Tom Malmqvist: Ilma joka meitä ympäröi

Hauska siirtymä edellisen bloggauksen lopusta, jossa oltiin keveitä ja painovoimaa vailla: tässäkin puhutaan ihmisestä ja ilmasta, tosin raskaammasssa tarkoituksessa. Kuten hengittämisestä, mutta myös tyhjyydestä, joka seuraa hengittämisen loppuessa.

Malmqvist kertoi esikoiskirjassaan henkilökohtaisen tragedian vaimonsa Karenin kuolemasta. Karen oli raskaana, vauva pelastui, äiti ei ehtinyt tavata lastaan. Nyt Livia on eskarilainen, joka ei osaa vielä kaivata sellaista, mitä hänellä ei ole ikinä ollut, luulen. Isä kaipaa sitäkin enemmän ja kursii nyt kokoon toista kirjaa, sitä, jota oli tekemässä tragedian aikana ja sitä ennen. Neljän vuoden tauon jälkeen, ja arvelen, että kirjasta tuli lopulta aika erilainen kuin hän alunperin aikoi.

Aiheena on mystinen kuolemantapaus Huddingen kunnassa Tukholman eteläpuolella. Kirjoittaja muistaa nähneensä lapsena aiheesta jutun paikallislehdessä, ja kiinnostuu. Mitä luolamurhaksi nimetyssä tapauksessa oli taustalla - oliko se edes murha? Mikael K. löydettiin luolasta alastomana ja ruhjottuna 1991. Miten hän, kunnolliselta ja tavalliselta vaikuttava mies, päätyi sinne ja ennen kaikkea, miksi?

Malmqvist tutkii, etsii dokumentteja, langanpäitä, kaikkea mahdollista tietoa Mikael K:sta. Hän tekee haastatteluita, joiden kautta täydentää viranomaisaineiston antia. Vierailee katsomassa Mikaelin kotitaloa ja muita asiaan liittyviä paikkoja, jopa Postimuseossa, sillä Mikael työskenteli postissa ja oli ylpeä työstään. Työkaveri kertoo:

"Minusta tuntui että me olimme osa jotain merkityksellistä, ja uskon että Mikaelista tuntui samalta - tämä kuulostaa ehkä typerältä sinun korvissasi. Fyysiset kirjeet olivat siihen aikaan tärkeitä."

Kirjoittajaa liikuttaa ajatus, että ihmisaraksi ja sosiaalisesti rajoittuneeksi kuvattu Mikael työskenteli "viestinviejänä, joka huolehti ihmisten välisistä kontakteista." Muodostaessaan käsitystä Mikaelista ihmisenä kirjoittaja samalla muistelee omia kokemuksiaan lapsena, nuorena, aviomiehenä, ja elää nykyelämäänsä.

Kirjassa kulkee siten kaksi tarinaa limittäin, Tomin ja Mikaelin. Siksi kirjaa ei voi sanoa dekkariksi, vaikka siinä rikostapausta jäljitetäänkin. Kirja on taidolla kirjoitettu, vaihtelevine tyyleineen poliisiraporteista muisteluihin, dialogeista tapahtumakuvauksiin, mutta minun mielessäni tarinat eivät luontevasti istu yhteen enkä täysin ymmärrä, miksi tapaus niin kovasti kirjailijaa kiinnostaa.

Hänen vaimonsa oli sanonut kirjan teon alkuvaiheessa Tomin etsivän sen avulla omia demonejaan, saattaa olla niin. Mutta jonkinlaista hajanaisuutta kerrontaan aiheuttanevat myöhemmät kirjailijan perheen traagiset tapahtumat, jotka ovat saattaneet viedä kirjan fokuksen eri suuntaan kuin oli tarkoitus. Ainakin demonit ovat nyt toiset! Ehkä Tomin oma tarina vain tunki mukaan vahvemmin. Jotenkin piti kirja kuitenkin saada tehtyä, ison työn jälkeen, päättelen.

"Tuntuu tuskallisen ironiselta ajatella, että siinä missä Karinin yhä eläessä unohdin helposti mitä hän oli sanonut ja mitä olin itse vastannut, kykenen nyt kun kuolemasta on kulunut vuosia muistamaan kaiken yksityiskohtaisen tarkasti. Voin lukea sanat aivan kuin ne olisi kaiverrettu isoihin obeliskeihin, mutta en voi korjata enkä muuttaa mitään."

Loppuun päästään: käsitys Mikael K:n elämän päättymisestä muotoutuu kirjailijan mieleen. Se on tietysti mielikuvitusta ilman faktatodisteita, mutta voisi olla totta. Kirjan avulla lukija voi leikkiä profiloijaa tai etsivää ja muodostaa oman käsityksensä tapahtumista, ja saa samalla lisää, jos piti Malmqvistin edellisestä kirjasta ja jäi uteliaaksi tämän kuulumisille. Kirja sisältää tarinoiden lisäksi epätoivoista, rehellistä voimaa ja vimmaa, mutta ihan täysin en innostunut mukaan sen enempää tunnelmaan kuin tarinoihin, vaikka tapani mukaan uteliaana halusin tietää, mitä ensimmäisen kirjan jälkeen tapahtui. Terävin kärki jäi puuttumaan.

Tom Malmqvist: Ilma joka meitä ympäröi. (All den luft som omger oss 2018). S&S 2020. Suomennos Outi Menna.

Kustantajan arvostelukappale.