"Peter kutsui häntä usein 'pikkuiseksi'. Niin nytkin. - Kuule, pikkuinen, Peter sanoi. - Minä tiedän, että sinä olet ollut muuton jälkeen vähän tyhjän päällä. Tiedän senkin, että haluaisit olla enemmän tekemisissä poikiesi kanssa. Mutta tässä ei ole järjen hiventäkään. Et sinä ole edes tavannut koko naista!
- Niin... olen jutellut hänen kanssaan, Willa sanoi. - Ihanko totta? - Me juteltiin pari kertaa, kun minä soitin Seanille. Peter loi Willaan tutun pitkämielisen katseen."
Willa pitää päänsä, kerrankin, voisi sanoa. Jo ensimmäinen mies Derek sai hänet hieman varkain naimisiin, jättämään kotiseutunsa, opintonsa ja urahaaveensa ja ryhtymään perheenäidiksi. Ja kyllä, hänellä on ikävä poikiaan, jotka ovat aikuistuttuaan pyrkineet pysyttelemään vanhemmistaan - ja sittemmin Peteristä - niin erossa kuin mahdollista. Minkä Willa sille mahtaa? Hänen omakin lapsuudenperheensä on ollut outo, eivätkä välit ole olleet läheiset edes siskon kanssa.
Siispä hän matkustaa Baltimoreen Denisen ja Cherylin luo ja saa yllättäen Peterin mukaansa. Tyttö osoittautuu 9-vuotiaaksi hellyttäväksi tapaukseksi, joka puolestaan kaipaa kovasti aikuisseuraa, jota hänellä on yksinhuoltaja-Denisen lapsena liian vähän. Se sopii Willalle!
"Hän oli lukennut jostakin, että ihmislapsella oli luja myötäsyntyinen usko siihen, että hänellä on oikeus kahteen vanhempaan - ja että se selitti lasten katastrofaalisen reaktion avioeroon. Baltimoreen tultuaan Willa oli alkanut miettiä, katsoivatko lapset olevansa oikeutettuja myös isovanhempiin. Ainakin se piti paikkansa päinvastaiseen suuntaan, sillä hänen oli mahdotonta hyväksyä sitä, ettei hänellä ollut lapsenlapsia."
Willa viihtyy nuorten luona. "Äkkiä Willa muisti, millainen siunaus nuoret naiset parhaimmillaan ovat: he avasivat harvinaisia näkökulmia hänen poikiensa yksityiselämään." Seania hän saa tavata nyt hitusen enemmän, Iania edelleen harvoin tai ei oikeastaan koskaan. Sen sijaan hän saa liudan uusia ystäviä Denisen naapurustosta, jossa asuu persoonallista väkeä: epämääräisesti pelottava Sir Joe ja viaton Erland, etsivä Dave, kiireinen Callie, lääkäri Ben...
Pieni yhteisö on toisistaan huolehtiva. Willa ei pidä kiirettä kotiinpaluulla, vaikka Peter hoputtaa. Ehkä hän kaipaa nyt jotain perheyhteyden tapaista, jota ei ole koskaan aiemmin kokenut? Willa ei ole kovin syvällisesti asioita pohtiva ihminen, huomaamme.
"- Minusta tuntuu, etten ole syntynyt elämään hetkessä, Willa sanoi. - Olen sitä tyyppiä, joka miettii koko ajan, että muistinko sammuttaa uunin ja miten se täpärä koneenvaihto paluumatkalla mahtaa onnistua. Denise nauroi. Hän sanoi: - Hohoo, minä taas mietin, että miten matkan saa venytettyä niin pitkäksi kuin mahdollista. - Siinä näet, Willa sanoi. - Sinulta se käy luonnostaan."
Silti hänellä on vahva intuitio, tunne, joka ohjaa toimintaa, vaikkei hän itse taida sitä hoksata. Voisiko vielä kuusikymppisenä löytää elämään uutta merkitystä - näin hienosti näin ei sitä muotoile, mutta ei halua olla mitätönkään. Ben tuumii aiheesta:
"Me olemme häviävän pieniä organismeja, jotka ajelehtivat mittaamattoman suuressa maailmankaikkeudessa, ja on yksi lysti, muistimmeko sammuttaa uunin vai emme. Willa naurahti ajatukselle, että Ben piti tällaista mielikuvaa lohdullisena, ja Ben hymyili hänelle näyttämättä loukkaantuvan naurahduksesta."
Anne Tylerin lämmin ja empaattinen katsanto henkilöihinsä tekee tarinasta hyvän mielen luettavaa, tuttuun tapaan. Tylerilla toistuvat aiheet ovat tutusti läsnä: ikääntymiseen sopeutuminen, leskeys, sukupolvet, samastuttava henkilöhahmot vanhuksista lapsiin.
Aiempaa Tyleria:
Jää hyvästi
Nooan kompassi
Palmikko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti