Kirjailijoiden Helsinki

Helsinki on ollut monen suuren kirjailijamme koti, jo yksin siitä syystä, ettei suomalaiskansallisen (ja suomenkielisen) kirjallisuuden syntyhetkinä reilut sata vuotta sitten yliopistoja tai muita sivistyksen keskittymiä maassa montaa ollut, joten tänne hakeutuivat kunnianhimoiset, opiskelunjanoiset sielut, jotka halusivat luoda, vaikuttaa ja hakea omaa kutsumustaan siivittävää seuraa.

Toimittajana tuttu Eino Leino on tehnyt suurtyön kerätessään tietoja (kanta)kaupungissa asuneiden nimekkäiden kirjailijoiden vaiheista 1800-luvulta 1950-luvulla syntyneisiin saakka. Tiedon määrä on valtava, eikä sen ryhmittely varmasti ole ollut helppoa. Koska lähtökohtana on Helsinki, kirja on jaettu alueittain, ei ajallisesti tai kirjailijoittain, vaikka osittain näitäkin ryhmittelyjä on jouduttu käyttämään, muuten tietojen tulvasta tulisi aivan liian sekava. Joistakin kohdista voisi arvella, että niiden sijoituskohtaa kirjassa on mietitty moneen kertaan.

Kirja kuvaa kunkin kirjailijan elämää ja siihen vaikuttaneita tekijöitä omana aikanaan Helsingissä. Apunaan Leino on todennäköisesti käyttänyt kaikkea mahdollista historiamateriaalia, jota on saatavissa runsaasti, niin kirjailijoista kuin Helsingistäkin. Pääpaino ei ole kirjailijoiden tuotannossa, vaan nimenomaan heidän arkisessa työssään ja olemisessaan. Hän kertoo yksityiskohtia ja tarinoita perheistä, riidoista ja suhteista, rahahuolista ja työn iloista ja vastaiskuista.

Lehtitoimittajan ote näkyy: jos sata vuotta sitten olisi ollut olemassa aikakauslehtiä, olisimme voineet lukea nämä jutut niistä. Kirjailijoista kerrotaan hieman nykytapaan, kun halutaan tietää kaikki mahdollinen, vaatekaappia myöten. Leino kertoo muun muassa, että F. E. Sillanpää raivostui, kun joku aivasti kesken hänen puheensa; että Olavi Paavolainen oli kepposteleva keikari, joka itki liikutuksesta lukiessaan omaa tekstiään ”kun minä kirjoitan niin hyvin”; että Venny Soldan kyllästyi jatkuvaan vieraiden kestitykseen Tuusulanjärven rannalla ja monta muuta herkullista yksityiskohtaa, jotka tekevät ikoneista inhimillisiä.

Kyllä se vain kiinnostaa: historian havina antaa perspektiiviä nykypäivään ja saa miettimään, miten erilaisissa olosuhteissa työtä on ennen tehty. Ja teoksien sisältökin saattaa avautua uudella tavalla, kun sen syntyhistoriasta tietää jotain. Kirjalla on varmasti annettavaa jokaiselle Helsingistä tai kirjailijoista kiinnostuneelle. Joten molempia rakastavana ei voi olla innostumatta!  

Yli 30 vuotta helsinkiläisenä on tehnyt kaupungista historioineen tutun, joten se puoli ei tuonut minulle uutta, mutta kirjailijoiden kytkeminen paikkoihin toi, samoin monet käänteet tuttujen nimien elämästä, vaikka suuri osa onkin kuultu muissa yhteyksissä. Leinon kirja ei siis varsinaisesti paljasta ennenjulkaisematonta, mutta ryhmittely on uudenlainen. Kirja alkaa Helsingin syntymästä, ja vuonna 1828 Iso-Roballe muutti J. L. Runeberg. Ripeässä tahdissa seuraavat Cygnaeus, Topelius, Snellman… Aleksis Kivi asui vaikka kuinka monessa osoitteessa, viimeisenä surullisesti Lapinlahden sairaalassa. Kohta esitellään Maila Talvio, Ilmari Kianto ja tietysti Mika Waltari. Joel Lehtonen, Maria Jotuni, Jalmari Finne ja monta, monta muuta. Myös Minna Craucher on päässyt mukaan, ulkokirjallisena outoutena. Meidän aikaamme lähestyvät muiden muassa Harri Sirola ja Arto Melleri. Nuorin mukaan kelpuutettu kirjailija on Anja Snellman.

Tämä kirja on oltava omassa hyllyssä, ei lainattuna. Asiaa on niin paljon, että tutustuminen vie aikaa. Kaikkea ei tarvitse lukea yhtä kyytiä alusta loppuun, vaan teosta voi tutkia tietokirjamaisesti, kulloinkin kiinnostavat kohdat, ja palata myöhemmin jonkun tietyn kirjailijan tai paikan tapahtumiin.   

Tietokirjamaisuutta korostavat myös kirjallisuusluettelo, paikkahakemisto ja kartat. Hakemiston avulla voi vaikka tarkistaa, onko joku suuruus joskus asunut omassa osoitteessa. Valitettavasti kartoissa on ikäviä virheitä, kirjailijoiden asuinpaikkoja osoittavat viitenumerot on aseteltu niihin huolimattomasti. Mutta helsinkiläiset tietävät katujen oikeat sijainnit ja toispaikkakuntalaiset tuskin tämän mukaan tulevat suunnistaneeksi, joten virhe ei ole fataali, vaikka kiusallinen. Luettelot ja kartat ovat silti aina kiinnostavia. En pitänyt kirjan ladonnasta, se oli kovin tiivis ja täyteen tungettu. Hieman enemmän ilmaa otsikoiden ja leipätekstin välillä, rauhallisempi rytmitys tai leveämmät marginaalit olisivat helpottaneet ja keventäneet lukemista. Sivukoossa ja -määrässä on säästelty, aivan kuin julkaisija ei olisi ollut ihan vakuuttunut tämän kiinnostavuudesta tietokirjana.

Kirjan ovat lukeneet ainakin Maria ja Amma.

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki. Gummerus 2012.