Hervé Le Tellier: Poikkeama

"Hurjaa kyytiä" lupaa takakansi, ja sitä seuraa, jos sattuu istumaan lentokoneessa myrskyssä matkalla Pariisista New Yorkiin. Pilvirintama on pahin lentäjien koskaan kokema, mutta kone selviytyy kuin ihmeen kaupalla ehjänä määränpäähänsä.

Helpottuneen lentokapteenin leuka loksahtaa, kun laskeutumislupaa pyydettäessä lennonjohto kehottaa miehistöä ilmoittamaan kapteenin henkilöllisyyden, muiden koneen tunnistetietojen lisäksi. Ei sitä kysytä ikinä! 

Koneen saapumisessa on muutakin outoa. Se on nimittäin jo kerran saapunut kentälle, kolme kuukautta aiemmin. Täysin sama kone, samoin matkustajin ja miehistöin, jopa sama ketsuppitahra käytävämatossa. Viranomaiset eivät ole uskoa kiistattomia todisteita, joita dna-testit ja muut varmistustavat osoittavat. Mutta muuta ratkaisua ei ole: lentokone sisältöineen on jollain tavalla monistunut kahdeksi. 

Valtiojohto presidenttiä myöten rientää pohtimaan tilannetta, paikalle kutsutaan maailman parhaat asiantuntijat, nobelistit eri aloilta. Varautumissuunnitelman kymmenet tarkoin harkitut käytännöt eivät päde tilanteeseen, joten on otettava käyttöön se ainoa, jota ei ole koskaan käytetty: protokolla 42. Sitä on ollut laatimassa professori Adrian Miller, joka keksi protokollan nimen ja tunnussanat, joita ei olisi uskonut koskaan käytettäviksi, siksi kirjallisesti hieman pilaillen. 

"Kolme hälytysääntä, sitten vain yksi, ja taas kolme. Se on sovittu koodi: hän vastaa. Kuuluu miesääni, varma ja väritön, sotilaallinen.

- Onko langalla professori Adrian Miller?
- Tuota... on, Adrian vastaa epäröiden.
- Toto, minusta tuntuu...

Ääni puhelimessa odottaa, odottaa, kunnes Miller vastaa sävyttömästi:
- Että emme ole enää Kansasissa."

Professorit, poliitikot, kenraalit, uskonnolliset johtajat: heidän on pyrittävä muodostamaan jokin teoria, selitys mahdottomalle (ihmisellä on sellainen taipumus: "Sellaista ongelmaa ei olekaan, jota ei houkuttelisi ratkaisun puute".). Joutuiko kone jonkinlaisen ajan ja avaruuden tuntemattomaan tilaan, madonreikään? Vai onko kyse maailmankaikkeuden koodivirheestä jossain meitä ohjailevassa ohjelmistossa - niin piskuisesta, ettei koodintekijä ole sitä edes huomannut? Olemmeko vain tietoteknisen ohjelmiston osasia? Olisiko joku taho voinut koodata simulaation, jossa olemme kokeneet maailmansodat, luontokadon ja muun historiamme? Miten ohjelma etenee?

Entä mitä tapahtuu, kun myöhemmin laskeutuneet matkustajat tapaavat aiemmat itsensä - ne, jotka ovat eläneet kolme kuukautta pidempään ja kokeneet asioita, joista myöhemmin tulleilla ei vielä ole aavistustakaan? Esimerkiksi matkustajista kirjailija Victor Miesel - jonka mietteistä himolukija on kiinnostunut - saa kuulla julkaisseensa kulttimaineeseen nousevan kirjan.

Huimia ajatuskulkuja, ymmärryksen ylittäviä, ja hörhöt luonnollisesti ottavat tilanteesta kaiken irti. Asianajajatkin yrittävät, sillä onhan tästä jonkun maksettava korvauksia. Some villiintyy seuraamaan milloin mitäkin epäolennaista, totta kai. Kirjallisuus- ja muut kulttuuriviitteet sekä tiettyihin henkilöihin fokusoituminen keventävät tekstiä, romantiikkaakin vilautellaan. 

Vetävä ja erikoinen mielikuvittelu, joka käynnistyy vauhdikkaasti palkkamurhaajalla, hidastuu hetkeksi esitellessään liudan henkilöitä, mutta piristyy itse tapahtuman ja etenkin sen seurausten kuvauksessa: niin inhimillistä ja uskottavaa (jos sanaa tässä tapauksessa voi käyttää) se on. Uskon, että juuri näin päätökset tehtäisiin ja toteutettaisiin todellisuudessa vastaavassa tilanteessa.

Kenelle: Yliluonnollisen ystäville, katastrofinälkäisille, ateisteille, uskoville, päättäjille.  

Muualla: Donna mobilen kirjat sanoo romaanin olevan paitsi (osittain liiankin) fiksu myös oikein hauska.

Hervé Le Tellier: Poikkeama. (L´anomalie). WSOY 2023. Suomentanut Lotta Toivanen.

Annie Ernaux: Vuodet

Annie Ernaux on Ranskassa kuuluisahko kirjailija, Suomessa ei niinkään. Hänen muistelmateoksensa on silti herättänyt meilläkin ihastusta, ja hyvä niin. Sillä onhan sen idea ja toteutus aivan mainio. 

Muistelmat ovat lähtökohtaisesti tylsiä. Isänäiti syntyi Karjalassa ja isovaari Iitissä, heistä tuli lääkäreitä, muurareita tai autokauppiaita. Kaikki olivat yhteiskunnan tukipilareita. Paitsi se, joka hirtettiin. Ernaux sivuuttaa muistelun perinteet riemastuttavan viileästi ja kuvaa aikaa tavalla, joka kiinnostaa. Tuokiokuvina, välähdyksinä, jotka muodostavat kuitenkin selkeän kokonaisuuden ja kehityskaaren, sekä henkilön että aikakauden. 

Kirjailija on syntynyt 1940, joten henkilökohtaiset muistot alkavat vuosikymmenen alkupuolelta. Hän kasvoi vuosisadan alun toiveikkuuden mutta sen jälkeisen lannistavan sodan kohdanneiden vanhempien lapsena, jolle asetettiin paljon odotuksia, kuten tulevaisuudelle ylipäänsä. "Puheissa sanottiin, että me edustimme tulevaisuutta." Lapsia alettiin katsoa muuna kuin työvoimana. "Koulun lukujärjestys syrjäytti kylvökalenterin." Entiset tiukat kasvatussäännöt ja kuri pätivät, niukkuus väheni: maailma muuttui, kuluttaminen alkoi:

"Meillä oli aikaa himoita tavaroita, muovista meikkipussia, kumipohjakenkiä, kultakelloa. Omistaminen oli hienoa. Tavaroita esiteltiin ja niitä annettiin muiden ihailtaviksi. Niissä oli jotain salaperäistä ja taianhohtoista, joka ei haihtunut, vaikka niitä kuinka katseli ja hypisteli. Kun jonkin tietyn tavaran oli saanut ja sitä käänteli käsissään, siltä odotti edelleen ties mitä. 

Edistys oli elämän päämäärä. Se merkitsi hyvinvointia, lasten terveyttä, valoisia koteja ja valaistuja katuja, tietämystä, kaikkea mikä käänsi selkänsä sodalle ja maaseudun pimeydelle."

Kuvattu aikakausi ulottuu noin 2000-luvun alkuun. Kirjailija oli nuori 1960-luvulla. Kun nyt katsoo tuota aikaa, se vihloo, kaikessa toiveikkuudessaan ja tulevaisuuden uskossaan. Mutta ajattelun voi hyvin ymmärtää. Mikseivät ihmiset olisi tarttuneet kaikkeen ihanaan, mitä oli tarjolla? Ei tiedetty ilmastovaikutuksista tai saasteongelmista. Oli hyvä ja suositeltavaa heittäytyä uusimpien keksintöjen ja trendien pyörteisiin. Kun tyttö kasvoi nuoreksi naiseksi, tuli vielä suurempia uudistuksia.

"Se kaikkein tiukimmin kielletty, se mitä emme olleet uskoneet mahdolliseksi, sallittiin lailla. Emme uskaltaneet pyytää sitä lääkäriltä, eivätkä he sitä ehdottaneet, varsinkaan naimattomille naisille. Säädytöntähän sellainen olisi ollut. Aavistelimme, että ehkäisypilleri mullistaisi meidän elämämme, että olisimme vapaita päättämään kehoistamme. Olisimme yhtä vapaita kuin miehet."

Oli hienoa tuntea olonsa vapaaksi, vaikkei olisi vapauttaan käyttänytkään, sitoutunut parisuhde oli salaa arvossaan kasvatuksen mukaisesti, sanoo kirjailija, mutta mahdollisuus olisi ollut. Ja historia, ketä se olisi kiinnostanut!

"Yli viisikymppisten suusta sotapuhe kutistui omahyväisiksi, yksityisiksi anekdooteiksi, ja kuulosti meidän, alle kolmikymppisten, korvaan horinalta."

Muutosten aika on kuvattu kauniisti, tarkasti ja fragmentaarisesti, kuten hienosti sanotaan. Ei mitään turhaa, vain itse asiaa, muistoja. Jos kirjoittaisin omaelämäkerran, nyt tiedän, miten se pitäisi tehdä! Hieman samaa ongelmaa on kuin Natalia Ginzburgin muistelman kanssa: osa menee ohi, kun ei tunne kyseisen maan kulttuuria ja politiikkaa riittävästi. Mutta osan sentään, ja ilmiöt aina: 

"Yhteiskuntaa kutsuttiin nykyisin 'kulutusyhteiskunnaksi'. Fakta oli kiistaton, se oli tosiasia, jota ei käynyt kieltäminen, piti siitä tai ei. Öljynhinnan nousu kauhistutti ihmisiä jonkin aikaa. Aika oli suotuisa kuluttamiselle, ja kansa hankki nautintoa tuottavia asioita ja tavaroita." 

Kenelle: Elämäkertojen ahmijoille, vuosikymmeniä kokeneille tai niistä kiinnostuneille, Ranskan ystäville, kirjoittamistaidon tarkkailijoille. 

Muualla: Suurten ikäluokkien tarina ja ja yhdenlainen yhteenveto 1900-luvun jälkipuoliskon muutoksista, sanoo Mikko Kirjavinkeissä.

Annie Ernaux: Vuodet. Gummerus 2021. Suomennos Lotta Toivanen. Kansi Jenni Noponen.

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Italialaisen Cognettin kuudes kirja, ensimmäinen suomennettu, on raikas ja virkistävä kuin tuulahdus, no, vuorelta. Se kertoo lapsesta keski-ikään varttuvasta Pietrosta komeissa Pohjois-Italian maisemissa, jotka ovat suomalaisille matkailijoille tuttuja, Garda- ja Como-järvineen ja niiden takaa kohoavine Alppien huippuineen.

Pietron vanhemmat ovat kotoisin vuoristokylästä, mutta joutuivat avioiduttuaan muuttamaan alas Milanoon, jossa Pietro viettää lapsuutensa. Vanhemmat opettavat pojalle vuoriston tuntemuksen ja rakkauden suurkaupungille vastakkaisiin maisemiin. Isä ei sopeutunut miljoonakaupunkiin ikinä.

"Rauhallisuus ei ollut hyve, jota hän itse olisi vaalinut, mutta kaupungissa hän olisi kaivannut enemmän tilaa hengittää."

Isä opettaa poikaa vuorilla kulkemiseen.

"Polulla isä antoi minun kulkea edellä. Hän tuli askelen perässäni, niin että kuulin tarvittaessa hänen äänensä ja tunsin hänen hengityksensä selässäni. Minulle oli annettu niukat mutta selkeät säännöt: yksi, piti valita rytmi ja pysyä siinä pysähtymättä; kaksi, puhua ei saanut; kolme, risteyksessä piti aina valita ylöspäin vievä reitti."

Perhe vuokraa kesäpaikan vuorilta, Granasta, jossa Pietro tutustuu paikalliseen poikaan Brunoon. Pietron isä on jäyhä, äiti sosiaalisempi, jota huolettaa ainoan lapsensa yksinäisyys. He ovat iloisia poikien ystävyydestä, ja isä alkaa pyytää myös Brunoa mukaan vuoristoretkille.

"Auringon noustua ilmestyi lumeen kolme varjoa, jotka kulkivat vierellämme jäätiköllä. Lumi kadotti sinisyytensä, kirkastui häikäisevän valkoiseksi, ja pian hanki petti jäärautojen alla."

Mainioita ovat Pietron luonnehdinnat vanhemmistaan, joita hän tarkkaili tiiviisti. Isä vihasi ja halveksi laskettelijoita, jotka hänen mielestään kohtelivat vuorta epäkunnioittavasti. Äiti kertoi omasta vuoristostaan.

"Voi olla, kuten äiti sanoi, että jokaisella meistä on vuoristossa oma lempikorkeus, oman näköinen ja oman oloinen maisema."

Lukijan silmien eteen piirtyvät vuoriston erikoispiirteet. Kolmentuhannen metrin jäätiköt, jäkälät ja lähteet; kahdentuhannen metrin alppiniityt, purot, metsiköt, laidunelämet; tuhannen viidensadan metrin metsä, mustikat ja alppiruusut; tuhannen metrin puut ja kivet. Eikö tulekin mieleen Lappi ja omat vaellusretket?

Bruno opetteli jo pienenä meijerihommia setänsä tilalla, aikuistuttuaan jatkoi tilan töitä. Kun he Pietron kanssa tapaavat myöhemmin, he jatkavat siitä, mihin jäätiin, kyselemättä. Myös nainen tulee kuvioon, sulkematta vuorten viehätystä kummaltakaan: vuoristo on koti, kutsumus ja kohtalo.

Kaunis, raikas ja koskettava tarina perheestä, kasvamisesta, ystävyydestä ja luonnosta; erityisesti siitä, mitä ja miten ihminen oppii kaipaamaan ja miten hän kaipuunsa toteuttaa. Kukaan toinen ei voi sanoa siinä olevan mitään väärää, vai voiko?

Nautin raikkaudesta, ystävyyden, ihmisten ja vuoriston kuvauksesta, enemmän tunteella kuin järjellä, sillä kirjailija on taito luoda tunnelma, joka lumoaa, kuulostamatta sentimentaaliselta, pitämällä päähenkilönsä (ja lukijansa) hieman sivussa, kertomalla paljon olematta opettavainen tai ylipirteä - vain sanomalla kauniisti, nekin asiat, jotka eivät ole kauniita. Sitä arvostan suuresti. En ihmettele, että kirja valittiin Italiassa vuoden 2017 parhaaksi sekä yleisessä että nuorten kirjojen sarjassa.

Jos tämä ei nostata Italian-matkakuumetta, en tiedä, mikä. En ole aiemmin ajatellut vuoristoa noin tarkasti, joten myös maantieteen ja vuoristomatkailun alkeisoppituntina kirja toimii, ehkä myös metaforana elämälle, jos kovin filosofisesti asian haluaa nähdä. Mihin korkeuteen itse ajattelit vaeltaa ja miten paljon vaivaa olet valmis näkemään?

Kenelle: Soljuvan raikkaan proosan lukijoille, Italiaan matkaajille, kasvukertomusta kaipaaville, luonnonystäville, vuorikiipeilijöille.

Muualla: Romaani rauhoittaa ja aiheuttaa levottomuutta, sanoo Lumiomena. Coelho-alarm! Onneksi väärä hälytys, hän toteaa. Olen täysin samaa mieltä.

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta. Bazar 2017. Suomennos Lotta Toivanen.

Helmet-haasteen 2017 kohta 16: Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Väreilevä kaupunki

Tällä kertaa kaupunki on Pariisi, josta kirja kertoo kuuden päivän tarinan. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joista kussakin kuvataan jonkun henkilön tilannetta kyseisenä hetkenä. Tarinoiden henkilöt ja tapahtumat liittyvät toisiinsa näennäisen satunnaisesti.

Valokuvaaja ottaa kuvan vastapäisen ikkunan kaatuneesta jalkalampusta. Lamppuasunnossa on isoisä kuollut, ja pojanpoika tapaa muusikkotytön, joka on kateellinen toiselle muusikolle, joka puolestaan suunnittelee häitään seuraavassa tarinassa − tai jotain sinnepäin. Luulisi, että lyhyitä katkelmia olisi helppo lukea ja imeä Pariisin ilmapiiriä siinä sivussa, mutta päinvastoin: kokonaisuus on niin hajanainen, etten millään muistanut, kuka on kuka ja miten he liittyvät toisiinsa.

Ja ennen kaikkea, se ei jaksanut kiinnostaa, koska tarinat ovat kovin paperinmakuisia ja puisevia. Yli sivun pituisia monologeja, jotka eivät muistuta puhuttua kieltä, rivien mittaisia luetteloita kassiin pakatuista tavaroista − ja kerran yli sivun verran luetelmaa kadunnimistä, joilla henkilö kulki! Jaksoin noin puoleen väliin lukea oikeasti, lopun vedin lähinnä silmäillen. Ehkä en vain ymmärrä ranskalaisuutta, ymmärrän kyllä kirjailijan tavoitteen kaupungin sykkeen kuvauksesta sattumanvaraisten tapahtumien kautta - se väreily - mutta toteutus ei toiminut minulle.

Huomasin muuten, että kirja kuuluu WSOY:n sarjaan Aikamme kertojia, jota kustantaja mainostaa ”tämän päivän laadukkaaksi romaanitaiteeksi eri kielialueilta”. Kuulostaa hyvältä, koska helposti jämähtää lukemaan vain tietynmaalaisia ja -tyyppisiä kertojia. Noteerasin vasta nyt sarjan olemassaolon, mutta olen näköjään lukenut niistä jo osan, yksi oli mainio Bernard Schlinkin Viikonloppu. Täytyykin katsoa, mitä muuta sarjasta löytyy.

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki. WSOY 2010. Suomennos Lotta Toivanen. Aikamme kertojia -sarja.