Blogisavut olivat tästä kirjasta niin sankat, että alkoi tuntua tunkkaiselta, enkä edes etsinyt kirjaa käsiini. Yllättäen sain sen lainaksi ystävälliseltä kollegalta, ja uteliaana kirjaan kuitenkin tartuin.
Ymmärrän kiitokset ja ihastukset, tarina on koskettava ja teksti raikasta. Tyttö pakenee Nigerian sisällissotaa Englantiin: mamu-tarina, joka on aina ajankohtainen ja tosi, niin kauan kuin maailmassa soditaan ja väkivaltaa harjoitetaan. Surullista kyllä. Tässä maailmassa liikkuva tarinakaan ei voi olla iloinen, mutta huumoria ja lämpöä siinä kyllä on. Ja sadunomaisuutta, tämä ei ole realismin riemuvoitto eikä tuo Nigerian todellisuutta niin iholle kuin Puolikas keltaista aurinkoa teki.
Lukija saa tekstissä lahjaksi monta yllätystä, kun kirjailija välttää tavanomaisuuksia, joten päähenkilön ajatuskulkua on hauska seurata. Kuten sitä, miten abstraktit asiat muuttuvat konkreettisiksi: hän laittaa keltaisen värin kassiin − kokonaan − tai ottaa ikävän käsiensä väliin ja tarkastelee sitä kunnolla.
Lähes päähenkilöksi nousee nelivuotias poika, jonka myötä liikutusaste myös nousee: ketäpä ei koskettaisi pienen pojan maailma. Hieman helppo keino vedota tunteisiin. Tuli mieleen Maarit Verrosen Karsintavaihe, jossa päähenkilön elämässä piipahtanut lapsi toi lämpöä muuten julmaan tarinaan. (Siinä lapsi ei tuntunut liikutuksen kalastukselta.)
Toimiva lukuromaani, kuten Jennikin totesi, takuuvarma lukutärppi myös lukijalle, joka lukee kirjoja harvakseltaan.
Chris Cleave: Little Been tarina. Gummerus 2011. Suomentanut Irmeli Ruuska.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti