Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Edelleen Kuopiossa, Kähkösen Muistoruohon tavoin 1970-luvun alussa, mutta toisessa yhteiskuntaluokassa ja tilanteessa. Tiainen kertoo kaupunginkanslian virkanaisista ja heidän elämästään. Komeassa kaupungintalossa toimivassa kansliassa on useita osastoja, niillä jokaisella johtonsa ja varsinaiset tekijänsä, kanslian naiset.

Seuraamme pääosin kolmea naista, erilaista ja eri-ikäistä, nuoruuden levottomuutta elävää Eeva-Liisaa, perheenäidiksi osin tahtomattaan ajautunutta Virveä ja rauhallisen järkevää viisikymppistä sinkkua (sanaa ei vielä tunnettu!) Tuulikkia. Mukana ovat myös heidän perheensä, lähipiirinsä ja koko muu kaupunginkanslia.

Tiainen tuo hykerryttävästi esiin ajan tavat ja asenteet, kanslian naisten kainouden ja päättäväisyyden, käyttäytymisen kirjoittamattomat mutta pakottavat säännöt. Sinuttelu johdon ja kanslistien kesken oli ennenkuulumatonta! Mutta isommat asiat jylläävät. Ikuisuuskysymykset naisen elämässä ovat tiiviisti läsnä. Lasten saaminen tai saamattomuus. Valinta uran ja perheen välillä.

"- Neiti Huttusen papereissa lukee, että naimaton. Kehitysaluerahaston toimistopäällikkö vilkaisi papereita ja jäi sitten katsomaan Eeva-Liisaa. - Onko aikomus avioitua lähiaikoina? - Ei ole. Sanat tulivat painokkaasti Eeva-Liisan huulilta. Hän hymyili pienesti ja yritti näyttää levolliselta, vaikka sydän pompotti jännityksestä. - Te olette kyllä pätevä, vaikkakin melko nuori. Eikä tuota työkokemustakaan ole vielä järin mittavasti. Mies pyöritti kuulakärkikynää sormissaan. Vierushuoneesta kuului kirjoituskoneen kiivas naputus."

Niin sanottuja "naisten vaivoja" ei Tiainen kaihda kuvaamasta, ja se on oikein, niin paljon kuukautiskierto vaikuttaa naisen arkielämään, vaikkei siitä juuri puhuta. Tässä tarinassa fysiologia on luonteva osa kerrontaa. Samoin ehkäisyn vastuunjako, ja kotitöiden.

"Kun Laila oli iltaisin harrastusmenoissa, hän tiskasi astiat ja pyykinpesuhan oli maailman yksinkertaisin homma, koska sen teki kone. 
- Sen kun vaan lajittellee tummat ja valakopyykin erikseen ja laittaa Omoa sekkaan, Arto kuvaili vaatteidenpesun helppoutta. - Ollapa meikäläiselläkin tuommoinen mies kuin Arto, Virve naurahti. - Meiän Tapio ei mielellään liota käsiään tiskialtaassa saatikka pesusoikossa." 

Pukeutumisen sääntelystä mieleeni tulvivat muistot ensimmäisestä vakityöpaikastani. Minäkin olen ollut kanslian nainen, tittelini patentti- ja rekisterihallituksessa oli "ylimääräinen kanslia-apulainen" vuoden ajan yo-kirjoitusteni jälkeen. Sukattomuus ja hihattomat paidat oli kielletty, me kasarilla työskennelleet jo uhmasimme sääntöjä. (Pian huomasin, ettei virastomeininki ole minun juttuni ja siirryin opiskelemaan liiketaloutta, joten säästytte enemmiltä muisteloilta tässä kohtaa. Pukeutuminen on vain jäävuoren huippu tuon ajan työelämän tavoista!)

Muistoryöpsäyksestä huolimatta yritän keskittyä kirjaan, eikä se ole vaikeaa, sillä tarina vie mukanaan. Paitsi että tehtävät ja ilmapiiri ovat tuttuja, myös kanslian naiset ovat pian ystäviäni tai vähintään työkavereita, niin inhimillisinä ja elävinä kirjailija heidät kuvaa. Perheiden asioita pohdittiin paljon aikanaan, eikä pohdinta ole lakannut, vaan päinvastoin, koska suomalaisia kuulemma syntyy nykyään liian vähän. Taloustilanne ja poliittiset päätökset vaikuttavat.

"- Milloin sinä jäät äitiyslomalle? Elina vilkaisi Virveä. - Tammikuun alussa. Sinä ehdit palata parahiksi töihin. - En minä tule enää kansliaan. - Miten niin? Virve vilkaisi ällistyneenä Elinaa. - Onko sulla toinen työpaikka tiedossa? - Ei ole palkkatyötä. Kotona hommia kyllä riittää. Minä aion sanoa itseni irti. Virve meni sanattomaksi. Hän tiesi Elinan tunteneen syyllisyyttä töissäkäynnistään esikoisen syntymän jälkeen, ja että perheenlisäys oli toivottu, mutta koskaan aiemmin Elina ei ollut sanonut, että luopuisi virastaan. - Miten te meinaatte pärjätä yhden palkalla? - Mikko pääsi työnjohtajaksi varastolle. Sen palkka nousee. Räknättiin, ettei minun palkasta jäisi käteen paljon mitään verojen ja lastenhoitokulujen jälkeen. Ja kun on se avioparien rangaistusverokin."

Luonnollisesti elämään kuuluvat käytännön asioiden lisäksi rakkaus ja romantiikka. Onko Tuulikilla ja Sakari Rantalalla säpinää? Ja entä aviomiesten uskollisuus - jos nainen jättää uran miehen ja perheen vuoksi, saako hän sille täyttä vastinetta?

"Elina huokaisi: - Onneksi meiän miehet on kunnollisia. - Tai niin me ainakin luullaan. - Mitä tarkoitat? Elina loi säpsähtävän katseen Virveen ja lisäsi kiukkuisesti: - Meiän Mikko ei kyllä taatusti vilkuile muita naisia! - Niin, anteeksi, enhän mitä sitä meinannutkaan, että sinun miehesi... - Onko Tapio sitten? Elinan ilme muuttui uteliaaksi. - En usko, mutta enhän minä voi varmaksi tietää."

Tuona aikana työnsaanti oli helppoa eikä tehokkuuspaineita tunnettu. Aikaa jäi vapaisiin ja perheen hoitoon, jos sellainen naisella onnekseen sattui olemaan - sillä onnena miehen "saamista" pidettiin, lapsista puhumattakaan. Noita ahtaita muotteja en kaipaa pätkääkään! Mutta yhtä käytännön asiaa kyllä. Inhoan vaateostoksia, ja tuolloin työvaatekertoja oli vain yksi tai muutama, samaa asua pidettiin useita päiviä tai jopa viikko. Jossain vaiheessa lähti lapasesta, ja nyt asua pitää vaihtaa päivittäin. (Mutta uskon ja toivon, että kulutusbuumin hiipuessa tämä vielä muuttuu.)

Toisaalta oli hauska lukea, että köyhyyteen tottuneet suomalaiset uskalsivat jo kuluttaakin ja naiset vaatia oikeuksiaan. Nainen pystyi suunnittelemaan elämänsä omin voimin, itsenäisesti, jos niin halusi.

"Eeva-Liisa teki nopeasti ostokset valintamyymälässä Kasarmikadulla. Hän jatkoi matkaansa teatterin ja Valkeisenlammen ohi. Kävellessään hän muisteli muutaman vuoden takaisia aikoja, jolloin oli työskennellyt juoksutyttönä vanhimman sisarensa Mailan elintarvikeliikkeessä Linnanpellolla. Hän oli ollut silloin hädin tuskin kuudentoista. Raskaiden kassien kiikuttaminen ympäri Männistöä oli ollut raskasta hommaa. Työpäivän jälkeen hän oli ollut umpiväsynyt, nukahtanut kotimatkalla linja-autossa ennen Rättimäen pysäkkiä. Niistä ajoista on päästy eteenpäin, Eeva-Liisa ajatteli. Hän oli opiskellut ja päässyt siistiin sisähommaan. Kohta hän olisi virkanainen. Kaupunginkanslian väliaikainen toimistovirkailija. Eeva-Liisa luotti siihen, että saisi töitä kesän jälkeenkin, mieluiten jostain kaupunginvirastosta. Sitten hän alkaisi etsiä itselleen vuokra-asuntoa."

Teknologian kehitys näkyy, modernit kopiokoneet otetaan käyttöön ja monta muuta työtä helpottavaa vempainta niin kotona kuin töissä. Mediat kehittyvät, mainospöllö tv:ssä alkaa iskeä silmää Ylen ohella. Aikamoista murrosaikaa oikeastaan! 1970-luvulla syntyivät monet ilmiöt suomirockista vihreään liikkeeseen, Etykistä seuramatkoihin (Rimini on kirjassa hyvin esillä, samoin Leningrad, ja Helsinki). Populaarikulttuurista mainitaan tärppejä Salaman Juhannustansseista Love Story -leffaan, urheilusta Viren, totta kai. Auto- ja muut tutut tuotemerkit vilahtavat, samoin Kuopion ravintolat Kummelista ja Keltalyhdystä Renkkuun. Tansseissa käytiin ja Ampiaisia juotiin. Teatterissa menee Tšehovin Kolme sisarta.

Hienoa, että kirjailija on kaiken kirjannut, tätä kirjaa tarvitaan. Tiainen kertoo tarinansa lämpimästi ja asiantuntevasti, muttei tunteilevasti. Tiainen tuo ajankuvan elävästi ja todenmakuisesti silmien eteen, paitsi asenteiden ja työ- ja perhe-elämän tasolla, myös kirjoineen, elokuvineen ja muine kulttuuriviittauksineen. Kuopio on elävä näyttämö tapahtumille, ja kaupungin tunteville se tuo oman ulottuvuutensa lukemiseen. Lukemisesta jäi lämmin, täysi ja tyytyväinen mieli. Kaunis ja vetävä kansi, muuten!

Kenelle: Naisten työelämätarinoista ja tasa-arvosta kiinnostuneille, virkanaisille ja heidän miehilleen, lähihistoriasta hullaantuville, nostalgisia työmuistoja 1970-80-luvuilta hakeville, Kuopion ystäville.

Muualla: Kirjojen kuisketta -blogin Anneli kuvaa Tiaisen kirjoitustyyliä railakkkaksi ja viihdyttäväksi. Sujuvasti etenevää ja kikkailematonta proosaa, kuvaa Kirsin kirjanurkka Tiaisen aiempaa, vuonna 1999 ilmestynyttä Kulmakaupan naiset -kirjaa, jota en harmikseni ole vielä lukenut. Kanslian naiset on siis ikään kuin jatko 18 vuoden takaiselle kirjalle, jota edelsi vielä Suoraa saumaa ja siksakkia vuodelta 2001, josta mm. Susa kertoo vuonna 2009 blogissaan.

Sain kirjan kustantajalta, kiitos!

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset. Icasos 2019.