Vuoden puhuttuja merkkitapauksia dekkareissa ovat olleet Max Seeckin Milo-sarjan aloitus- ja Arttu Tuomisen Delta-sarjan lopetusteokset. Max Seeckin Merkitty toimi minulle hienosti, ja Miloon oli kiintoisaa tutustua. Vaikka Jessica Niemeä (ja varsinkin tämän mainiota asumisjärjestelyä) jäin hieman kaipaamaan. Merkitty on nautinnollisen sujuvaa ja sulavaa tekstiä, joka avaa uteliaisuutta herättävästi uuden päähenkilön mieltä ja toimintaa. (Mutta kirjan nimi, se ei ole uniikki. Sanoja riittäisi!)
Taidegalleristi ja murhaajien profiloija yhdistelmänä avaa mahdollisuuksia moneen suuntaan, myös tulevia seikkailuita ajatellen. Aikalais- ja kulttuuriviittaukset keventävät ja tuovat ajankohtaisuuden tunnun myös lukijan iloksi: tajuan nämä, seuraan aikaani. Kirjailija on saavuttanut suurta suosiota maailmalla, käännös- ja filmioikeuksia on myyty: psykologinen ote, murhat ja notkea juonenkuljetus purevat. Ja lukemisen helppous, uskon, kansainväliseen kansanmenestystyyliin. Sellaisen ystäville! Joihin itsekin lukeudun, vähintään uteliaisuudesta, miten temppu tehdään.
Hieman "aseteltu asetelma" tällä kertaa, sillä murhien toteutus vaikuttaa hankalalta. Yhdyn kriitikko Taikan sanoihin HS:ssä: On vaikea luoda fiktiota, jossa käsitellään fiktion uskottavuutta – sehän tuo lukijan mieleen kysymyksen, onko tämä uskottavaa. Mutta hätkäyttävä se jälleen on, ja erittäin inhottava, kuten kuuluu. Psykologinen puoli korostunee jatkossakin Tuomisen teoksissa, ehkä jopa entistä vahvemmin, sillä vinksahtaneen mielen liikkeet ja ilmiöt yhteiskunnassa vaikuttavat kiinnostavan häntä. Vahva tekijä, edellä mainittua suomalaisempaan tapaan. Kiinnostuksella odotan uran jatkoa. Suomalaisen totisen tekemisen ystäville ja karmeuksia kestäville.
Uskottavuudesta vielä: lie jo vaikea keksiä murhaamiseen uusia keinoja, sillä myös Seeckin Merkityssä on outo kuvio shakkipeleineen. Ehkä näemme pian tekoälymurhia tai muiden erikoisten välineiden käyttöä dekkareissa? Mitä ei vielä olisi keksitty? Ajassakin on dekkarigenressä jo liikuttu, joten tuntemamme fysiikan lait eivät ole este. Entä verkkohyökkäykset, joista näinä päivinä saamme kokemusta reaaliajassa, saisiko niillä jonkun hengiltä? Jää nähtäväksi.
ja tervejärkisyyttä - jos murhatarinoista niin voi sanoa - joka hänen teksteissään välkkyy. Tuorein dekkari, Luusaari, on saanut innoituksensa nuorten joukkomurhasta norjalaisella saarella. Nuoria katoaa myös kirjassa, ja hienosti kirjailija vetää monet langat yhteen kokonaisuudeksi, jota rikostutkijat Vauramo ja Metso selvittelevät. Luotettavaa, ammattimaista tekstiä ja juonenkuljetusta murha-arvoitusten ratkojille, jotka pysyttelevät harrastuksessaan mielellään kotimaan tutuissa maisemissa.
Melko lailla samaa voi sanoa Helena Immosesta, jonka Operaatio Kettu -sarjasta olen ehtinyt lukea kaksi ekaa. Näissä ammattimaisuus näkyy erityisesti sisällössä, sotilaallisissa operaatioissa, joita Suomen puolustusvoimissa työskennellyt kirjailija luo niin todeksi, että hirvittää. Samalla pohditaan perhekuvioita ja haasteita sen yhdistämisessä työhön. Sopii niin naisille kuin miehille, joita maan turvallisuustilanne kiinnostaa, vauhdikkaassa romaanimuodossa. Loputkin kaksi odottavat jo pinossa lukuvuoroaan.
Ulkomaisista luin Samuel Blurrin Täydellisen arvoituksen, koska brittikirjat kiehtovat. Muistan pitäneeni mukavana lukea, näppäränäkin, oudon päähenkilön ja hänen tilanteensa vuoksi, vaikka juoni on näitä nopeasti muistista haipuvia eli näytöltä luettuja. Arvuuttajien klubi perustajansa Pippan johdolla elää mukana Claytonin (se outo päähenkilö) juurien selvittämisessä. Varsinainen dekkari ei ole kyseessä, vaan mysteeri, jota ratkotaan, pienehkössä piirissä, englantilaisissa maisemissa. Mysteerien, arvoitusten, ristikkojen ja sanapelien ystäville sekä anglofiileille!
Toinen brittiarvoitus liikkuu ylimmissä seurapiireissä. J.S. Bennettin sarja Hänen majesteettinsa tutkimuksia avautui ensimmäiseksi nimellä Windsorin solmu, julkaistu suomeksi 2021. Hurmaavaa niille (meille), jotka jähmetymme tv:n eteen jokaisten kuninkaallisten häiden aikana ja melkein niiamme kruunupäisen hallitsijan nähdessämme. Kuningatar Elizabeth II merkkihenkilönä on toki näkynyt romaaneissa ennenkin,
Viihteen puolelta Helsingin kirjamessut innostivat lukemaan enemmän, vaikkei se vielä ole suuresti realisoitunut. Karen Swanin Postikortteja oli sitä itseään. Liikutusta haettiin, ja pientä perhosta vatsaan: saavatko oikeat henkilöt toisensa? Ennalta-arvattavuudesta huolimatta sutjakasti eteni, huumoria ja draamaa vuorotellen. Mukavan nokkela ja pehmoinen kokemus, jota voi suositella romantiikan ystäville ja tunteellisesta pitäville. Sekä kiipeilystä kiinnostuneille, sillä liikutaan Himalajalla länsimantereen lisäksi. Juoneen liittyy lapsi ja kadonnut lelu, joten sopii erinomaisesti myös lapsihöperöille, kuten mummoille.
Kiinnostusta herätti myös kääntäjänimi, mystinen Ilkka Rekiaro, jota kukaan ei tunnu tuntevan, mutta lienee oikea olemassaoleva henkilö, yksi huippukääntäjiämme ja etenkin amerikanenglannin asiantuntija. Tämä kirja on tosin alunperin brittiläinen.
Mitä luen seuraavaksi dekkarien ja viihteen saralta? Tuomas Niskakankaan esikoinen Roihu sytytti roihua, seuraava teos ei napannut, liian remesmäistä (= yksityiskohtiin eksyvää), joten jäi kesken, mutta kolmonen, Kotka, on kuulemma vetävä. JP Koskisen Murhan vuosi -sarjassa olen surkeasti jäljessä, pitää jossain kohtaa paikata. Ja Antti Tuomaisen uusin pitää lukea, olenhan lukenut kaikki tähänkin asti, arvostan hänen hassuntöppöä persoonallista tyyliään. Tappokeli kuulostaa juuri siltä. Vargasia jatkan aina sopivissa väleissä. Ulkomaisista kiinnostaa myös japanilainen Keigo Higashino, jonka uutuus on nimeltään Pahan asialla. Suosiota niittäneistä Mussosta tai Bertényistä en innostunut kokeilusta huolimatta. Ehkä en enää jaksa Freida McFaddenin Kotiapulais-sarjaa, vaikka idea ja yllättävät käänteet kahdessa ensimmäisessä toimi mainiosti.
Maija Kajannon feel-good-tuotantoa lupasin kirjailijalle lukea kirjamessuilla, pidetään tämä. Jatkanen Lordi B:n seuraamista, ja historiallisesta viihteestä useita pinossa jo, kuten Virpi Hämeen-Anttilan Sarastus-kirjasta alkanut suomalaisuuden juurilta lähtevä sarja. Miina Supisen riemastuttavan Kultaisen peuran luin jo, lisää myöhemmin.
Saa suositella! Tiukkoja trillereitä, sujuvaa sanankäyttöä, kiinnostavia kohdepaikkoja, nämä toimivat.
Merkityn, Luusaaren ja Backmanin kirjat olen lukenut. Suosittelen Savonlinnaan sijoittuvaa Anna Mantken salaisuutta. Siinä on historia ja rikokset kohdillaan. Kiinnostavinta on, että Anna Mantke on oikeasti elänyt ja hänellä on ollut aarresalaisuus. Ja mikä upea kansikuva kirjalla onkaan.
VastaaPoista