Ne jotka jäävät

Fridan on tehtävä suuri päätös. Haluaako hän lapsen Emilin kanssa vai ei? Lapsi on kynnyskysymys heidän suhteensa jatkumisessa. Emil toivoo lasta, Frida pelkää sen sitovan häntä liikaa. Hänen on vaikea rauhoittua, luottaa, olla läheisessä suhteessa. Siksi hän matkustaa isänsä kotikonnuille Montpellieriin miettimään päätöstään. Samalla hän kelaa perheensä - eli itsensä - historiaa muutaman sukupolven takaa. Lähtemistä ja jäämistä.

Oli Siri, hotellinomistaja Erik Kurjen tytär, joka nappasi miehekseen Per Henrikssonin, koska tällä oli sukua Ruotsissa ja se tuntui hienolta. Oli heidän poikansa Poju,  joka haaveili lentokoneista, mutta isä järjesti pojalle työpaikan vasta Helsinkiin perustetulta IBM:llä. Poju valitsi omapäisesti sihteerinsä, Hilkan Kaskisista, ja nai tämän. Poju päätti noudattaa unelmaansa ja pääsi kuitenkin Pan Amille töihin, mutta Hilkka ei halunnut suin surminkaan muuttaa Amerikkaan, joka oli Pojun haaveiden kohde. Levoton Poju lähti rapakon taakse, ja ehti elämässään erota ja löytää uuden naisen monta kertaa. Vaimo Suomessa, Amerikassa, Hongkongissa, Amerikassa... miten monta heitä olikaan, ja lapsia. Mikseivät suvun miehet epäröineet lapsien hankkimista, kuten Frida, vaan päinvastoin? Ottaako nainen isomman vastuun lapsesta - se mullistaa naisen elämän, muttei miehen samalla tavoin? Ainakin Siri omistautui Pojulle. Eikä miestä voi ymmärtää tuntematta tämän äitiä, sanoo kirja.

"Joskus me kaikki erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnellisiksi, mutta kauheinta on, kun vaadimme sitä lapsiltamme."

Pojun ja Hilkan poika Raimo, Fridan isä, päätti olla puoliso ja isä. Hän ei kuitenkaan pystynyt pitämään yllä näitä rooleja, vaan hajosi. Lähti itsestään. Hajoamista sisältä päin pelkää myös Frida, vaikka toisaalta uskoo isänsä oppia: "Mitä tahansa voi olla, jos vain päättää niin, omaksuu roolin."

Kirja on hyvä, jopa erinomainen, monilla kriteereillä, se herättää paljon tunteita ja ajatuksia. Se on haikean kaunis ja luottaa lukijan lukutaitoon. En kuitenkaan osannut eläytyä tähän täysillä, koin aikahyppelyt hieman sekaviksi (piti olla tarkkana, kenestä kulloinkin puhutaan) ja ajatukset jopa ärsyttäviksi Fridan asenteen vuoksi. Toivon, että hän löysi menneisyydestään vastauksia - mutta oikeassa elämässä tuntuu liian helpolta nojata menneeseen niin paljon kuin Frida tekee, hyvässä ja pahassa. Kiitän myös Westö-viittausta. Ja olen iloinen, että luin kirjan, vaikkei se ykköskaartiini nousekaan. Voi olla, että sukupolviero näkyy tässä?

Kiitän kauniista kielestä, viisaista, ankarista ajatuksista, tulevaan viittauksista, jotka tekevät tekstistä persoonallisen. Pidin myös siitä, että henkilöt sidottiin aikaansa työpaikkojen kautta ja siitä, että Helsinki on vahvasti läsnä. Henkilöt ovat moniulotteisia, kiinnostavia.

En pitänyt menneen vatvomisesta, toistoista, sentimentaalisuudesta, asenteesta, jonka mukaan kaikki selittyy aikaisemmin tapahtuneella, vastuunoton väistämisestä, suvunjatkamisen kauheuden ja kauneuden painottamisesta. "Eikä Raimo ollut ollenkaan huomannut, kuinka lapsilla on tapana tuhota perheidylli." Aivan kuin ihmisellä ei olisi omaa tahtoa, omaa vastuuta, vaan menneet ja tulevat sukupolvet määrittävät kaiken tapahtuvan. Onko oikeasti niin?

Kenelle? Tunteikkaista sukupolviromaaneista nauttiville, identiteettiään etsiville, tuoreesta kauniista kielestä iloitseville ja ilman muuta kaikille Leonard Cohen -faneille. Jos pidät Cohenista, pidät varmasti myös tarinasta, joka kulkee musiikin mukana lukujen nimiä myöten.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, sillä se voitti keväällä Pentti Saarikoski -käsikirjoituskilpailun. Ajattelen samoin kuin Jenni: kirjassa pitää olla enemmän rosoa, jotta se kolahtaisi täysillä. Mari a rakasti kirjaa, Liisa piti kovasti ja hänen blogissaan on lisää linkkejä.

Tua Harno: Ne jotka jäävät. Otava 2013.