Merete Mazzarella: Syksystä syksyyn

Vietin juuri tunteja Merete Mazzarellan lohdullisen tutussa seurassa. Hän kirjaa päiväkirjanomaisesti aikaa syksystä 2019 syksyyn 2020. Kontrasti on vahva: kun alkupuolella matkustellaan, tavataan ihmisiä eri puolilla palloa työn ja huvin parissa, ollaan kiireisiä ja touhukkaita, loppupuoli sulkee ja muuttaa kaiken.

Kirjailija suunnitteli 75-vuotisjuhliaan, jotka peruuntuivat, kuten niin moni muukin suunnitelma. Hän pohtii paljon ajan kulumista, vanhenemista, vääjäämätöntä tulevaa, ja tähän kaikkeen suhtautumistaan. Jos saisi kuolemantuomion mutta se peruttaisiin viime hetkellä, toimisiko ihminen jotenkin toisin nyt käytettävissä olevan aikansa suhteen? Tuskin, arvelen, ja niin tulkitsen hänenkin ajattelevan. 

"On helppo tunnistaa itsessään sekä kuolemaantuomitun aika-ahdistus että armahdetun kyvyttömyys optimoida ajankäyttönsä. Toisin kuin L. en kykene katsomaan aikaa ulkopäivän vaan tunnen pikemminkin, että yritän pitää pääni pinnalla, kun aika virtaa eteenpäin ja taakse jäänyt matka - menneisyyteni - vain pitenee pitenemistään samalla kun loppumatka lyhenee lyhenemistään ja käy aina epävarmemmaksi." 

Poikkeustila on vaikea siksi, ettei sen loppumisesta ole tietoa. Mazzarella kritisoi hallituksen viestintää ja ensi vaiheen iäkkäiden eristämistä - tosin se oli kotonaan asuville suositus, ei pakko - syistä, jotka hän hyvin perustelee. Kun aikaa on muutenkin jäljellä vähän, onko tarpeen nipistää siitä aktiivista osuutta pois? Ja eivätkö 70 vuotta täyttäneet yleensä ole järjissään osatakseen päättää itse riskinsä määrän? Hän ymmärtää Ruotsin mallia paremmin kuin keskivertosuomalainen tältä pohjalta, ja tajuan logiikan. 

Vaikken ole kaikesta samaa mieltä, jonkinlainen yhteinen pyrkimys inhimillisyyteen on löydettävissä. Kirjan lukeminen on keskustelua, jossa voi turvallisesti heittää omia kokemuksiaan ja kommenttejaan mukaan. Kirjailijan ajatuksia on kiinnostava lukea, onhan hän keskivertoa kansainvälisempi ja perheenjäsenineen asunut useissa maissa. Nykyisin hän on asettunut Tammisaareen ja Helsinkiin. 

Työ sekä pohjoismaisen kirjallisuuden professorina että kirjailijana kontakteineen on ulottunut yli rajojen, joten hän ei katso tilannetta vain Suomen näkökulmasta, ei edes vain koronan, vaan muutkin maailman tapahtumat ovat läsnä. Metsäpalot, Yhdysvaltojen sekava hallinto, pakolaisleirit; ne ovat edelleen olemassa, vaikka väistämättä jäävät taka-alalle koronan kuristaessa ja uusiin termeihin tutustuessa. Tarttuvuusluku. Aerosolitartunta. Zoom. Nyt kaikki tämä jo tuttua, mutta opin uuttakin, ja kirjailijan kuiva huumori ilahduttaa. Kuten mitä tarkoittaa "ikkunasää" (niin kurja sää, että sitä vain katsotaan ikkunasta). Hämmästystäkin herää, kuten kuvaus Mary Shelleyn kirjasta The last man (Viimeinen ihminen). Se kuvaa maailmaa alkaen "2070-luvun Englannista, josta on tullut tasavalta ja jonka hallitus pyrkii teknologian avulla tekemään maasta tasa-arvon paratiisin .... Mutta luonto tahtoo toisin. ... Seuraa ilmastokatastrofeja, nälänhätää, pakolaisvirtoja, lopulta kuolettava, hengittäessä tarttuva kulkutauti, joka jättää jälkeensä tasan yhden ihmisen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1826! 

Vanhenemiseen liittyvät havainnot alkavat aueta yhä paremmin lukijan oman iän myötä. Enkä minäkään kirjoittajan tavoin pidä itseäni nostalgikkona. Mutta asiat muuttuvat. "Elämän eri vaiheita sietää miettiä. Aikoinaan odotin puhelua rakastetulta, nyt odotan puhelua lääkäriltä." Läheisten merkitys. Luontoelämykset. Mitä minusta jää -pohdinnat. Voiko olla tilanne, jossa kaikkea on saanut jo tarpeeksi? Kirjailija tiedostaa hyväosaisuutensa, vähän puolustelevasti. Tasan eivät käy onnen lahjat sen enempää hyvän talous- tai terveystilanteen kuin henkisen rikkaudenkaan suhteen. Tosin eivät ne aivan itsestään muodostu saati pysy yllä, joten ei kai niitä tarvitse anteeksi pyytää.

"Minä elän suojattua elämää, tiedän sen, mutta yritän sentään pysyä perillä sellaisesta, mitä en itse näe. Onko sillä minkäänlaista moraalista arvoa? En tiedä."  

Mazzarellan jutusteleva mutta napakka tapa kirjoittaa, ehtymätön sitaattivaranto, lukuisat anekdootit ja viittaukset kirjoihin ja kirjailijoihin saavat pään mukavasti surraamaan. Pohtiminen jatkuu pitkään kirjan lukemisen jälkeen. Antoisa, keskusteleva ja henkilökohtaisuudessaan koskettava teos. Toivon, että lisää seuraa: olisi mielenkiintoista lukea pandemia-ajan jatkosta samaan tapaan. Tajusin muuten juuri, että olen unohtanut hänen viime vuonna ilmestyneen kirjansa Emmekö voisi elää sovussa. Esseitä ajastamme. Kirjailija itse sanoo sen vanhentuneen ilmestymispäivänään maailman mullistuessa, mutta en ihan usko tätä, ainakin otsikon kehotus tuntuu hyvin ajankohtaiselta edelleen. 

Kenelle: Päiväkirjamaisuuden ystäville, vanheneville, keskusteluja kaipaaville. 

Merete Mazzarella: Syksystä syksyyn. Tammi 2021. Suomennos Raija Rintamäki. Päällys Fredrick Bäck.

Kustantajan lukukappale.

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Onpa hauskaa tavata jälleen Reija! Suosittelen tuttavuutta, vaikka hänellä onkin ensivilkaisulla kuiva ammatti ja pelottava luonne. 

Havaintokyvyssä ei ainakaan ole vikaa: "...tarkkaavaisuus oikeastaan on sisäisen tarkastajan ammattitauti, samoin kuin sairaalloinen uteliaisuus ja kiinnostus merkityksettömiä pikkuasioita kohtaan." 

Saattaa olla totta - en tunne kovin montaa sisäistä tarkastajaa henkilökohtaisesti - mutta he ovat ilmeisesti myös räväkän rohkeita ja itsenäisiä kosmopoliitteja, jotka eivät pistä pahakseen hengenvaarallisia seikkailuja, komeiden miesten huomiota ja vodkan naukkailua tilaisuuden tullen. Tai ainakin Reija on sellainen. 

Hän työskentelee (omien sanojensa mukaan nyhertää raportteja) Turussa suomalaiselle rakennusalan yritykselle, mutta hakee jännittävämpää työtä globaalisti toimivasta jenkkifirmasta, joka järjestää suurelliset strategianjulkaisujuhlat Kyproksella. Reijan on tarkoitus muuttaa avaamaan monialayrityksen toimipistettä Pietariin ja valmistella uuden työnantajan ensimmäinen yrityskauppa Venäjällä, mutta asiat mutkistuvat heti alkuunsa. Enkä nyt tarkoita vain Reijan asua juhlassa, josta aiheutuu omat ongelmansa.

Reija ei ole ihminen, joka antaa käytännön asioiden haitata olennaiseen keskittymistä, mistä ihailuni. Takaisin entiseen kotikaupunkiinsa Pietariin päästyään hän kertoo työpaikkansa kuvioista ja ohessa kuvaa runsaalla kädellä venäläisiä tapoja. Sekä maisemia: lukijan silmiin piirtyvät Pietarin keskustan nähtävyydet niin elävästi, että normioloissa olisin varmaan jo varannut matkan. Eremitaaši, Verikirkko, ratsastajanpatsas... Oli pakko vähän googlailla kirjan jälkeen, vaikka muutaman olen onnistunut itsekin näkemään esimerkiksi ikimuistoisella työmatkallani vuonna 2012 suurkaupunkiin. 

Reijalla on onneksi ystäviä paikan päällä, Inna ja tämän poikaystävä Ivan, jotka ottavat Reijan sydämellisesti vastaan entiseen asuntoonsa, jossa pari on pitänyt majaa Reijan keikkaillessa muualla. 

"Venäläisten standardeilla olin ollut matkoilla lähes ikuisuuden, ja se huomioitiin asianmukaisesti. Venäläisillä oli vahva traditioiden tarve; traditiot mitä ilmeisimmin lisäsivät ennustettavuuden ja turvallisuuden tunnetta, joka oli historian valossa ollut harvinaista valuuttaa." 

Suomalaisen poikaystävän kanssa suhde on ohi, uuteen ei ole kiirettä. Eikä hän ehtisikään, niin paljon uusi työ vie aikaa ja osin terveyttäkin. Houkutuksia toki on. 

"Mutta Konsta oli minulle vähän kuin pokeri, silakat tai olut: vaikka olisin vetänyt överit, aina paheet alkoivat jossakin vaiheessa taas himottaa."

Onnistuuko Reija selvittämään ostettavan yhtiön hämäriksi osoittautuvat taustakuviot? Ja viihtyykö hän uudessa työpaikassaan? Entä työpaikka hänen kanssaan? Entisiltä tutuilta ei voi välttyä, vaikka: 

"Olin mestari piiloutumaan ja piilottamaan menneisyyden tapahtumat uusien ihmisten takinliepeisiin ja tuntemattojien kujien kuppiloihin. Mutta kuten Excelissäkin, piilotetut rivit jäivät tiedostoon. Jos oli oikein tarkkasilmäinen, huomasi, ettei lukujono ollut enää täydellinen."

Eikä sisäinen tarkastaja tietenkään jätä lukujonoa epätäydelliseksi eikä rikosepäilyjä epäilyksen tasolle. Reija antaa mallia ammattimaisuudesta ja uranaisena pärjäämisestä. 

"Tiesin kuitenkin, etten toiminut niin. En sietänyt salaisuuksia tai keskenjääneitä asioita."

Vetävää, reipasta viihdettä, jota lukee mielellään naureskellen samalla suurfirmojen käytännöille ja bisneskuvioille. Reija ei kävele, hän suihkii ja pujottelee, ja kieli on muutenkin mukavan elävää ja vaihtelevaa - no, ehkä nähtävyyskuvaukset hieman opaskirjamaisia, mutta muuten luontevaa. Ja juoni on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia paikallisesta kulttuurista ja työn tekemisestä. Hymyilevän hyväntuulinen teos! 

Anniina Tarasovan ensimmäinen sarjan kirjan: Venäläiset tilikirjani 

Kenelle: Hymyä hakevalle, uraa rakentaville, konsernitoimihenkilöille, ekspatriaateille, venäläisyydestä kiinnostuneille, Pietariin (mielessään) matkustaville. 

Muualla: Takakansi-blogin podcast kirjasta. Yökyöpeli hapankorppu löysi uuden dekkarisuosikin. 

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit. Gummerus 2020. Kansi Timo Numminen. 

Kustantajan lukukappale.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen

Eeva ja Mira kasvavat samassa kerrostalossa pikkukaupungissa, jossa leijuu kaljamaltaan haju ja jonka 60-luvulla rakennettuun lähiöön muutti aikanaan väkeä maalta kaupunkiin töihin. Kotona tuoksuu tupakansavu ja halpa punaviini, harvemmin ruoka. Lattioilla lojuu barbinukkeja ja tytöt hoilaavat Freemanin Tandemia ja muita hittejä sydämensä kyllyydestä. Lähipihat ja naapurit ovat tuttuja.

"Mun äiti on tämän kaupungin suurin huora, Mira julisti kovaan ääneen lähikaupassa ja jatkoi yhtä kovalla äänellä juomukondomeista. Näyttää pahalta, mutta ooh, tuntuu hyvältä, hän voihki. Muut asiakkaat yrittivät vaivautuneina pitää katseensa tiukasti seinissä tai tomaateissa tai lihatiskissä. Eevan mielestä tiskin porsaankyljyksistä yksi nytkähti hieman."

Riemastuin värikkäästä ajankuvasta ja ihmisistä, joista Talvitie piirtää eloisia, hienostelematta muttei kurjuuksilla mässytellen. Äidit, isät ja niiden korvikkeet sekä kaveripiiri ovat läsnä lasten kokemusmaailman mukaan. Tosin en tässä vaiheessa vielä tiennyt, miten tarina jatkuu, vaikka viitteitä auliisti tarjoiltiin. En arvannut, että tarinasta muodostuu moniulotteinen, psykologinen kasvukertomus, jossa on trillerimäisiä piirteitä, sukupuolten välistä jännitettä ja kirpaisevaa huumoria.

"Eevaa naurattaa. Hänelle käy usein niin. Kun ei ole mitään syytä, juuri silloin häntä naurattaa. Sopimattomassa tilanteessa päässyt nauru on on saanut monet raivostumaan. Se on tulkittu ylimielisyydeksi eikä ylimielinen ihminen ole miellyttävä. - Voi olla, että tuo sun piirre on mielenvikaisuutta. Hysteerisyyttä. Naisillahan esiintyy sellaista, Mira on analysoinut." 

Tyttöjen 1970- ja 80-lukujen lapsuudesta edetään uuden vuosituhannen alkupuolelle asti. Nainen istuu tutkijan haastateltavana:

"Isäsi mukaan olit jo lapsena hyvin itsenäinen. Tosin hän oli vähän huolissaan siitä, että jouduit olemaan niin paljon yksin. Kärsitkö yksinäisyydestä, Honko kysyy, koska arvioi, että on otollinen hetki yrittää yllättää keskustelukumppani jotenkin. Kerro minulle, tohtori, miksi poikkeavien ihmisten lapsuus pitää väkisin arvioida onnettomaksi. Pelottaako normaalikiimaisia ihmisiä, ettei heidän todellisuutensa olekaan ainoa mahdollinen."

Luonnollisesti kuvioon on astunut mukaan miehiä. Erityisesti Mies. Josta kertoja tekee niin herkullisen äklöttävän, että kummallista kyllä, hänkin tuntuu elävältä ja todelliselta. Siinä vasta setä!

"Hän tuntee taiteen ja kulttuurin mutta on perillä myös ulkopolitiikasta, sisäpolitiikasta, taloudesta, urheilusta ja globaaleista teemoista. Impivaaralaisuudesta häntä ei voi syyttää, vaikka hän onkin asunut koko ikänsä samassa kaupungissa ja vieläpä sen eteläisissä kaupunginosissa. Mies tietää, tänään ja aina, täsmälleen minne on menossa ja mitä aikoo siellä tehdä. Hänellä on tarkkaan viilattu aikataulu ja agenda."

Miehessä on "paljon samaa kuin autossa. Tarkasti mietittyjä yksityiskohtia, erityisyyttä, herkkyyttä." Jopa hiukset vaikuttavat olevan miehen puolella, kun tämä pohtii omaa ja päivänsä erinomaisuutta. "Hänen päivänsä ovat kaikki klassikkoja omalla erityisellä tavallaan." 

Mutta miten Mies liittyy Eevaan ja Miraan ja mitä tapahtuu - se on jokaisen luettava itse. Arkisen isoa asiaa eri- ja tasa-arvoisuudesta, kehityksestä ja kehittymättömyydestä, ystävyydestä ja rakkaudesta tai niiden puutteesta. Painavaa mutta ei lainkaan raskasta; teksti onnistuu hienosti taiteilemaan rajan oikealla puolella, samoin kuin yhdistämään eri aikatasot luontevaksi, intuitiiviseksi kokonaisuudeksi. Olen lukenut aiemmin Porissa syntyneen toimittaja-kirjailija-viestijä Talvitien Keitäs tyttö kahvia -tietokirjan, joten hänen asiallinen feministinen otteensa oli tuttu. En toivo lukijoiden sulkevan tätä, hänen ensimmäistä romaaniaan, pelkästään feminismi-otsikon alle, niin paljon elämää kirja onnistuu kattamaan.

Lukemisen tueksi voi vilkaista jonkin kirjassa mainituista leffoista. Vaikka Scarface, Kuka pelkää Virginia Woolfia, Baby Doll tai James Bondit. (Lukuisiin kirjaviitteisiin en edes ala.) Kirpeän nautinnollinen lukukokemus, lupaan.

Kenelle: Naisille, Miehille, kasarilapsille, ystävyyteen uskoville, rakkautta etsiville, kuorta kasvattaneille.

Muualla: Kirjahullu-Ruusa toteaa tekstin olevan aitoa ja tunnelmaan helpon päästä. Omppu tykkäsi kerroksellisuudesta.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen. Into 2019.

Kansi Mika Tuominen, kannen kuvat Jyri Pitkänen. Ennakkokappale kustantajalta.

Jännittävää naistenviikkoa!

 

Kesälomatohinoissa on vaikeaa pysähtyä blogikirjoittamisen ääreen, vaikka kirjoja kulkee matkassa tietysti koko ajan. Kirjablogien perinteiseen naistenviikon haasteeseen pitää silti tarttua, aluksi lomahengessä naisten kirjoittamilla dekkareilla. Näppituntumalta miesdekkaristeja on määrällisesti edelleen naisia enemmän, mutta uskon, että naiset kirivät pian umpeen tämänkin eron, niin paljon uusia tekijöitä ilmaantuu jatkuvasti - eikä mitään huuhaa-kirjoittajia. 

Apu-lehden päätoimittaja Marja Aarnipuro tekee dekkarisarjaa, joka sijoittuu helsinkiläiseen miljööseen ja jonka päätoimijana on toimittaja Kaarina Riikonen. Sarjan kolmas osa, Syöpälääkärin kuolema, liikkuu sairaalamaailmassa: Aarnipurolle tuttu ympäristö sekin, onhan hän kirjoittanut useita tietokirjoja rintasyövästä, jonka on myös itse kokenut.

Kirjailijan asiantuntemus aiheistaan näkyy, samoin kirjoituskokemus: teksti soljuu jouhevasti ja uskottavasti, ja tarinan arkinen tausta luo hyvän kontrastin pääongelmalle, yllättävälle kuolemalle ja sen selvittelylle. Onko portailta putoaminen edes murha vai pelkkä tapaturma? Miksi joku haluaisi päästä eroon taitavasta lääkäristä? Sopii meille, jotka emme välitä ylenmääräisistä verisyyksistä tai mielikuvituksellisen julmasta väkivallasta. Mieleen tulevat Outi Pakkasen dekkarit, ilman ruuanlaittoa. Tutunoloista, harmitonta luettavaa, joka ei jää mieleen niinkään käänteiltään kuin rauhallisen varmalta otteeltaan, suomalaisnaisen elämää läheltä katsovana. Myönteinen lukukokemus! 

Marja Aarnipuro: Syöpälääkärin kuolema. CrimeTime 2019. 

Muualla: Kiitettävän vahvaa näyttöä Aarnipurolta, tuumii Kirjavuoksi.

Täysin uuden dekkarisarjan aloittaa Tomas Gadsin Pirulainen, jossa Ryhmä Halmeeksi nimetty poliisiryhmä saa tehtäväkseen selvittää teollisuusjohtajan oudon veneilykuoleman Turun saaristossa. Kirjailijanimestä huolimatta (onko miehen nimi markkinoinnillisesti arveltu vakuuttavammaksi kuin nainen? Vielä tänä päivänä?) tekijöinä on kaksi pohjoissavolaista naista, Satu Roos ja Kaisa Nummela, molemmat sosiaalipsykologeja taustaltaan, kertoo lieve. Ei siis ihme, että ote on psykologinen, enemmän henkilöiden ominaisuuksiin ja motiiveihin keskittyvä kuin räjähtävä toimintapläjäys. Kiinnostava oma kulma, josta ammennettavaa varmasti riittää! Haasteena saattaa olla rajaus siihen, miten paljon asiaa tuodaan mukaan tarinan kulkua jarruttelematta tai lipsahtamatta opettavaisen puolelle. 

Kirjoittajat tuntevat myös työelämän psykologiaa, Roos on lisäksi taustaltaan biokemisti, mikä tuo omaa säväystään tutkimuksiin. Samoin toimii yllättävä lopetus, jonka kihelmöivästi antaa odottaa jatkoa. Sopii ihmismielen mutkikkuuksista ja yksityiskohdista kiinnostuneille rikostarinoiden seuraajille. Lukukappale kustantajalta. 

Tomas Gads: Pirulainen. Bazar 2019. 

Muualla: Lupaava alku, sanoo Kirjojen kuisketta -Anneli ja odottaa jo seuraavaa. 

Ruotsalaisia ei tietenkään voi jättää pois naisdekkaristeista puhuttaessa. He vaikuttavat löytäneen taikasauvan, jolla tahkotaan vetävää tekstiä ja miljoonayleisöjä. Avoimet ovet on Sofie Sarenbrantilta kolmas kirja nuoren naispoliisin, Emma Sköldin, työstä ja lähipiiristä kertovassa sarjassa, ensimmäinen kirjailijan koko tuotannosta lukemani ja ensimmäinen suomennettu. Toinen osa, Osasto 73 (Avdelning 73), on myös saatavilla suomeksi, ja lisää on tulossa pian. 

Alkuasetelma on kekseliäs: asuntonäytön, johon kirjan nimikin viittaa, jäljiltä huoneistosta löytyy ruumis. Karmeutta kasvattaa se, että löytäjä on lapsi. Mitä on tapahtunut ja miksi? Emmalla kollegoineen riittää tutkittavaa, eikä yllätyksellinen juoni paljasta loppuratkaisua liian aikaisin. Vetää sisällöltään suorastaan ahmittavasti, mutta lukemista häiritsi suomennoksen kehno editointi. Varsinaisia kirjoitusvirheitä ei juuri ole "normaalia" enemmän, vaan kummallisuuksia kielessä. Nielen vielä sen, että ihmisestä käytetään se-sanaa dialogeissa, kun halutaan korostaa jonkun puhekielisyyttä. Mutta käytäntö on epäluonteva, jos kaikki puhujat tekevät niin - eihän niin oikeasti tapahdu (ehkä Ruotsissa?). Myös kertovat osuudet ovat mahdollisesti alkukielen mukaan enemmän puhe- kuin kirjakielisiä, mikä tuntuu kömpelöltä. Persoonapronominejä käytetään liikaa (minä tein, sinä teit -tyyliin). Joitakin sanajärjestyksiä ja sanavalintoja jäin pohtimaan ja korvaamaan mielessäni toisilla, mikä ei ole hyvä merkki sujuvan lukemisen kannalta. Kirja sopii vetävän juonen ystäville, muttei suomen kielen rakastajille. Lukukappale. 

Muualla: Kirjarouvan elämää valottaa kirjailijan tuotantoa laajemmin.

Sofie Sarenbrandt: Avoimet ovet (Visning pågår). WSOY 2019. Suomennos Veijo Kiuru. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

Naistenviikon lukuhaastetta vetää Tuijata, jonka on myös viikon logo. 

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Moriartyn uusin kiinnostaa, koukuttavuudessaan houkuttelevien edellisten kirjojensa jälkeen,  kuten Nainen joka unohti ja Mustat valkeat valheet. Jälkimmäisestä on tehty myös mainio tv-sarja alkuperäisnimellä Big little lies (HBO).

Kirjailija iskee jälleen herkullisesti ajankohtaisiin ilmiöihin ja ihmissuhteiden koukeroihin, osin irvaillen, mutta osin vakavissaan. Kirjailija Frances lähtee hyvinvointiretriittiin, luksussellaiseen. Kuka ei tarvitsisi hetken lepoa, mielenrauhaa ja parempaa fyysistä kuntoa, vähemmän kiloja ja viininjuontia. Mennään mukaan!

"Tulin Tranquillum Houseen, koska olin ikään kuin huonossa jamassa terveydellisesti, henkilökohtaisesti ja ammatillisesti. Frances antoi katseensa kiertää piiriä. Tuntui oudon intiimiltä katsoa taas muita ihmisiä silmiiin. - Kirjoitan työkseni rakkausromaaneja ja uusin käsikirjoitukseni hylättiin. Ja nettihurmuri sai minut pahasti lankaan. Sellaista."

Leirin vetäjät osoittautuvat varsin persoonallisiksi. Johtaja Maša on piinkova bisnesnainen, jonka kuolemanrajakokemus sai hylkäämään menestyksekkään uran ja perustamaan hyvinvointipalvelunsa.

"- Sopii minulle, Ben sanoi. - Niin kauan ei käsketä hypätä alas kalliolta. Hän raapi niskaansa. - En kyllä tajua, mitä täällä on tarkoitus tehdä. - Siitä on puhuttu, Jessica sanoi. - Meditoida. Joogata. Kuntoilla.  - Niinpä, Ben sanoi. - Mutta niiden välissä. Jos ei saa puhua eikä katsoa telkkaria, mitä täällä tehdään?"

Hyvinvointikonsultti Yao kollegoineen tarjoaa terveyttä, eheytymistä ja onnea osallistujille, joihin saamme tutustua tarkemmin tarinan myötä. Jokaisella on takanaan kokemuksia, joista he tulevat toipumaan.

Hoitokeinotkin ovat erikoisia, suorastaan äärimmäisiä.

"- On kaiketi hyvä merkki, että meille on jätetty vettä, Napoleon sanoi. Hän nousi seisomaan. - Meitä ei ole hylätty aivan kokonaan. - Mitä tarkoitat? Frances kysyi. Hän venytteli ylellisesti. Nyt kyllä maistuisi aamiainen. - Meidät on lukittu tänne, Napoleon sanoi anteeksipyytävästi kuin olisi itse siitä vastuussa. - Vaikuttaa siltä, että täältä ei pääse ulos."

Viihdyttävä, kyllä! Sellainen, jonka hotkii suurinpiirtein yhdeltä istumalta. Vaikkei teksti syvällisyydeltään mieleen jää, se antaa mainion näytteen ammattimaisesta viihteen tekemisestä. Moriartyn teksti juoksee sutjakasti kuten aina, ja mukavaan ilmiöiden ja ihmisten irvailuun on helppo yhtyä. Kirjailija vaihtelee kirjojensa rakennetta kiinnostavasti, nyt käsillä on ajallisesti ja paikallisesti rajattu tarina, kymmenen päivän retriitin myötä. Hänen henkilönsä ovat tyypillisesti varakkaita, joten raha ei ole heille ongelma, mutta muita haasteita riittää. Mukana on muun muassa rahapelissä äkkirikastunut nuoripari, joka ei tiedä, miten elää omaisuutensa kanssa; yksinäinen mies, jonka  kuuluisuus urheilijana on hiipunut kunnon myötä ja perhe, joka on äskettäin menettänyt poikansa.

Heidän kuvioidensa selvittelyn lisäksi juttu taipuu jännäriksi, jonka lopputulosta saa arvailla viimeisille sivuille saakka. Kuka oikeastaan tarvitsee ja millaista hoitoa - auttaako retriitti? Ja muuttuuko elämä?

Nicole Kidmanin tuotantoyhtiö on jo varannut tarinaan elokuvaoikeudet. Mahtaako hän itse näytellä Mašaa, joka nousee yhdeksi päähenkilöksi?

Kenelle: Irti arjesta haluaville, hyvinvointiammattilaisille ja heidän asiakkailleen, pientä piruilua etsiville.

Muualla: Leena Lumi sanoo kirjan kertovan "meistä, nykyajan ihmisistä ja meidän tarpeistamme selvitä ja jaksaa mitä vain missä vain ja kun ei enää jaksa, ei osata enää edes levätä, vaan lähdetään hakemaan apua oman reviirin ulkopuolelta rahan avulla ja mainoksen uhreina."

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista (Nine Perfect Strangers). WSOY 2019. Suomennos Helene Bützow. Kustantajan arvostelukappale.

Kevyesti viikonloppuun

Portugalissa olen viihtynyt monet lomat, joten ilahduin sinne sijoittuvasta dekkarista. Rikosetsivä Rui Santos Porton poliisista tutkii suomalaisen taiteilijan katoamistapausta, joka näyttää ensin selvältä, mutta mutkistuu matkan varrella.

Mukavan yllättävästi etenevä, matkakuumetta nostattava tarina, jossa on perinteiseen tapaan niin romantiikkaa kuin jännitystäkin, molemmat sopivasti annosteltuna kieron ihmisluonteen kuvaamisen lomassa. En ole kovien dekkarien ystävä, joten tämän kanssa viihdyin mainiosti. Ja huomasin tässä googlettaessani, että kirja on Portugaliin muuttaneen Patrakan kolmas Rui Santos -dekkari. Pitänee kaivaa edellisiäkin lukuun, viimeistään seuraavalla Portugalin-lomalla.

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. Into 2019. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2019 kohta 2: kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä.

Ruotsalainen Jungstedt on konkaridekkaristi, ja kirja on osa Gotlantiin sijoittuvaa pitkää sarjaa, johon tutustuin nyt ensi kertaa. Tarina täyttää kaikki (ruotsalaisen) perusnykydekkarin oletukset: henkilöt hyviksistä pahiksiin tuodaan esiin henkilökohtaisine ominaisuuksineen, pahuus väreilee hulluuden rajojen yli, ympäristö kuvataan tarkasti ja ajassa ollaan tiukasti.

Porilaisen SuomiAreenan esikuva, politiikkojen ja yritysmaailman näkyvyydelle tärkeä Almedalen-viikko on käynnissä, kun samanaikaisen purjehduskilpailun osanottajat löytävät ruumiin merenrannasta. Tapahtumaa selvittää komisario Anders Knutas apunaan Karin, joita yhdistää työkaveruuden lisäksi henkilökohtainen seurustelusuhde. Mukana on myös - totta kai - aina valpas media, toimittajien Johanin ja Pian hahmoissa. Päähenkilö on Knutas, mutta tapahtumia kuvataan monen muunkin silmin, kuten Karinin. Karin nousee silti jotenkin keskiöön, sillä häntä nimitetään tuttavallisesti etunimellä pitkin matkaa, toisin kuin Knutasia. Vieläkö dekkarissa elää miesten vanha tapa kutsua toisiaan sukunimin?

Perusdekkaria, helppoa ja sutjakkaa luettavaa. Ja tämän kanssa iskee Visbyn-matkakuume!

Mari Jungstedt: Pimeys keskellämme. (Ett mörker mitt ibland oss) Otava 2018. Suomennos Emmi Jäkkö.

Vielä romantiikkaa hauskalla twistillä. Nimittäin joka tytön (tai vähintään joka toisen) unelma muuttuu todeksi suomalaisen Noran elämässä. Hän matkustaa Brittein saarille sisarensa häihin. Ihmetys seuraa toistaan: siskon mies on aito aatelinen, joka ystäviensä tavoin asuu valtavassa kartanossa. Nora solahtaa sujuvasti kartanomaailmaan, vaikka ihmettelee eroja kotimaan pikku kämppäänsä ja koko elämäntapaan. Täällä puhuvat perinteet ja sivistys sukupolvien ajalta, etenkin kirjallinen sellainen, joka Noraa on aina kiehtonut. Ja vaikuttaa siltä, että myös Nora on erittäin tervetullut tuohon ympäristöön, josta löytyy sopivan naimaikäisiä jaarleja... 

Yllätyksiä ei kannata odottaa, kuvion näkee viimeistään sivulla 26 tai niillä main. Mutta se ei haittaa viihtymistä lainkaan, suomalaisen nuoren naisen ja peribrittiläisen perinteen yhteensattumusta on hauska lukea. Tekstin tyyli on minun makuuni turhan monisanainen ja toisteleva, mutta huumorilla ja kirjallisilla viittauksilla - jälkimmäiset tuntuivat osaksi hieman turhan näkyvästi rakennetuilta - ryyditetty tarina iskenee monen kirjahullun lukuhermoon tai ainakin osoittautuu mukavaksi luettavaksi, joka hymyilyttää ja haaveiluttaa. Aito prinsessasatu tässä päivässä.

Niina Mero: Englantilainen romanssi. Gummerus 2019. Kustantajan lukukappale.

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Kimi Räikkösestä on rakenneltu maailmalla myyttistä hahmoa; mies, joka ei puhu eikä hymyile kuin pakolla. Suomalaisia moinen ei hämmästytä, Kimi ei merkittävästi eroa normi-Virtasesta esiintymishaluiltaan. Mutta muutamassa muussa mielessä eroaa. Mikä tekee maailmanmestarin lajissa, jota sanotaan autourheilun kuninkuuslajiksi, jossa mitataaan sadasosasekunteja ja on tuloseroiltaan yksi maailman tiukimpia?

Kieltämättä on vaikea tajuta lajin suuruutta ja mestareiden tunnettuus- ja finanssiarvoa täältä katsoen; miljoonien eurojen vuosipalkat ja ylenpalttisen ylellinen kisarumba, formulasirkus lieveilmiöineen, ovat kaukaisia. Keskiössä on kuitenkin ihminen, ja Hotakainen avaa Kimin persoonaa herkullisesti. Kirjailija ei tunne lainkaan formulamaailmaa, mikä on ehdoton etu. Hän voi keskittyä henkilöön ja hänen elämänsä kuvaukseen, eikä lukijan tarvitse tankata noloa amatöörikommentointia lajin tiimoilta eikä myöskään tuntea lajia itse nauttiakseen lukemastaan.

Sillä kirjasta voi oikeasti nauttia ja lukea sen teoksena, joka tyydyttää myös tekstillisesti, mitä fanikirjoissa, henkilökuvissa tai elämäkerroissa ei aina tapahdu (mutta tämä ole elämäkerta, elämä on vielä kesken). Hotakaisen lakonisuus istuu kerronnan kohteeseen mainiosti, ja myös heidän huumorintajunsa natsaavat; esimerkkinä kohtaus, jossa lentopelkoinen kirjailija hermoilee yksityiskonematkaa, mutta Kimi uskoo tämän eläneen hienon elämän, josta hänen iässään voi jo tyynesti luopua.

Räikkönen on elänyt koko ikänsä pärinässä. Moottorit ja ajoneuvot olivat lapsuudenperheen harrastus, joka vei omat ja lainatut, muttei sitä surtu: tärkeintä oli yhdessäolo ja yhteinen kiinnostus, jonkinlainen vauhtigeeni? Kuten Hotakainen pohtii: Mikä vauhdissa kiinnostaa? Mikä siinä hurmaa? Miksi ei voi pysyä paikallaan? Onko elimistössä jokin tykyttävä virus? Mistä ylikierrokset syntyvät? 

Ehkä siitä, että kolmen vanhana starttasi ensimmäinen crossipyöräajo Espoon kodin pihalla. Ei Kimi itsekään osaa tarkkaan sanoa, mikä vauhdissa hurmaa. Hän osaa homman vaistolla, sanoitta, on luonnonlahjakkuus, joka sai lapsena kannustusta ja myöhemmin taitojensa ansiosta tapasi oikeat ihmiset - ja sai sopimuksen formulatalliin 21-vuotiaana, vaikkei ollut kertaakaan edes käynyt formulakisoissa. Ja ajamista hän edelleen rakastaa, vaikka mieluiten luopuisi kaikesta muusta sirkukseen liittyvästä, etenkin esiintymisistä. 

Huima uratarina, joka sisältää lahjakkuuden lisäksi kehittymisen halun, kilpailuvietin, pedanttisuuden ja kurinalaisuuden. Kun nämä lisätään kokemuksiin moottorien rassaamisesta,  tekniseen taitoon, alkaa paketti olla kasassa. Osansa saattaa olla vaatimattomilla lähtökohdilla; mukavuuksiin tottumaton osaa tehdä töitä tinkimättömästi ja arvostaa tulosta - enkä tarkoita vain rahaa. Se on intohimoammatin sivutuote. Intohimo on yksi iso asia, joka hänet erottaa taviksesta. Mutta tämä taas kuulostaa perusrehdiltä suomalaiselta, tai siltä, millaiseksi haluamme suomalaisen miehen kuvitella:

"Hän ei tee eroa ihmisten välillä. Hän kohtelee kaikkia samalla tavalla, oli edessä sitten johtaja tai siivooja. Hän on emotionaalisesti älykäs. Formuloissa on paljon ylimielisyyttä, hänessä ei ole sitä lainkaan."

Niin, se puhumattomuus: Kimi alkoi puhua vasta kolmen vanhana ja on pitänyt linjansa: hän puhuu julkisesti vain silloin kun sanottavaa. Kaverin mukaan "sillä on kolmessa sanassa enemmän asiaa kuin muilla yhteensä". Eräs tuttava kertoo: "Kimillä on iso sydän. Se katsoo ja kuuntelee, ei puhu heti. Silloin kun puhut, et aisti mitään. Tee havaintoja, sanoi eräs vanha munkki. Kimi ei mielellään puhu ventovieraiden kanssa. Turha keskustelu purkaa akkua. Akun pitää olla täynnä. Sitten kun siltä tulee puhetta, se on usein mietittyä." Introvertin vai poikkeuksellisen keskittymiskyvyn kuvaus?

Lähipiirissä hän ei vaikuta lainkaan kyvyttömältä kommunikoimaan. Miehestä on kuoriutunut rakastava ja rakastettu puoliso ja isä, jota raastaa lapsen itku töihin lähtiessä. Liikuttava on perhearjen yksityiskohta: isä ja poika menevät usein yhdessä illalla nukkumaan puoli yhdeksältä. Kimi tarvitsee paljon unta, joten yhteinen rytmi taaperon kanssa on luonteva.

Pidin lukemastani; sekä Hotakaisen taitavasta sananasettelusta ja selittelemättömästä otteesta sekä kiinnostavasta tarinasta ja kohteesta. Seurasin formuloita tarkkaan etenkin 1990-luvulla, jolloin jännättiin Jyrki Järvilehdon, Mika Salon ja Mika Häkkisen puolesta. Osasin neuvoa kuljettajia rengasvalinnoissa ja taktiikoissa tv-ruudun kautta, kuten asiaan kuului, ja heräsin vaikka aamuyöllä kisoja katsomaan. Sittemmin innostus hiipui, mutta jotain kummaa vetoa lajissa edelleen on.

Kirja sisältää paljon kuvia, loppuun on koottu anekdootteja Jäämiehen kommenteista sekä formulauran tilastotiedot. Hotakainen sai kirjoittaa oman tuntemattomansa, eikä Kimi Räikkönen enää ole tuntematon kirjan lukeneelle. Onnistunut teos niin idealtaan kuin toteutukseltaankin.

Kenelle: Uratarinoista kiinnostuneille, inspiraatiota jaksamiseen etsivälle, julkkisbongareille, pärinän ystäville, lakonista huumoria arvostaville.

Muualla: Jokke sanoo kirjan olevan kaunokirjallisestikin hyvä ja paljastavan oikeasti tosi Kimin Kimi-Matiaksen, jota ei siloitella. Ammattimies, toteaa Kirsi kirjanurkassaan sekä Hotakaisesta että Räikkösestä.

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen. Siltala 2018. Kimi-kuvat Veikko Kähkönen, ulkoasu Mika Tuominen. Kustantajan lukukappale.

Taina Latvala: Venetsialaiset

Elokuun viimeinen lauantai ja kesän lopun juhla on alettu tuntea nimellä venetsialaiset, joita etenkin Pohjanmaalla vietetään näyttävästi. Liekö termi ja perinne tullut alunperin vielä lännempää vai mistä, sitä en tiedä, mutta sää oli täysillä mukana tämän vuoden juhlissa ainakin Etelä-Suomesta katsottuna. Upea aurinkoinen lauantai-ilta kääntyi kuin kalenterinlehden repäisynä sunnuntain syyssateeseen. Helteen hellimät suomalaiset saavat alkaa kaivella kaapeista takkeja, umpikenkiä ja lämpimiä paitoja.

Pohjanmaalaissyntyinen Latvala vie meidät juhliin kotikonnuilleen. Tarkemmin sanottuna kolmen sisaruksen mökille, jonne Iiris, Paula ja Elina pitkästä aikaa kokoontuvat keskenään, ilman perheitä, puolisoita tai miesystäviä. Mökki on vähällä käytöllä, ja käytännön ihmisenä Paula haluaisi myydä sen. Nuorin sisko Elina, joka on aina ollut hieman vauva suhteessa isoihin siskoihin, ei osaa ottaa kantaa; vanhin sisar Iiris taas ei kiinnity mihinkään, joten ehkä hän ei piittaa. Toisiaan kaikki kuitenkin haluavat tavata.

Paitsi ettei Iiristä ala kuulua.

"Luultavasti Iiriksen saldoraja oli taas mennyt umpeen tai sitten joku oli kuristanut hänet. Iiris ei vielä tiennyt, että mökki myytäisiin. Elina ei ollut varma, pelkäsikö hän enemmän sitä hetkeä kun Iiris tulisi vai sitä, ettei Iiris tulisi lainkaan. Iiriksen kanssa joutui aina pidättämään hengitystään, kuin katsoisi elokuvaa jossa kohta murhataan joku. --- Marita oli sanonut kerran, että Iiris oli traaginen hahmo, taiteilija ilman luovaa kykyä."

Marita on sisarusten isän sisko. Isä on jo kuollut, ja häntä muistellaan paljon. Niin paljon, että tarinasta tulee yhtä paljon isän tarina kuin tyttärien. Jäi niin paljon kysymyksiä, joita ei ehditty isältä kysyä. Ja myös asioita, joita he pitävät toisiltaan salassa. Pitkästä aikaa tavattaessa olisi tilaisuus jutella kunnolla. Iiriskin ilmaantuu.

"- Mikä on illan ohjelma", Paula kysyi muistilehtiö kädessään. Elina yritti salata hymynsä. Paula halusi aina toimia aikataulujen mukaan, kuin jokainen päivä olisi yksi pitkä kokous." 

Naiset päätyvät lähtemään juhliin Loimujärvelle, Paulan vastustuksesta huolimatta. Lapsuus ja nuoruus nousevat mielen pintaan tutuilla paikoilla, ajankohtaisten asioiden lisäksi. Elina, joka on menossa pian naimisiin, pohtii päätöksensä oikeellisuutta. Paula ei halua tavata nuoruutensa ihastusta, joka asuu edelleen kotikulmilla. Iiriksen toiveista ei kukaan oikein tiedä, vaikka hän sanoo väsyneensä jatkuvaan reissaamiseen ja tuntee itsensä kaiken kokeneeksi jo päälle nelikymppisenä.

"He kilistivät laseja, vaikka kukaan ei keksinyt minkä kunniaksi. Kaikki oli jollakin tavoin vinossa, eikä mitään voinut korjata. - Kesälle, Iiris huudahti, aivan kuin kesä olisi vasta alkanut. - Kesälle, hänen sisarensa vastasivat vaimeana kaikuna."

Kirjan tunnelma on juuri oikea; valoa ja varjoa vuoron perään - enemmän kuitenkin jälkimmäistä, puhutaanhan kesän loppumisesta, joka jo konkreettisena aiheena tuo tiettyä alakuloa, symbolisesti vielä enemmän, kun ollaan keski-iässä tai sen kynnyksellä. Suurta draamaa tai erityisen hätkähdyttäviä juonenkäänteitä aiheesta ei revitellä, enemmän tarkkaillaan ja todetaan, viipyillään hetki ennen tulevia koitoksia.

Teksti hengittää ja soljuu vaivatta lukijan lukea, henkilöt ovat lievästä stereotyypittelystä huolimatta yllättävän uskottavia ja samaistuttavia; kosketuin. Kirjailijan taitavaa tekemistä on helppo ihailla; Latvala myös opettaa kirjoittamista ja näyttää komeasti itse mallia. Nautin tunnelmasta, nautin lukemisesta ja hiotusta tekstistä sekä selkeydestä, joka ei kikkaile eikä aseta ansoja, vaan on suoraa ja jämäkkää mutta vivahdetajuista hyvää kotimaista proosaa.

Kenelle: Tunnelmaa hakeville, aikuisuuden valintoja miettiville, isää kaipaaville, sisaria omaaville.

Muualla: Myös Tuijaan vetoaa kirjan tunnelma.

Taina Latvala: Venetsialaiset. Otava 2018. Kansi koostuu monen tekijän töistä: Rauha Mäkilän Hardbody-maalauksen on kuvaksi sovittanut Jussi Tiainen ja kannen suunnitellut Piia Aho. Kustantajan lukukappale.

Laura Lehtola: Takapenkki

Aleksi on nuori mies, jolta ei oikein mikään suju. Yhteishaussa saatuun opiskelupaikkaan ei tullut mentyä, ja toinenkin kokeilu tyssää kokeilijan mielestä "apukoulutasoon", jota hän ei kestä. Armeija loppui "syvään vitutukseen", työharjoittelu kaupassa suurinpiirtein samaan syyhyn.

Onneksi meillä on viranomaiset! Työkkäri valvoo ja huolehtii, ettei kukaan putoa kyydistä - eli pysyy edes työmarkkinatuella. Tuula hoitaa asiakkaitaan antaumuksella ja pitkän kokemuksen turvin. Aleksi, 19 v, on päivän ensimmäinen asiakas.

"En voi olla ajattelematta, että parikymmentä vuotta sitten parikymppisillä miehillä oli viikset, nahkasalkut ja vaimo. Jotenkin enemmän hallinnassa tämä. Nykyään niillä on lippalakit eikä vaimoa lainkaan."

Tutustumisen ilo ei ole kummankaan puolella. Työharjoitteluun Tuula kuitenkin kokeneesti pojan nakittaa, vaikkei yhteistä kieltä juuri ole. Ehkä sitä on kuitenkin enemmän kuin Aleksi arvaa: onhan Tuula myös nuoren miehen, juuri kotoa muuttaneen Teemun, äiti.

Sillä välin Elina voi pahoin. Kympin tyttö jää pois koulusta, kun tajuaa olevansa raskaana. Assen kanssa oli tapailtu lähinnä mesessä, mutta yksi yhteinen yö teki tehtävänsä.

Näiden kolmen tiet risteävät toisaalta hyvin perinteisellä, toisaalta hyvin yllättävällä tavalla (viranomaisen kaappaus ei ole sitä perinteisintä). Tärkeä henkilö on myös Aleksin mummi, joka saa kirjassa suunvuoron repliikkeinä ja Aleksin ajatuksina, ei kertojana, kuten edellämainitut kolme.

Lempihahmoni? Ehdottomasti Tuula, johon samastun. Ymmärrän niin hyvin 56-vuotiaan toimistotädin aivoituksia (Kumma juttu, eikö? Sitä paitsi näen näitä joka päivä paitsi omallani myös ystävieni fb-sivuilla.) ja suorastaan liikutun. Enkö minäkin ole salaa pakannut toppahousuja lapsen matkakassiin? Varoitellut pesuaineiden ja muiden myrkkyjen vaaroista? Hössöttänyt sietämättömästi? Onneksi mieheni ei ole Topi, vaikka yhteisiä piirteitä pitkästä avioelämästäkin löytyy, ja varmasti samastuttavia monelle muullekin lukijalle. Meillä ei mene ihan näin:

"Tapanamme oli Topin kanssa ollut suhteemme alusta saakka tehdä erilaisissa elämäntilanteissa SWOT-analyysi. Siis arvioida mahdollisimman objektiivisesti jonkin asian hyviä ja huonoja puolia ja siihen liittyviä uhkia ja mahdollisuuksia. Lapsenhankinta oli luonnollisesti kohde, jota erityisesti Topi halusi tarkastella tämän viitekehyksen läpi."

Virastokielen sisäistäneen Tuulan vaikutus Aleksin ja Elinan tarinaan on kuitenkin iso, vaikkei kukaan tehnyt heidän suhteestaan SWOT-analyysia. Suhde on enemmän paniikkinappuloiden painamista tai kauniimmin sanottuna hetkessä elämistä, impulsiivisuuden johdatusta. Mutta myös aitoa tunnetta. Kui?

"- Et sitten Asse äkkijarruta. - Kui? - Ettei sun esikoisesta tuu muusia, se sanoo rauhallisin silmin. Yhtäkkiä muistan, miltä hajonnut kortsu näytti. Ja miltä Elina sen nähdessään. --- Voi vittu. - Joo. - Mä en usko että tosta sillee mitään. - Kui?"

Liikutuksen lisäksi viihdyin ja nauroin: Lehtola tekee fiksua huumoria, jonka mukaan on huoleton heittäytyä. Koska Laura Lehtolan aiempi kirja Pelkääjän paikalla oli niin rankka - mutta upea - täyskäännös nauruun ällistyttää ja ihastuttaa. Hienoa, oikea veto!

Ihailin jo aiemmin Lehtolan tekstiä: se on hämmästyttävän pakotonta ja helppoa; kuin itsestäänselvää. Lukija saa nauttia täysillä. Suosittelen vahvasti molempia Lehtolan kirjoja. Enkä oikein malta odottaa, mitä äitini tuumaa tästä kirjasta: Sysi-Suomessa joukkoliikenteen ulottumattomissa asuva emäntä lukee kaikki uutuudet usein jo ennen minua, ja kummasti olemme samoilla linjoilla, vaikka itse olen teinistä alkaen elänyt Helsingissä, ihan toisten mahdollisuuksien äärellä kuin hänellä oli. Tämän kirjan taidan kuitenkin lahjoittaa jollekin nuorelle miehelle tai naiselle. Ymmärtäkää nyt meitä hössöttäjiä!

Kenelle: Nuorille miehille ja heidän tyttöystävilleen, mummoille, äideille, tädeille ja sellaisia tunteville ja heistä ärsyyntyville. Elämänsä takapenkillä istuville. Fiksua arkiviihdettä etsivälle.

Muualla: Tuijata ajastaa juttunsa ilmestymään samaan aikaan kuin tämä. Takapenkin turvavyön käytöstä raskaana oleville neuvoo Yle. Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Lue myös edellämainitun kirjan vastakappale: Laura Save: Paljain jaloin. 

Laura Lehtola: Takapenkki. Otava 2017. Kansi Päivi Puustinen. Kustantajan lukukappale.

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Sympaattisempaa kirjaa saa hakea. Nopolan nolot itsetunnustukset herättävät hyvää hyrinää. Ja kun asialla on ammattikirjoittaja, ei tekstin toimivuuden puolesta tarvitse huolehtia. Lisäksi mukana on bisnesinnovaatio, jonka toteutumisesta jossain muodossa olen satavarma.

Kirja koostuu lyhyistä kertomuksista, joita on helppo lukea vaikka yksitellen tai koko kirjan mitalta haukaten, lukijan tapaan sopivasti. Onko teillä tämmöistä, että päätätte kutsua vieraita tai järjestää yhteisöllisen joulun, ja kuinka sitten käy? Tai ajatteletteko ehkä olevanne ulkoilmaihminen?

Meillä on ainakin tämmöistä, että käymme matkoilla päänähtävyyksissä. Joskus on ollut myös semmoista, että meitä on pidetty yksinkertaisena. (Nämä kaksi eivät liity mitenkään toisiinsa?)

Kirjassa on lievää vahvempi nostalgian tuntu, mikä kertoo kirjoittajan iästä ja iskee elämää kokeneisiin. Ensimmäinen ulkomaanmatkani, ensimmäinen kirjani, ja kauhistus meille kilteille tytöille - ensimmäinen virheeni! Kovin nuorille kirjaa ei voi suositella, heidän kasvatuksensa ja maailmankuvansa on niin erilainen, että he tuskin ymmärtävät arvostaa näitä kokemuksia, vaikka yksi jutuista kuvitteleekin kirjoittajan olevan syntynyt 2003.

Anskun ja Peran parisuhde kestää ja lujittuu kirjan mitalta, vaikka Ansku ottaa eron parikymmentä kertaa. Kieltämättä se alkaa hieman puuduttaa. Mutta Nopola paikkaa loistavasti Hulluilla uurnapäivillä, jonka idea olisi ratkaissut helsinkiläisten ja Stockmannin monet polttavat ongelmat kertaheitolla, S-ryhmään turvautumatta. Jos rakastettu tavaratalobrändi on kriisissä ja ylibuukatulle Hietsun hautausmaalle tungosta, eikö luonteva ratkaisu olisi perustaa tavarataloon kolumbaario, jossa ostostesi määrän mukaan saat Exclusive- tai First-kanta-asiakaspaikan, ikuisiksi ajoiksi?

Kirjan tarinat saavat muistelemaan omia kokemuksia ja nolouksia: pitkään sen lukemisen jälkeen huomaan mielessäni asettelevani tilanteita "onko teillä tämmöistä "-moodiin ja hihittelemään itsekseni. Lempeää terapiaa! Kokemuksia voi etäännyttää itselle ja vähän toisillekin nauramalla mutta liikaa ilkeilemättä, mikä on virkistävää ja hyvin epäajanmukaista. Tekisi mieli sanoa jopa viehättävän vanhanaikaista, jos vanhanaikainen-sanaa ei nykyisin tulkittaisi negatiiviseksi.

Kansallisteatterin Lavaklubilla sain tavata kirjailijan, joka luki ääneen tekstejään. En voi kuvitella parempaa lukijaa: hän tietää parhaiten, mitä kohtia painottaa, ja riittävän nuiva äänensävy tuo sopivan kontrastin tekstin hersyvyyteen. Ei tarvinne mainita, että meillä oli hauskaa. Vaikken tiennytkään, mikä on "paitapuku".

Kenelle: Hyvän mielen kirjoja hakevalle, helppoa luettavaa etsivälle, viisi- tai kuusikymmenluvulla syntyneille tai heitä ymmärtämään haluaville. Moni on kirjan jo onneksi löytänyt; se kipusi toukokuussa 10 myydyimmän kotimaisen kirjan listalle.

Muualla: Tuijatan kirja haastoi vastailemaan niin mielessään kuin blogissaan kirjan kysymyksiin muun muassa avioliiton pysyvyydestä. Täyslaidallinen ironiaa ja satiiria, sanoo Nousu.net. Myös Mannilainen kertoo kirjasta ja Lavaklubin illasta.

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä? WSOY 2017. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2017 kohta 45: Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

Edit: Onko teillä tämmöistä, että päätätte pestä pakastimen?

Tuuli Salminen: Surulintu

Surulintu lennähti olkapäälle yllättäen, viipyi hetken ja lepatteli pois, tunsin painon vielä hetken. Esikoisromaani on nopealukuinen muttei mitäänsanomaton.

Kirjailija Juhani Kara on kuolemassa keuhkosyöpään. Vaimo Ellen pelkää tämän kuolemaa enemmän kuin mies itse. Juhanin sisko Rhea ei ole väleissä Ellenin kanssa, mikä harmittaa miestä - hän toivoisi naisista olevan turvaa toisilleen. Rhean aikuisella tyttärellä Miriamilla on tärkeä rooli: paitsi tarinan ainoa nuori, hän on se, johon luotetaan ja johon vanhemman väen asiat kulminoituvat.

Kirja kuvaa avioliittoa, joka ihmetyttää lukijaa: miksi nämä kaksi ovat naimisissa? Miksi heillä on niin paljon salaisuuksia? Tarina saa jatkuessaan kuitenkin lukijan ymmärtämään paremmin jopa epäsympaattista Elleniä.

Ellenin taustaa avataan: nauravainen ns. hyvän perheen tyttö houkutti Juhania, joka pian huomasi jääneensä varakkaan appensa kahleisiin. Ja etsi ulospääsyä tavanomaisimmalla tavalla. Ellenin mieli puolestaan on jäänyt lapsuuden kahleisiin.

"Tyhjyys ilkkuu minua. Mietin, keittäisinkö päiväkahvit yhdeltä vain neljältä. Aivan kuin sillä olisi merkitystä, keitänkö sitä ollenkaan. Aikaa on rajattomasti, kuolemaan asti, ja se on aivan liikaa."

Vaikka vähän pyritään panttailemaan, yksi Juhanin salaisuus selviää lukijalle aika pian. Mutta se ei haittaa, kirjaa ei huvita viskata sivuun, vaan on saatava selville, mitä muuta vielä paljastuu.

Lopulta tarina yllätti minut oikeasti. Mutta en kerro siitä, vaan Surulintu-nimestä: se on kirja, jota Kara kirjoittaa yhdestä naisistaan. Onko se rakkautta?

Kauniisti kirjoitettu, intensiivinen, synkkäsävyinen teos. Hieman hitaasti käynnistyvä, mutta tiivistyy ja selkenee loppua kohti. Hyvä uusi tuttavuus ja kirjailijanimi.

Kenelle: Synkkää säikähtämättömille, avioliiton onnistumisen ehtoja miettiville.

Muualla: Kirjaluotsi piti mutta jäi vielä kaipaamaan jotain. Vaiettujen salaisuuksien kirja, sanoo Kirjasähkökäyrä. Tavattoman hieno esikoisteos, sanoo Taidetarkkailija.

Tuuli Salminen: Surulintu. Like 2017. Kustantajan lukukappale. Kansi: Tommi Tukiainen.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Aloin lukea tätä trilleriä illalla, ja jo parin minuutin jälkeen tukka alkoi nousta pystyyn - tai siis oikeastaan vaakaan, koska luin sängyssä. Samalla hetkellä kun ällöttävän jännittävästi alkaneessa tarinassa tuli oikein ilkeä kohta, mieleeni jysähti lukijakollegan (en muista kenen) varoitus: Älä lue tätä kirjaa illalla, jos et voi lukea sitä saman tien loppuun saakka. 

Juuri tätä virhettä olin tekemässä! Läiskäytin kirjan äkkiä kiinni ja vaihdoin rauhallisempaan unta saadakseni. Jääkaksosia uskalsin jatkaa vain työmatkalukemisena. Vaikka kirjan tunnelmaa itse kaikin keinoin vesitinkin, sai se edelleen aikaan kylmiä väreitä, jopa aurinkoisena kesäaamuna.

Tarina sijoittuu Skotlantiin: Sarah ja Angus ovat menettäneet toisen kaksostyttärensä onnettomuudessa ja päättävät muuttaa uuteen ympäristöön, aloittaakseen puhtaalta pöydältä nyt yksinäisen tyttärensä kanssa. Mutta pöytä on kaikkea muuta kuin puhdas, käy ilmi. Tytär oireilee oudosti, ja myös vanhempien suhde on kovalla koetuksella, kun pinnan alle lakaistut paineet alkavat purkautua. Merkilliset tapahtumat seuraavat toistaan ja muuttuvat yhä merkillisemmiksi, sitä mukaa kun toisiaan epäilevät ja salailevat aviopuolisot yrittävät saada arkensa sujumaan, siinä surkeasti epäonnistuen. Vai tuleeko uhka kuitenkin jostain muualta?

Puitteet ovat täydelliset kauhuun: yksinäinen majakkasaari hurjasti myrskyävän veden ympäröimänä; salaisuudet ja mielenjärkkymiset; ulvova koira; hädässä oleva lapsi, joka on täydellisen kaunis ja niin identtinen kuolleen kaksosensa kanssa, etteivät vanhemmat ole varmoja, kumman ovat haudanneet... Kuin kirjailija olisi tieten tahtoen kerännyt kaiken keksimänsä kammottavan yksiin kansiin.

Uskottava se ei tietenkään ole pätkän vertaa: jo perusasetelma nostaa kulmakarvoja, matkan varren tapahtumista puhumattakaan. Mutta uskottavuus ei liene genren tavoite, ja tyyli pitää linjakkkaasti alusta loppuun, ilman notkahduksia, mistä pisteitä. Teksti juoksee vaivatta, eikä siihen tule kiinnitettyä juuri huomiota - toimii siis. Yksi "sitten"-sana minua vaivasi käännösmäisenä (ilmeisesti alkuperäinen lause on ollut tyyliin come on, then), siinä kaikki. Sisällössä ärsytti äidin lässytys lapselle, joka on kirjan alussa 7-vuotias: hän puhuu tytölle kuin idiootille (ja tekee muutakin typerää äitinäkökulmasta ajatellen). Mutta kai päähenkilökin saa joskus mokata, ja tässä mokataan moneen kertaan perusteellisesti.  

Vaikka tunne oli välillä kuin leffassa, jossa tekisi mieli huutaa turhautumisesta päähenkilön typerästi astellessa yksin juuri sinne minne ei pitäisi, on tarina aidosti pelottava. Ja lisäksi ällöttävä, kamala ja koukuttava. Pelottavan tehokas. Tällainen on kiva lukea silloin tällöin, muttei usein. Muista alun varoitus.

S. K. Tremayne: Jääkaksoset. Otava 2016. Suomennos Oona Nyström. Kustantajan lukukappale.

Kenelle: Kauhua kaipaaville, kiiltokuviin kyllästyneille, realismista rasittuville, nopealukuista kesätrilleriä etsiville.

Muualla: Krista ei pettynyt. Kirjosieppo olisi tarvinnut epäuskottavuuksien unohtamiseen alkoholia. Kirja sai Annikan hengityksen huuruamaan. Hienoa ammattilaisuutta, toteaa Kirsi kirjailijasta, josta hän kertoo blogissaan tarkemmin - esimerkiksi sen, että herra on kirjoittanut aiemmin nimellä Tom Knox. Tuijan kirja sai miettimään sote-palveluitamme ja kriisiterapiaa. Jori yllättyi kirjan tiukasta otteesta lukijaan. Finaali on loistava, sanoo Leena Lumi ja muistelee Rosamund Luptonin Sisar-kirjaa. Kaisa Kannesta kanteen suosittelee ja antaa lisää linkkejä.

Muistan: Otavan aika

No nyt päästään asiaan! Ei sillä, etteivätkö Hannu Mäkelän lapsuus- ja nuoruuskirjat olisi kiinnostaneet, mutta toki kirjahullua kiinnostavat kirja-alan ja kustantamisen kuviot eri tavalla. Ja kiitos Mäkelän, pääsemme nyt mukaan 1970-luvun ja sen jatkumon kustannusmaailmaan.

Mäkelä aloittaa toivetyöpaikassaan Otavassa 1967, ylpeänä työnantajastaan, suuresti ihailemansa Paavo Haavikon alaisena. Saamme tarkan kuvauksen ensimmäisistä työpäivistä ja tehtävistä, joita mies Reenpäiden perheyrityksessä alkaa hoitaa. Vino pino käsikirjoituksia luettavana, satoja kirjailijoita vastauksia vailla! Haavikko järjestää surkeassa taloudellisessa tilanteessa kärsivän kustantamon toimintaa järjestelmälliseen suuntaan, mikä alkaa tuottaa tulosta. Eikä hän suinkaan ole keskusteleva esimies, vaan käskyjä on noudatettava, vaikka mahdoton työmäärä paisuu kuin pullataikina. Ilmeisen hyvin Mäkelä pärjää, sillä vastuut kasvavat työn myötä.

Meille kuvataan tarkasti työympäristö ja siellä vaikuttavat henkilöt. Ne henkilöt! Oma väki, kääntäjät, kirjailijat. Saamme nimien ja luonnekuvausten herkullisen kavalkadin. Mäkelä tutustuu Antti Hyryyn - joka auttaa Mäkelää talonrakennuksen alkuun - Samuli Paroseen, Jarkko Laineeseen, Alpo Ruthiin, Antti Tuuriin, Laila Hietamieheen, Arto Melleriin... nimien ja persoonallisuuksien lista on loputon.

Vaikka ajan kirjat ja kustantamon sisäiset työtavat ovat kiinnostavia, erityisen mukava on kuulla alan ammattilaisen ja kirjailijan, alan grand old manin, ajatuksia kirjallisuudesta, joita hän ripottelee tekstin sekaan: tätä puolta olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Ala mullistuu monin tavoin myös teknisesti juuri tuona ajanjaksona, kuten itse työn tekeminenkin. Miestä askarruttaa se, ettei omalle kirjoitustyölle juuri jää aikaa. Havainto työn roolista on moderni siinä mielessä, että muilla aloilla tätä käytetään nykyisin yrityksistä ja sen asiakkaista, pyritään yhteistyöhön vastakkainasettelun sijaan, molempien edun varmistamiseksi.

"Kustannusvirkailijan tehtävänä ei myöskään ole olla vain kustantajan puolella, vaan myös ja nimenomaan kirjailijan. Vasta silloin voi yhteistyö olla todellista." 

Kustantamon on Mäkelän mukaan paitsi huolehdittava vanhoista kirjoilijasta, myös löytää uusia: "Ilman uutta ei lopulta ole kustantamoakaan." Tämän vuoksi Otava järjestää novellikilpailun 1977: haaviin jäävät muun muassa Olli Jalonen ja Raija Siekkinen. (Palkintojenjakotilaisuuden seurauksena Mäkelä ei muuten enää koskaan käy ravintola Klippanissa, hauska tarina sekin, monen muun joukossa).

"En vieläkään osaa vastata siihen, miksi jostain tulee, kasvaa ja kehittyy ihan oikea ja todellinen kirjailija ja toisesta lähes kaltaisesta sittenkään ei. Onko kyse sinnikkyydestä ja sattumasta vai sitten lahjoista? Lahjoja toisaalta löytyy monelta, mutta jokin este pysäyttää juoksun, joskus viime hetkellä. On kirjailijanalkuja joiden kehitys ei vain ota jatkuakseen, vaikka ainesta olisi."

Mäkelä kuvaa peruslähtökohtia ja keinoja, joilla kustantamo voi asiaa edistää. "...jos kyseessä on myyvä kirjailija, monenlaiseen ryhdytään." Tätä kuvaa myös riemastuttava taksiajelu Paavo Rintalan kanssa.

Runous on Mäkelän sydäntä lähellä, ja sitä hän edistää mahdollisuuksiensa mukaan. Saamme kuulla myös herra Huu -kirjojen syntyvaiheet sekä maininnat kirjailijan useista avioliitoista. Kirja on huiman laaja paketti ja kiinnostava kooste aikansa kustannusmaailmasta, mukavan ja ammattimaisen tarinoinnin muodossa. Varmasti aineksia olisi ollut paljon laajempaankin, mutta viisaasti hän on valikoinut ja jättänyt uskoakseni jotain myös kansioidensa kätköön.

Mutta voi, ne "tietokoneen vialliset fotonit", ovat iskeneet tähänkin tekstiin. Ehkä kustantaja on liikaa luottanut kirjailijan omaan tarkistukseen, sillä kirjoitusvirheitä on paljon. Kukapa omaa tekstiään pystyisi täydellisesti oikolukemaan. Siitä huolimatta, kirja on nautittavan runsaudensarvimainen katsaus kotimaiseen kirjallisuuteen ja kirja-alaan Mäkelän Otava-jaksolla, joka päättyy vuoden 1986 loppuun.

Kenelle: Kotimaisen kirjallisuuden kustannustoiminnasta kiinnostuneille. 1970- ja 1980-luvuilla vaikuttaneiden alan toimijoiden ja kirjailijoiden taustatietoja - ehkä juorunhippusiakin, jos niin haluaa katsoa - hakeville. Uratarinoita tutkiville, muistelmia ahmiville.

Hannu Mäkelä: Muistan: Otavan aika. Tammi 2015. Kustantajan lukukappale.

Liitän kirjan osaksi Reetan Elämäkertahaastetta 2015.

Varo minua

Maria ja Liaa on jo ehditty kaivata. Niin kiehtovan asetelman Pekka Hiltunen on Studio-sarjan kahdessa aiemmassa osassa Lontooseen kahden suomalaisen naisen ympärille luonut: Mari, tuo supernainen, jolle kaikki on mahdollista. Lia, aikakauslehden graafikko, Studion jäsen ja Marin bestis.

Käsilaukkuja ja meikkivoiteita nuo kaksi eivät kuitenkaan keskenään vertaile, vaan ystävyys perustuu yhteiseen taustaan, mentaliteettiin ja molemminpuoleiseen luottamukseen ja kunnioitukseen isoissa asioissa.

"Vain Mari tiesi, millaista oli olla kotoisin maasta, jonka todellisia kansallisia urheilulajeja olivat tunteiden pidättely ja kaikkien tasapäistäminen samanlaisiksi. Ainoastaan Marin kanssa Lia saattoi puhua ja juoda samalla hengenpalolla."

Enemmän kyllä toimitaan kuin puhutaan. Studio on Marin perustama ja johtama salainen yksikkö, joka toimii huippuunsa viritetyn teknisen laitteen tavoin suorittaakseen vetäjänsä tärkeäksi katsomia tehtäviä, vääryyksien selvittämiseksi ja oikeudenmukaisuuden puolesta taistelemiseksi. Yksikön jäseniksi pääsevät vain harvat ja valitut, joista jokaisella on erityistaitoja.

Sarjan aloitusosa, Vilpittömästi sinun, esittelee ensi kertaa Studion henkilöt, jotka joutuvat tekemisiin vakavien ja vaarallisten yhteiskuntaan vaikuttavien ääri-ilmiöiden kanssa. Sysipimeä jatkaa vauhdikasta trillerikerrontaa samantyyppisistä teemoista muun muassa verkkomaailmassa.

Varo minua -kirjan perusrikostarina liittyy huumejengeihin ja rasismiin, mutta siihen kiertyy myös muita juonteita, jotka nousevat jopa isommiksi tai ainakin lukijaa hikoiluttavammiksi. Jo aiemmista kirjoista tuttu poliisi, rikosylikomisario Gerrish, aiheuttaa studiolaisille päänvaivaa ja paljon töitä (ja lukijallekin; juonen kannalta asia ei ehkä olisi edellyttänyt niin paljon paukkuja kirjassa? Mutta viihdyttäviä osuuksia, täytyy myöntää, Wren-arkkitehtuuria, seuranhakupalveluita...)

Samoin työllistävät Lian menneisyyden varjot. Tutustumme tarkemmin myös Lian naapuriin, herra Vongiin. Viimemainituista syntyvät tarinan jännittävimmät hetket.

"Mari ajattelee pahinta syytä, mikä saattaisi selittää Lian täydellisen vaitonaisuuden, ja samassa hän tietää ettei saa rauhaa ennen kuin on tarkistanut tämän pelottavan mahdollisuuden."

Hiltunen kokoaa monenlaisista aineksista hallitusti räjähtävän kattauksen, josta ei tylsää hetkeä löydy. Mutta se ei tyydy jäämään väkivallan kuvauksen tasolle, vaan nostaa esiin mietittävää. Teemat ovat yleismaailmallisia ja ajankohtaisia, kerronta hiotun sujuvaa - ja jos aiempiin kirjoihin vertaa, entistäkin yhtenäisempää ja sulavampaa. Taustoja on tutkittu huolella ja teknisiä faktoja muun muassa matkapuhelinverkkojen toiminnasta tarkistettu. Erään Hiltus-haastattelun mukaan jopa huumejengin käyttämä raaka teloitustapa perustuu todellisuuteen. Kirja on hurja, maailma vielä hurjempi!

Kansainvälisen tason luettavaa, johon koukuttuu lujasti (luin kahdelta istumalta, yhdet yöunet menetin). Kolmas osa lunastaa täysin edellisten lupaukset ja vähän päälle. Kaikki kirjat muuten toimivat itsenäisinäkin, vaikka sarjasta on kyse. Lainaan vielä yhden kauniin lauseen:

"Niin moni uskoo, että ihminen kasvaisi eniten vastuksista, mutta se ei ole totta. Enemmän ihminen kasvaa muiden tuesta, pohjasta joka pysyy."

Kenelle: Tyylikkään trillerin ystäville. Lontoon-ystäville. Jännitysviihteeseen heittäytyville. Niille, jotka eivät yleensä lue kotimaista kirjallisuutta.

Muualla: Yllätyksellinen ja huikea, sanoo Krista. Lisää, kiitos, pyytää Norkku. Studiolle on ominaista löytää ihmisen pahin kipupiste, ja iskeä juuri sinne, sanoo Annika K.


Pekka Hiltunen: Varo minua. WSOY 2015.
Kustantajan lukukappale.

Susanin vaikutus

43-vuotias Susan rakastaa fysiikkaa, teinikaksosiaan Thitia ja Haraldia sekä ruuanlaittoa. Mutta ei juuri muusikkomiestään Labania. Avioliitto rakoilee, ja perheen yhteinen Intian-matka päättyy kaaokseen, jonka seuraukset voisivat lopettaa tarun lyhyeen.

Mutta arvovaltainen taho puuttuu asiaan, ja Susan perheineen järjestetään kotiin Tanskaan. Pientä palvelusta vastaan. Salaperäinen Thorkild Hegn vaatii Susanilta tietoja 1970-luvulla perustetusta tulevaisuuskomiteasta. Sillä Susanilla on tärkeää osaamista sekä kontakteja - ja tietysti vaikutus.

Vaikutuksella ei ole nimeä, mutta eräs sen tuntenut kuvaa sitä näin:

"Se oli kuin putoamista. Ikään kuin meillä ei enää olisi tukenamme niitä sovinnaissääntöjä jotka ohjailevat tavallisia keskusteluja."

Ihminen Susanin vaikutuspiirissä sanoo suoraan, mitä ajattelee, paljastaa syvimmät toiveensa tai pelkonsa, kuin pakotettuna. Susan on oppinut tulemaan toimeen asian kanssa, samoin Laban ja lapset.

"Silloin kun Laban ja minut ja kaksoset on sijoitettu oikein --- ja silloin kun välillämme ei ole vähään aikaan ollut soraääniä, me vahvistamme toistemme tuntemuksia. Se on eräänlaista interferenssiä. Sitä me tutkimme Andrea Finkin kanssa, sitä me olemme käyttäneet ja väärinkäyttäneet kautta elämämme, se on tuonut meidät siihen missä olemme, hyvässä ja pahassa."

Palveluksen lunastamisen myötä Susan joutuu huimaan poliittiseen pyöritykseen, jossa käsitellään Tanskan valtion salatuimpia asioita ja jossa ei kaihdeta väkivaltaa. Tulevaisuuskomission jäsenet alkavat kuolla yksitellen, eikä Susan perheineenkään ole turvassa. Kuka on kenenkin puolella ja kehen voi luottaa, menin jo sekaisin välillä kieputuksessa.

Vauhdikas trillerimäinen tarina kurkistaa jopa dystopiaan, mutta on toisaalta mustanhauska ja älykäs romaani ihmissuhteista, perheestä. Sekä siitä, mikä ihmistä ohjaa: äly, tunne, himo, jokin ulkopuolinen? Tiede vai inhimillinen kokemus? Kirjan luonnetta on hieman hankala hahmottaa, Høegilla on niin oma, kaikkia noita edellämainittuja ominaisuuksia sekoitteleva tyylinsä, hän ei suostu asettumaan kapeaan luokitteluun. Lukija on lähinnä ällistynyt.

Susanin pohdiskelut ovat mainioita tiedemiesmäisyydessään. Kun hän alkaa leipoa, hän sanoo uppoutuvansa pohtimaan aikamme suurinta tieteellistä arvoitusta: miten yhdistää märkien, alustettujen taikinoiden joustavat proteiiniketjut maitohapon matalaan pH-arvoon joka hajottaa proteiinit? Vastapainoa tuo Laban, joka näkee maailman taiteilijan silmin.

Heräsi hurja halu lukea uudestaan Lumen taju. Jos oikein muistan, tarinoissa on paljon samaa: oudoilla taidoilla varustettu nainen, ylifiksuja ihmisiä, älyllistä ja mustaa huumoria, hurjaa seikkailunpyöritystä. Myös Norsunhoitajien lapsissa on samoja elementtejä. Rajatapauksissa myös, vaikka se on näistä "erilaisin". Vaikka ihan ei tiedä, mitä ajatella Susanista, sellaisen tujauksen lukija silti saa, että on tyytyväinen.

Kenelle: Persoonallista ja älyllistä tyyliä arvostaville, tavanomaiseen kyllästyneelle, fysiikasta ja muista tieteistä kiinnostuneille.

Muualla: Hengästyttävä, sanoo Lumiomena. Susanin tapa ajatella poikkeaa olennaisella tavalla valtavirrasta, sanoo Kaisa Reetta. Ullan arvion ensimmäisen lauseen olisin voinut kirjoittaa itse. Krista innostui nähtyään kirjailijan haastattelun Ylen Teemalla Helsinki Lit -tapahtumasta. Hämmentävä mutta kiinnostava sekoitus, toteaa Leena Lumi.

Peter Høeg: Susanin vaikutus. Tammi 2015. Suomentanut Katriina Huttunen.

Kustantajan lukukappale.

Odotus

Kerttu ja Kertun koti ovat aina kunnossa: puhtaat verhot hulmuavat, pöydällä on tuoreita kukkia, sauvakävely ja jumppa kerran viikossa kuuluvat rutiiniin. Hän on ihminen, joka ottaa mukaan sateenvarjon, jos taivaalla on pilviä.

"Työn tekeminen ja sillä ansaittu raha ovat aina olleet hänelle tärkeitä. Ne merkitsevät itsenäisyyttä, omaa asuntoa helsinkiläisessä lähiössä. Ennen eläkeikää laina olisi maksettu ja hän velaton."

Kertusta pidetään, hän on harmiton ja myönteinen. Mutta hänellä on menneisyys. Sen nimi oli ensin Silja, nyt Emilia, sillä lapsi adoptoitiin heti synnyttyään.

Aila ja Lasse, uudet vanhemmat, tekivät kaiken "oikein". Lapsi puettiin, syötettiin, varjeltiin vaaroilta, koulutettiin asianmukaisesti. Kunnon perhe. Silti kaiken yllä leijuu pettymyksen ikävä häive. Pettymys itseen, toisiin, elämään. Tällaistako se onkin? Suurin tyrmistys on Emilian, kun hän saa sattumalta tietää olevansa adoptiolapsi.

"- Tajuutsä, tää muuttaa kaiken! - Minkä kaiken? - Mun elämän!"

Aikuisena tyttö haluaa tavata biologisen äitinsä. Mitä Emilia oikein odottaa? Lukijaa pelottaa hänen puolestaan. Hakeeko hän Kerttua korvaamaan pettymystä, kuulumattomuuden tunnetta, rakkauden puutetta? Vai onko hän vain utelias? Tai vain vielä liian kypsymätön käsittelemään asiaa?

Liisa Rinteen esikoiskirja on kiinnostava tutkielma perheen sisäisistä suhteista ja ihmisistä, jotka ovat läheisilleenkin vieraita. Elämään voi pettyä monella tavalla, mutta adoptio ei varmasti ole niistä pahin - itse en usko, että fyysinen jatkumo tuo automaattisesti onnen.

Ajatuksia herättävä ja kauniisti kirjoitettu teksti on helppolukuinen, mutta ulkoasuaan painavampi, vahvoine ja uskottavine tunnelmineen. Henkilöiden kuvaus on herkullisen lupaavaa ja rehellistä, mutta jää silti arvoitukselliseksi: kukaan ei oikein nouse. Kenen tarinaa tässä oikein kerrotaan, Ailan, Kertun vai Emilian? Lasse jää kulissiin vapaaehtoisesti.

Kenelle: Perhesuhteita pohtiville, adoptiosta kiinnostuneille, kaunista kieltä kaipaaville, esikoisia ahmiville.

Muualla: Kaunista ja omaperäistä kieltä, toteaa Sinisen linnan kirjaston Maria, vaikka häntä häiritsikin voimakas tuttuuden tuntu (onko se huono asia?). Rinteellä on oma äänensä kertoa tarina, sanoo Ulla. Mai sanoo kirjaa yhteiskunnalliseksi.

Liisa Rinne: Odotus. Atena 2015.
Kustantajan lukukappale.

Pietarin kapellimestari

Kaksi ruotsalaista pani viisaat päät yhteen ja tuotti kovapintaisen trillerin julmasta politiikasta ja rahan vallasta Venäjällä 2000-luvun alussa. Silloin valtion omaisuuden uusjaon jäljiltä röyhkeimmät ja vahvimmat kahmivat itselleen suunnattomia omaisuuksia ja sitä kautta valtaa.

Naapurimme kiinnostaa minua kovasti, joten kerrankin päätin lukea trillerin. Vaikka tekijät kiistämättä tuntevat osaamisalueensa hyvin, Grebe jännitysromaanien kirjoittamisen ja Leander-Engström venäläisen talouselämän, en ole vakuuttunut. Taas lienen väärä lukija, lajityyppi ei ole minulle läheinen.

Päähenkilö Tom Blixen on investointipankkiiri, joka hoitaa salaisia ja kuten käy ilmi, myös poliittisesti ja jopa fyysisesti vaarallisia sijoituksia ja sijoitusneuvoja ökyrikkaiden asiakkaidensa parissa. Hän saa tehtäväkseen järjestää osake-enemmistön takaavan kaupan suuren öljy-yhtiön puolesta.

Lähes viattomasti alkanut liiketoiminta kietoutuu lopulta suurimpien oligarkkien ympärille, takapiruna itse presidentin hallinto. Isoilla mustilla autoilla ajellaan, henkivartijoita parveilee, merkkituotteita väläytellään, aseita ja prostituoituja käytellään huolettomasti kuin kotisohvan kaukosäädintä. Luonnollisesti ruotsalaiseen koukuttavaan konseptiin kuuluu myös orastavaa romantiikkaa ja liikutusta pienen ihmisen puolesta.

Puitteet ovat vaikuttavat, mutta sisältö jää hengettömäksi, henkilöt nukkemaisiksi - ehkä se kuvaa marionettiyhteiskuntaa, mutta ei herätä lukijassa aitoa innostusta. Paras anti on venäläisyyden ja yhteiskunnan kuvaus, mutta sekään ei ole enää suomalaiselle niin suuri ihmetyksen aihe kuin ehkä länsinaapurissa. Tiedämme todellisuudesta jo liikaa.

"Venäjän historia oli aina ollut täynnä julmia kohtaloita, ja niitä mahtui maahan edelleen. Oli tärkeää pitää kieli koko ajan keskellä suuta ja olla selvillä siitä, kenen kanssa liiketoimia kannatti tehdä ja miten. Se taito oli myös yksi syy siihen, että hänestä oli tullut aivan tolkuttoman rikas."

Näin pohtii Tomin paras ystävä Fredrik. Kunnes taas mennään. Viranomaisia ja politiikkoja on joka lähtöön, sekä läpimätiä oman edun tavoittelijoita, mutta myös rehellisiä, kuten ministeri Strelka, jolla ainakin motiivit ovat kohdallaan.

"Olen ylpeä kansamme historiasta ja siitä, mitä me olemme tehneet ihmiskunnan hyväksi.--- Kestää kymmeniä vuosia ennen kuin vuosisatoja jatkuneen korruption ja lukuisien valtataisteluiden synnyttämät vahingot saadaan korjattua."

Actionin ja syvällisen yhteiskuntaluotauksen yhdistelmä ei minusta toimi, vaan tuntuu epätasaiselta, ajoittain monisanaisuudessaan jopa tylsältä, kaikista karmeista käänteistään huolimatta. Vaikka prologi vakuuttaa henkilöiden taustalla olevan todellisia ihmisiä, he jäävät silti kaukaisiksi. Juoni on erittäin ennalta-arvattava. En kokenut saavani uutta tietoa, en jännittävää elämystä. Harmi, kun ajattelee Leander-Engströmin omia, todellisia kokemuksia investointipankkien rakentajana Venäjällä - ehkä tämä olisi toiminut vaikuttavammin muistelmatyyppisenä? - mutta hei, sentään neljä ja puoli sataa sivua luin loppuun saakka.

Camilla Grebe, Paul Leander-Engström: Pietarin kapellimestari. Gummerus 2014. Suomentanut Pekka Marjamäki. Kirja on Moskova noir -trilogian avausosa.
Kustantajan lukukappale.

Kännykkkä - lyhyt historia

Kännykän historia on lyhyt, mutta kuohuva. Jopa maailmaa muuttava ja tajuntaa räjäyttävä. Kettunen ja Paukku ovat tehneet historiikin suomalaisesta näkökulmasta, joka pakosti keskittyy Nokiaan. Meillä keksittiin tekstiviestit, meillä kehitettiin kaupallisessa käytössä ja langattomassa verkossa toimiva jokamiehen puhelin, meillä kehitettiin versio, joka mahtuu taskuun.

Kettunen ja Paukku keskittyvät kirjassaan kännykkä-nimisen tuotteen kehittämiseen, ja samalla Nokia-nimisen yrityksen historiaan. Se on hyvä rajaus, jos ei jopa liian rajaava. Nokia rekisteröi sanan kännykkä, mutta turhaan; siitä tuli matkapuhelimen synonyymi, jonka käytössä r-merkkiä ei ole tavattu käyttää. Suomalaiset vaikuttivat teknologian kehittämiseen vahvasti ja onnistuivat sen tuotteistamisessa loistavasti. Kerrankin ajoituksemme osui kohdalleen ja suomalainen insinöörityö sai sille kuuluvan arvon. Mutta tyhjiössä ei eletä. Itse maalaislapsena muistan jo pienenä ihmetelleeni hirvenmetsästäjiä, jotka soittivat toisilleen havainnoistaan, ilman lankoja. (Ja aina kuvitellaan, että maalla ollaan jotenkin takapajuisia; tosiasiassa monet keksinnöt ja ideat on otettu käyttöön haja-asutusalueilla ennen Punavuorta, tarpeeseen).

Ehkä kyse olikin enemmän verkkokehityksestä: kun soittaminen mahdollistui kenelle tahansa, myös kännykkä saattoi yleistyä. Insinööreillämme oli oikea visio. Yhdysvaltojen verkot jäivät kehityksen jalkoihin, kun Pohjoismaissa jo kehitettiin NMT-verkkoa, autopuhelinverkko ARP:n seuraajaa ja ensimmäisen digitaalisen verkon, GSM:n, edeltäjää. Maailman ensimmäisen puhelun GSM-verkossa soitti Harri Holkeri.

"GSM:n läpimurto mahdollisti Nokian valtavan menestyksen." 

Tekniikan kehityksestä voi lukea lisää eri verkkosivuilta, en käy sitä kertaamaan. Mutta pääasia on se, että Suomi oli edelläkävijä. On silti hyvä muistaa, että Nokia ei ollut ainoa tuotekehittelijä.

En muista, mikä oli ensimmäinen oma matkapuhelimeni. Työsuhdekännykät yleistyivät 1990-luvun puolivälissä, joten se saattoi olla 2010, koska muistan siinä olleen esiinpistävän antennin. Sitä ennen parinkymmenen hengen osastolla oli yksi yhteinen iso ja painava matkapuhelin, jota sai lainata työmatkoja varten. Miettikää tätä! Sittemmin minulla oli muun muassa malli 3210, johon säilytin muovikassillista erivärisiä kuoria. Koska Nokian mallinumerointi on ollut epäloogista, ei numerosta pysty päättelemään puhelimen ikää tai ominaisuuksia. Mutta palataan kirjaan:

"Kännykkä on on kallein yksittäinen esine, jota keskivertokansalainen kuljettaa taskussaan päivittäin."

Se voi "sisältää kultaa ja platinaa Kongosta, kaiutinääntä helyttävää Kaliforninan louhittua neodymia, ja värinähälytystä tehostavat mahdollisesti Australian takamailta dysprosiumista valmistetut magneetit. Kosketusnäytön heleät värit liukenevat puhelimeesi Sisä-Mongolian malmista - näytöissä käytettyjä alkuaineita ovat esimerkiksi europium, terbium ja yttrium, joita saadaan Kiinan suurista kaivoksista."

Risto Isomäen kirjojen jatkoksi tämä sopii mainiosti: "Nykyajan teknisissä vimpaimissa käytetyt teknologiametallit ovat syntyneet miljardeja vuosia sitten räjähtävien tähtien, supernovien, ytimissä. Sieltä ne ovat matkanneet atomeina halki avaruuden ja päätyneet lopulta nuoren maapallon uumeniin ja hajautuneet ympäri mantereita. Nyt niitä louhitaan kilpaa maan syvyyksistä, josta ne päätyvät puhelimeesi, televisioosi, tietokoneeseesi ja autoosi."

Mutta takaisin maan pinnalle. Ilman noita metalleja ei olisi kännyköitä eikä muutakaan huipputeknologiaa, ei yhä pienempiä komponentteja eikä herkkiä hipaisunäyttöjä. Kirja kertoo myös siitä, miten "kunnia maametallien löytämisestä kuuluu tavallaan Suomelle."

Joka tapauksessa, ensimmäiset jokamiehen kännykät olivat suomalaisia. Nyt tilanne on toinen, mutta taustat on hyvä tuntea, ja siihen kirja sopii oppaaksi mainiosti. Vaikkei se kerro läheskään kaikkea, se kertoo kuitenkin paljon.

Kenelle: Entisille ja nykyisille nokialaisille, kännykkäfriikeille, teknologian taustoista kiinnostuneille, tulevien teknologisten keksintöjen tekijöille. *edit kommentin perusteella* Teineille, jotka kuvittelevat kännyköiden olleen aina.

Muualla: Umami tiivistää kirjan sisällön tehokkaasti.

Niko Kettunen & Timo Paukku; Kännykkä - lyhyt historia. SKS 2014.
Lukukappale kustantajalta.

Risainen elämä

Juice Leskinen kuoli 56-vuotiaana alkoholin aiheuttamiin sairauksiin. Sanansäilämestarin ja riimien ritarin ura ei ehtinyt täyteen mittaan, mutta ennätti sisältää kunnioitettavan määrän taiteentekoa ja sen tuloksia, joista ihailijat ovat saaneet nauttia 1980-luvulta, aina hamaan ikuisuuteen. Tai ainakin niin kauan kuin ihmiskunnan teknologia onnistuu tuotokset säilyttämään.

Nokkela sanankäyttö, terävä äly ja boheemi muusikkoelämä lienevät Juicelle leimallisimmat piirteet suuren yleisön silmissä. Antti Heikkinen kuvaa ihailemaansa Leskistä arvostuksella ja ymmärtävästi, lämmöllä ja hienoisella haikeudellakin, jos oikein tulkitsen. Jaan tämän tunteen: iso persoona on poissa, ehkä kokonainen aikakausi. Juice kuului itsestäänselvänä osana nuoruuteeni 80-luvulla tai jo 70-luvun lopulla, jolloin virittelin huoneeni seinälle Suosikin Juice-julistetta. Eihän se kaunis ollut, mutta Marilynit ja Jyrki boyt helisivät silloin tauotta radioista ja kasettimankoilta. (Myös Juicen ja Suosikin - tai  Jyrki Hämäläisen - väleistä kirja kertoo tarkemmin.) Hän on ollut "aina", eikä nyt olekaan enää.

Harva tietää Juicen todellisen työn määrää, en minäkään tiennyt ennen tätä kirjaa. Juice-kirjoja on ilmestynyt aiemminkin, jopa yksi hänen oma muistelmateoksensa, mutta ei näin kattavaa laitosta. Musiikista tunnen vain hitit, mutta oman musiikillisen tuotantonsa ja keikkailujensa lisäksi Juice kirjoitti paljon laulunsanoja myös muille, teki sävellyksiä ja käännöksiä. Lisäksi hän kirjoitti kirjoja, runoteoksia ja lastenkirjoja sekä lehtijuttuja ja tekstejä eri tarkoituksiin. Luulen, että moni yllättyy tuotannon laajuudesta, jota Heikkinen on kirjannut perinteisen fanikirjan tarkkuudella. Onpa Juice suomentanut jokusen oopperankin. Alunperin hän opiskeli kielenkääntäjäksi, mutta ei ehtinyt saada papereita ulos ennen staraelämän alkua.

Heikki Salo kertoo kirjassa Juicen taidoista: "...englanninkielisessä runousopissa on kuustoista tapaa riimittää. Junnu Vainio ja muut niin sanotut normaalit laululyyrikot käyttää vaan kolmea tai neljää tapaa riimittää, mutta Leskisen tuotannosta löyty ne kaikki kuustoista." 

Leskinen kuvasi itse taitojaan muusikkona toteamalla, että hän osaa parhaiten soittaa orkesteria. Hän osasi koota osaavat tekijät yhteen ja saada kokooman soimaan. Sanojen lisäksi hänen ominta aluettaan oli esiintyminen ja kontakti yleisön kanssa.

Heikkinen kuvaa Juicen elämän lapsuudesta loppuun asti pääasiassa näkyvän musiikkiuran kautta, tarkkoine teoskuvauksineen, mutta valottaa myös Juicen persoonaa. Kuinka hän käyttäytyi siviilihenkilönä, mitkä asiat olivat hänelle tärkeitä. Esimerkkinä tästä jumalapohdiskelu, jota Juice teki paljon. (Hän oli hyvissä väleissä mm. piispa Wille Riekkisen kanssa.) Kirja perustuu lukuisiin lähteisiin ja kunnioitettavaan määrään haastatteluja, joita Heikkinen on tehnyt.

Haastateltavien joukossa on suuri määrä eturivin muusikoitamme, mutta myös Leskisen ystäviä ja perheenjäseniä, lapsia ja entisiä vaimoja myöten. He kertovat omin sanoin muistojaan kollegasta, kaverista, aviomiehestä ja isästä, joka nauratti kaikkia nokkeluudellaan, herätti arvostusta musiikkopiireissä, juopotteli itsensä ulos avioliitoista ja rakasti lapsiaan, mutta ei osannut sanoa sitä - eikä puhua heidän kanssaan muutenkaan. Hämmästyttävää sanavalmiuden sankarilta; privaatisti hän oli toinen mies kuin lavalla. Knoppitietoa: ruokaa hän laittoi perheelleen ahkerasti. Ja oli tietysti lukumiehiä.

Plussaa kirjassa on asiallisen ja arvostavan otteen lisäksi se, ettei Leskistä ihannoida, vaan myös v-mäisiä puolia kerrotaan. Ei hän ollut maailman mukavin ja ihanin ihminen. Lisäksi monet sairaudet vaivasivat ja vaikuttivat loppuvuosina psyykeen: diabetes, masennus, maksakirroosi, joiden kaikkien alkusyy lienee sama. Kuulemma hänellä oli diagnosoitu myös Aspergerin syndrooma. Tämä selittäisi monia asioita, joista lainaukseni Wikipediasta on vain yksi: "On esimerkiksi viitteitä siitä, että aspergerit käsittelevät kieltä eri aivoalueilla kuin valtaväestö."

Heikkinen on itsekin nokkela sanankäyttäjä ja huumorimiehiä. Onneksi Juice-kirja ei vitsaile, vaan hoitaa hommansa asiaankuuluvalla vakavuudella. Juicen kaltaisesta persoonasta kertoessa ei tosin ilman hauskoja juttuja selviä (selviä monimielisessä merkityksessä), mutta se on kohteen omaa huumoria, ei kirjaajan.

Lukujen lopussa en voinut välttää mielessäni kuuluvaa ääntä: tiedättehän Ylen upeat musiikkisarjat, kuten Rock-Suomi. Juontaja paneutui asiaan täysillä, ja kunkin jakson lopuksi hän heittäytyi tunnelmaan ääni paksuna. Saman äänen kuulin mielessäni tämän kirjan lukujen lopussa. Hieman mahtipontista, mutta eikö aihe ole sen ansainnut? En pidä pahana. Mutta kuuntele tätä ihailevan värisevää ääntä, niin tiedät mistä puhun:

"...johon päättyy Juice Leskisen Juankoskelle sijoittunut nuoruus. Tuohon nuoruuteen mahtui tamtamia, Vermouth Biancoa, brittirockia, tanssilavoilla ja saarissa remuttuja iltoja, rakkauden ammattilaiseksi opiskelua, huonoilla ja vähän myös paremmilla hampailla nauramista sekä hulluja unelmia kattavan kesätuulen tuoksua."

Hienon, kunnioittavan ja perusteellisen työn Juice Leskisestä taiteilijana ja ihmisenä Antti Heikkinen on tehnyt, ja uskon, että kirja rasittaa tontun selkää monessa kodissa joulun aikaan. Kirja on kaunis myös ulkoisesti muhkeine olemuksineen, päällyksineen, kultakirjaimineen ja kuvaliitteineen, joten sen oikein hyvin kehtaa antaa lahjaksi (kehtaa itäsuomalaisessa merkityksessä). Arvokasta tavaraa Juice-faneille ja Suomi-rockin ystäville. Myös paljon muita muusikkoja on isosti mukana.

Muualla: Esa koukuttui.

Kenelle? Suomirockin ystäville, sanankäytöstä kiinnostuneille, erityislahjakkuuksia ihmetteleville, elämäkertoja ahmiville, varoittavia esimerkkejä taiteilijaelämästä hakeville.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006. Siltala 2014. Graafinen suunnittelu ja taitto: Kari Lahtinen.
Kustantajan lukukappale.