Piia Leino: Yliaika

Viime päivinä on julkisuudessa keskusteltu siitä, tuleeko kansakunnan edetä terveys vai talous edellä. Kummasta on kansalaisille enemmän haittaa, suuresta kuolemien määrästä vai talouden totaalisesta romahtamisesta?

Piia Leinon kertomus Suomesta vuonna 2052 ottaa asiaan selkeän kannan päähenkilönsä, ministeri Annastiina Kankaanrinnan avulla. Yksikään kansalainen ei saa täyttää 76 vuotta, koska viimeistään sen jälkeen henkilön kustannukset yhteiskunnalle ovat suuremmat kuin tuotot. Jos luonnollista kuolemaa ei tapahdu ajoissa, se järjestetään. Instakuvaa varten voi valita sopivan loppupaikan ja lavastuksen ja järjestää millaiset spektaakkelit haluaa, mutta kansalaisuus päättyy ja omaisuus siirtyy valtiolle henkilön täyttäessä sallitut vuodet. Henkilöstä tulee paperiton, ei-luvallinen.

Järjestelylle on järkiperusteita.

"- On rääkkäystä pitää ihmisiä hengissä loputtomiin, ja se rääkkäys vain pahenee, kun lääketiede kehittyy. Kohta voimme uusia ihan kaikki elimet, paitsi aivot. Meistä tulee keinoelimillä buustattuja kuoria! Miksi on niin selvää, että kärsivä koira voidaan lopettaa, mutta ihmisen on pakko kituuttaa niin kauan kuin elimistö pysyy jotenkin kasassa? - Sitä kai kutsutaan ihmisarvoksi. Koira-arvosta en ole kuullut, Risto sanoo. - Ja ihmisarvo ilmeisesti koskee nyt vain eläviä ihmisiä. Kun lapsia jätetään hankkimatta ilmastonmuutoksen takia, sitä ymmärretään. Eikö olisi reilumpaa, jos hankittaisiin ne lapset, ja karsittaisiin ennemmin tosi pitkään eläneistä? - Risto venyttää pakaraa selällään maaten ja katsoo Annastiinaa pitkään. - Reilua? En tiedä. Oikeudessa sitä kutsuttaisiin murhaksi. Annastiina vetää syvään henkeä. Riston maailmassa oli aina ollut jotain raivostuttavan porvallisista, syvää luottamusta siihen, että asiat olivat luonnostaan oikeilla paikoillaan. - Kuuntele itseäsi! Tuo on tylsämielistä. Tätä menoa talous kaatuu eläkepommiin ja maapallo tukehtuu, mutta kukaan ei silti uskalla ajatella yhtään uutta ajatusta."

Myös Annastiinan äiti - moottoripyöräjengin jäsen - sanoo:

"- Oikein tämä on. Ei tätä naamaa saa pidettyä kasassa enää millään, alapääkin kuin paperia, vaikka kuinka rasvaisi. Lonkat särkee eikä suoli toimi. Vanheneminen on hanurista, en suosittele. Annastiina inhoaa äidin rahvaanomaista kielenkäyttöä, mutta siitä huomauttaminen tuntuu nyt mahdottomalta. Kuolema muuttaa rasittavimmatkin ihmiset pyhimyksiksi ja se näytti tapahtuvan osin jo ennen lähtöä."

Annastiina on elänyt köyhän lapsuuden, mutta taidoillaan edennyt yhteiskunnan huipulle. Hän osaa hurmata, vaikuttaa ja viestiä, ja kun hän tapasi vaikutusvaltaisen Riston, suhde tuntui kohtalolta siitä huolimatta, että Riston avioliitto purkautui ja tämän kahdesta pojasta tuli Annastiinan poikapuolia, vaikka kaukaisia. Uraa määrätietoisesti rakentavalla naisella ei ollut aikaa paneutua perheasioihin.

Mitä Annastiina miettii siinä vaiheessa, kun hänen aikansa koittaa?

"Kaikki kuolevat joka tapauksessa. Hän olisi voinut kuolla äsken auton alle tai jompaankumpaan syövistään, jos niitä ei olisi nanotekniikalla näpsäisty pois kuin näppyä. Annastiina vakuuttaa itselleen, että exitys on väistöliike, pikku hyppy pois vanhuuden tieltä. Se on välttämätön, parempi vaihtoehto kahdesta pahasta. Ei hän totisesti halua kurtistua enää enempää, menettää pidätyskykyään, alkaa puhella pehmoisia."

Tuo on järkeilyä. Mutta kuinka helppoa on noudattaa vanhuslain, Lex 75:n, keksijänä omaa lakiaan omalla kohdallaan, näyttää kansalaisille esimerkkiä? Apuna on tietysti tietotekniikka ja uskollinen ystävä, komea hologrammi Heath, joka älyllisistä puutteistaan huolimatta vaikuttaa välillä ihmistä viisaammalta. Vaikka Annastiina ei ole perheihmisiä, hänellä on ystävä Niina, joka on myös tärkeä.

Piia Leino luo uskottavan ja koskettavan maailman henkilöineen. Tarinassa riittää jännitettä ja koukkuja, kieli on täyttä tavaraa herkullisine lauseineen. Koska tulevaisuudessa ollaan, en voi välttää ajattelemasta tuoretta Jani Saxellin Helsinki Underground -kirjaa: Leino fokusoi ajankuvansa tiukemmin ja tiettyyn haasteeseen, kun taas Saxell rönsyää (upeasti) menneen ja tulevan välillä. Tarinat eivät syö toisiaan, vaan Leinon ajankuva voisi hyvin olla yksi jatko Saxellin monitahoiseen tarinaan. Ehkä Annastiina on yksi Kilpineidoista?

Kirjailija aloitti Rumalla kassalla, jatkoi Taivas-kirjalla, ja olen edelleen samaa mieltä. Kirjailija on etukenossa tulevien suhteen, näitä kannattaa lukea! Yliajassa myös kansiratkaisu on upea ja yllättävä (ei näy valokuvassa - ylläty!).

Kenelle: Ajassa tai vähän edellä oleville tai sellaisiksi haluaville, tulevaan kurkistaville, sujuvan suomalaisen proosan lukijoille.

Muualla: Reader, why did I marry him -blogin Omppu sanoo romaanin esiin nostavaan tematiikkaan tiivistyvän korona-ajan polttavimmat eettiset kysymykset.

Piia Leino: Yliaika. S&S 2020. Kansi Jussi Karjalainen, taitto Jukka Iivarinen.

Helmet-haaste 2020: kohta 37 (merkittävä ajankohta), 47 (2020 julkaisu). Mutta ehdottomasti kohta7: kirjassa rikotaan lakia. Sen hetkistä lakia. 28 kertoo tulevaisuudesta, 37 ajankohdalla on tärkeä rooli.