Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

Egon on syntynyt 1963, ikä vajaat kuusikymmentä. Hänen silmillään katsomme tätä päivää.

Egon käy joka päivä katsomassa yhdeksänkymppistä äitiään. En tiedä miksi, äitikin ihmettelee, minkäänlaista kiintymystä kummaltakaan puolin kun ei ole havaittavissa. Tapa ja äidin tarve eivät kai ihmiseltä hevin katoa. Eikä professorina toimivalla Egonilla ole omaa perhettä; joskus oli, poika on jo aikuinen. Egonin paras ystävä on punaviini. 

"Egon riiputtaa suutaan ja soimaa itseään sekä juomisestaan että ajattelustaan. Liika koulutus aiheuttaa ihmiselle riivaavaa, pakonomaista tarvetta ylettömään tarkkuuteen ja rehellisyyteen, hän ajattelee, eikä siitä ole tässä maailmassa mitään hyötyä."

Lievässä humalassa maailmaa on vaaratonta tarkastella. Turvallisesta kuplasta, jossa itsetunto laahaa välillä maan alla mutta silti muka on varaa halveksia työtään tekeviä, kuten Hansia. Kaikkia Hanseja. Enemmän Egon miettii itseään: 

"No, katsotaan nyt sitten. Tavallinen häpeän riuduttama mies auringonpaisteessa vieraalla maalla, ei erityisen epäonnistunut mutta ei erityisen onnistunutkaan. Luulee olevansa ainutlaatuinen, kuten jokainen. Pettyy, kun ei ole."

Etenen tarinassa kasvavan ärtymyksen kanssa. Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut tästä itsekkäästä, ylimielisestä, viiniä kittaavasta, ajasta pudonneesta, saamattoman löysästä epämiellyttävästä äijästä? Ja miksi tyyppi ylipäänsä minua niin suuresti ärsyttää? 

Kunnes tajuan. Sehän olen minä! 

Se voit olla myös sinä. Tai puolisosi, veljesi tai naapurisi. Sillä Egon symboloi minulle - nimeään myöten - meitä kultapossuja, jotka olemme saaneet elää itsellemme, ilman sotia ja ylenmääräistä taistelua ravinnon ja muun aineellisen hyvän puolesta; kasvaa siinä uskossa, että maailma kehittyy koko ajan paremmaksi ainakin minulle. Saan yhä enemmän, koulutustaso ja vauraus kasvaa. Ja mikä pahinta, kuvittelen, että tämä tila on pysyvä - että minä, että ihminen voi elää samalla tavalla aina.

Egon ei vaikuta luotettavalta kertojalta, vaikka hän varmasti sellainen luulee olevansa. Hän on pihalla minästään, pitää itseään myös mielenosoitusihmisenä ja kulkee natsien ja niiden vastaisen kulkueen liepeillä pitkin Runeberginkatua. 

"Siis eikö tämä natsijuttu ole jonkinlaista liioittelua, onko Euroopassa muka jossain todellisia natseja? Eivätkö natseiksi itseään kutsuvat ole lähinnä historiantajuttomia sirkuspellejä ja pikkurikollisia?"

Kirja yllättää. Se kuvaa Egonin ajatuksia ja havaintoja monenlaisesta. Jos nyt päihtyneen ihmisen aivotoimintaa voi ajatteluksi kutsua, jonkinlaista tajunnan liikettä kuitenkin, arvelee Egon itse.

Luemme Helsingin Sanomista, lasten kasvatuksesta, vanhusten hoidosta, sinisestä pigmentistä, ikääntymisestä, W.G. Sebaldista, työmatkapyöräilijästä, Oodista, tv-sarjoista, Nina Simonesta, naisista jotka kansoittavat kirjastot ("Missä kirjahylly, siellä nainen."), kaupungistumisesta, Unkarista (jossa Egon käy työmatkalla), Tony Halmeesta, salaisuuksien eri lajeista (ja se onkin tarinan ydinkohtia), Migrant Mother -valokuvasta. Koirien, ankeriaiden ja ihmisten taidosta palata kotiin tuhansienkin kilometrien ja pitkien aikojen päästä. Kas, Egon lähtee bussivierailulle Karjalaan, josta hänen äitinsä oli syntynyt. Motiiveja matkallelähtöön löytyy niin ylempää kuin alempaa sukupuusta. Selvää hetkeä ei löydy.

Helsinkiä nostan erikseen, omasta ilostani, ei niinkään kirjoittajan kotiseuturakkaudesta, tulkitsen.  

"Joulukuun kahdentenakymmenentenäensimmäisenä päivänä Helsinki jaksaa enää vain vaivoin käväistä keskipäivän hetkellä vaaleansinisenä. Sitten se vaipuu taas hämäriin uniinsa."

Pitkästäsillasta, Vuosaaresta, ja tietysti monivärisistä portaista Malminkartanonhuipulle. Portaat, kuten sillatkin, on tarkoitettu yhdistämiseen. Mutta portaiden päätä ei voi välttämättä nähdä, lopputulema saattaa tulla yllätyksenä. Silloissa niin ei käy. Portaat, etenkin värikkäät, voivat johtaa mihin vain, vaikka harha-askeleisiin. Siksi ne ovat niin pelottavat, että joku maalasi värit piiloon.

Tulkitsen: kirja on vakava varoitus fasismin noususta ja siitä, että sulkeutumalla omaan kuplaamme emme näe sen etenemistä. Aate on kuin tuuli, joka levittää liekkejä kuivalla arolla, saa maat palamaan pelkällä hipaisullaan ja romahduttaa rakentamamme perustat. Polttavaa, kylmäävää.  

Weselius on taitava ja taiteellinen kirjailija. Hyvällä tavalla. Teksti on paitsi kekseliästä ja nautinnollista suomen kieltä myös eteenpäin houkuttelevaa ja ilmavaa, tulkinnoille tilaa jättävää. 

Uteliaana odotan muita tulkintoja, joita varmasti on tulossa. Ainakin Tuijalta, joka julkaisee oman postauksensa samaan aikaan kanssani. 

Kenelle: Oivallusta etsivälle, ajattelevalle, kielestä nauttivalle.

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Kustantajan lukukappale.