Maihinnousu

Julie on nelikymppinen ranskalaisnainen, jolla menee kurjasti: aviomiehellä on toinen ja lapsella todetaan leukemia. Työkseen Julia opastaa turisteja Normandian maihinnousun maisemissa ja kertaa kuulijoille sodan tapahtumia, jotka hän tuntee perusteellisesti. Historiallinen taistelu kertautuu hänen omassa elämässään monen rintaman kamppailuna.

Spoilausta tulossa! Yleensä en kerro kirjojen tapahtumia, mutta nyt osa pakosti paljastuu, koska juoni on tässä yhtä kuin päähenkilö. Ja se leimaa koko kirjaa, sillä näkökulma on vain ja yksin Julien. Muiden henkilöiden nahkoihin ei mennä, vaan listataan Julien tunteita ja ajatuksia, jotka käyvät läpi Emman sairautta ja loittonevaa aviomiestä. Julie miettii tuskaisena, onko hän syypää lapsen sairauteen, kuoleeko Emma, hajoaako kaikki. Hän on katkera Henrille, koska ei osannut aavistaa tulevaa, vaan oli tyytyväinen ja huoleton, "kunnes ajattelin toisin."

Sairaus on pahin yllätys, sairauskertomus tylyä sytostaatteineen, hiustenlähtöineen ja bakteeripelkoineen. Jo se yksin olisi kova koettelemus. Lisäksi miehen käytös on julman tuntuista, ja kahden läheisen suhteen muutos yhtäaikaa on melkein liikaa yhdelle naiselle. Mutta silti lukijan perspektiivistä jotain puuttuu: sen enempää lapsen, miehen tai muidenkaan tuntemuksia ei kuvata eikä noteerata, vaan kaikki tapahtuu suhteessa Julieen itseensä. Sairauskertomuskin tuntuu vain taustalta sille, miten Julie ajattelee ja toimii, ei ihan todelliselta. (En siis lukiessa edes muistanut todellisuuspohjaa, josta kohkattiin syksyllä. Joten ei sillä lukijan kannalta väliä, mistä aihe lähtee.)

Julien ajatuksia on pyritty kuvaamaan todenmukaisesti, mikä on hyvä. On ymmärrettävää, että hän pelkää kuollakseen tytön menettämistä ja haluaa omia tämän niin, että on mustasukkainen sairaanhoitajallekin. On ymmärrettävää, että hän on hädissään, väsynyt, sekava ja irrationaalinen. Mutta vaikeasta tilanteestaan ja inhimillisyyden pilkahduksista huolimatta Julie ei herätä halua tuntea häntä paremmin. Hän on täysin itseensä käpertynyt: ei ole ystävää, kenelle soittaa - Idols-laulaja tv:ssä taitaa olla läheisin. Julie ei esimerkiksi halua antaa anoppinsa olla mukana lapsenlapsensa elämässä. Hän vertaa koko ajan itseään muihin, kilpailee, miettii mitä muut ajattelevat. Jopa asumismuoto on hänelle kilpailu, ei oma valinta: omakotitalo on voittajien, kerrostalo häviäjien. "Avioero on puhdas tappio. Minä hävisin, Henri voitti." Hän pelkää Henrin uuden tyttöystävän vievän hänen paikkansa myös Emman mielessä. Lapsi on kilpailun kohde ja jopa väline: äiti kyselee lapselta, onko isin mukana sairaalassa käynyt vieras nainen! Julien itsekkyys ja oman arviointikyvyn puute alkoi jo ärsyttää.

Rohkea ratkaisu kirjailijalta pitäytyä vain yhdessä näkemyksessä ja antaa lukijalle vapaus päätellä loput. Kuten miksi avioliiton kävi kuten kävi. Tai miksi Julie on niin yksinäinen. Ehkä haluttiin kuvata myös ajattelun kaventumista, pelkistymistä, kun ihminen kohtaa suuria vaikeuksia. Romaanihenkilön ei tietysti tarvitsekaan olla mukava tai fiksu tai sympaattinen. Ongelmaksi itse koin sen, ettei Julie ole kovin kiinnostava. Minua vaivasi, ettei hän edennyt kirjassa mihinkään. Enkä oikein päässyt eroon ärtymyksestä, niin että olisin voinut lukea kirjan kirjana. Jälkimaku saattaisi parantua toisen lukukerran jälkeen.

Tekstinä kirja on täpäkän tarkka ja nopealukuinen - ja kova, kuten Jaana osuvasti sanoo. Lyhyitä lauseita, kevyitä kappaleita, sujuvaksi huolella rakennettu. Maria piti, samoin Mari A ja moni muu. Hannaa ei kirja koskettanut. Ei minuakaan.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like 2012.