Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Aivan 1800-luvun lopulla kolme ruotsalaista miestä lähtee elämänsä retkelle, tavoitteenaan Pohjoisnapa. Vuotava vetypallo ei pitkälle potkinut, ja miehet jäivät jäätikölle, kaukana niin kiinteästä maasta kuin määränpäästään.

"Kolme miestä, joilla on mahdollisimman vähän tietoa arktisista olosuhteista, on äkillisesti keskellä valkoista painajaista."

Heidän jäännöksensä löydettiin Valkosaarelta vuosikymmeniä myöhemmin. Mitä tapahtui, mihin miehet kuolivat? Arvoitus ei ole koskaan selvinnyt, ja se kiehtoo Bea Uusmaa. Kiehtoo niin paljon, että hän kehittää retken tutkimisesta lähes pakkomielteen: lukee kaiken saatavissa olevan tiedon, vierailee miesten sukulaisissa, kotipaikoilla ja retken reitillä, jopa opiskelee lääkäriksi, jotta pystyisi selvittämään näiden kuolemaan johtaneet syyt (no, tämä oli motiivi ainakin osittain, jos ei kokonaan).

"Minun on paneuduttava repaleisiin päiväkirjoihin. Minun on tunkeuduttava heidän sisätaskuihinsa. Minun on päästävä heidän soluihinsa. Tumiin. DNA-kierteisiin."

Ruumiit - tai niiden jäännökset - on poltettu sata vuotta sitten, konkreettisia muistoja ei ole paljon: jääkarhut ovat huolehtineet osasta. Varsin vähistä aineksista Uusma onnistuu rakentamaan tarinan, joka on kaunis, surullinen ja haikea. Sekä täynnä hurjaa innostusta ja omistautumista; sekä retkeläisten että kirjan tekijän. Lisämausteena on yhden retkeläisen, Nilsin, ja hänen kihlattunsa Annan rakkaustarina, jota lukija saa seurata Nilsin kirjeiden kautta - ja lopussa on yllätys.

Lähtö 11.7. 1897. Pallo nousee ilmaan Tanskansaarelta, Huippuvuorien pohjoisimmalta luodolta, tunnetuista mannermaista pohjoisimmalta. "Mukava tunnelma." "Loistava henki."

Pallo putoaa aivan liian pian. Miesten on pakko edetä, johonkin. Fyysisesti raskasta matkaa kohti kiinteää maata tehdään hitaasti. Jopa väärään suuntaan, kuten käy ilmi. Onneksi lihaa riittää; hylkeitä, jääkarhuja. Matkanteossa on vielä toivoa ja innostusta. Syyskuussa he löytävät Valkosaareksi kutsutun saaren ja majoittuvat sinne, odottamaan kuukausia kestävää yötä, jolloin heitä ei kukaan voi löytää. On kestettävä kevääseen. Tarvikkeita on, usean kuukauden varalle.

3. ja 4. 10. 1897: "Jännittävä tilanne" ...tarkoittaa 1800-luvun kielenkäytössä ikävää, rasittavaa tilannetta, selittää Uusma.

Ja vihoviimeinen lause 8.10. "Me saamme hiukan liikkua, kun sää sallii."

Sen jälkeen ei mitään. Ei yhtään mitään. Mitä tapahtui? Uusma tutkii kuolemansyiden vaihtoehtoja ja päätyy erääseen mahdolliseen, joka lukijastakin tuntuu hyvin todennäköiseltä, tämän ohjauksen valossa.

Vaikuttava tarina, joka on petollisen vaivaton lukea. Kirja on myös esineenä kaunis, värejä on käytetty taitavasti, samoin muuta grafiikan keinoja. Se tekee lukemisesta helppoa, melkein selailtavaa. Vaikka kuinka tihrustin, en löytänyt mainintaa ulkoasun tekijästä.

Kun lukemista seuraavana lumimyrskyaamuna kääriydyin takkeihin ja kaulaliinoihin töihin lähtiessäni, muistin retkeläiset, Pohjoisnavan alueen loputtoman jään ja viiman. Ei tehnyt mieli enää yhtään valittaa. Ja luulen, että tämä pysyy mielessä pitkään.

Kenelle: Historiasta eläville, hurjien retkien rakastajille, intohimoa arvostaville, arktisten olosuhteiden kiehtomille.

Muualla: Hätkähdyttävä teos, sanoo Zephyr. Helmi, sanoo Maria. Tuija pysyi mukana henkeä pidätellen.

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani. Suomennos Petri Stenman. Like 2015.

P.S. edit: Kuittaan Naparetkellä Helmet-lukuhaasteen 2016 kohdan Matkakertomus.