Vigdis Hjorth: Toisto

Kuten kirjan nimi sanoo, uutta asiaa emme lue. Hjorth on kertonut tarinansa lapsuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä jo kirjassa Perintötekijät ja jatkanut aiheesta teoksessa Onko äiti kuollut. Pidin molemmista hurjasti: teksti ja tunne ovat väkeviä ja viiltäviä, vastauksia kiihkeästi etsiviä. Jaksanko vielä kolmannen?

Kyllä, sillä vaikka aihe on entinen, teksti viiltelee edelleen. Kuten kokemus, josta kerrotaan. Yleensä vierastan toistoa tehokeinona enkä ole suuri trauma- tai terapiakirjallisuuden ystävä, mutta Hjorth osaa tehdä sen kiinnostavasti siten, että puhe tuntuu suoraan lukijalle suunnatulta, aidolta. Trauman käsittely lienee juuri tuota, toistoa. Perheen kaltoin kohteleman tytön hätä aikuisena ja nimetön kauhu lapsena avautuvat entistä tarkemmin. 

"Enkö saa valmista aikaan. En. Toistan ja palautan mieleeni ja elän uudestaan ja kerron uudestaan ja annan takaisin samalla mitalla, sillä lapsuus kestää, nuoruus kestää, lapsuus ja nuoruus kestävät tulevaisuuden, ja tulevaisuus alkaa aina alusta. Palaan siihen yhä uudestaan ja uudestaan, ruumis muistaa ja kärsii ja ajattelee, ruumis tietää, ei järki."

Äiti on ollut vanhimman tyttärensä kasvattajana hysteerinen ja ylivalvova. Tiedämme, miksi: hän pelkäsi tytön heräävää seksuaalisuutta, heräävää muistia, seurauksia paljastumisesta itselleen ja perheelleen. Käsittämätöntä, ja ahdistavaa luettavanakin. 

Silti ihailen ilmaisua, mutta toivon, että Hjorth pääsisi seuraavassa kirjassaan jo pois tästä kurimuksesta ja pystyisi siirtämään kirjoitustaitonsa ja tunnekuvauskykynsä muihin aiheisiin, ehkä fiktioon. 

Kirjan kaunis ulkoasu, pieni koko ja nautittava suomennos toimivat hyvin lukemaan houkuttajina.

Vigdis Hjorth: Toisto. (Gjentakelsen) S&S 2024. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta.

Kurjuustarinoita

Mikä sen hilpeämpää luettavaa kuin kurjuuden kuvaus. Jostain syystä niitä oli kertynyt lukupinooni useita. Toivon sen symboloivan päättynyttä vuotta, ei tätä alkanutta. Vaikkei hilpeältä vaikuta: olen ollut flunssassa, kärvistellyt työpaineissa ja kokenut ikävimmät kelit Helsingissä ikinä viime viikkoina: sataa vettä, räntää ja kipeästi vihlovaa terävää lunta, jopa yhtä aikaa ja vaakasuoraan, jäiset kadut kutsuvat kaatumaan. Ja samalla tajuan hyvin ensimmäisen maailman ongelmani. Taivaalta ei tule rautaa eikä tappavaa virusta, kotona saa olla turvassa, mitään ei puutu. Toisin kuin ihmisillä Ukrainassa ja muissa sotivissa maissa, tai näissä kertomuksissa. Sota voi olla myös pienimuotoista ja perhetasoista.

Illan epämukavuus on vuoden 2020 International Booker Prize -voittaja. Hollantilaisen kirjailijan romaani kertoo lehmiä kasvattavasta perheestä, jonka elämästä kertoo tytär Jas. Hän on kymmenvuotias, kun isoveli Matthias hukkuu luistelureissulla. Se sysää perheen synkkään kierteeseen. Kaikki oireilevat hälyttävästi.

"Mieleeni pälkähtää, että mitä jos isä ei ainoastaan ota tähtitarroja pois huoneeni katosta vaan myös tähtiä taivaalta, ja ehkä siksi kaikki muuttuu vain mustemmaksi ja Obbe jatkuvasti ilkeämmäksi. Olemme eksyneet tieltä eikä ole ketään, keltä kysyä suuntaa."

Obbe on toinen isoveli, joka ei osaa auttaa sisaruksiaan omalta pahalta ololtaan ja vihaltaan. Isä uppoutuu töihinsä, äiti ei syö vaan kutistuu eivätkä hänen tekemänsä ruuat enää onnistu, tytöistä tulee säikkyjä. Jas pelkää koko ajan isän ja äidin kuolemaa. Hän googlaa yleisimmät kuolintavat ja keksii itse lisää. Hän jää usein pois koulusta, kärsii vatsavaivoista ja on huolissaan kaikesta, kuten siitä, etteivät vanhemmat enää parittele - sitä sanaa hän eläimiin tottuneena käyttää. 

"Lien tervehtii meitä jo kaukaa. Hän katsoo meitä huolestuneena. Pitää hymyillä iloisesti, niin hän ei kysy mitään, ei edes isästä ja äidistä. - Esitä iloista, kuiskaan Hannalle. - En enää tiedä, miten se tehdään. - Niin kuin olisit koulukuvassa. - Niin joo. Hymyilemme leveintä hymyämme, suupieleni ovat korvissa. Ohitamme Lien-rouvan ilman kiusallisia kysymyksiä. Vilkaisen olan yli hänen poikansa selkää. Mielessäni vilahtaa näky hänestä roikkumassa ullakon köydestä."

Toipumiskeinoja ei heillä ole, eikä niitä kukaan tarjoa. Onko köysilenkki ullakolla tarkoitettu sellaiseksi? Tosin se oli siellä jo ennen pojan kuolemaa. Jas keksii oman turvakeinonsa: hän ei enää riisu punaista takkiaan, ei koskaan eikä missään. Kunnes isä kyllästyy ihmisten ihmettelyihin ja sanoo riisuvansa takin.

Kirjan raskas rytmi ja aihe eivät päästä lukijaa helpolla. Hyvin ahdistava tarina, jossa aikuinen lukija näkee asioita koskettavasti lapsen silmien kautta. Se lisää trillerimäistä pelottavuutta. En oikein tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin. Ehkä heille, jotka ovat kiinnostuneita trauman seurauksista ihmiseen. 

Marieke Lucas Rijneveld: Illan epämukavuus (De avond is ongemak). S&S 2022. Suomennos Taru Luojola.

Ane Rielin Pihka on musta tarina, joka sai pohjoismaisen parhaan trillerin Lasiavain-palkinnon vuonna 2016 synnyinmaassaan Tanskassa. Myös se kertoo tarinaa lapsen silmin, aina vaikuttava keino. Liv ja pikkuveli Carl ottavat asiat annettuina. He asuvat erillään yhteisöstä, Päässä. Sydäntä särkee Livin puolesta. Tunnistan lapsen ajatuksenjuoksun.

"Ennen isoäitini tuloa en ollut koskaan ajatellut, miksi me vietimme joulua. Niin vain tehtiin, varmaan koska se oli hauskaa, tai niin ainakin luulin. Äiti ja isäni eivät olleet koskaan selittäneet mitään, enkä ollut koskaan kysynyt."

Kuolemasta se alkaa, tarina, ja sellaiseen myös päättyy, tavallaan.

"On vaikea puhua kenenkään kanssa, kun ei saa sanoa mitään. Etenkin kuin ne, joiden kanssa puhuu, eivät puhu kovin paljon, olivatpa he sitten äiti, isä tai näkymätön pikkuveli. Luultavasti pidin sen takia niin paljon äidilleni lukemisesta. Sen vuoksi olin varma, että osasin vielä. Puhua. En vain vieläkään saanut sanoa mitään. Ja makuuhuoneen ulkopuolella minun piti mieluiten olla hiljaa koko ajan, jotta kukaan ei kuulisi minua."

Ane Riel: Pihka. (Harpiks). Aula 2017. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Tuomo Parikka. 

Marja Kyllösen Vainajaiset oli Finlandia-ehdokas. Olin lukenut sitä puoleenväliin ja ehkä olisi siihen jäänytkin, jos en olisi kuullut kirjailijan hersytystä Tampereen Kirjafestareilla. Hän sanoi tienneensä heti, että kirjasta tulisi "todellinen tykki". Ja mainosti sitä koukuttavana lukuromaanina, mikä nauratti yleisössä meitä, jotka tiesimme, mistä on kyse. Varsinainen viihdepläjäys tosiaan! 

Lähinnä se on Alastalon salissa -teoksen ja Walking Dead -tv-sarjan lehtolapsi. Juju on kielessä, joka ryöppyää, revittelee ja hurjistuu ajoittain sfääreihin, joissa lukijan tekee mieli sulkea silmät. Taisin niin ajoittain tehdäkin, pahimpia kohtia uskalsin vain silmäillä. Niiden kertojana on lapsi, joka purkaa syntymättömyytensä katkeruutta eikä säästele ketään eikä mitään. Kielenkäyttö on roisia, ajatukset julmia ja tunnelma tuskainen. (Onneksi nämä pahimmat kohdat on erotettu muusta tekstistä lihavoimalla, joten niitä osaa varoa. Ne voi myös hypätä yli, vinkkasi kirjailija. Kiitos!) 

Ian McEwanin Pähkinänkuori tietysti tulee mieleen, mutta tässä on aivan oma lähestymiskulmansa.

Kehystarina kertoo Inarista ja Raimosta, joiden rakkausavioliitto alkaa, mutta muuttuu laimeaksi. Elävää lasta ei kuulu. Kylä kehittyy ja kasvaa, pariskunta puurtaa arkitöissään, tilanpito vaihtuu palkkatöihin, mummoja hoidetaan, kuten Raimon äitiä Sylviä, jolla on iso rooli.

Riipaiseva juonne on Raimon kiintymys koulutaksikyydittäväänsä Herttaan lapsenkaipuussaan. Sitä ei katsota hyvällä. Sitäkään. Voi kurjaa olemista ja päivästä päivään raahustamista! 

"Koko maailma vavahti, vaikeni, ja taivaan hallavat kalvot kareilivat kuin pahan juonteet, lointeet ja sielunkaiset muljuilivat niiden takana ja etsivät ohuinta kohtaa, josta purkautua sisään olevaan. Kuu kävi kananlihalle, tähdet käpertyivät kuoriinsa ja hiljaisuus riittautui kiinni kinokseen, eikä mikään tässä maailmassa rohjennut liikahtaa, ettei silpoisi itseään....

- Herrajumala nyt son täällä nyt son menoa Sylvi pärskyi..."

Kirjailijaa ja tekstiä on pakko ihailla. Miten voi löytää kielen, joka on niin rönsyistä ja väkevää, että iljettää ja toisaalta kiehtoo? Lepohetkiä lukijalle tuovat paikallislehden ilmoitukset ja uutiset, jotka taustoittavat tapahtumia. Kirjan päättyessä lukijalle jää pöllämystynyt olo, kuin putkahtaisi ulos oudosta unesta, tuskanhiessä. Lue, jos uskallat!

Marja Kyllönen: Vainajaiset. Teos 2022. Ulkoasu Jussi Karjalainen. 

Kurjuustarinoihin voinee laskea myös ruotsalaisen Karen Smirnoffin trilogian, joka on hämmästyttävä yhdistelmä inhimillisyyttä ja huumoria sekä kauheuksia ja kamalaa lapsuutta, josta kasvaa vaurioituneita aikuisia. Ainutlaatuinen combo, johon lukija koukuttuu välittömästi. Jana Kippo janakippo on henkilö, jolle toivoisi vain hyvää, mutta olosuhteet ovat vaativat. Miten hän pärjää? Trilogian viimeinen osa sitoo yhteen aiempia juonenkäänteitä ja lopettaa henkilömme elämän seuraamisen, harmi kyllä. 

Aiemmat osat:
Lähdin veljen luo
Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin. Tammi 2022. Suomennos Outi Menna. Kansi Lukas Möllersten.

Muualla: Smirnoff osaa kirjoittaa, sanoo Kulttuuritoimitus.

Lisää kurjuutta löydät täältä: Monika Helfer: Roskaväkeä ja Missä isä on

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut

"Jos ihminen tietäisi, jos hän jo nuorena ymmärtäisi, miten ratkaiseva lapsuus on, hän ei koskaan uskaltaisi itse hankkia lapsia."

Voiko käydä niin, että jos lapsuudessa on kipeitä käsittelemättömiä asioita, siitä kasvaa aikuiselle liian suuri? Johannalle vaikuttaa käyvän niin. Hän on pian kuusikymppinen taiteilija, joka muuttaa miehensä kuoltua takaisin synnyinmaahansa Norjaan, Osloon, lähelle äitiään. Hän ei ole ollut tämän kanssa yhteyksissä kolmeenkymmeneen vuoteen. Se vaivaa Johannaa, joka haluaisi selvittää välejä. Mitä on tapahtunut? Hänen muistonsa äidistä eivät ole ruusuisia.

"En halua, en halua, äiti sanoi, aina sinä olet niin negatiivinen. On vaikea pitää negatiivisista ihmisistä. Nirppanokkaiselle prinsessalle ei käy hyvin, äiti sanoi."

Johanna on suljettu pois äidin ja siskon elämästä. Totaalinen vaikeneminen, kielto ottaa yhteyttä. Hänen kirjeisiinsä, puheluihinsa, tekstareihinsa ei vastata, ovikellon soittoon ei reagoida. Kuin häntä ei olisi koskaan perheessä ollutkaan. Ei häntä, ei hänen miestään, poikaansa ja tämän lasta - Johannan äidin lapsenlasta ja lapsenlapsenlasta. 

"Jotkut ystävättäristäni pitävät säännöllisesti yhteyttä vanhaan äitiinsä, ja silti he vaikenevat ratkaisevista kysymyksistä, eivät esitä niitä närkästyksen, vihan tai torjunnan pelossa, eivätkä he usko että vaikka he uskaltaisivatkin kysyä, he saisivat vastausta, ja ne harvat jotka ovat kysyneet eivätkä ole saaneet osakseen vihaa tai torjuntaa, ovat saaneet yhdentekeviä vastauksia kuten: Niinpä, vaikea sanoa, elämä ei ole helppoa ja niin edelleen."

Hirveän ahdistava tilanne ja erinomainen, viisas kirja, jossa Johanna pohtii äitisuhdettaan riipaisevan rehellisesti, niillä eväillä, joita hänellä on. Eväitä on nyt aikuisena paljon enemmän kuin lapsena, mutta ne eivät silti tunnu riittävän. On vaikea tarkastella tilannetta puolueettomasti, kylmän faktisesti, kun on itse osallinen ja lapsuuden tuntemukset puskevat pintaan, mutta Johanna yrittää parhaansa. Hänen ajatuksensa ovat loogisia, kylmääviä, tosia. Kun äiti sanoo tyttärelleen: omapahan on elämäsi, se tuntuu monin tavoin väärältä. Sillä eihän lapselle niin ole. Hän kaipaa tukea, näkemistä, tunnustamista, kaikista maailman ihmisistä eniten äidiltään. 

"Koska jokainen on lapsena ollut kuolettavan haavoittuvainen äitiinsä nähden ja tulee aina olemaan sellainen jossakin kohtaa ruumissaan ja sielussaan..."

Kirja puhuu myös taiteesta, mainitsee maalauksia, elokuvia ja kirjoja, joita Johanna on miettinyt, suhteessa äitiasiaan. Hänellä on hyvä teoria siitä, miksei Rakkautta vain -leffassa kerrota äideistä, ja hän uskoo Marguerite Durasin olevan oikeassa kirjoittaessaan, että jokainen äiti edustaa jokaisen ihmisen lapsuudessa hulluutta. Ei, tämä ei ole hulluuskirja siten kuin vaikka Joonatan Tolan tai Nina Wähän perhekertomukset ovat, omalla tavallaan kyllä, sillä eihän Johannan kuvaama äiti-lapsisuhde terve ole. Paljon on rikki, peruuttamattomasti? 

"Äiti on ase."

Ahdistavuutta kirjassa lieventävät kohdat luonnon tarkkailusta ja yksityiskohtaiset kuvailut maisemista. Ne lienevät Johanna-taiteilijalle ominaisia tapoja tarkastella ympäristöä, sijoittaa itsensä johonkin, etsiä jotain todellista tuon mysteerin keskellä. 

"On aina helpompi kuvitella kuollut äiti hyväksi kuin elävä, ja silti me kuvittelemme sekä kuolleen että elävän äidin pohjimmiltaan hyviksi."

Kenelle: Äitisuhteita pohtiville, perhetarinoita ahmiville, revittelemättömän laatuproosan ystäville.  

Muualla: Mitä luimme kerran analysoi ansiokkaasti Hjortin kieltä ja sanoo sen olevan ilmiömäistä, kaunista, vyöryttävää, pyörryttävää, heleää ja jotenkin aina kaikkein tärkeimmässä ytimessä.

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut. S&S 2021. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta.

Kustantajan lukukappale.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Norjalainen Hjorth on yksi niitä kirjailijoita, jotka meidän piti nähdä tänä vuonna HelsinkiLitissä. Hän on kirjoittanut runsaasti niin aikuisille kuin lapsillekin, mutta Perintötekijät on hänen ensimmäinen suomennettu aikuisten romaaninsa.

Kirja kertoo Bergljotista, naisesta, joka on katkaissut välinsä lapsuudenperheeseensä. Kyse on perintöriidasta, mikä kuulostaa arkiselta, mutta tietenkään oikeasti asia ei ole niin yksinkertainen. Neljän sisaruksen riita heidän isänsä ja äitinsä perinnöstä - kahdesta kesämökistä - on vain julkisivu vuosikymmenien mittaisille perhesuhteiden ongelmille. Kuten yleensäkin perintöriidoissa lienee?

Hjorth virittää alusta asti taitavasti lähes trillerimäistä tunnelmaa romaaniin, joka on mitä suurimmassa määrin psykologinen. Ei vain siksi, että Freud ja Jung mainitaan moneen kertaan eikä edes siksi, että äiti viedään silloin tällöin vatsahuuhteluun itsemurhayrityksen jäljiltä.

Vaan siksi, että kirjailija porautuu niin oman kuin sisarustensa ja äitinsä pään sisään armottomasti. Bergljot on kokenut lapsena vakavan trauman, jota muu perhe ei pysty tunnistamaan tai tunnustamaan.

"Hän [sisar] painosti minua vetoamalla tunteisiini, siltä minusta tuntui, hän puhui siitä miten paljon vanhempamme kärsivät poissaolostani, miten vanhoja he olivat, että pian he kuolisivat, enkö voisi tulla käymään juhlapyhinä tai merkkipäivinä? Äiti varmaankin painosti häntä taas. Vanhuudesta ja kuolemasta puhuminen ei saanut minua pehmenemään, provosoiduin vain ja pahoitin mieleni. Eikö hän ottanut perusteitani vakavasti? ... Joskus olin vastannut hänen viesteihinsä raivoissani, ikään kuin voisin päättää että tulisin käymään, olisi herttainen ja keskustelisin."

Lapsuuden kokemusten vaikutukset aikuisuuteen on aihe, joka kiehtoo minua suuresti. Ja Hjorth tekee tutkielmaa asiasta taidolla, joka tekee vaikutuksen. Raskaista teemoista huolimatta teksti on ilmavaa, ajatuksenvirtamaista, knausgårdilaista jopa, vaikkei minulla ole aavistustakaan, onko teksti joiltain osin todellisuuteen pohjautuvaa. Ainakin se on todellisen tuntuista, raadollisuuteen asti! Bergljot ei säästä perhettään eikä itseään, ja se tekee kirjasta mielenkiintoisen ja toden.

Alkuun teksti vyöryttää lukijan eteen niin paljon henkilönnimiä, että piti skarpata pysyäkseen kartalla, kuka on kuka, eikä vieraskielisistä nimistä selviä heti edes se, puhutaanko mies- vai naispuolisesta ihmisestä. Sisaruskaarti, heidän lapsensa, eksänsä ja nyksänsä, ystävät - joista Klara on Bergljotille niin tärkeä, että pohdin ohikiitävän hetken, mahtaako kyseessä olla jonkinlainen sivupersoona tai alter ego.

Teatterikriitikkona työskentelevän Bergljotin ihmisiin suhtautumista, etenkin miehiin, on kiinnostavaa tarkastella. Vaikken tunne hänen kokemuksiaan, pystyn eläytymään tuskastumiseen, kun hän haluaa vain elää lapsuudenperheeltään (tai kuten psykologian termistön mukaan hienosti kirjassa sanotaan: primääriperheeltään) rauhassa, mutta huonolla menestyksellä. Etenkin hänen äitinsä ja siskonsa Astrid nousevat esiin vastavoimana, läpitunkemattomana seinänä.

"Bo yritti ymmärtää sotia yksinkertaistamatta, kuten media teki, ajattelematta mustavalkoisesti, pahaa ja hyvää, uhria ja pyöveliä, kuten media teki, kuten ihmiset yleensä tekevät, kuten minä teen", Bergljot miettii. Mutta ei hän minusta tee niin, vaan on ankarin itselleen:

"Isä ei voinut olla olematta, äiti ei voinut olla olematta sellainen kuin oli, Astrid ei voinut olla olematta sellainen kuin oli, siinä mielessä muistutin heitä että en voinut olla olematta minä, olla olematta tuhottu ja tuhoamatta."

Onko koko juttu arpen nyppimistä - tai sen hyväilyä, kuten Bergljot itse pohtii.

"Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä."

Johtopäätös tai ainakin välietappi matkalla siihen voisi olla se, ettei kaikkea voi unohtaa eikä antaa anteeksi. Pitäisikö? Miksi? Päättyykö arven nyppiminen jonain päivänä? Miten?

Kiehtova ja taidokas teos, joka saa lukijan harvinaisen tiukasti mukaan päähenkilön ajatuksiin ja tunteisiin, vimmallaan ja voimallaan - elin täysin mukana. Erinomaisesti soljuva suomennos, myös kirjan nimen osalta, tuo lukemiseen autenttisen tunnun.

Kenelle: Psykologisen romaanin ystäville, perhesuhteista kiinnostuneille, päänsä sisältöä pelkäämättömille, norjalaisen uuden kirjallisuuden lukijoille.

Muualla: Voimakas lukukokemus, joka herättää myös epämiellyttäviä tunteita, sanoo Kirjaluotsi ja kertoo kirjan olevan autofiktiota, josta repesi todellisuudessa sukuriita.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät. S&S 2020. (Arv og miljø, 2016) Suomennos Katriina Huttunen. Kansi ja ulkoasu Elina Warsta.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018–24

Jos et ole kuullut Tanskan sisällissodasta, älä moiti koulun historianopetusta, sillä sota on olemassa vain tämän kirjan kansien välissä. Kirjailija on kehittänyt huiman asetelman, jossa kirjan nykyhetki on vuoden 2470 paikkeilla ja kyseistä sotaa muistelee siinä taistellut 475-vuotias kansalainen - tuohon aikaan varakkailla on mahdollisuus kantasoluhoitojen avulla pidentää elämäänsä rajattomasti.

Mutta sota osuu suurinpiirtein meidän nykyhetkeemme. Rikkaat ja köyhät ovat yhä erillisempiä, Tanska, Eurooppa ja laajemmin länsimaat alkavat laahautua globaalin talouden jälkijunassa eivätkä ihmiset selviä asuntolainoistaan ja elinkustannuksistaan, köyhtyvä enemmistö on tyytymätöntä ja alkaa kapinoida... Kuulostaa karmaisevan todelliselta ja suomalaiselle eläytymiskelpoiselta. Kun mukaan otetaan vielä suurten ikäluokkien eläköityminen ja Kiinan talousmahdin nousu, alkaa tuntua siltä kuin uutisia lukisi.

"Hyvinvointi ja vauraus ovat paras suoja sotaa ja konfliktia vastaan. Sen tiesivät ne, jotka olivat kokeneet toisen maailmansodan. Sen vuoksi he perustivat EU:n. He ymmärsivät, miten herkkä ja hauras rauha on ja mitä sen tuhoamiseksi tarvitaan. Mutta ne vanhat ihmiset, jotka muistivat toisen maailmansodan, olivat sisällissotien alkaessa jo kuolleet, eivätkä heidän kokemuksensa merkinneet enää mitään. Ehkä sotaa tarvitaan silloin tällöin muistuttamaan meille, keitä me olemme, ennen kuin voisi syntyä jotakin uutta?"

Ovatko pohjoismainen hyvinvointivaltio ja länsimainen kilpailukyky tiensä päässä? Tanskassa uskottiin, että heidän tuotteensa olivat kaikkein laadukkaimpia, vaikkei tuotanto ollut halvinta eikä nopeinta, ei edes osaavinta. Tuokin kuulostaa tutulta suomalaisessa puheessa.

"...eli käsitys, että laadussa, innovaatiossa ja yhteistyössä me olimme parhaita. Valitettavasti se ei pitänyt paikkaansa. Kiinalaiset arkkitehdit ansaitsivat enemmän kuin tanskalaiset, ja kun he voittivat suuret sopimukset, se ei johtunut siitä, että olivat halvempia, vaan päinvastoin he olivat paljon parempia ja taitavampia kuin tanskalaiset kollegansa. Me luulimme itseämme myös innovatiivisiksi, mutta todellisuudessa Tanska ja Eurooppa olivat täynnä vanhoja ihmisiä, ja innovaatiot syntyvät nuoruuden uskalluksesta ja energiasta."

"Nyt köyhiä raukkoja olimme me, ja muun maailman hyväosaiset katsoivat meitä myötätuntoisesti iltaisin televisiosta."

Mutta ei kirja pelkkä talousdystopia ole. Se sisältää myös hämmästyttäviä tulevaisuuden ilmiöitä, kuten sen, että koirista on tullut ihmisenkaltaisia olentoja, jotka osaavat puhua ja jopa lukea. Irvaileeko kirjailija tällä nykyistä koirainnostuksen ylenmääräisyyttä vai viitanneeko siihen, ettei ihminen ole välttämättä ainoa ns. älykäs laji? Kertojan paras ystävä on hänen koiransa Geoff, jonka kanssa hän käy syvällisiä keskusteluja. Hulvatonta!

Ja ihmisen ikuinen elämä: tuoko se onnen? Ainakin kertoja on tyytyväinen. Heitä "vanhoja" on kourallinen - riittävän rikkaita - ja he viettävät mukavaa elämää seksiorgioineen, matkusteluineen ja viilennettyine valkoviineineen. Heitä tuskastuttaa "tavallisten" seura. Samat puheenaiheet eivät vain enää kiinnosta useamman sadan vuoden jälkeen, kuten voi hyvin kuvitella! Siksi he keskittyvät harrastuksiinsa, kuten äärikulinarismiin (veikeilyä ruokahifistelylle tai yleensä ääri-ismeille?) ja rakastavat tarinoita, joita kertovat toisilleen ja joita kirjaan on ripoteltu lukijan iloksi. Yksi mainioimmista on kertomus tomaatin näkökulmasta, enpä muista moista ikinä ennen lukeneeni (vaikka Eeva Kilpi kysyi kuminalta, miten tämä päätti olla mauste, vastausta ei saatu).

Kirjailija menee vielä pidemmälle ja väläyttää yhteiskuntaa kriisien jälkeen. Mitä kaikesta jää ja kenelle? Sodista - tällä viitataan myös muiden maiden vastaaviin sotiin kuin Tanskan - toipumiseen menee aikaa, sukupolvia, kuten me suomalaiset hyvin tiedämme. Väkivalta ja seksi, nuo perusvietit, ovat väistämättä vahvasti läsnä, kun sotimisesta ja selviytymisestä puhutaan. Jos ihmiset eivät välttämättä viisastu, he ehkä kuitenkin muuttuvat vuosisatojen mittaan, tuntuu kirjailija vihjaavan. Esimerkiksi takaisin eläimellisempään suuntaan? Toisaalta:

"Taide ja kulttuuri ovat jokaisen maan paras pitkän tähtäyksen kasvustrategia: ilman niitä kaikki katoaa ajan myötä."

Kerrankin on paikallaan adjektiivi huikea kirjan yhteydessä: nautin lukemisesta suuresti, sen tosikytkyjen, mielikuvituksen ja yllättävyyden vuoksi. Ja karmean mustan huumorin. Ajatteluttava ja viihdyttävä! Kirjallisesti ei niin huikea; kirjailijan tapa toistaa asioita on hieman hankala - sen huomaa, kun alkaa etsiä postaukseen sopivia sitaatteja, muttei tyyli, joka on enemmän jutustelumainen kuin hiottu timatti, lukiessa haitannut. Ajattelu avartui ehkä hiukan!

Näin kirjailijan Helsingin kirjamessuilla 2019: valitettavasti en tuntenut kirjaa vielä silloin, olisin muuten rynnännyt kiittelemään. Kiinnostuneita kyllä riitti hänen ympärillään mukavasti muutenkin.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018–24. (Den Danske Borgerkrig 2018–24). Aula&Co 2019. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Perttu Lämsä.

Kenelle: Älyllisen viihteen ystäville, tarinoiden rakastajille, hyvinvointivaltion tulevaisuutta pohtiville.

Muualla: Kerronnallisesti vaihteleva, leikittelevä ja välkky, sanoo Tuijata. Nielsen on taitava kuvaamaan oman aikamme globaalin talouden mekanismeja ja kriisejä, ja kuvittelemaan niiden mahdollisia vaikutuksia tulevaisuuteen, sanoo Anun ihmeelliset matkat -blogi ja mainitsee tekijän olevan myös hyvin perehtynyt sisällissodan logiikkaan.

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Pöyristyminen somessa on muotia, joten ajan hengessä pysyäksemme ilmiö on tuotava kirjablogiinkin. Per Pettersonista on hyvä aloittaa. Kirja kertoo kivuliasta eroa potevasta miehestä, jonka on vaikea päästä tilanteesta yli ja eteenpäin. Kirjailija Arvid Jansen on täysin hukassa.

Pöyristelen alkuun sitä, että Miehet minun tilanteessani vaikuttaa suoranaiselta Knausgård-pastissilta. Jos väittäisin seuraavan olevan Taisteluni-sarjan osan 2 sivun 176 puolivälistä, melko varmasti uskoisit, vai mitä?

"Hei Randi, sanoin. Oletko yksin, hän sanoi. Katsoin häntä. Joo, sanoin, olenpa hyvinkin. Et kai ole eronnut, hän sanoi nauraen, hänestä se oli kai hauska ajatus, siis lasken vain leikkiä, hän sanoi ja nauroi uudestaan, mutta minua ei naurattanut, ja silloin hänkin vakavoitui. Oletko, hän sanoi, onko se totta, voi anteeksi, pelleilin vain. Saat pelleillä kustannuksellani, sanoin, ei se ole sinun syytäsi, olisin yhtä eronnut, vaikka et olisikaan pelleillyt. Tehän olitte aina yhdessä, hän sanoi, teitte kaiken yhdessä. Teimmekö, sanoin. Kyllä, hän sanoi, ettekö tehneetkin. Ei, sanoin, en muista."

Petterson on vahva kirjoittaja; siksi ihmettelen samankaltaisuutta, vai onko se vain omassa päässäni? Itse asiassa Pettersonin suurmenestys Hevosvarkaat ilmestyi Norjassa jo 2003, Knausgårdin Taisteluni osa 1 vuonna 2009. Ja Petterson on julkaissut jo vuodesta 1987, Knasu vuodesta 1998. Petterson myös sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2009, kirjastaan Kirottu ajan katoava virta (alkuperäinen julkaisu 2008, suomeksi 2011), mitä Knausgård ei saanut Taisteluni ykkösellään, jolla oli ehdolla vuonna 2010. Joten kumpi tässä peesaa ja ketä - mielenkiintoista kyllä on paitsi ajoituksen tarkastelu myös tietty samankaltaisuus, jota norjalaisissa (suomennetuissa) kirjoissa muutenkin olen ollut huomaavinani. Kiinnostava, omanlaisensa genre!

Se siitä pöyristelystä, mutta uutta kehkeytyy, kun tutustumme Arvid Janseniin tarkemmin.

"Nyt kun Turid oli lähtenyt, ei ollut kovin todennäköistä, että tytötkään olisivat enää lähistöllä, eivät Bjølsenissa. Ensimmäisen puolen vuoden aikana he tulivat luokseni joka toinen viikonloppu ja joskus keskiviikkoisin, ja jos nousin ylös ja menin olohuoneen sohvalle tupakalle tai kävelin keittiöön eteisen viidentoista watin himmeän kattolampun valossa, en törmännyt todennäköisesti yhteenkään heistä, en Vigdisiin, en Tineen, en Toneen, ja kaikki tämä tyhjyys liimautui tietoisuuteni ja teki minusta säikyn."

Kas! Mies muisti lapsensa ja mainitsi heidät nimeltä, jo sivulla 82! Tarkoitan tietysti vasta silloin. Millainen isä Jansen oikein on - hän jaarittelee pitkät pätkät biletyksistään, pussailuistaan, unistaan, harrastuksistaan (kirjat ja levyt) ynnä muusta, ennen kuin jälkikasvu tulee kuvaan mukaan.  Pöyristyttävää!

Pikku hiljaa paljastuu syitä eroon. Miehellä ei kerta kaikkiaan ole mitään annettavaa kenellekään. Hän unohtaa jopa parhaan ystävänsä useiksi kuukausiksi. Unohtaa! (Pöyristyn!) Jotkut naiset valittavat, etteivät tiedä, mitä heidän vaitonaisten miestensä päässä liikkuu. Kannattaa lukea tämä kirja, niin se saattaa selvitä (olen pahoillani!).

Pöyristyin vielä muutamasta asiasta, etenkin loppupuolella eräästä isosta erittäin, no, pöyristyttävästä, jonka jätän lukijoiden löydettäväksi. Kaikesta huolimatta jään edelleen ihailemaan Pettersonia teräväkatseisena ja rehellisyyteen pyrkivänä miehen elämän kuvaajana, jonka teksti soljuu nautittavana, tarkkana ja tehokkaana. Hän osaa painottaa sopivasti yksityiskohtia mutta kytkeä ne yleiseen, lopputuloksena uskottava ihmiskuva kaikkine heikkouksineen ja mahdollisine vahvuuksineen.

Per Petterson blogissani: 
Kirottu ajan katoava virta (jossa muuten päähenkilö oli myös Arvid - ei sama)
Hevosvarkaat
En suostu

Kenelle: Laatuproosan ystäville, käsittämättömän miehen mieleen pyrkiville, norjalaista pelkäämättömille.

Muualla: Ehkä kaikki kimpoaakin Turidin janosta, miettii Leena Lumi, joka uskoo Arvidista vielä tulevan mies, jota tulevaisuus syleilee. Hm, epäilen...

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani (Menn i min situasjon). Otava 2019. Suomennos Katriina Huttunen. 

Kannen kuva Jorma Jämsen, Vastavalo.

Kim Leine: Punainen mies, musta mies

Kim Leine on armoitettu kertoja, kävi selväksi jo vuonna 2014, kun miehen ensimmäinen suomennettu teos, Ikuisuusvuonon profeetat, ilmestyi. Grönlanti ja papit, kaksi aihetta, jotka eivät  kiinnosta tätä lukijaa varauksettomasti. Mutta kirja jysähti! Kuilu - suomennos vuonna 2018 - toistaa kerronnan magiaa, mutta eri aiheesta, suomalaisia hyvinkin liippaavasta.

Nyt Leine palaa Grönlantiin, Ikuisuusvuonon maisemiin. Pappispiireihin ja tanskalaisten perustamaan siirtokuntaan, jota norjalainen (Norjahan oli tuolloin osa Tanskaa) pappi Hans Egede ohjaa jumala-asioissa ja muissakin, suurena missionaan onnellisten kristittyjen yhteisö. Juhlavasti purjealuksella Grönlantiin 1700-luvun alkupuolella saapunut joukko alkaa rakentaa uutta maailmaa. Mutta tietenkään asiat eivät mene Grönlannissa kuin suomenruotsalaisessa saaristomaisemassa.

Fyysisten olosuhteiden haasteiden lisäksi ajankohdan opit ja uskomukset törmäävät vielä vanhempiin ajatuskulkuihin, syrjäisen maan asukkaiden tavat hankkia elantonsa ja olla osa emämaata Tanskaa ovat vaikeasti toteutettavia, eivätkä uuden maan käytännöt välttämättä palvele sen enempää kruunun kuin ristinkään etuja, eivät ehkä siirtokuntalaistenkaan.

"Ehkä meistä grönlantilaisista tulisi huonoja kristittyjä. Meidän on varmaankin parempi olla hyviä grönlantilaisia kuin huonoja kristittyjä, eikö totta, pappi? 

Kyllä, Egede vastaa. Kristillistämisen on tapahduttava hitaasti. Sitä ei pidä pakottaa, muuten tuotatte häpeää Herran nimelle. 

Niin kuin siirtokunnan alkuasukkaat. He juovat ja huoraavat kuten tanskalaiset. 

Niin, he eivät ole hyviä kristittyjä eivätkä hyviä grönlantilaisia. Heidät pitäisi ajaa pois. He eivät voi myöskään tulla takaisin luoksemme. Missä heidän sitten pitäisi olla?

En tiedä. He ovat joutuneet turmiolle, joten heidän on tuhouduttava.

Onko kuningas meidän isämme? yksi kysyy. 

Kyllä, niin voidaan hyvin sanoa. Hän on meidän maallinen isämme, ja Jumala on taivaallinen isämme.

Kunpa kuningas ei uhraisi meitä grönlantilaisia, niin kuin Jumala uhrasi poikansa."

Vastavoima: Aappaluttoq. Punainen mies, joka käy "vieraisilla papin ollessa poissa." Hän käy myös muualla maailman paikoissa, henkenä, ja tietää asioita, joita muut eivät tiedä. Hänen ammattinsa on henkien manaaja, mutta silti hän on hyvin fyysinen. Esimerkiksi painautuessaan papin vaimon Gertrudin viereen.

"...hän on oppinut tuntemaan hajuni ja tapani toimia, hitauteni, kärsivällisyyteni ja voimani, ja pidän siitä kovasti, sillä mitä vanhempi nainen on, sitä puhtaampi on hänen nautintonsa, kun hän tietää, että jokainen kerta on ehkä viimeinen, ja kypsällä naisella on enemmän annettavaa kuin tyttölapsella, joka tuskin on aikuinen, sitä paitsi papin makuukamarissa on säkkipimeää, eikä minun tarvitse huolehtia siitä, että saattaisin hänet raskaaksi, tämä on steriiliä parittelua, ja sellaista tanskalaisten ja grönlantilaisten yhteiselämän tulisi ollakin."

Kuinka siirtokunnan käy? Entä punaisen miehen, tai Egeden, jonka punainen näkee mustana? Onnistuuko taistelu paholaista vastaan - ja mikä tarkkaan ottaen on paholainen, josta puhutaan? Vihjaan vain sen verran, että sukupolvet vaihtuvat, kuten kuuluu, ja yllättäviä yhteyksiä ja käänteitä tapahtuu, kuten kuuluu. Kun elämää simuloidaan. Vaikka keskiössä on kaksi hyvin erilaista miestä, myös naisilla on suuri rooli tarinassa, joka Leinen tapaan jälleen kerran vangitsee, kiehtoo, naurattaa ja liikuttaa, saa henkilönsä eläviksi ja lukijan ajattelemaan monenlaista. Ainakin sitä, miten erinomainen ja nautittava kertoja Leine on. Ja miten hieno jälleen on Katriina Huttusen suomennos, joka välittää tunteet ja tunnelmat vahvoina.

Lainaan vielä kirjailijan loppusanoja tarinan todenperäisyydestä:

"Tämä kirja on fiktiota. Se pohjautuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin tiiviimmin kuin Ikuisuusvuonon profeetat, mutta sitä ei pidä lukea luotettavana historiankuvauksena. Sitä se ei ole. Useimmat romaanihenkilöni ovat kuitenkin todellisia historiallisia henkilöitä, ja olen käyttänyt heidän elämäkertojaan mutta olen ottanut niistä vapauksia. Monet romaanin tapahtumista ovat todellisia, osan olen sepittänyt itse. Usein sepitteessä on enemmän totuutta kuin tosiasiassa."

Kuulemma Leine kirjoittaa Grönlanti-trilogiaa, eli vielä on ainakin yksi samantyyppinen teos luvassa. Tuskin maltan odottaa - tosin luen ihan mitä vain, mitä kirjailija ikinä päättää tehdä.

Kenelle: Parhaan kertomakirjallisuuden etsijälle, mustan huumorin ystäville, hätkähtämättömille tai hätkähdystä hakeville, globalisaation vastustajille, kolonisaatiosta tai kristinuskon levittämisestä kiinnostuneille.

Muualla: Melkoiset henkiset ja kirjalliset kourat Leinella, sanoo Mummo matkalla, joka avaa myös kirjailija Leinen taustaa.  

Kim Leine: Punainen mies, musta mies. Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Katriina Huttunen.

Päällys Jussi Kaakinen. Kustantajan lukukappale.

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotain anna se takaisin

Tanskalainen Naja Marie Aidt on aina halunnut kirjoittaa asioista, joilla on merkitystä. Tätä kirjaa hän ei olisi ikinä halunnut kirjoittaa: se kertoo surusta hänen 25-vuotiaan poikansa kuoltua. Kirjailija käyttää kirjoittamista selviämisensä keinona. Vaikkei tapahtumasta ikinä varsinaisesti "toivu". Se muuttaa ihmistä jopa fyysisesti, kuten hän kertoi HelsinkiLitin haastattelussa.

"Surussa vahva, sanotaan, ja se on vale. Kivettynyt, silkkaa eloonjäämistä, vaistoa, suunniltaan, jonkinlaisen mielipuolisuuden vallassa. Valkoinen, kuollut."

Myöhäinen puhelinsoitto lauantai-iltana kauhistuttaa kaikkia vanhempia. Aidtin perhe saa sen, pahimman mahdollisen. Kirja kertoo tapahtumat sirpaleittain, vähän kerrallaan päiväkirjamerkintöjen, runojen, ajatusten sekä kirjallisten ja muiden sitaattien muodossa, siten ilmaisten, että tieto on niin musertava, ettei sitä voi kerralla tajuta. Kysymyksiä on niin paljon, tilanne niin käsittämätön, keinot niin vähissä.

Kirja on pieni ja ohut, silti sen juuri ja juuri jaksaa lukea, sillä aihe on raskas ja suru niin valtava, että se huokuu kaikesta. Kirjoittajan ajatus ryntää, pysähtyy hetkeksi, lennähtää jälleen: hän on välillä viisas, välillä naiivi kuin lapsi, hän etsii; pelastusta, poikaansa, jotain, mitä vain. Hätä ja pelko välittyvät, samoin se, kuinka ajattelu hienoisesti alkaa muuttua ajan myötä.

"Etsin sinua enkä löydä sinua.
En koskaan.
Se ei ole mahdollista.
Olet poissa.
Kaikki kuvitelmat ovat epätoivoa, hämäystä ja naamiota.
Ymmärtääkseni joudun laskeutumaan hiljaisuuteen, olemattomuuteen.
Tiheään pimeyteen.
Minun on jäätävä sinne, viivyttävä siellä, niin että se tunkeutuu kaikkiin soluihini. 
Sitten voin kantaa sitä mukanani."

Ammattinsa ansiosta Aidt osaa pukea asioita sanoiksi, löytää sopivia lainauksia, karsia tekstin tehokkaan toimivaksi. Käytännön surukirjasta ei ole kysymys, vaan tunteen ja ajattelun kuvauksesta. Tuo suomennettu kirjan nimi kuulostaa oudolta, mutta selittyy kirjassa. Kirjallisena teoksena taitava, rakenteeltaan kiinnostava ja hallittu kokonaisuus, joka käyttää monipuolisesti tekstin ominaisuuksia visuaalisuutta myöten ja silti saa sanottua, että on asioita, joiden kertomiseen teksti - vaikka sen mahtia palvomme - on ilmaisutapana silti vaillinainen.

Kenelle: Surun ymmärrystä hakevalle, kirjallisesti suuntautuneelle.

Muualla:  Lukukokemus oli hyvin henkilökohtainen Kirjakko ruispellossa -blogin Marille. Kirjailijan haastattelu HelsinkiLitissä.

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja. (Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage) S&S 2018. Suomennos Katriina Huttunen.

Helmet-haaste 2018 kohta 31: kirjaan tarttuminen kieltämättä hiukan pelotti.

Vaikka kirjan alaotsikko on Carlin kirja, kerronta ja näkökulma on naisen: lisään sen Tuijatan (linkki Instagramiin) Naistenviikon haasteeseen.

HelsinkiLit ja muita lomalukemisia

HelsinkiLit jäi minulta livenä väliin matkan vuoksi, mutta onneksi on Yle Areena! Esiteltyjä kirjoja olen lukenut aika monta, viimeksi Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018, suomennos Heli Naski). 

Dystooppisen synkkä teos kuvaa ruotsalaista yhteiskuntaa, jossa arvot ovat kovat ja rasistiset. Sekä henkisesti että fyysisesti väkivaltainen tulevaisuudenkuva, jota ei ollut helppo lukea paahtavan auringon alla ja joka jäi siksi arvoaan pienemmälle huomiolle. Kirja on sentään voittanut August-palkinnon Ruotsissa, joten laatu on taattu syvää etsivälle, mutta ei sovi viihteen etsijälle. 

Luin myös Morten Strøksnesin Merikirjan (Gummerus 2018, suomennos Katriina Huttunen), en merikiinnostuksesta, vaan halusin kuulla Hurmeen haastattelevan kirjailijaa sen tiimoilta. Ja siksi, että tiesin kirjan muistuttavan Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia: kaksi miestä merellä, ystävyys, yhteinen tavoite, luonto ja kulttuurinen keskustelu kaikesta maan ja taivaan välillä (ja yllä ja alla). 

Strøksnes ei luonut samanlaista hurmion, hämmästelyn ja naurunsekaista tilaa kuin Hurme, vaikka on kieltämättä taitava. Hän onnistuu paketoimaan aiheita tarinaansa laaja-alaisesti ja monitasoisesti ja esittää joitakin hienoja, mietityttäviä ajatuskulkuja merestä ja maailmasta.

Mutta pitikö jäähaita yrittää koko ajan tappaa? Sitä ei tarvittu ravinnoksi, ei kannan koon hallintaan, ei ammatin takia tai muusta metsästyssyystä. Huvin vuoksi ja urheilun kannalta, sanottiin joskus turhasta tekemisestä. Järjetön tappamisvietti vaivasi minua koko kirjan mitalta. (Tuli mieleen H niin kuin haukka, jossa jyllää sama ihmisen vimma hallita eläimiä.)

Pakenin perinteisen dekkariviihteen pariin: Marko Kilven Undertaker - Kuoleman enkeli  (CrimeTime 2018) jatkaa Undertaker-sarjaa, jossa hautausurakoitsija Kivi hoitaa bisneksiään omalaatuisella tavallaan. Psykopaattisuutta ja juonittelua ei puutu! Henkilöiden ammatit tuovat kirjaan omanlaistaan terää. Pitkänpuoleinen tarina, yksityiskohtien kuvauksia olisi joutanut karsia jouhevamman etenemisen puolesta. Mutta jännite tehostui loppua kohti ja jätti kiinnostuksen ylle.

Järin hilpeältä ei lomalukemistoni vaikuta. Sitä puolta paikkasi Laura Honkasalon Vie minut jonnekin (Otava 2018). En kuulu kohderyhmään, joita ovat nuoret, lapsen hankkimista tai hankkimattomuutta pohtivat naiset. Ollako vela vai eikö olla? Toivon, että he kirjan löytävät ja saavat siitä rohkaisua tehdä omia valintojaan. Kirja on chick-litmäisen hauska, ajassa ja tarjoilee sulavasti vakavan viestinsä. Kohderyhmälle suositeltava ilman muuta, eikä muiltakaan uteliailta sujuvan kepeän kerronnan ystäviltä kielletty.  

HelsinkiLit, lukemani kirjat paremmuusjärjestyksessä: 

• Kim Leine: Kuilu
• Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
• Ilmar Taska: Pobeda 1946
• Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
  

Sain muuten kirjastosta viestin, että varaamani Solmut on saapunut. Innosta väpättäen riensin sitä hakemaan. Tosin saamani kirja oli jokin solmujenteko-opas eikä Domenico Starnonen teos, jota olin tarkoittanut. Taisin todella olla loman tarpeessa... 

Kim Leine: Kuilu

Siinä missä Leinen Ikuisuusvuonon profeetat on väkevä ja hyökyvä, on Kuilu sitä yhtä lailla: Leinen kerrontataito on maaginen. Kirjan lukeminen on suorastaan fyysinen kokemus, sen tuntu on painava. Enkä nyt puhu kirjan painosta grammoina, vaikka yli 700-sivuisena se ei ole kevyimmästä päästä (juuri seuraamme HS:n yleisönosastossa keskustelua siitä, minkä painoinen kirjan pitäisi olla sopiakseen parhaiten lukemiseen, ei kuulemma yli puolta kiloa erään kommentoijan mielestä).

Leine ylittää rajat kaikessa: paitsi painossa myös sisällön runsaudessa sekä ihmistensä ulkoisten ja sisäisten tapahtumien kuvauksen syvyydessä. Myös lukija saa ylittää joitain omia rajojaan. Leine vie vastustamattomasti mukaansa inhimillisyyden harmaille alueille kertoessaan tarinaa tanskalaisista kaksosista Kaj ja Ib Gottliebistä, jotka taistelevat Suomen sisällissodassa punaisia vastaan

"Entä kylmyys? kysyi Borre-Larsen. Miten teidän kaltaisenne hemmotellut tanskalaiset pärjäävät kovassa pakkasessa? Miten luulet itse pärjääväsi, mokomakin lenkkimakkara!"

ja myöhemmin vastarintaliikkeessä natsien hallinnoimassa Euroopassa.

Alkuun kaikki on seikkailua: nuoret miehet sotimassa vieraassa maassa. Puolet olivat selvät, tehtävä yksinkertainen: tapa tai tule tapetuksi. Älykkäät ja vahvat veljekset pärjäävät. Fyysisesti, mutta miten on mielen laita? Kuolema tarttuu heihin monin tavoin; päästäkö ikinä irti? Vai oliko se tarttunut jo lapsuudessa äidin kuoltua, isän sanoessa:

"Me kuolemme kaikki, pojat. Älkää säälikö kuolleita. Hän tosiaan sanoi niin, Ib toteaa. Ja sitten hän lisäsi: Tulkaapas nyt suutelemaan äitinne poskea, ja sinä tottelit. Etkö sinä totellut? Minähän en suutele kuolleita ihmisiä, Ib sanoo. Sellainen periaate minulla on."

Kylmäävää seurata, miten sotiminen ja tappaminen kasvattavat poikia. Leine sanoo asian, jota sodasta ei koskaan sanota ääneen: on ihmisiä, jotka nauttivat siitä. Kun Kaj tapaa Saran ja viettää tämän kanssa öitä, hän on haltioissaan seksistä. "Se on melkein parempaa kuin sota." Melkein. Ibin ystävä on suomalainen Mikko. "Sota on himoa puhtaimmillaan, sanoo Mikko. Ja Jumala on antanut meille himon." 

Profeetoissa tapasimme papin, ja aihe kertautuu. Sota ei jatku ikuisesti, Kaj valmistuu teologian kandidaatiksi, vaikkei usko. "Kaikki papit ovat epäonnistuneita kirjailijoita, Kaj sanoo. Ja kaikki kirjailijat ovat oikeasti virkaheittoja pappeja. Etenkin jännityskirjailijat: kuolema kiinnostaa. Maasta maaksi. He nauravat ja kohottavat maljan."

Ib pyrkii kuoleman läheisyyteen omalla tavallaan: hänestä tulee lääkäri, psykiatri, hypnotisoija. Joka ei osaa parantaa itseään, ei näe sairauttaan. Onko rekisteröity sairautta nimeltä sota? Sillä se on elävä ja vaikuttava, jopa niin, että puhuu:

"Keitä me olemme ja kuka meistä kertoo? Kuka kertoo elämästämme ja millä perusteella? Onko kertoja Jumala vai onko hän joku muu? Kuka omii itselleen tämän oikeuden kertoa meistä? Sen haluaisin tietää. Ja kuka minä olen? Kuka on hän joka ihmettelee kuka minä olen? Olen sota. Tiedän sen. Kerron sodasta, mutta sota kertoo minusta."

Kuilu on upea, täysi, ajatteluttava ja pohjattoman upottava, kuten kuilun kuuluu. Kuiluja on kaikkialla, eniten sisällämme, tuntuu kirjailija sanovan. Hän pohtii paljon uskontoa, mutta pohdinta ei ole päällekäypää, joten sitä ei tarvitse kavahtaa. Huumoria kirjassa ei pilkahtele - nyt ollaan syvissä  ja synkissä vesissä. Kyse on ihmisyydestä; missä se näkyy, mistä se syntyy ja mikä sen tappaa. Mykistävän loistava teos Leinelta jälleen.

"Tutkimattomia ovat ehkä Herran tiet, mutta ihmisen tiet ovat täysin käsittämättömiä."

Kenelle: Monitasoisen kerronnan rakastajille, syvissä synkissä vesissä viihtyville, huippukerronnasta kiinnostuneille.

Muualla: Kirjaluotsin mukaan tarina "etenee kuin räjähteillä kyllästetty haamujuna kohti tuntematonta määränpäätä." Julmuuden mahdollisuus piilee jokaisessa, miettii Tuijata ja mainitsee tarinan runsauden, josta voisi kertoa vaikka kuinka paljon.

Kim Leine: Kuilu. Suomennos Katriina Huttunen. Tammi 2018.
Sain kirjan pyynnöstäni kustantajalta.

Norjalainen Kim Leine tulee Suomeen toukokuussa HelsinkiLit-tapahtumaan. Tapasin hänet esikoiskirjan tiimoilta muutama vuosi sitten; hiljaisenpuoleinen kaveri kuluneissa farkuissa ei herätä huomiota, jos hänen tuotantoaan ei tunne.

Linn Ullmann: Rauhattomat

Helsingin kirjamessujen 2016 teema oli pohjoismainen kirjallisuus. Eräs merkittävä tekijä tällä saralla on norjalainen Linn Ullmann, jonka myös suomalaiset ovat ottaneet omakseen. Sen osoittivat tungos ja pitkät nimmarijonot hänen messukeikoillaan.

Rauhattomat on Ullmannin takuuvarmaa tekstiä, mutta poikkeuksellisesta aiheesta hänen tuotannossaan: elämäkerrallinen romaani kertoo hänen lapsuudestaan ja etenkin isäsuhteesta. Isä on jo edesmennyt elokuvaohjaaja ruotsalainen Ingmar Bergman, jonka Linnin äiti, näyttelijä Liv Ullmann, tapasi työn merkeissä. Romanssi ei johtanut avioliittoon, mutta tulostaan ilmoittaneen lapsen pitäminen oli yhteinen päätös. 48-vuotiaalla Bergmanilla oli tuossa vaiheessa ennestään jo 8 lasta ja liuta ex-vaimoja.

Ullmannin kirjasta välittyy haikeus. Hän suunnitteli isänsä kanssa kirjaa vanhenemisesta, mutta hanke aloitettiin liian myöhään. Bergman kuoli kesken haastattelujen, joita tytär järjesti kirjaa varten. Isän muisti ja kunto muutenkaan eivät olleet enää terässä, joten kirjasta tuli suunnitellun sijaan kuvaus tämän viime ajoista ja tyttären muistelo isästään.

Koska isä ja tytär eivät asuneet yhdessä kuin kesälomilla, heidän suhteensa ei ollut välittömän läheinen. Isän kanssa oli sovittu ajat, jolloin heidän oli määrä jutella. Tytär kertoo tapauksen, jossa hän istui tuolissaan sovitussa tapaamisessa nyhtäen kesän aikana lyhyeksi käynyttä mekkoaan.

"Pitkän ajan kuluttua isä katsoi häntä melkein epätoivoisen näköisenä ja sanoi: - Ongelma on siinä että meillä on liian iso ikäero. Meillä ei yksinkertaisesti ole kovin paljon puhuttavaa."

Molemminpuolista kiinnostusta ja kiintymystä ei kyseenalaisteta. Vaikka tyttö kasvoi ympäristössä, jossa lapset periaatteessa olivat toivottuja ja kiinnostavia, lukijan silmiin piirtyy silti kuva turvattomuudesta. Tytär on tiukasti kiinni äidissään ja saa kohtauksen, jos äiti ei jatkuvilta työmatkoiltaan soita juuri sovittuna kellonlyömänä. Lukuisat lapsentytöt tulevat ja menevät, ja tyttö vaikuttaa yksinäiseltä, osin myös monien muuttojen vuoksi. Norjasta Amerikkaan ja taas takaisin. Matkat isän luo ja takaisin. Hänestä ei ole hauskaa olla lapsi! Ja hän osaa myös olla hankala ja omapäinen, eikä aina ollenkaan "mukava". Inhimillinen. Lukijan mielessä vilahtaa sääli: tytön lapsuus ei näyttäydy helppona.

Tyttö ei pidä päiväkirjaa - kuten isä kehottaa - vaan kirjoittaa listoja. "Muun muassa seuraavista asioista:

• Lapsenlikkojen lukumäärä.
• Miesystävien lukumäärä (äidin).
• Muuttojen lukumäärä.
• Mitä ostan jos saan omaa rahaa.
• Luokan kauneimmat tytöt.
• Kirjat jotka olen lukenut.
• Elokuvat jotka olen katsonut.
• Kuinka monta päivää on siihen kun täytän kolmetoista.
• Kuinka monta päivää on siihen kun täytän kuusitoista.
• Kuinka monta päivää on siihen kun täytän kahdeksantoista.
• Kuinka monta kertaa olen asunut Amerikassa (asunut enkä pelkästään käynyt)."

Tyttö kuvaa tuntemuksiaan pienten asioiden ja ajatusten kautta. Miltä äidin kauniit kasvot näyttävät ja onko äidillä kauneutta - kasvoja - erikseen tyttöä varten. Miten äidin yhden miesystävän, nobelistin, laboratoriosta jäivät mieleen rotat. Tyttö salakuuntelee äidin puheluja, ja he voivat puhua jälkeenpäin siitä miten typeriä ihmiset voivat olla. Esimerkiksi nobelisti. Kuulostaa ikävältä tavalta kasvattaa lasta: Ullmann tekee juuri näin, kuvaa arkisin tapahtumin, lukija saa päätellä loput. Tekstin "paljastava" taso on huolellisesti harkittu. Todelliset tapahtumat ja tytön ajatukset vaihtelevat ja siirtyilevät, kronologiaa ei noudateta, mikä tekee rakenteesta kiinnostavan.

Kuva: Messukeskus, kirjamessut 2016

Millainen isän ja äidin suhde oikein oli ollut, sitä tyttö näyttää yrittävän selvittää todistellaakseen - mitä? Että hän on syntynyt rakkaudesta? Tyttö on saanut lukea kaikki vanhempiensa kirjeet toisilleen: kirjeet ovat nyt isän jäämistöä hallinnoivalla säätiöllä. Tutkijoille riittää töitä. Enkä usko, että isän muistelu jää tyttäreltäkään tähän. Myös hänen omasta elämästään riittää varmasti vielä kirjoitettavaa.

Kirja on kuin laajennettu muistokirjoitus. Kaunista, rauhallista ja täyttä tekstiä, jota sävyttää suru; suru menetyksestä, joka on ollut läsnä koko tytön elämän ajan ja joka konkretisoitui isän kuolemaan. Se koskettaa, samoin isän hiipuminen ja tytön kamppailu lapsuudesta aikuisuuteen sekä pyrkimys päästä isän lähelle, vaikka kirjan teolla.

Lue myös Ullmannin aiempi kirja Aarteemme kallis.

Kenelle: Ajatuksia etsiville, lapsuuden pohtijoille, ilmavasta kielestä nauttiville.

Muualla: Leena Lumi sanoo kirjan kertovan monta tarinaa, mutta mieleen jäi vahvimmin tarina tytöstä ja hänen toiseudestaan. Sydämeenkäyvä, koskettava ja mestarillisesti kirjoitettu romaani, sanoo Kirja vieköön. Ullalle kirja oli täydellinen.

Linn Ullmann: Rauhattomat. Like 2016. Suomennos Katriina Huttunen.

Susanin vaikutus

43-vuotias Susan rakastaa fysiikkaa, teinikaksosiaan Thitia ja Haraldia sekä ruuanlaittoa. Mutta ei juuri muusikkomiestään Labania. Avioliitto rakoilee, ja perheen yhteinen Intian-matka päättyy kaaokseen, jonka seuraukset voisivat lopettaa tarun lyhyeen.

Mutta arvovaltainen taho puuttuu asiaan, ja Susan perheineen järjestetään kotiin Tanskaan. Pientä palvelusta vastaan. Salaperäinen Thorkild Hegn vaatii Susanilta tietoja 1970-luvulla perustetusta tulevaisuuskomiteasta. Sillä Susanilla on tärkeää osaamista sekä kontakteja - ja tietysti vaikutus.

Vaikutuksella ei ole nimeä, mutta eräs sen tuntenut kuvaa sitä näin:

"Se oli kuin putoamista. Ikään kuin meillä ei enää olisi tukenamme niitä sovinnaissääntöjä jotka ohjailevat tavallisia keskusteluja."

Ihminen Susanin vaikutuspiirissä sanoo suoraan, mitä ajattelee, paljastaa syvimmät toiveensa tai pelkonsa, kuin pakotettuna. Susan on oppinut tulemaan toimeen asian kanssa, samoin Laban ja lapset.

"Silloin kun Laban ja minut ja kaksoset on sijoitettu oikein --- ja silloin kun välillämme ei ole vähään aikaan ollut soraääniä, me vahvistamme toistemme tuntemuksia. Se on eräänlaista interferenssiä. Sitä me tutkimme Andrea Finkin kanssa, sitä me olemme käyttäneet ja väärinkäyttäneet kautta elämämme, se on tuonut meidät siihen missä olemme, hyvässä ja pahassa."

Palveluksen lunastamisen myötä Susan joutuu huimaan poliittiseen pyöritykseen, jossa käsitellään Tanskan valtion salatuimpia asioita ja jossa ei kaihdeta väkivaltaa. Tulevaisuuskomission jäsenet alkavat kuolla yksitellen, eikä Susan perheineenkään ole turvassa. Kuka on kenenkin puolella ja kehen voi luottaa, menin jo sekaisin välillä kieputuksessa.

Vauhdikas trillerimäinen tarina kurkistaa jopa dystopiaan, mutta on toisaalta mustanhauska ja älykäs romaani ihmissuhteista, perheestä. Sekä siitä, mikä ihmistä ohjaa: äly, tunne, himo, jokin ulkopuolinen? Tiede vai inhimillinen kokemus? Kirjan luonnetta on hieman hankala hahmottaa, Høegilla on niin oma, kaikkia noita edellämainittuja ominaisuuksia sekoitteleva tyylinsä, hän ei suostu asettumaan kapeaan luokitteluun. Lukija on lähinnä ällistynyt.

Susanin pohdiskelut ovat mainioita tiedemiesmäisyydessään. Kun hän alkaa leipoa, hän sanoo uppoutuvansa pohtimaan aikamme suurinta tieteellistä arvoitusta: miten yhdistää märkien, alustettujen taikinoiden joustavat proteiiniketjut maitohapon matalaan pH-arvoon joka hajottaa proteiinit? Vastapainoa tuo Laban, joka näkee maailman taiteilijan silmin.

Heräsi hurja halu lukea uudestaan Lumen taju. Jos oikein muistan, tarinoissa on paljon samaa: oudoilla taidoilla varustettu nainen, ylifiksuja ihmisiä, älyllistä ja mustaa huumoria, hurjaa seikkailunpyöritystä. Myös Norsunhoitajien lapsissa on samoja elementtejä. Rajatapauksissa myös, vaikka se on näistä "erilaisin". Vaikka ihan ei tiedä, mitä ajatella Susanista, sellaisen tujauksen lukija silti saa, että on tyytyväinen.

Kenelle: Persoonallista ja älyllistä tyyliä arvostaville, tavanomaiseen kyllästyneelle, fysiikasta ja muista tieteistä kiinnostuneille.

Muualla: Hengästyttävä, sanoo Lumiomena. Susanin tapa ajatella poikkeaa olennaisella tavalla valtavirrasta, sanoo Kaisa Reetta. Ullan arvion ensimmäisen lauseen olisin voinut kirjoittaa itse. Krista innostui nähtyään kirjailijan haastattelun Ylen Teemalla Helsinki Lit -tapahtumasta. Hämmentävä mutta kiinnostava sekoitus, toteaa Leena Lumi.

Peter Høeg: Susanin vaikutus. Tammi 2015. Suomentanut Katriina Huttunen.

Kustantajan lukukappale.

Ikuisuusvuonon profeetat

Raju teos, tämä! Kustantamon esittelyssä sain vähän väärän käsityksen: luulin kirjan olevan hyvin synkkä ja hyvin vaikea, ehkä jopa ikävän "taiteellinen".

Ei ole. On sellainen, että hykerryttää. Reilun sadan sivun jälkeen tunsin olevani kotona tekstin kanssa, vaikka olin jumalan selän takana Norjassa ja sittemmin Grönlannissa, noissa tuntemattomissa maailmankolkissa, vieraan 1700-luvun loppupuolen aikana. Ja papin kanssa! Norjalainen Morten Falck lähtee pappishommiin Grönlantiin kutsumuksesta ja vilpittomällä mielellä. Kirja kuvaa aikakautta ja henkilöitään laveasti ja pikkutarkan tietävästi - siten, että lukija saa huoletta sukeltaa ja nauttia aikamatkailusta.

Tuona aikana pakanoita käännytettiin kristinuskoon, vaihtelevin tuloksin. Maaomena eli peruna oli uusi herkku, moderni keksintö höyrykone jyräsi tehtaissa, ihmiset kuolivat nälkään ja tauteihin nuorina. Sivistyneistö tiesi jo, että maapallo ei ole litteä. Raavaat seikkailunnälkäiset miehet seilasivat puulaivoilla myrskyävillä merillä, kalastuksella elettiin jos elettiin tai jos laiva ei uponnut. Grönlannin alkuasukkaat elivät omaa, meille eksoottista elämäänsä taikauskon ja luonnon tahdissa.

Morten edustaa sivistyneitä, mutta oppii pian luovimaan maan tapojen mukaan. Moraalikäsitykset ovat siellä omanlaisensa ja avautuvat lukijalle Mortenin silmin, kuten muutkin tavat:

"Näköjään täällä erämaassa pärjäävät parhaiten kaikkein pahimmat syntiset."

Mortenin velvollisuudentunto on iso ja painava ja ajaa miestä tehtävässään, joka ei ole helppo. Taikausko on vahva, fyysiset olot vaativat, ihmisten luonteista paljastuvat pahimmat puolet, myös Mortenin omasta. Naiset pitävät huomaavaisesta Mortenista, eikä hän ole suinkaan immuuni ruumiin kutsulle, vaikka huolehtii sielustaan välillä tuskaisen tarkasti. Paasto ei ole aina vapaavalintainen; ruuasta on aina pulaa, koetaan myös todellinen nälänhätä. Keripukki kiusaa, kulkutaudit samoin, luteita on kaikkialla. Ällöttävyyksiä riittää, mutta kumma kyllä, se ei tunnu lukijasta pahalta (vähemmälläkin virtsan ja ihran hajulla olisi kyllä pärjätty). Tai paremminkin: kirja on niin täynnä hurjia ja fyysisyyteen kajoavia tarinoita, että se alkaa jo huvittaa. Mitä vielä tulee, voiko vielä olla tästä pahempaa?

Morten ottaa Grönlannin omakseen, tai Grönlanti hänet. Siellä hän rakastuu ja rakastaa, ystävystyy ja tutustuu mitä kummallisempiin ilmiöihin, kuten profeetoiksi kutsuttuun lahkopariskuntaan Ikuisuusvuonolla tai kuolleiden kulkueeseen. Tekstissä on hienoja kuvauksia esimerkiksi merimatkoista:

"Meri on edelleen levoton. Der Frühling kohtaa kokan eteen nousevan aallon ja ponnahtaa pystyyn, se joko lipuu eteenpäin tai jää siihen venyvään ajanjaksoon joka jatkuu jatkumistaan tai kutistuu kokoon, yhtä aikaa sulkeutuneena ja laveana, ikuisena ja silmänräpäyksen kestävänä, ja sitten se on ohittanut aallonharjan joka murtuu vaahdoten reelingin alapuolella ja menee menojaan. Laiva irrottautuu ja tähtää seuraavaan aaltoon..."

Tunsin ihan fyysisesti hyökyväni ylös ja taas alas laivan niiatessa tätä lukiessani. (Ja vielä kirjoittaessanikin). Väkevää tekstiä, josta kiitokset kirjailijan lisäksi hienolle suomennokselle!

Nautin suuresti kirjan lukemisesta, tuosta maagisesta mutta fyysisestä maailmasta ja ajasta. Mutta tiiliskivi on niin paksu, että loppupuolella alkoi väsyttää, pakko myöntää - olisi pitänyt pitää tauko ja palata kirjan pariin myöhemmin. Tarina kiertyy lopussa juurilleen, ja jopa Mortenin rakastaman lesken nimi selviää.

Kenelle? Laatuproosan ystäville, historiasta kiinnostuneille, tiiliskiviä ahmiville.

Muualla: ...viihdyttävää, järkyttävää, monitasoista ja taitavaa on Leinen kerronta, sanoo Jarkko Hengityskeinussa. Suurteos paitsi kooltaan, myös teemoiltaan ja rakenteeltaan, sanoo Lumiomenan Katja. Tätä lukukokemusta en unohda, sanoo Jokke. Kaunosieluksi nirppanokaksi itseään kuvaava Ulla sanoo kirjaa erinomaiseksi, vaikkei se hänen ominta luettavaansa olekaan. Teos vei Mummon matkalla matkalle "Grönlannin jäätiköille vuonojen syliin, tuuleen ja pakkaseen, traanintuoksuun ja vallinneeseen 'kulttuuriin'". Puhutteleva ja ruma, mutta lopulta varsin valoisa romaani, sanoo Lukuisan Laura. Suketuksen päänahkaa luteet kutittivat, ja kirja on "yksiselitteisesti hieno". Tuijata on otettu ja ylistää lukemisen voimaa.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat. Tammi 2014. Suomennos Katriina Huttunen.

En suostu

Per Petterson on kirjailija, jonka töitä ei voi hutaisten ohittaa. Hänen lauseensa on niin painava ja intensiteettinsä väkevä, että lukija on pakko paneutua tekstiin huolella. Ja sen tekee ilolla ja halusta, sillä harvoin on lukeminen niin antoisaa kuin näiden parissa. Pettersoniin uppoutuu väkisin.

En suostu jatkaa tuttua linjaa. Tommy ja Jim ovat lapsuudenystävyksiä, naapureita pienessä kylässä, joka ei voita parhaan asuinalueen titteleitä. Ajassa liikutaan 1960-luvun ja vuoden 2006 välillä.

Tommyn isä on väkivaltainen, ja lopulta hän sisarineen joutuu huostaanotetuksi. Jimmyllä taas on aineellista hyvää, mutta ei isää, ei ole koskaan ollutkaan. Hänet kasvattaa yltiöuskonnollinen äiti, uskonnonopettaja ja kristillisen kansanpuolueen aktiivijäsen. Joskus Jim miettii, täyttäisikö isän olemassaolo hänen tuntemansa oudon kaipuun, mutta "toisaalta Tommy sai selkäänsä, eikä siinä ollut mitään kaipaamista."

Tommy ponnistaa huteralta pohjalta aikuiseksi ja menestyväksi mieheksi, jolla on hieno auto. Hän ei pohdi turhia, toisin kuin Jim, joka jää jumiin jumalalla pelotellun mielensä yksinäisiin syövereihin.
He tapaavat sattumalta aikuisina.

"- No voi helvetti, jopas nyt jotakin, pitkästä aikaa. Kaksikymmentäviisi vuotta. Kolmekymmentä. Ja sanoin: - Suunnilleen sen verran. Vähän enemmän. Hän hymyili. - Me lähdimme silloin kumpikin omille teillemme, emmekö lähteneetkin. Hän ei sanonut sitä tavalla eikä toisella."

Tapaaminen ei kuro välimatkaa umpeen eikä tarinasta tule satumaista, vaan molemmat jatkavat omaan vääjämättömään suuntaansa, joka Jimille on kohtalokas. Tärkeä henkilö kirjassa on myös Tommyn sisko Siri, johon veli liikuttavasti yrittää pitää yhteyttä heidän jouduttuaan eri kasvatuskoteihin. Sekin yhteys haipuu ajan myötä. Siri toteaa:

"Totta kai minulla oli häntä ikävä, ei se sitä ollut, mutta sillä ikävällä ei enää ollut muotoa, emme olleet parivaljakko niin kuin ennen, emme niin kuin Tommy halusi, mikäli hän sitä halusi, olimme nyt vanhempia, ja kaikki oli erilaista, enkä pystynyt katsomaan kahteen suuntaan yhtä aikaa. Siitä ei tullut mitään. Minun oli pakko mennä eteenpäin."

Pettersonin henkilöiden maailmat ovat tummanpuhuvia, ja niiden taustalla risteilevät monet kauhistuttavat tapahtumat, yksinäisyys, mielen järkkyminen - kaikki pohjoismaisen pimeyden ja kylmyyden synkimmät puolet. Pettersonin teksti on väkevää, vahvaa ja viisasta. Karussa yksinkertaisuudessaan ja mietityssä niukkuudessaan se on vaikuttavaa, eikä siitä heti pääse irti.

En suostu muistuttaa enemmän Kirottu ajan katoava virta -kirjaa kuin Hevosvarkaita. Samoja teemoja on mukana kaikissa kolmessa. Nuoret miehet, ystävyys, elämän satunnaisuus ja epäreiluus.

Kenelle? Vahvoja kokemuksia etsiville, kepeyttä kaihtaville, psykologisista romaaneista kiinnostuneille, laatuproosan rakastajille, niille, jotka eivät usko onnellisiin loppuihin.

Muualla: Hanna sanoo kirjan ansioksi henkilöiden sisäisen dramatiikan kuvauksen. Petterson on yksi Katjan suosikkikirjalija, jonka tekstiä hän sanoo viipyileväksi ja voimakkaaksi.

Per Petterson: En suostu. Otava 2014. Suomennos Katriina Huttunen.
Kustantajan lukukappale.

Hevosvarkaat

Per Pettersonin Kirotun ajan katoava virta teki suuren vaikutuksen eikä Hevosvarkaat jää huonommalle. Samoja teemoja: eri aikatasoja, joissa poika/mies kertaa elämänsä tärkeitä asioita. Nyt jo vanha Trond muistelee mökillään pienessä norjalaiskylässä lapsuuttaan, etenkin isäänsä. Muistot ovat antoisia mutta myös kipeitä. Vaikka Trondille on opetettu, että ihminen valitsee itse, milloin tekee kipeää, eivät kaikki haavat parannu koskaan.

Trond on monella tavoin hyvin erilainen ihminen kuin isänsä oli, mutta silti hän vaikuttaa toistavan joitakin isänsä käyttäytymismalleja, huomaamattaan. Emme saa kuulla hänen tyttäriensä tai entisten vaimojensa kertomusta, mutta paljon voi päätellä.

Erittäin intensiivistä tekstiä, jota lukiessa tekee mieli pidätellä hengitystä. Lauseet ovat painavia, tärkeitä, mietittyjä, yllättäviä ja olennaisia – turhia täytelauseita ei ole – mutta silti lukeminen ei tunnu raskaalta, vaikka se on normaalia hitaampaa. Saman ilmiön huomasin jo aiemmin Pettersonia lukiessani.

Ajan vaihtelu ja rauhallinen, kaunis kerronta luo unenomaisen tunnun, johon lukija mielellään kietoutuu. Hieno kirja mestarilliselta kirjoittajalta, ei voi muuta sanoa. Kiitos siitä vinkanneille Katjalle ja Sannalle, myös Sara ja Valkoinen Kirahvi ovat lukeneet kirjan ja moni muu. Liityn tyytyväisten joukkoon.

Per Petterson: Hevosvarkaat. Otava 2009. Suomentanut Katriina Huttunen.

Kirottu ajan katoava virta

Jos kirjalla on noin upea nimi, se on pakko lukea, ajattelin. Sehän on kuin runo – ja osoittautui, että se tosiaan on runosta, Maon runosta, ällistyttävää kyllä. Tarinan päähenkilö Arvid on nuorena kääntynyt kommunistiksi (miten minulla tämä aihe onkin jo toisessa peräkkäisessä kirjassa), kiintynyt Maoon, kuten hän itse sanoo, tämän inhimilliseen puoleen, joka ”tunsi, miten aika jäyti ruumista, niin kuin itsekin olin tuntenut monta kertaa miten aika täysin varoittamatta tavoitti minut ja liikkui ihon alla kuin sarja pieniä sähköiskuja, eikä niitä saanut loppumaan vaikka olisin mieluusti halunnut. Ja kun ne lopulta hellittivät ja kaikki oli taas hiljaista, minusta oli jo tullut toinen kuin ennen olin, ja joskus se sai minut lannistumaan.”

Lainaus kertoo kirjan idean: Arvid puhuu siitä, miten hän kokee elämänsä, ajan kulumisen. Hän ajautuu miettimään tätä, kun tapahtuu isoja mullistuksia, joiden edessä hän on avuton: hänen vaimonsa haluaa avioeron ja hänen äitinsä ilmoittaa sairastavansa syöpää. Kuin kaikkien muutosten symbolina, Saksan muuri murtuu. Arvid on jonkinlaisessa (keski-iän) kriisissä, varmaan masentunutkin, ja käpertyy itseensä. Vaikka Arvidin äidillä on varmasti oma kriisinsä, samoin hänen ex-vaimollaan, mutta niistä kirja ei kerro.

Arvid on tehnyt selkeän pesäeron lapsuuden perheeseensä jo aikoja sitten, mutta nyt hän hakee turvaa äidistään – ja kun äidinkin olemassaolo vaarantuu, hän joutuu etsimään peruskalliota, perustotuuksia, itsestään. Eikä se ole helppoa.

”Tuntui että aivoihini oli tullut tarkkaamattomuutta, kuin sileä teflonläikkä joka hylki kaikkea mikä siihen osui, ja kaikki lipesi syrjään ja katosi saman tien häilyvästä mielestäni. Olin tarkkaamaton elämäni suhteen, asioita tapahtui enkä saanut niistä otetta. Tärkeitä asioita.”

Pääteema, ajan kuluminen, on kuvattu upeasti kertomuksena, joka ei ole kronologinen, vaan siinä liikutaan eri aikatasoilla, Arvidin mielenliikkeiden mukaan.

Lukeminen kesti kauan, mutta ei siksi, että tarina olisi vaikea tai tylsä, vaan päinvastoin: joka lauseessa tuntuu olevan niin paljon painoa ja merkitystä, ettei niissä voi edetä nopeasti ja kevyesti. Monet ajatuksista tuntuivat suorastaan jos ei aivan omakohtaisilta, niin ainakin ymmärrettäviltä, ja usein huomasin, että tiedän tasan tarkkaan, mitä Arvid tarkoittaa. Lienee keski-iän mietteitä, mutta tuttu tunne tämäkin:

”Katselin ikkunasta ulos satamaan ja ajattelin asioita joita minun oli mielestäni pakko ajatella. En kostunut niistä paljonkaan.”

Kirjan vire on alakuloisen puoleinen, hieman väsynyt, hyvin inhimillinen ja todellinen – se kuvaa uskottavasti Arvidin mielentilaa ja sopii hyvin myös suomalaiseen mielenlaatuun. Kaurismäkeläinen, sanoi joku kriitikko. Kirjailija on norjalainen, samoin Arvid, mutta kirjassa käydään myös Tanskassa, josta Arvidin äiti on kotoisin.

Hieno kirja, joka ei tyhjene kertalukemisella. Sen olisi hyvä olla omassa hyllyssä eikä vain nopeasti lainassa. Kirjan bongasin blogeista, kuinkas muuten. Lumiomenan kantaan on helppo yhtyä: yksi parhaita viime vuoden käännöskirjoja. Moni muukin on kirjasta vaikuttunut, kuten Kirsi ja Sanna.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta. Otava 2011. Suomennos Katriina Huttunen.

Päivitetty: Lue myös Per Pettersonin Hevosvarkaat ja En suostu.

Halkeamia

Olen niin fani, että lienenkö jäävi arvioimaan Kjell Westön kirjoituksia. On vain niin kiva lukea fiksun ihmisen mietittyjä ja taidolla ilmaistuja ajatuksia, edes aiheella ei ole niin väliä. Halkeamia on kokoelma Yhteishyvässä ja muissa lehdissä jo julkaistuista teksteistä, vanhimmat vuodelta 1986.

Koska kolumnit ovat aikanaan liittyneet ajankohtaisiin tapahtumiin, kirjailija on lisännyt niihin kommentit tuodakseen taustat tiedoksi niillekin, jotka eivät menneitä tunne, ja samalla tuonut mukaan ajantasaisuutta. Olisin lukenut kirjan ilman näitä lisäyksiäkin, mutta mukava ekstra ne ovat, ja tuovat kirjaan mietityn kokonaisuuden tuntua. Tosin kommentitkin vanhenevat jo kovaa vauhtia, esimerkiksi suomalaisesta urheilusta kertovan jutun yhteydessä mainitaan Mika Myllylä, jonka viimeistä surullista käännettä ei ollut vielä kirjantekoaikana tapahtunut.

Jo ensimmäinen teksti iskee suoraan nykyihmisen elämän ytimeen, vaikka on tehty 11 vuotta sitten. Otsikolla Minä, robotti kirjailija pohtii nopeuden vaatimusta: etenkin työelämässä se on loputon ja pelottava. Kehittyneen tekniikan myötä ihminen on menettänyt hallinnan omaan elämäänsä. Samaa teemaa käsittelee seuraavakin juttu, jossa Kjell kertoo 1974 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Harry Martinsonin teksteistä. Dagens Nyheterissä 1950 Martinson oli pohtinut, ”jaksaako ihmisyksilö maailman pyörteissä.” Matkapuhelinta, sähköpostia ja nettiä ei vielä edes ollut, mutta silti hän sanoo: ”Vapaus ja nopeus eivät ole samoja asioita. Päinvastoin, todellista vapautta olisi elää sellaisessa maailmassa, jossa yksilölle jäisi tilaa valita omaa rytminsä.” ----(nopeudesta) ”ei seuraa kuin henkistä pinnallisuutta ja raaistumista. Liian nopeiden päätösten maailma on myös yhä nopeammin väärien päätösten maailma.” Mikä visionääri!

Muut tekstit käsittelevät Helsinkiä, New Yorkia, kieltä, historiaa, musiikkia ja muita kirjoittajaa ja ainakin tätä lukijaa kiinnostavia asioita, ehkä kalastusta ja jalkapalloa lukuun ottamatta. Kjell Westö väittää usein olevansa ujo, eikä julkinen esilläolo tunnu hänestä luontevalta, hän ei pidä itseään verbaalisena supliikkimiehenä, vaikka ajatukset ovatkin paperilla kirkkaita ja vuolaita. Täytyy tunnustaa miehen rohkeus: tästä huolimatta hän esiintyy kirjailijan roolissa monenlaisissa tapahtumissa ja muun muassa harrastaa soittamista bändissä. Kovin ujo ja estynyt ihminen ei siihen pystyisi. Kirjailijan täytyy venyä moneen. (Sofi Oksanen sanoikin osuvasti jossain, että kirjailijalle esiintymispelon puute on eduksi.)

Mutta tätä kirjaahan minun piti arvioida: kuten näkyy, se saa ajatukset vaeltelemaan muuallekin, mikä on hyvä merkki silloin, kun kyse ei ole niin tylsästä kirjasta, ettei siihen jaksa keskittyä, vaan siitä, että teksti ruokkii ajatuksia. Tätä luin varovasti, vain pari lukua päivässä, että kirja kestäisi kauemmin. Lokakuussa on luvassa uusi romaani. Sitä odotellessa.

Myös Ina on fani ja kirjoittanut Halkeamista.

Kjell Westö: Halkeamia. Otava 2011. Osin suomentanut Katriina Huttunen.