Viikonloppua!

Kävin Taidehallissa katselemassa Leena Luostarisen retrospektiiviä: niissä töissä ei ole mitään pientä sievää, vaan paksua viivaa, väriä ja kokoa niin, että yhdelle seinälle ei montaa työtä mahdu ja silti tila tuntuu täydeltä.

Minulle ne tuovat lähinnä rauhattoman olon, eivät sellaista ihanaa uppoutumista kuin taidenäyttely joskus saa aikaan, sillä aiheet ovat rajuja: niissä vilistävät liskot, sähähtelevät lohikäärmeet ja kohoavat sfinksit ja pyramidit tai oudot itämaiset puutarhat. Moni näyttää kuvaavan kuolemaa tai jotain sen jälkeistä tai muuta tajunnan ulkopuolista olotilaa, joka ei välttämättä ole miellyttävä. Luostarinen ei tietenkään ammattilaisena hirttäydy yhteen värimaailmaan, mutta kauneimmankin värin takana tuntuu väreilevän jotain pahaenteistä tai ainakin levottomasti arvaamattomana vellovaa.

Näyttelyn kuraattori Otso Kantokorpi sanoi Hesarissa Luostarisen olevan ehkä merkittävin elävä suomalainen kuvataiteilija. Ja arvaatteko, mikä mäihä - kun lähdin näyttelystä, taiteilija itse seisoskeli kadulla oven ulkopuolella! Kiittelin näyttelystä enkä tietenkään äkkiseltään keksinyt mitään älykästä sanottavaa. Hän oli hyväntuulinen, hymyilevä ja jutteleva, vaikka loukkaantunut käsi vaivaa ja näyttelykiireitä riittää. Taidehallin jälkeen näyttely lähtee Joensuuhun. Muuten kuulemma työnteko jatkuu entiseen (tuotteliaaseen) malliin. Epäfiksut kysymykseni, kuten tarkoittavatko liskot maalauksissa liskojen yötä, onneksi jätin kysymättä.

Siinä jutellessamme joku turisti tuli kyselemään opastusta - arveli ehkä Luostarisen avonaisessa takissaan olevan ulos piipahtanut museon henkilökunnan jäsen - ja tivasi is this art museum ja what time it will be closed. "And this The Artist!" teki mieleni parahtaa, mutta taiteilija itse vastaili ystävällisesti ja perusteellisesti. Sanoi kyllä myös, että hänen töitään siellä on esillä, mutta turistirouva ei tainnut tohkeissaan sitä noteerata, vaan keskittyi pohtimaan, ehtisikö hän vielä sisälle ja muita käytännön seikkoja. En jäänyt kuuntelemaan loppuun  pähkäilyä, päättäisikö hän vierailla ja riittäisikö aukioloaika vai ei - ja tajusiko koskaan, kenen kanssa jutteli.

Linkkaus kirjoihin, tietysti: Marco Kososen Ravintola Lopun sanotaan perustuvan edesmenneeseen kruununhakalaiseen ravintola Savannaan, joka oli myös Luostarisen kantapaikka ja vilahtaa näyttelyssäkin. Yksi kirjan päähenkilöistä ja ravintola Lopun vakioasiakkaista on taiteilijadiiva Kappelinen, jonka diivuutta kirja hienosti kunnioittaa.

Kirjasta tuleekin sopiva siirtymä Hemulin kirjahyllyn Hennan lähettämään haasteeseen vastata hyviin kysymyksiin:

Minkä kirjan haluaisit tehtävän elokuvaksi?

Näen usein kirjat mielessäni elokuvina - aina en edes muista, olenko nähnyt leffan vai lukenut kirjan. Mutta aloitetaan vaikka näistä ja nimitetään niille ohjaajat saman tien: jo mainitun Ravintola Lopun ohjaaja olisi tietysti Aki Kaurismäki. Ridley Scott saisi varmasti Maarit Verrosen Karsintavaiheesta vaikuttavan scifi-henkisen spektaakkelin, ja Ulla-Lena Lundbergin Jää kuuluisi ehdottomasti jollekin ruotsalaiselle tarinan- ja tunnelmankuvaajalle, kuten Billy August tai Lasse Hallström (koska Åke Lindman ei ole enää kuvioissa). Janne Huilajan Jimi on niin Matti Ijästä, ja Marja Björkin Prole (arvio tulossa) ilmetty Lukas Moodysson -leffa.

Oikeasti mietin, että Peter Hoegin Norsunhoitajista tulisi hieno elokuva; googlasin varmuuden vuoksi, onko se jo tekeillä. En löytänyt, mutta löysin blogin, jossa idea oli keksitty jo ennen minua ja ohjaaja tälle myös - Cohenin veljekset. Olen niin samaa mieltä!

Kuka elossa oleva ihminen haluaisit olla?
Hybridi: prinsessa Madeleinen kauneus ja kontaktit, Angela Merkelin vahva tahto ja urapäättäväisyys, Björn Wahlroosin omaisuuden kartuttamiskyky, Barack Obaman vaikutusvalta ja yleinen kunnioitus, Eicca Toppisen sellonsoittotaito... Hmm, oikeastaan ehkä haluaisin olla joku taiteilija, vaikka huippumuusikko tai maalari. Tai Siri Hustvedt? Kirjoitustaito, äly, kauneus, New York, kirjailijamies... Mutta hän on jopa minuakin vanhempi; ehkä olisin mieluiten kuitenkin joku hyvinvointivaltion lapsi tai nuori, jonka lupaava tulevaisuus on vielä edessäpäin.

Pidätkö punaisista autoista?
En pidä punaisesta väristä autoissa enkä muualla, etenkään vaatteissa. Piristyspinkkiä, fuksiaa tai viininpunaista ei lasketa. Kirkkaanpunaista en käytä kuin tonttuhattuna.

Lempivärisi?
Olen mustavalkoinen ihminen, mutta iän myötä löytänyt harmaan sävyt niin monin eri tavoin, hah. Jos musta ja harmaa eivät ole värejä, sininen ehdottomasti, kaikissa sävyissä paitsi poliisitummansini.

Koira vai kissa?
Koira, jota ei ole. Ainakaan vielä.

Kirjoitatko itse fiktiivistä tekstiä?
Hyvin vähän, mutta olen mukana bloggaajien ryhmässä, joka tekee vapaamuotoisia kirjoitusharjoituksia.

Teetko uudenvuodenlupauksia?
En muista tehdä, mutta ei sen väliä, unohtaisin kuitenkin pitää ne.

Mikä on oudointa, mitä sinulle on tapahtunut?
Kirjabloggaajana oudointa oli saada brittikirjailijalta sähköpostia suomenkielisestä postauksestani. Oudoin näky koskaan oli rautatieasemalla, jonne satuin sen jälkeen, kun juna oli ajanut seinästä läpi sisään. Hetkeen aivot eivät tajunneet, mitä silmät näkivät.

Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä?
Voi kyllä.

Osaatko leipoa pullaa katsomatta ohjeita jauhopussin kyljestä?
Osaan. Pulla on bravuurini. Juuri muuta en leivokaan.

Millaisista elokuvista pidät?
Koskettavista, vakavista, ripaus mustaa huumoria. Mielikuvitystykityksistä, joissa on paljon pinnan alla. Kuten Saksikäsi-Edward tai Fisher King tai vaikka Mies vailla menneisyyttä. En kaipaa leffoissa realismia, mutta kirjallista elokuvista Leijat Helsingin yllä ja Sovinto ovat mahtavia. Siilin eleganssista pidin erikoista kyllä enemmän leffana kuin kirjana.
Aika moni on jo kysymyksiä ansiokkaasti keksinyt ja niihin vastannut, enkä itse keksi parempia, joten haastetta saa jatkaa vapaasti. Päätän perjantaipostaukseni tähän ja toivotan sinulle hyvää viikonloppua!

P.S. Pahoittelen fonttivaihtelua, Blogger ei ole yhteistyöpäällä, enkä jaksa kirjoittaa kaikkea uudestaan...