, jos osakin kertomuksesta on totta. Minulle koleasta tarinasta jäi surullinen olo: miten ymmärtämättömiä ja julmia aikuiset voivat olla. Miten paljon maailmassa on lapsia, joilla asiat ovat kurjasti, elintasomaissakin - oli ennen ja on vielä tänäänkin. Vaikka Peterille kävi lopulta hyvin, ei hänkään koskaan pääse eroon menneisyydestään, hän on aina sen muovaama. Mutta hienoja kirjoja olemme saaneet, kuten Norsunhoitajien lapset, joissa lapsuus nähdään aivan eri kulmasta, lämpimästi, mutta koskettavasti siinäkin.

Pihi nainen on lukenut Rajatapaukset.


Peter Høeg: Rajatapauksia. Tammi 1994.  Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Onko Pariisi olemassa?

Ken kaipaa maagista realismia, kävisikö ideaksi Pariisi, jonka nähdään lentävän taivaalla – eikä sitä sen jälkeen enää löydy, ainakaan sellaisena kun olemme sen kuvitelleet? Onko koko kaupunkia itse asiassa ollut olemassakaan? Mitä todisteita meillä siitä on? Ehkä ihmisillä, jotka kuvasivat Pariisia asiakirjoissa ja taiteessa muutama vuosisata sitten, olikin vain toisenlainen todellisuuden- tai ironiantaju kuin meillä. Tai ehkä kaupungin lavastamiseen on ollut muita syitä.

Huimia ajatuskulkuja heittää Markus Nummi esikoisromaanissaan. Ranskan hallitukselle katoaminen on tietysti kiusallista. ”Pariisia on itse asiassa jouduttu hieman hajauttamaan.” Kun katsoo kerrostalojen kokoisten laivojen häviämistä ja ilmestymistä Helsingin satamissa, voi lähes uskoa kokonaisen kaupungin siirtymiseen, tuumitaan kirjassa. Itselleni mieleen tuli taikuri Copperfieldin hävittämä Vapaudenpatsas. Mutta onneksi ainakin Ranskan kansalliskirjasto löytyi, Bretagnen rannikolta, lähes vesirajasta. Hassua kyllä, kirjaston työntekijät olivat niin uppoutuneet työhönsä, etteivät olleet lainkaan huomanneet paikan vaihdosta.

Mystistä, kyllä, ja ratkaisua etsitään tarmokkaasti. Välillä jopa Helsinkiä epäillään piiloutuneeksi Pariisiksi, ja ideasta innostuneet pohjoishelsinkiläiset ehtivät jo uusia tuulipukujaan tyylikkäämpiin ja opetella punastellen poskisuudelmia. Kun kaiken tämän havaitaan päättyvän perheriitoihin, terä- ja ampuma-aseiden käyttöön sekä alkoholismiin, on tunnustettava erehdys: itse asiassa Helsinki on täysin päinvastainen, suorastaan Pariisin vastakohta. Ruotsalainen (tietysti) tv-ryhmä alkaa tehdä asiasta tv-dokumenttia. Tietääkö suomalainen lehtori Heikki Peltomaa lopulta totuuden? Missä vaiheessa, miksi ja mihin Pariisi katosi?

Kirja on monet naurut kirvoittava fantasia, joka säkenöi viihteen lisäksi älyä. Hykerryttävän pääjuonen rinnalla kulkee myös romanttisia juonteita. Ihmisiä käsitellään hyvin inhimillisinä olentoina, yrityksineen ja erehdyksineen. Virkamiehille ja mitäänsanomattomille virkapuheille irvaillaan. Mikä nyt sitten oikeastaan on valhetta. Tiedättehän, jos tiedot ovat vaillinaisia, joudutaan tekemään arvioita. Ja silloin on turvauduttava todennäköisyyksiin.

Pidin kovasti tästäkin Nummen kirjasta, vaikka Kiinalainen puutarha vakavampana pysäytti tehokkaammin. Tiesin muiden kirja-arvioiden perusteella, että kyseessä on nyt täysin erilainen kirja, joten odotuksissa en suinkaan pettynyt.
Jos haluaa nähdä syvempää symboliikkaa, Pariisi voisi olla vaikka kadonnut nuoruus ja kauneus – olivatko nekään sellaisia kuin muistamme? Uskoimmeko kulisseihin? Miksi yritämme vimmatusti palauttaa asioita entiselleen? Tai tarina voi kuvata elämänasennetta: onko tärkeintä saavuttaa ja löytää, vai sittenkin kyseenalaistaa ja etsiä. Hesarin arvioijan mielestä symboliikkaa oli instituutioiden katoamisessa ja viitteissä maailmanlaajuiseen ”salaliittoon”. Eikä nettiä vielä kirjan ilmestyessä edes ollut. Tämän lukemisesta aivot jäivät kihisemään, sanoi Pekka Tarkka. Oikeassa oli.

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi. Otava 1994.