Marisha Rasi-Koskinen: REC

REC käynnistää nauhoituksen, joka on kirjana tiiliskivi. Raskas siis?

Kirja on omistettu fiktiivisille henkilöille, eikä lukija vielä siitä tai kuumottavasta saatteesta ymmärrä, miten fiktiivisistä henkilöistä on kyse. Ainakin pojat, Lucas ja Cole, vaikuttavat olevan aivan olemassa tutustuessaan 13-vuotiaina ja ystävystyessään tiiviiksi parivaljakoksi. 

"Jälkikäteen elämän voi sulloa muottiin, joka muistuttaa kertomusta. Montaa eri kertomusta. Minkä tahansa elämän. Pakottaa, valita, muokata, rajata. Jos jokin ei sovi, sen voi rajata kuvan ulkopuolelle. Todellisuudessa kertomuksia ei ole, mutta ei todellisuuskaan ole sellainen miltä se näyttää."

Kun Lucas aikuisena miettii tapahtumia, hän sanoo kaipaavansa, jos jotakin, niin "yhteistä naurua, sitä mitä heidän äänensä resonoivat naurussa, miten heidän mielensä. Ja yhteistä kuvitelmaa. Hän kaipaa ja pelkää. Rakastaa ja inhoaa. Kuvitelmaa jolla ei ole alkua eikä varsinkaan loppua ja joka tihkuu todellisuuteen, läpäisee sen kuin orgaanisen aineen. Kun Cole ja Lucas olivat yhdessä, todellisuus jousti."

Siinä oiva tiivistys kirjasta, jonka runsauden ääressä lukija tuntee outoa kihelmöintiä, vähän kuin uuden Donna Tarttin teoksen äärellä olisi. Mitä kaikkea jännittävää, outoa ja oivaltavaa vielä on edessä? 

Pojat kuvaavat, heijastavat toisiaan, päidensä sisältöä. Heidän tarkoituksensa on nousta kuvillaan maailmanmaineeseen, tehdä todellista taidetta, jossa ei ole tinkimisen varaa. Paperikuvien ajasta someaikaan elänyt kuvausharrastus törmäyttää heidät yhteen aikuisina. Olisiko lapsuuden haave vielä mahdollista saavuttaa? Ovatko ystävysten keskinäiset asetelmat samat kuin lapsina?

Tarina ei ole juonivetoinen. Tarinoita henkilöinen on monta, joista useimmat liittyvät jollain tavoin eurooppalaiseen pieneen kaupunkiin, oikeastaan kylään, jossa on vuori, vanhoja rakennuksia ja kapeita teitä. Paikkaan, joka on ollut ikiajat samanlainen, kunnes enää ei ole.

Kirja rakentuu alakerran huoneista ja yläkerran saleista, joita lukija käy läpi kirjailijan asettamassa järjestyksessä. Liikutaan siis ajan lisäksi paikassa, monin tavoin. Näkemisestä on kyse, rajoista, näkymisestä ja näkymättömyydestä. "...todellisuus joustaa." Kyllä, kirja on vaikea enkä ymmärrä kaikkea siitä ylösalaisesta maailmasta, josta luen, vaikka kirjailija on ystävällisesti lisännyt muutaman helpon poistumistien, exitin. Viisaasti ne ovat kohdissa, joissa en halua poistua. Kun taas esimerkiksi ennen salia 5 olisin exitiä kaivannut!

Luin teoksen kahdesti. Ensimmäinen lukukerta ei tuntunut avaavan sitä riittävästi, joten oli otettava uusiksi. Ei se juuri ymmärtämistä auttanut, oikeastaan päinvastoin. Ensiluvulla olin intuitiivisesti vaistoavani, tajuavani jotain, mikä toisella kertaa - älyllisemmällä otteella, nyt kun tiesin haasteen - jäi pois. Silti olen iloinen, että luin. Tekstissä on kummallista kiehtovuutta, pysäyttäviä lauseita, jatkuvuutta kaikessa epäjatkuvuudessaan. Mieleen kaivertui pikkuruisia pelottavia uomia, etenkin Anitan tarinasta, ja Colen perheen asuntovaunureissusta muuttuvaan kaupunkiin. Kauhua! Kokonaisuudesta on hankala saada otetta, jos loppua ei oikeastaan ole tai se on - kauhistuttavaa sekin - kuviteltava itse. Vai oliko loppu jo alussa? Tässä kirjassa kaikki on mahdollista toisinpäin. 

Erikoinen rakenne, erityinen sisältö, joka jättää jälkeensä hämmästyneen lukijan - sen joka ei ole aivan varma, missä on käynyt, mutta ehdottomasti jossain. 

"Minkään ei tarvitse mennä suunnitelmien mukaan, jos suunnitelmia ei ole. Saa ottaa aivoon, saa masentaa, saa vihata koko matkaa ja tuntea koti-ikävää, matkalla ei tarvitse olla kivaa, ei koko ajan, matka ei ole irtiotto elämästä vaan itse elämä, ja elämään kuuluu kaikenlaisia tunteita."

Onko kirja siis "hyvä" vai ei? Teknisesti kyllä, vaikka salien pyöritys oli jo osin liikaa, tai liian vähän. Miellyttäväksi kirjaa en sanoisi. Kiinnostavaksi kyllä, kokeelliseksi tietysti. Ja vaikuttavaksi. Jossain kohtaa tuli mieleeni, että luen nuorten kirjaa - sen toi mieleeni kauhuelementtien, filosofiaan viittaavien viisauksien ja nuorten ihmisten, etenkin päähenkilöpoikien, eräänlaisten kasvutarinoiden yhdistelmä. Ja "toisen maailman" tavoittelu; me aikuiset kun helposti olemme jämähtäneempiä siihen, mitä olemme tottuneet näkemään. 

HS:n Jussi Lehmusvesi sanoi eilen, että kirja jäi kuuntelematta. Niin olisi väliin jäänyt minultakin, jos en olisi kustantajalta saanut paperikappaletta. Tämä on niitä kirjoja, joita pitää selata, nähdä teksti rivityksineen, sulkeineen, marginaaleineen, vakuuttua sen olemassaolosta, rytmittää lukemista sen mukaan. Pelkkä ääni ei riitä. 

Kenelle: Ennakkoluulottomalle, ymmärtämättömyyttään sietävälle, toden ja epätoden rajoista viehättyvälle, taiteen tekijöille, ehdottomille, kuvina näkeville. 

Muualla: Räjäyttävän hyvä romaani, sanoo Lumiomena.

Marisha Rasi-Koskinen: REC. S&S 2020. Ulkoasu ja taitto Jussi Karjalainen.